Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Mainokset

Täältä pesee ja linkoaa! Savotalla tehdään kieli poskessa vakavasti otettavia tuotteita


Pohjoisessa Keski-Suomessa, Karstulassa, sijaitsee yritys, jonka valmistamien tuotteiden testaus ja markkinointi ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä – ainakaan kaikilta osin. Vai oletteko kuulleet, missä muualla esimerkiksi rinkkoja vedetään mönkijän perässä pitkin pöpelikköä, pudotetaan ilma-aluksesta pitäjään tai lingotaan sissiteltta maata – tai ainakin Karstulaa – kiertävälle radalle? Taikka kun karpaasi vetää leukoja roikkuen repun hihnoista? Totta se kuitenkin on.

Yrityshän tunnetaan nimellä Savotta, ja sen tarinan alkamisesta vuonna 1955 niin yrityksen tuotteissa kuin toimintakulttuurissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia ja kehitystä, joka jatkuu edelleen. Tukevasti omilla jaloillaan seisovassa perheyrityksessä mennään nykyään jo kolmannen sukupolven edustajien tahtiin. Tuotekehitys ja tuotanto pyörii sellaista vauhtia, että siinä on äijillä parta suorana.

Tyylikkään eräkämppähenkisessä taukohuoneessa on ikään kuin sisustuksellisina elementteinä lukuisia Savotan valmistamia tuotteita.

Sain tilaisuuden vierailla eräänä päivänä Savotan tehtaalla, jossa minut ottivat vastaan yrityksen nykyinen toimitusjohtaja Elmo Valkeinen, AD Manager Julius Valkeinen ja myyntiedustaja Jyri Yläpöntinen. Lisäksi tulijaa tarkastelemaan tapsutteli firman ”terapiakoira”, mikä selvitti sen, että ovesta sisään astuessani näin ensimmäisenä toimistohuoneen ovella turvaportin.

Ajattelin jo, että kukahan äijä sieltä ensimmäisenä hyökkää, mutta näitä miehiä eivät kuulemma matalat portit pidättele, vaan pitää olla ihan kunnon häkki. Niin vauhdikasta menoa tässä työpaikassa on – kuten Savotan videoistakin jo näkee.

SAVOTTA-1723
Savotalla tehdään töitä vakavissaan, mutta ei vakavalla naamalla. Pöydän ääressä Savotan toimitusjohtaja Elmo Valkeinen (oik.) ja Art&Design Manager Julius Valkeinen. Taustalla seinällä Savotan suosittua Jääkäri-mallistoa sekä klassikoksi jo muodostunut satulareppu (oik.)

Reilussa 60 vuodessa on tultu pitkä matka, joka jatkuu edelleen

Savotan alkumetrit kuljettiin itse asiassa nimellä Pylkönmäen Nahkatyö, ja ensimmäiset tuotteet olivat metsureiden reppuja, rukkasia ja kasseja, josta Savotta-retkeilyväline-nimiseksi muuttunut yritys siirtyi valmistamaan myös telttoja, rinkkoja ja muita kantolaitteita.

Savotan Karstulan-tehdas perustettiin 60-luvulla, ja se on nykyäänkin samalla paikalla ”siinä kansakoulun näköisessä rakennuksessa” Onnelan teollisuusalueella. Elmo Valkeisen vanha kotipaikka on ihan tehtaan vieressä, muutaman kymmenen metrin päässä.

Eipä ollut Elmonkaan vanhemmilla pitkä työmatka, voisipa jopa sanoa, että ryhtyivät ”tuumasta toimeen”.

Uusi sukupolvi tuo mukanaan uusia ideoita, mutta vanhoissa hyvissä arvoissakin pysytään edelleen, kuten siinä, että tuotteiden pitää olla pitkäikäisiä – jopa todella pitkäikäisiä – jolloin voidaan puhua vilpittömästi kestävästä kehityksestä. Pitkäkestoisten tuotteiden lisäksi Savotan yksi perusajatuksista on tarjota ammattitaitoisille työntekijöille pitkät työurat, ja vastikään eläkkeelle jäikin yli 50 vuotta talossa ollut työntekijä.

Työntekijöitä on tällä hetkellä Karstulassa 38 ja Viron Tartossa 34. Vuoden 2018 loppuun mennessä savottalaisia tulee olemaan yhteensä sata. Tuotanto pyörii yhdessä vuorossa.

Kankaiden leikkauslinjaa. Homma on pitkälti käsityötä, jota automatisointi tukee ja tehostaa.

Legendaarisia tuotteita

Isäukkoni oli eläessään innokas Lapin-kävijä ja eräilijä. Joskus 80-luvun puolella hän hommasi yhden Savotan tunnetuimmista rinkkamalleista, edelleen saatavilla olevan erittäin eräuskottavan Savotta 906:n. Isokokoinen putkirinkka oli silloinkin vain harvojen herkkua, mutta koska olin vielä silloin nuori pojankossi, en osannut yhtään arvostaa kyseisen rinkkamallin käytettävyyttä ja kestävyyttä. Siihen meni reilusti yli 20 vuotta.

Savotan 906 odottamassa kuljetusta Skotlannin-matkalta kotiin Tikkakoskelle Helsingin linja-autoasemalla vuonna 1990. Samana vuonna silloiset presidentit Mihail Gorbatsov ja George Bush Sr. tapasivat Helsingissä.

Harmikseni totesin Savotan pojille, että rahapulassani luovuin männä kesänä tuosta mahtavasta rinkasta, jota ei tarvinnut millään tavoin korjailla koko sen omistusaikana (lentoaseman kuljettimessa repeytynyttä lantiovyön solkea lukuun ottamatta). Senkin rikkoutuminen oli ihan oma moka, mitäs menin jättämään hihnat huonosti repsottamaan.

