Aamu-usvasta auringonpaisteeseen – maastopyörillä Saarijärven ja Multian erämaissa


Meillä oli eräopaskoulutuksessa lähiviikon yhtenä ohjelmanumerona maastopyöräilyä ja pyöräsuunnistusta. Maastopyöräilyaficionadot tosin sanovat, että metsäteillä ajaminen ei ole maastopyöräilyä, mutta ainakin pyörät olivat maastopyöriä. Sekaan mahtui jopa yksi läskipyörä. Reitiksi valikoituivat Saarijärven seudun lukuisat (ja pitkät) metsäautotiet, joiden varrella oli monta kivaa ja kaunista paikkaa.

Meillä oli peräkärryllinen maastopyöriä mukana, kun ajoimme lähtöpaikkaamme Saarijärven ja Multian rajamaille lähelle Kulhanvuorta. Kuten aamut yleensä tähän aikaan vuodesta syyskuun puolella, myös pyöräilypäivän aamu oli kylmä ja sumuinen.

Kartoissa näkyivät reitin lisäksi myös rastipisteet, ja erillisellä paperilla olivat rastitehtävät.

Porukka jaettiin taistelupareihin, jotka saivat kukin kartan tehtävineen. Aikataulullisesti tavoitteena oli päästä reitiltä takaisin suurin piirtein iltapäivä neljään mennessä, mutta aiemmilla vastaavilla reissuilla kuulemma oli mennyt pitempäänkin. Jokainen pari sai lähteä heti kun tunsi olevansa valmis.

Ensimmäinen siirtymätaival ensimmäiselle rastille oli gps:n jäljestä mitattuna jopa kolmannes kokonaismatkasta, eli noin 10 kilometriä. Päästessämme pyörien selkään hieman yli aamuyhdeksältä, ilmassa oli vielä runsaasti kosteutta, eikä sumu ollut vielä haihtunut. Olisi ollut oppikirjanmukainen metsäkanalinnustussää, jos vielä olisi saanut metsästää. Mukana ei kuitenkaan ollut edes pyssyä saati parempaa kameraa, joten linnut saivat jäädä rauhaan kahdella tavalla.

Maisemakuvia sentään sai, mutta oli harmillista, että niin metsot, teeret kuin hiirihaukat jäivät pyörän selästä kuvaamatta.

Siirtymätaipaleella näimme niin teeriä, metson kuin pari hiirihaukkaa. Kameran kanssa pitäisi tehdä keikka uudestaan jonain päivänä, jos vain kelit sallisivat vielä. Ja miksipä eivät sallisi, sillä taitaa olla melkein sääntö kuin poikkeus, että syyskuussa ovat Suomen ”kesän” parhaat kelit.

Syksy pani parastaan Salmijärvellä

Maastopyörät rullasivat pehmeästi pitkällä metsäautotiellä. Ensimmäinen rasti oli merkitty jo Multian puolella olevan Salmijärven rantaan. Se oli lähellä järven eteläpäätä olevassa lohkareikossa, joka ei kartalla näyttänyt juuri miltään, mutta paikan päällä oli todellinen yllätys.

Salmijärvelle päästyämme mukaamme oli lyöttäytynyt jo toinen pyöräilijäpari Jarin ja Jukan voimin. Nelistään parkkeerasimme pyörämme sopivalle levikkeelle Salmijärven länsipuolella ja aloimme suunnistaa kohti rastimerkkiä. Jättäydyin muusta porukasta tarkoituksella jälkeen ja päätin katsoa, mitä muuta paikasta löytyisi ennen varsinaista rastia. Ja löytyihän sieltä, mm. iso siirtolohkare, joka lepäsi pienempien kivien ja peruskallion päällä niin, että lohkareen alle jäi tilaa useammankin henkilön ryömiä täysin suojaan.

Jääkauden jälkiä nämäkin.
Parempi kiven alla kuin tossun alla?

Isoa kiveä riittävästi äimisteltyäni liityin muiden joukkoon paikassa, joka osoittautui todella mainioksi paikaksi. Lisää suuria kiviä ja mitkä maisemat!

Aivan upea paikka!

Sumu oli jo hälvennyt, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lammen vesi kimmelsi ja lämmintä oli kuin kesällä. Rastipisteellä oli kasvien tunnistustehtävä, joka taisi meikäläiseltä mennä vähän vasemmalla kädellä, koska ihastelin niin paljon paikkaa ja syksyn upeutta.

Tänne voisin tulla uudestaankin – ja suositella muidenkin tekevän niin.

Vähän evästä naamariin, vettä putelista ja takaisin pyörille, jotta päästäisiin jatkamaan. Vaikka tähänkin paikkaan olisin voinut jäädä koko päiväksi. Seuraavalle rastille olikin sitten lyhyempi, noin neljän kilometrin matka.