Nykyisin sekä Puolustusvoimille että tavallisille siviilikäyttäjille valmistettavien reppujen aatelia ovat Jääkäri-sarjan tuotteet, joiden kehityskulku on ollut pitkäjännitteistä ja innovatiivista. Vihreä perusväri on ja pysyy, mutta esimerkiksi 80-luvulla erävaelluksen SM-kisoja varten kehitetty Savotta 608 oli aikaansa edellä niin värityksensä kuin tiettyjen ominaisuuksiensa osalta. ”Kuusnollakasin” jälkeen tulivat Rajavartiolaitoksen tarpeisiin suunnitellut Rajapartio-reput, joista muokkautui lopulta Jääkäri-tuoteperhe.

Savotta 608:n sinipunaisesta kuosista palattiin Jääkäri-mallistossakin takaisin vihreään, joka on kieltämättä erähenkisempi väri.

Savotan tuotevalikomissa on tietysti rinkkojen ja reppujen lisäksi paljon muutakin.  Kattavan luettelon saa tsiigaamalla heidän omia tuotesivujaan, mutta ostaa tuotteita voi vain Savotan jälleenmyyjiltä. Teon alla oli tehdasvierailuni aikana mm. sairaalatelttoja, reppuja eri työvaiheissaan ja myös ahkioita, joitakin mainitakseni.

Savotan ahkioita valmistumassa. Tehtaalla taipuu muotoonsa niin lasikuitu kuin alumiini.

What the heck is MOLLE?!?

Paljastan tässä ammottavan avannon yleistietämyksessäni. Kun Elmo, Julius ja Jyri puhelivat Mollesta, niin nyökkäilin kuin olisin ollut koko ajan kartalla enkä kahvilla, vaikka kahvikuppi olikin edessäni. Vissiin eivät puhuneet Rauni Mollbergista…

No, Mollehan on oikeasti kirjainlyhenne MOLLE, joka toisella kotimaisella tarkoittaa MOdular Lightweight Load-carrying Equipment. Se on alun perin USA:ssa armeijan käyttöön suunniteltu kevyt modulaarinen kantojärjestelmä, jossa perusrunkoon (taisteluvälineliivi tms.) tai muihin MOLLE-yhteensopiviin varusteisiin – vaikkapa Savotan Jääkäri-reppuihin – voidaan liittää erilaisia tarviketaskuja ja muita varusteita. MOLLE-järjestelmän nerokas idea perustuu alusmateriaaliin tasaisin välein ommeltuun standardoituun mollekujastoon. Kujaston aukkojen läpi voidaan pujottaa erilaisten varusteiden kiinnityshihnat.

Melkeinpä vain mielikuvitus on rajana järjestelmän laajennettavuudelle, sillä MOLLE-systeemiä voidaan täydentää käytännössä millä tahansa yhteensopivalla varusteella. Mikä parasta, eri valmistajien MOLLE-vermeet sopivat yhteen toistensa kanssa juuri tuon standardin ansiosta.

Erilaista MOLLE-yhteensopivaa kampetta Savotan esittelyseinällä.

Jos esimerkiksi perusrepussa tai -rinkassa on käyttäjän mielestä liian vähän taskuja tai ei ole riittävästi paikkoja erinäiselle ryönälle, niin MOLLE:a käyttäen repun voi ängetä niin täyteen kaikkea mielestään tarpeellista kuin vain paikkoja ja tilaa riittää. Järjestelmää hyödyntäviä varusteita on laajasti tarjolla käytössä niin sotilas- kuin siviilimaailmassa.

Omasta armeija-ajasta on kohta jo 25 vuotta, eikä silloin ollut tuommoisia ominaisuuksia ”tornifirman” vehkeissä ainakaan meillä, vaikka muita Savotan tuotteita varmasti silloinkin jo oli käytössä, kuten puolijoukkuetelttaa, makuupussia ja sen semmoista. Onhan Suomen Puolustusvoimat Savotan suurin kotimainen asiakas ja arvostettu yhteistyökumppani jo vuosikymmenten takaa ja edestä.

Ei ainoastaan armyjermuille vaan myös tavallisille käyttäjille ikään, kokoon ja sukupuoleen katsomatta.

Aktiivinen ja kekseliäs markkinointi ja sosiaalinen media tärkeitä liiketoiminnan kasvattajia

Savotan toimitusjohtaja Elmo Valkeinen kertoi myynnin kasvaneen viime vuosina vauhdilla kymmenien prosenttien tahtia. Osasyyllisenä siihen voitaneen pitää erittäin aktiivista ja monin tavoin ”laatikon ulkopuolista” markkinointitaktiikkaa, jossa sosiaalisella medialla – tuttavallisemmin somella – on tärkeä rooli.

Elmo Valkeinen kertoo, miten ajatus puolijoukkuetelttojen markkinoinnista syntyi matkalla yritysvierailulle. ”Mietin, että puolijoukkuetelttoja myydään tasaisesti, mutta niitä ei juuri markkinoida millään tavalla. Mitenköhän niitä voisi markkinoida niin, että ihmisiä kiinnostaisi?”, tuumaili Valkeinen katsellessaan linja-auton ikkunasta näkyviä maisemia. ”Katapultti! Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta se olisi siistiä!”

Savotan sällien mielen syövereistä on puskenut myös viimeisin tähänastisista ehkä hulvattomin markkinointi-idea, ampua Hawu-teltta maailmalle katapultilla.

Pari vuotta myöhemmin lampun syttymisestä katapultin rakennustyöt oli aloitettu, ja vuosi sen jälkeen heittolaite oli valmis.  Loppu onkin sitten historiaa.

Sosiaalinen media, eli nämä Facebookit ja Instagrammarit sun muut, pitää klaarata todella hyvin, koska asiakaskunta ja yhteistyökumppanit ovat pitkälti myös somen käyttäjiä ja seuraajia. Savotan omat FB-sivut ja Instagram sekä Youtube-kanava ovat hyvin seurattuja, ja sisältöä puskee bittivaltakuntaan säännöllisesti ja melko lailla samalla hetkellä, kun jotakin tapahtuu, on tapahtunut tai tulee tapahtumaan.

Savotalla tehdään käytännössä kaikki omin voimin, jopa markkinointivideot. Tietämyskoneen ääressä yrityksen mediapyhätössä Savotan AD Manager Julius Valkeinen.

Myös bloggaajayhteistyö ja yhteistyö erilaisten retkeily- ja erämedioiden kanssa on Savotalle tärkeää. Esimerkiksi suositussa Retkipaikka-blogissa on tehty jo useita tuotetestejä Savotan tuotteista.

Kotimaassa pysytään mutta ulkomaille tähdätään myös

Kotimaan markkinat ovat edelleen tärkeässä osassa, eivätkä ne tule siitä mihinkään katoamaan. Markkinointia suunnataan kuitenkin yhä enemmän myös ulkomaille. Savotan merkki tunnetaan jo useissa eri Euroopan maissa: vientimaina ovat tällä hetkellä Turkki, Tsekki, Saksa, Iso-Britannia ja Ruotsi.

Hyvien yhteistyökumppanien saaminen edesauttaa markkinointia myös ulkomailla. Varustelekan kontaktit Yhdysvaltoihin ovat todella arvokkaita.

Euroopasta etsitään edelleen kasvua, mutta myös U.S. of Amerikka on Savotan tähtäimessä. Savotta tekee tiivistä yhteistyötä strategisen kumppaninsa ja suurimman jälleenmyyjänsä Varustelekan kanssa, jonka avulla ”Karstulan karpaasit” pyrkivät vähitellen valloittamaan myös käymättömät korpimaat rapakon takana. Varusteleka siis hoitaa Yhdysvaltain myynnin ja markkinoinnin Savotan puolesta.

Testataan ja tetsataan

Yritys on vastikään omatoimisen markkinoinnin ohella nelinkertaistanut tuotekehitysresurssinsa ja kiihdyttänyt uusien tuotteiden julkistamista. Savotalla on tällä hetkellä viisi täysipäiväistä tuotekehittäjää.

Savotan tuotteet testataan aina huolella ennen kuin lopullinen tuote lähtee markkinoille. Talon sisällä kunkin tuotteen prototyyppiä kokeillaan ja rasitetaan monin tavoin niin itse tuotetta kuin tuotteen kanssa singahtelevaa sisäistä testaajaa – esimerkiksi ZZ Top -miehen näköistä Harri ”Harmi” Rautiaista – joka muuten esiintyy myös useilla Savotan videoilla.

Taustalla näkyvällä videolla Harmin paikka on katapultin ohjaimissa. Videoilla hänet näkee usein myös reppu selässä tai retkisahaa huudattamassa. Etualalla Jyri Yläpöntinen, joka on myös yksi Savotan mannekiineista.

Lisäksi yrityksellä on joukko luotettuja sanoisinko beta-testaajia, jotka saavat käyttöönsä yhdet mallit, joista saadun palautteen perusteella tehdään vielä ehkä yhdet tuoteversiot. Myyntivalmiista tuotteista saadaan ja pyydetään asiakaspalautetta, johon sitten reagoidaan tarvittaessa niin, että sitten seuraavassa tuote-erässä nähdään vielä entisestäänkin hiotumpi versio.

Missään tapauksessa mikään versio, joka lähtee myyntiin, ei ole niin sanotusti juosten pissitty, vaan kaikki tehdään alusta alkaen niin vimpan päälle kuin mahdollista. Savotta ei myöskään tarkoituksellisesti ”huononna” kuluttajatuotteitaan verrattuna puolustusvoimien tai viranomaisten käyttöön tarkoitetuista, vaan kaikesta pyritään tekemään yhtä hyvää käyttäjäkunnasta riippumatta.

Hawuja p%&@!

Legendaarinen lausahdus Oberstdorfin talvikisoista vuodelta 1987 sopii mielestäni erittäin hyvin Savotan tämän hetken kuumimpiin – kirjaimellisestikin – tuotteisiin. Armeijan käyneet muistavat varmaan vielä tosi hyvin (joskus ehkä valitettavasti) leiriviikot luonnon lahkeissa, majoitukset puolijoukkue- tai sissiteltoissa. Samaten savuttavat kamiinat, märät puut ja pienessä pintahorteessa vietetyt kipinävuorot ovat saattaneet jäädä ikuisesti mieleen.

Mutta maailma muuttuu, ja teltat sekä tulisijat sen mukana. Savotan tuotevalikoimaan kuuluvat nimittäin pitkälle kehitetyt Hawu-teltat ja -kamiinat. Nerokkaita toiminnallisia ominaisuuksia sisältävät teltat ja kamiinat ovat nopeita pystyttää ja purkaa, niitä voidaan yhdistellä ja jopa tehdä teltasta avolaavu käden käänteessä. Hawu-telttojen pystytykseen ei edes välttämättä tarvita keskisalkoakaan, vaan teltan saa viriteltyä vaikkapa puun ympärille.

Tehtaan viereen nurmialueelle on pystytetty kaksi eri Hawu-telttamallia: etualalla isompi Hawu 8 ja taustalla Hawu 4. Molempia voi lämmittää.

Vilu ei kapaja teltoissa ollessa, vaan Hawu-telttoja voi myös lämmittää. Teltat saa nopeasti lämpimäksi vaikkapa isommalla, mutta silti kompaktilla Hawu-kamiinalla tai eväslaukun kokoisella Hawu-pellettipolttimella.