Joensuonkankaan luontopolku ja mahtavat puut

Toinen rasti oli reilun parin kilometrin mittainen Joensuonkankaan luontopolku. Enpä ollut paikasta kuullutkaan aiemmin, mutta ehkä olisi pitänyt. Nimittäin esimerkiksi aika makeita kelopuita ja vielä eläviäkin sellaisia löytyy polun varrelta! Löytyypä polulta lisäksi entinen kotkan pesäpuu, joka on rauhoitettu ja myös erikoisesti kasvava Tapion pöytäkuusi.

Joensuonkankaalla piisaa näitä mahtavia keloja.
Pituuskasvun toinen ääripää lienevät omalaatuiset pöytäkuuset, jotka kasvavat vain sivusuunnassa.

Helppokulkuisella luontopolulla on mukava liikkua varsinkin aurinkoisessa ja kuivassa säässä. Oman säväyksensä toki antaisi vesisade tai sitten kulkeminen paikassa lumisena pakkaspäivänä.

Luontopolun varrella seurueemme sen kuin kasvoi, sillä myös Anne ja Markku olivat löytäneet paikalle kierrettyään rasteja toista kautta. Sitten meitä olikin jo kuusi.

Kangasjärven hiekkakankaat

Joensuonkankaalta siirryimme taas kohtalaisen pitkän välin Kangasjärvelle, jonka rantamille vei pehmeähiekkainen (tai olikohan jo hiesuinen) tie. Kangasjärven alueella mäntykankaat olivat avoimia ja valoisia, ja harvennusta oli tehty jossakin vaiheessa ihan huolella. Maastosta saattoi huomata, että kyse on erittäin hiekkaisesta maaperästä, jossa ei ole paljon kiviä. Saattaa hyvinkin olla vanhaa jäätikön reuna-aluetta. Lähistöltä löytyykin soranottopaikka.

Minulla oli mukana risukeitin – pelleteillä tottakai – jolla sain keitettyä itselleni niin kahvit kuin kuumat vedet teenjuojalle. Joillakin oli termarissa kahvia. Risukeittimellä paistui luontevasti myös retkeilijän perusvihannes.

Kangasjärvenkankaan hakkuuaukkoa. Hiekkamonttu jää kuvaajasta takaoikealle. Jari ja Jukka puskevat sinnikkäästi eteenpäin.

 

Kun olimme uudistaneet henkivakuutuksemme, jatkoimme taas matkaa, sillä olimmehan vasta puolessa välissä rasteja, eli kolme paikkaa oli vielä jäljellä. Taukopaikalta eteenpäin vei metsäkoneen ura, jota pitkin ajaminen onnistui joten kuten, mutta jokaiselta, kuten minulta, ei koko matkaa. Läskipyörä veti tässäkin maastossa pidemmän korren paksuilla renkaillaan.

Rakennusperintöä ja mennyttä aikaa

Nelosrastipaikaksi oli merkitty vanha savottakämppä Kulhassa. Nykyisin metsästysseuran käytössä olevan kämpän pihapiirissä oli muitakin vanhoja rakennuksia, mm. hevostalli ja sauna, jossa aikoinaan rankoista savotoista sai elpyä tukevissa löylyissä.

Oi mennyttä aikaa…

Nykyään ei kirves paukkaa puuta haukkaa, eikä pokasaha soi, vaan soi Ponsse tai joku vastaava. Vanhuuen savotat ovat olleet oma maailmansa, jota ei enää näe kuin kuvissa ja elokuvissa. Jos kuka ei ole elokuvaa Koirankynnen leikkaaja vielä katsonut, hopiti hop katsomaan.

Käppäilyä Köpissä

Kämpän jälkeen suunta kävi kohti Köpin lampia, eli Salmi-Köppiä, Valkea-Köppiä ja Iso-Köppiä, joista etenkin Valkea-Köppi on erikoisuus muiden lähivesien joukossa, sillä se on aivan kirkasvetinen. Kun en itse tiennyt, katsoin netistä, että lammessa on vallalla oligohumoosi oligotrofia, eli ”vesi on karua ja kirkasta ja että ravinnepitoisuudet ovat pieniä ja väriä aiheuttavaa humusta vähän”. Selväpä se sitten.

Liikkeellä lampien välisellä kannaksella.

Köpin lampien seutuvilla oli tarkoitus ottaa kompassisuuntimia ja arvioida etäisyyksiä paikasta toiseen jne. Lämmintä taisi olla parisenkymmentä, mitä ei olisi kylmästä aamusta uskonut. Myös muutama hirvari pörähti nahkaan joillekin, mutta itse en koko päivän aikana niistä kiusankappaleista kärsinyt.