Tässä voi olla jopa tulevien toivelahjalistojen kuumin kova paketti! Hawu-poltin menee todella pieneen tilaan.

Tekniikkaa löytyy myös isommasta kamiinasta, joka kävisi sekin vaikka pelkäksi sisustuselementiksi, ellei suorastaan huutaisi pääsyä tulille.

Tämän kamiinan sisällä on mm. palamista tehostava aaltoarina.

Logistiikkaakin on mietitty, sillä tulisijojen varusteisiin kuuluu myös rullapiippu, joka supistuu kuljetusta varten 30 cm pitkäksi rullaksi mutta josta tulee kuin taikurin hatusta vetämällä täysimittainen kaminan savutorvi, kunhan vähän kikkailee.

Monenlaisia torvia. Kuljetuskoossa menee vaikka repun sivutaskuun, koottuna lähes koripalloilijan mittainen.

Paljon sanomatta jää

Kun istuskelimme kahvihuoneessa turinoimassa, nauhurina toiminut varakännykkäni tallensi tunnin verran juttua, mutta purettua sain sitä vain parikymmentä minuuttia.  Eli asiaa olisi ollut vielä ja paljon, mutta kaikkea ei pysty nettiin latomaan. Hyvin näyttää kuitenkin olevan hommat hallussa Savotalla, joka lataa ja varmistaa laadukkaat tuotteet niin armeijan kuin siviilienkin käyttöön.

Vierailu oli antoisa, ja se vahvisti käsitystä siitä, että vielä Suomessa osataan – ja ennen kaikkea halutaan – tehdä kunnon kampetta. Savotan tuotteet eivät ole mitään halpatallitavaraa, mutta ei pidä ollakaan. Idän ihmemailta voi tilata sitten minkälaisia katiskoja haluaa, jos halpa hinta painaa vaa’assa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä enemmän.

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Luonnon oma seikkailupuisto – Tankolammin pesäluolat


Kun luontoäiti pelasi jääkaudella omaa Tetristään, siinä eivät välttämättä kaikki palikat asettuneet nätisti päällekkäin. Kun kyse on isoista kivistä, niin hyvin suurella todennäköisyydellä kivien alle ja väleihin muodostui isompia ja pienempiä luolia ja onkaloita. Konnevedellä sijaitsevan Tankovuoren lähistöllä, sen ja Ala-Tankonen-nimisen lammen väliin, on aikoinaan muodostunut louhikoita, joilla olen käynyt monesti aiemminkin malttamatta tutkia paikkoja kunnolla – kunnes nyt.

Kun kerran syyskuun päivät näyttävät olevan aurinkoisempia ja lämpimämpiä kuin kesällä konsaan, mikäpä on oli käydessä tutkimassa kivikkoa ihan ajan kanssa. Tosin paikka on myös melkoinen hirvareiden paratiisi näihin aikoihin, joten niiden pörähtely ja kömpiminen hiuksissa, niskassa, korvissa, partakarvoissa jne. hieman ottaa pattiin. Vaan ei liikaa.

Selkeästi toisistaan erillään olevat kaksi isompaa louhikkoa kätkevät sisälleen jos jonkinlaisia sopukoita, joista muutamiin mahtuu jopa äijä sisään. Mitään monen hengen luolia ei toistaiseksi vielä ole löytynyt, mutta en pitäisi ihmeenä, jos jossakin välissä tutkimalla semmoisiin törmäisikin. Siitä huolimatta löysin edes yhden semmoisen, johon pääsi kirjaimellisesti maan alle.

Tähän luolaan kannattaa mennä haalari päällä.

Jo kesällä hankkimani Dimexin kokohaalari tuli viimeistään nyt tarpeeseen, sillä ryömin turpeeseen, joka oli sekä märkä että likainen. Juuri ja juuri tarpeeksi iso reikä maassa johdatti minut pikkuruiseen pesäluolaan, johon oikein paljon Rexonaa käyttämällä olisi voinut ehkä toinenkin ihminen mahtua.

Tervetuloa tupaan! sanoi peikko.

Jos haluaisi piiloon hetkeksi maailman pahuutta (ja puhelinmyyjiä), tämmöinen pesäluola olisi siihen ihan passeli.  Toki luolan suuaukko kun on ylhäällä, voi olla melko varma, että kaatosateella luolassa vettä riittää. En silti halunnut sitä jäädä odottelemaan. Auringonpaiste on paljon kivempaa.

Ulostauduttuani ensimmäisestä kolosesta siirryin toiselle, johon pääsi sentään horoskoopiltaan vaaka-asennossa. Päivän toinen luola oli kahden ison kiven väliin muodostunut muutaman metrin syvyinen onkalo.

Ei tännekään aurinko aina paista.

Sen verran hämärää oli myös tässä luolassa, että lamppua kannatti käyttää. Eksymään ei sitä ilman kuitenkaan luolan syövereihin olisi päässyt, sillä muutaman metrin pituinen luola ei käytännössä jatkunut edes sivuille niin paljon, että ryömimäänkään olisi päässyt.

Seuraava etappi olikin sitten näkyvämmällä paikalla noin parinsadan metrin päässä edellisestä. Nimittäin siirtokivi, joka lepää vain kolmen aluskiven päällä, kuten yllättävän moni kaltaisistaan. Kaksi ei riitä, eikä neljää tarvita. Siispä kolme. Tosin yksi kivistä oli jo haljennut varmaankin painon alla, eivätkä muutkaan välttämättä enää tuhatta vuotta isoa murkulaa niskassaan kannattele.

Lohkare on isompi kuin miltä kuvassa näyttää.

Kiven alle pääsee kyllä ryömimään, ja siellä kannattaakin käydä, jos ei pelkää, että aluskivet juuri silloin hajoavat lopullisesti atomeiksi. Nimittäin sisällä ovat näkyvissä erittäin voimakkaat uurteet, jotka näyttävät aivan kuin Godzilla olisi käynyt teroittamassa kynsiään kallioon.

Muinaismonsterin raapimispuu, tai siis -kivi.

Jääkauden jälkiähän nämäkin juomut ovat hyvin todennäköisesti.  Kiven välissä ei tehnyt silti mieli maleksia pitempään, jos kuitenkin se siitä olisi liikahtanut…

Ja eikun etiäppäin sanoi konduktööri ravintolavaunussa. Päivän päänähtävyys olikin aivan lähellä, nimittäin tämän paikan oma ”pirunkammari”. Nimeähän luolalle ei ole annettu ainakaan karttoihin, eikä sitä myöskään Kejosen ja Kesäläisen luolakirjasta löydy. Joten menköön toistaiseksi pirunkammarina.

Oikein sievä pieni pirunluola.

Selvästi sekä Korpilahdella sijaitsevaa Kammarvuoren luolaa ja Konnevedellä sijaitsevaa Isomäen luolaa ainakin suuaukoltaan muistuttava pesä häviää selkeästi koossa molemmille, mutta voittaa siinä mielessä, että ehkä vasta nyt pääsee julkisuuteen.

Noin metrin paksuisen laakean kiven alle muodostunut luola ei siis koollaan pröystäile, mutta veikästi se osaa piiloutua katseilta, sillä sitä pitää lähestyä oikeasta suunnasta sen huomatakseen. Sisälle mahtuu ihan hyvin istumaankin, vaikka keskellä luolan lattiaa on teräväreunainen kivi, joka itsessään ei kankun alla kovin mukavalta tunnu. Siksipä on parempi istahtaa sen viereen.

Kyllä tämä aina kotiolot voittaa. Tai sitten ei.

Luola ei ole umpiperäinen, vaan siitä näkyy läpi. Toiselta puolelta luolaa ei ehkä ulkoapäin huomaakaan ensimmäisenä, vaan huomio saattaa kiinnittyä ensin upeaan kallioimarrekasvustoon, joka ympäröi luolaa.

Kallioimarteet imartelevat luolaa.

Vasta sitten paikkaan erehtynyt kulkija saattaa havaita hieman kuperan kiven alla olevan mustanpuhuvan reiän. Tästä suunnasta huomasin itse ensimmäistä kertaa luolan vain muutama päivä sitten, ja olin löydöstä erittäin innoissani, kuten arvata saattaa.Tämmöiset paikat ovat muuallakin ansainneet oman nimensä, joten miksei tämä?

Tokihan niistä lienee runsaudenpula, kun oikein alkaa yhteen ynnäillä, ja vaikka itsekin tykkäisin löytää reippaasti suuremman luolan, olin oikein tyytyväinen tähänkin. Sitä paitsi tätä kirjoittaessani eilen törmäsin sellaiseen mörköön Rautalammilla, että meinasi tulla mämmit punttiin. Siitäpä sitten jossakin välissä ja yhteydessä tarkemmin.

Mutta, jos haluaapi viettää muutaman tunnin paikassa, jossa on vaikka sun minkälaisia koloja, ja vielä jää salaisuuksia jäljellekin, huonompiakin paikkoja varmasti on kuin tämä. Saa raitista ilmaa, hirvikärpäsiä ja sykettä nostattavaa liikuntaa, kun kiipeilee kivillä ja kallioilla, välillä tunkeutuen kiven sisään.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kiveen. Taaskaan.

Sijainti: N=6939760.383, E=451210.857
(ETRS-TM35FIN)

Kalankasvattajien jokasyksyinen savotta


Sanon heti alkuun, että en ole mikään oikea kalamies ja kalastusaiheiden asiantuntija (ja sen kyllä huomaa). Siksipä tämäkin juttu pohjautuu kuvia lukuun ottamatta lähdeaineistoon. Siitä huolimatta ajattelinpa pienen horinan kirjoittaa, kun kohdalle sattui – nimittäin tilaus mennä kuvaamaan taimenen poikasten rasvaevän leikkuuta. Tämä kirjoitus on vain kuvaus tapahtumasta ja yleisesti rasvaevän leikkauksesta, eikä sen ole tarkoitus olla kannanotto kalastonhoidollisten toimenpiteiden, järvilohen ja -taimenen suojelun ja vastuullisen kalastuksen puolesta tai sitä vastaan.

Taimenhan on komia kala jo poikasena, ja sitä komiammaksi se vain tulee, mitä isommaksi kasvaa. Eipä ihme, että se on haluttu kala monen kalastajan mielestä. Niinpä sitä on kalastettukin paljon.

Taimenen poikasia, joilta ei vielä ole rasvaevää leikattu. Oikeanpuoleisimman poikasen rasvaevä näkyy selvästi punaisena.

Järvitaimenen, kuten muutkin lohikalat, tunnistaa hyvin kalan selässä olevasta ns. rasvaevästä. Järvilohen ja -taimenen rasvaeviä on leikattu niin Suomessa kuin Ruotsissa jo pitkään. Leikkauksen tarkoitus on auttaa kalastajia erottamaan luontaisesti lisääntyneet kalat kasvatuskaloista, ja sellaiset kalat, joilla on rasvaevä tallella, tulisi suositusten mukaan laskea takaisin vesistöön kasvamaan ja lisääntymään luonnonmukaisesti (mm. Kalastus.com).

Villiä järvitaimenta halutaan suojella myös Rautalammin reitin vesistöissä. Rasvaeväleikkaukset kuuluvat uhanalaisten kalalajien suojelutoimenpiteisiin. Muita suojelutoimenpiteitä ovat mm. alamittarajoitukset, väkäsettömien koukkujen käyttäminen, kahluurajoitukset jne. Tarkempia tietoja järvitaimenesta ja sen eteen tehtävästä työstä voi lukea Konneveden kalantutkimus ry:n Järvitaimenesitteestä.

Ei hätäisen hommaa

Olimme sopineet, että ilmestyn paikalle puolen päivän aikoihin. Jo silloin olivat talkoolaiset ennättäneet käsitellä lukuisia poikasia, mutta vielä niitä riitti. Olin kuulevinani, että yhden päivän aikana oli tarkoitus käsitellä noin 3 000 poikasta. Siinä sitä saa kynsisaksia nipsutella aika tovin. Rasvaevän leikkaus nimittäin tapahtui ihan tavallisilla pienillä ja käyräteräisillä kynsisaksilla.

Eväleikkaus on tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä. Ja aikaa vievää.

Kalanpoikaset nostettiin isommista altaista ns. anestesialiuokseen, jossa ne saivat olla ennen leikkaamista. Rauhoitettujen poikasten rasvaevien leikkaaminen on helpompaa mukavampaa niin leikkaajan kuin kalankin näkökulmasta.

Leikkaamisen ei ole todettu vallalla olevan tietouden mukaan aiheuttavan kaloille fyysisiä tai henkisiä vaurioita, mutta tähänkään asiaan en ota sen enempää kantaa, koska en ole kala tai kalantutkija. Näin kyllä itse, että leikkaajat olivat hyvin hellävaraisia ja tarkkoja kalojen kanssa. Samoin olin itsekin, vaikka leikkasin vain muutaman kalan rasvaevät, jotta pääsisin hommasta jyvälle.

Kalat ovat niin pieniä ja liukkaita, että piti olla varovainen, ettei puristaisi liikaa tai satuttaisi kaloja. Otteen piti silti olla napakka ja varma.

Evänleikkaus ei ole siis hätäisen hommaa, varsinkin, jos ja kun leikattavia yksilöitä on tuhansia. Samanlainen savotta on käynnissä monessa paikassa muuallakin Suomessa, ja Ruotsissahan rasvaeviä on leikattu esimerkiksi Vänern-järven alueella jo parisenkymmentä vuotta.

Jos järven nimi kuulostaa tutulta, se oli yksi perskoulun pakollisista litanioista, jotka piti muistaa, kun kysyttiin, mitkä ovat Ruotsin suurimmat järvet. Nehän olivat siis Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Eipä sieltä maantiedon tunnilta paljon muuta sitten mieleen jäänytkään.

Kukahan taistelee tämänkin poikasen kanssa siiman toisessa päässä, jos kala pääsee kasvamaan saaliskokoon.

Liukuhihnatyötä

Rasvaevänleikkaus näytti hyvin pitkälti liukuhihnatyöltä, eli haavin käyttäjä (ei siis välttämättä haavimies) nosti poikaset ensin isosta verkkoaltaasta ”normaalivedestä” rauhoittavaan kylpyyn, minkä jälkeen poikaset jaettiin leikkaajille, jotka puolestaan siirtivät leikatut poikaset uuteen vesiastiaan. Tästä astiasta ne kaadettiin takaisin toiseen isoon verkkoaltaaseen, josta lopulta matka jatkui lopulliseen istutuspaikkaan. Hyvin näyttivät virkoavan vaikka olivat hetken olleet pökerryksissäkin.

Sinne meni taas vadillinen.

Leikkaajat puolestaan leikkasivat sen kuin ehtivät. Pidettinhän me kumminkin välissä lounastauko maittavan lohisopan kyydittämänä, mutta saksien napsutus jatkui muulla poppoolla vielä pitkälle iltaan senkin jälkeen, kun minä poistuin paikalta.

Kestävää kalastusta

Melko tuore kalastuslaki ja kalastusasetus säätelevät kalastusta koko maassa monella tavalla. Joidenkin mielestä ehkä liiankin tiukasti – joidenkin mielestä ei siltikään tarpeeksi – mutta tähänkään asiaan en ota kantaa puoleen tai toiseen. Kalastusasetuksessa mainitaan myös rasvaevän leikkaus.

Jotta siis luonnollisesti kasvaneet ja lisääntyneet arvokalat voitaisiin erottaa kasvatetuista ja päästää takaisin vesistöön, jos niitä sattuu saaliiksi saamaan, on rasvaevän leikkaus tarpeen. Tutkimuksissa on havaittu, että rasvaevättömät kalat erottaa yleensä selkeästi rasvaevällisistä, vaikka poikkeuksiakin on.

Jos siis siiman toisesta päästä löytyy uhanalainen kalalaji, jolla on selkeästi rasvaevä paikallaan, se on parasta laskea takaisin veteen. Vapauttamista ei kuitenkaan voi tehdä miten sattuu, vaan siihenkin on olemassa hyvät ohjeet ja suositukset esimerkiksi Suomen vapaa-ajan kalastajien keskusjärjestöllä. Samasta aiheesta löytyy myös YLE:n artikkeli.

Mielenkiintoinen kokemus

Enpä tosiaan ollut aiemmin rasvaevän leikkuuta nähnyt saati päässyt tekemään. Mielenkiinto hommaan kuitenkin syttyi, ja jos jotakin talkootyötä pitäisi valita tekevänsä, niin ei tuo pikkusaksien nipsuttelu siitä raskaimmasta päästä kaiketi ole. Ja onhan siitä eittämättä hyötyäkin järviemme ja jokiemme komistuksille ja tottakai myös kaloille.

Jos jutussa on asiavirheitä, korjaan ne mieluusti. Oppihan se sorsanpoikakin uimaan yrityksen ja erehdyksen kautta.

Aamu-usvasta auringonpaisteeseen – maastopyörillä Saarijärven ja Multian erämaissa


Meillä oli eräopaskoulutuksessa lähiviikon yhtenä ohjelmanumerona maastopyöräilyä ja pyöräsuunnistusta. Maastopyöräilyaficionadot tosin sanovat, että metsäteillä ajaminen ei ole maastopyöräilyä, mutta ainakin pyörät olivat maastopyöriä. Sekaan mahtui jopa yksi läskipyörä. Reitiksi valikoituivat Saarijärven seudun lukuisat (ja pitkät) metsäautotiet, joiden varrella oli monta kivaa ja kaunista paikkaa.

Meillä oli peräkärryllinen maastopyöriä mukana, kun ajoimme lähtöpaikkaamme Saarijärven ja Multian rajamaille lähelle Kulhanvuorta. Kuten aamut yleensä tähän aikaan vuodesta syyskuun puolella, myös pyöräilypäivän aamu oli kylmä ja sumuinen.

Kartoissa näkyivät reitin lisäksi myös rastipisteet, ja erillisellä paperilla olivat rastitehtävät.

Porukka jaettiin taistelupareihin, jotka saivat kukin kartan tehtävineen. Aikataulullisesti tavoitteena oli päästä reitiltä takaisin suurin piirtein iltapäivä neljään mennessä, mutta aiemmilla vastaavilla reissuilla kuulemma oli mennyt pitempäänkin. Jokainen pari sai lähteä heti kun tunsi olevansa valmis.

Ensimmäinen siirtymätaival ensimmäiselle rastille oli gps:n jäljestä mitattuna jopa kolmannes kokonaismatkasta, eli noin 10 kilometriä. Päästessämme pyörien selkään hieman yli aamuyhdeksältä, ilmassa oli vielä runsaasti kosteutta, eikä sumu ollut vielä haihtunut. Olisi ollut oppikirjanmukainen metsäkanalinnustussää, jos vielä olisi saanut metsästää. Mukana ei kuitenkaan ollut edes pyssyä saati parempaa kameraa, joten linnut saivat jäädä rauhaan kahdella tavalla.

Maisemakuvia sentään sai, mutta oli harmillista, että niin metsot, teeret kuin hiirihaukat jäivät pyörän selästä kuvaamatta.

Siirtymätaipaleella näimme niin teeriä, metson kuin pari hiirihaukkaa. Kameran kanssa pitäisi tehdä keikka uudestaan jonain päivänä, jos vain kelit sallisivat vielä. Ja miksipä eivät sallisi, sillä taitaa olla melkein sääntö kuin poikkeus, että syyskuussa ovat Suomen ”kesän” parhaat kelit.

Syksy pani parastaan Salmijärvellä

Maastopyörät rullasivat pehmeästi pitkällä metsäautotiellä. Ensimmäinen rasti oli merkitty jo Multian puolella olevan Salmijärven rantaan. Se oli lähellä järven eteläpäätä olevassa lohkareikossa, joka ei kartalla näyttänyt juuri miltään, mutta paikan päällä oli todellinen yllätys.

Salmijärvelle päästyämme mukaamme oli lyöttäytynyt jo toinen pyöräilijäpari Jarin ja Jukan voimin. Nelistään parkkeerasimme pyörämme sopivalle levikkeelle Salmijärven länsipuolella ja aloimme suunnistaa kohti rastimerkkiä. Jättäydyin muusta porukasta tarkoituksella jälkeen ja päätin katsoa, mitä muuta paikasta löytyisi ennen varsinaista rastia. Ja löytyihän sieltä, mm. iso siirtolohkare, joka lepäsi pienempien kivien ja peruskallion päällä niin, että lohkareen alle jäi tilaa useammankin henkilön ryömiä täysin suojaan.

Jääkauden jälkiä nämäkin.
Parempi kiven alla kuin tossun alla?

Isoa kiveä riittävästi äimisteltyäni liityin muiden joukkoon paikassa, joka osoittautui todella mainioksi paikaksi. Lisää suuria kiviä ja mitkä maisemat!

Aivan upea paikka!

Sumu oli jo hälvennyt, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lammen vesi kimmelsi ja lämmintä oli kuin kesällä. Rastipisteellä oli kasvien tunnistustehtävä, joka taisi meikäläiseltä mennä vähän vasemmalla kädellä, koska ihastelin niin paljon paikkaa ja syksyn upeutta.

Tänne voisin tulla uudestaankin – ja suositella muidenkin tekevän niin.

Vähän evästä naamariin, vettä putelista ja takaisin pyörille, jotta päästäisiin jatkamaan. Vaikka tähänkin paikkaan olisin voinut jäädä koko päiväksi. Seuraavalle rastille olikin sitten lyhyempi, noin neljän kilometrin matka.

Joensuonkankaan luontopolku ja mahtavat puut

Toinen rasti oli reilun parin kilometrin mittainen Joensuonkankaan luontopolku. Enpä ollut paikasta kuullutkaan aiemmin, mutta ehkä olisi pitänyt. Nimittäin esimerkiksi aika makeita kelopuita ja vielä eläviäkin sellaisia löytyy polun varrelta! Löytyypä polulta lisäksi entinen kotkan pesäpuu, joka on rauhoitettu ja myös erikoisesti kasvava Tapion pöytäkuusi.

Joensuonkankaalla piisaa näitä mahtavia keloja.
Pituuskasvun toinen ääripää lienevät omalaatuiset pöytäkuuset, jotka kasvavat vain sivusuunnassa.

Helppokulkuisella luontopolulla on mukava liikkua varsinkin aurinkoisessa ja kuivassa säässä. Oman säväyksensä toki antaisi vesisade tai sitten kulkeminen paikassa lumisena pakkaspäivänä.

Luontopolun varrella seurueemme sen kuin kasvoi, sillä myös Anne ja Markku olivat löytäneet paikalle kierrettyään rasteja toista kautta. Sitten meitä olikin jo kuusi.

Kangasjärven hiekkakankaat

Joensuonkankaalta siirryimme taas kohtalaisen pitkän välin Kangasjärvelle, jonka rantamille vei pehmeähiekkainen (tai olikohan jo hiesuinen) tie. Kangasjärven alueella mäntykankaat olivat avoimia ja valoisia, ja harvennusta oli tehty jossakin vaiheessa ihan huolella. Maastosta saattoi huomata, että kyse on erittäin hiekkaisesta maaperästä, jossa ei ole paljon kiviä. Saattaa hyvinkin olla vanhaa jäätikön reuna-aluetta. Lähistöltä löytyykin soranottopaikka.

Minulla oli mukana risukeitin – pelleteillä tottakai – jolla sain keitettyä itselleni niin kahvit kuin kuumat vedet teenjuojalle. Joillakin oli termarissa kahvia. Risukeittimellä paistui luontevasti myös retkeilijän perusvihannes.

Kangasjärvenkankaan hakkuuaukkoa. Hiekkamonttu jää kuvaajasta takaoikealle. Jari ja Jukka puskevat sinnikkäästi eteenpäin.

 

Kun olimme uudistaneet henkivakuutuksemme, jatkoimme taas matkaa, sillä olimmehan vasta puolessa välissä rasteja, eli kolme paikkaa oli vielä jäljellä. Taukopaikalta eteenpäin vei metsäkoneen ura, jota pitkin ajaminen onnistui joten kuten, mutta jokaiselta, kuten minulta, ei koko matkaa. Läskipyörä veti tässäkin maastossa pidemmän korren paksuilla renkaillaan.

Rakennusperintöä ja mennyttä aikaa

Nelosrastipaikaksi oli merkitty vanha savottakämppä Kulhassa. Nykyisin metsästysseuran käytössä olevan kämpän pihapiirissä oli muitakin vanhoja rakennuksia, mm. hevostalli ja sauna, jossa aikoinaan rankoista savotoista sai elpyä tukevissa löylyissä.

Oi mennyttä aikaa…

Nykyään ei kirves paukkaa puuta haukkaa, eikä pokasaha soi, vaan soi Ponsse tai joku vastaava. Vanhuuen savotat ovat olleet oma maailmansa, jota ei enää näe kuin kuvissa ja elokuvissa. Jos kuka ei ole elokuvaa Koirankynnen leikkaaja vielä katsonut, hopiti hop katsomaan.

Käppäilyä Köpissä

Kämpän jälkeen suunta kävi kohti Köpin lampia, eli Salmi-Köppiä, Valkea-Köppiä ja Iso-Köppiä, joista etenkin Valkea-Köppi on erikoisuus muiden lähivesien joukossa, sillä se on aivan kirkasvetinen. Kun en itse tiennyt, katsoin netistä, että lammessa on vallalla oligohumoosi oligotrofia, eli ”vesi on karua ja kirkasta ja että ravinnepitoisuudet ovat pieniä ja väriä aiheuttavaa humusta vähän”. Selväpä se sitten.

Liikkeellä lampien välisellä kannaksella.

Köpin lampien seutuvilla oli tarkoitus ottaa kompassisuuntimia ja arvioida etäisyyksiä paikasta toiseen jne. Lämmintä taisi olla parisenkymmentä, mitä ei olisi kylmästä aamusta uskonut. Myös muutama hirvari pörähti nahkaan joillekin, mutta itse en koko päivän aikana niistä kiusankappaleista kärsinyt.

”Viimeiset viisi kilometriä…” ja niin edelleen

Köpin käpistelyjen jälkeen ei ollut jäljellä enää kuin viitisen kilometriä viimeiselle rastille Pirttipuron myllyllä. Johan sitä olikin tullut poljettua ihan yhdelle päivälle riittävästi. Vaativahan reitti ei ollut, eikä jyrkkiä ylä- tai alamäkiä käytännössä yhtään, mutta äkkinäiselle matka oli ihan riittävä. Onneksi pyörät olivat sentään kunnolliset.

Jaksaa jaksaa!

Pirttipuron myllyn ympäristössä on taas vanhan ajan tunnelmaa. Mylly ei enää jauha, eikä vesiratas pyöri, mutta joskus näinkin on ollut. Puron yli menee silta, jota on korjattu, ja polku jatkuu kohti Kulhanvuorta ja Syväojannotkoa, joilla kannattaa ehdottomasti käydä sulan tai lumisen maan aikaan.

Matkalla viimeiselle tehtävälle.

Viimeinen tehtävärasti oli muutaman sadan metrin päässä myllyltä. Siellä piti arvioida puusta niin pituus, rinnankorkeusläpimitta kuin runkotilavuus. Pientä metsätaitoknoppia siis. Omat laskelmat menivät vähän sieltä tännepäin, mutta joku sai ihan suhteellisen tarkatkin lukemat. Hyvä niin.

Pähkimisvuorossa Markku, Anne ja Jani.

Kello alkoi olla jo niin sanotusti pykälässä, eli hieman iltapäivä neljän pintaan. Aika hyvin ajettu, sanoisi Tommi Mäkinen, sillä matkaa kertyi kuitenkin reippahasti yli 30 kilsaa, ainakin jos gps:n jälkeen on uskominen.

Myllyltä olikin vain kukon luikaus takaisin autolle, jossa lastasimme pyörät takaisin kyytiin, tarkistimme tehtävät ja läksimme tekemään paluuta kohti Tarvaalaa. Että semmoinen päivä se oli.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.