”Viimeiset viisi kilometriä…” ja niin edelleen

Köpin käpistelyjen jälkeen ei ollut jäljellä enää kuin viitisen kilometriä viimeiselle rastille Pirttipuron myllyllä. Johan sitä olikin tullut poljettua ihan yhdelle päivälle riittävästi. Vaativahan reitti ei ollut, eikä jyrkkiä ylä- tai alamäkiä käytännössä yhtään, mutta äkkinäiselle matka oli ihan riittävä. Onneksi pyörät olivat sentään kunnolliset.

Jaksaa jaksaa!

Pirttipuron myllyn ympäristössä on taas vanhan ajan tunnelmaa. Mylly ei enää jauha, eikä vesiratas pyöri, mutta joskus näinkin on ollut. Puron yli menee silta, jota on korjattu, ja polku jatkuu kohti Kulhanvuorta ja Syväojannotkoa, joilla kannattaa ehdottomasti käydä sulan tai lumisen maan aikaan.

Matkalla viimeiselle tehtävälle.

Viimeinen tehtävärasti oli muutaman sadan metrin päässä myllyltä. Siellä piti arvioida puusta niin pituus, rinnankorkeusläpimitta kuin runkotilavuus. Pientä metsätaitoknoppia siis. Omat laskelmat menivät vähän sieltä tännepäin, mutta joku sai ihan suhteellisen tarkatkin lukemat. Hyvä niin.

Pähkimisvuorossa Markku, Anne ja Jani.

Kello alkoi olla jo niin sanotusti pykälässä, eli hieman iltapäivä neljän pintaan. Aika hyvin ajettu, sanoisi Tommi Mäkinen, sillä matkaa kertyi kuitenkin reippahasti yli 30 kilsaa, ainakin jos gps:n jälkeen on uskominen.

Myllyltä olikin vain kukon luikaus takaisin autolle, jossa lastasimme pyörät takaisin kyytiin, tarkistimme tehtävät ja läksimme tekemään paluuta kohti Tarvaalaa. Että semmoinen päivä se oli.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Охота и рыбалка Konnevedellä


Siis hä? Otsikon pitäisi käsitykseni mukaan tarkoittaa suomeksi ”metsästys ja kalastus”, mutta laitoinpa sen piruuttani venäjäksi. Miksi? No lukaiskaapa seuraava horina, jospa se siitä selviää!

Konnevedellä tapahtuu pitkälti koko viikon ja on tapahtunut jo aiemminkin, sillä kylillä on pyörinyt koko joukko itäisen naapurimaamme matkailualan ihmisiä aina matkanjärjestäjistä venäläisen eräaiheisen tv-kanavan kuvausryhmään saakka.

Itseäni homma koskettaa sikäli, että tuo viimeksi mainittu eli kuvausryhmä oli viime lauantaina asiakkaana. Lauantaina 26.8. oli Suomen Luonnon päivä, jonka eri tapahtumiin Konnevedellä ja Rautalammilla kuvausryhmäkin osallistui, mm. kansallispuistossa.

Jos en ole muistanut aiemmin kertoa, niin opiskelen parhaillaan erä- ja luonto-oppaaksi, ja minua pyydettiin ystävällisesti kehittämään jonkinlaista ohjelmaa kyseiselle viiden hengen ryhmälle.

Metsästys ja kalastus edellä ei kuitenkaan menty, vaikka pääteemana se venäläisvierailla onkin ollut. Alueen oikeat eräyrittäjät ovat esitelleet omia palvelujaan ja käyttäneet kuvausryhmää ja heidän mukanaan olevia kahta palkintomatkalaista nuotanvedossa, uistelemassa ja vaikka missä. Ja syöneetkin vieraat ovat kaikenlaisia herkkuloita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi jouduttu miettimään uudestaan

Vaikka lauantain ohjelman arvioitu alkamisaika oli vasta 16.30, tekemistä tuntui riittävän järjestävälle elimelle eli allekirjoittaneelle reilusti sitä aiemmin. Kävin jo aiemmin viikolla tekemässä maastotiedustelua, jotta olisin voinut suunnitella mahdollisesti patikoitavan reitin ja nähdä, mistä pääsee ja mistä ei.

Venäläisseurue majoittui Konneveden Leskelänkylällä Hinkkalan lomamökeillä. Hinkkalan tila ja lomamökit ovat aivan Etelä-Konnevesi-järven rantamilla ja kansallispuistosta kivenheiton päässä. Ajatuksenani oli kävelyttää vieraat tilan pihasta ”poikkimain” viereisen Hinkkalanlahden toisella puolella olevalle Myllymäelle, josta tilakin näkyy ja jossa on hienoja lahopuita sekä lohkareikkoa. Vaan ajatukseksi se jäi, sillä maasto ei ollut riittävän helppokulkuista asiakkaille.

Myllymäen päältä on ihan tolkun näkymät. Menneiden myrskyjen jälkiäkin maastossa vielä on.

Puskissa meni pari tuntia, mutta siellä välähti edes sen verran, että jospa korvattaisiin kävely maastopyörillä ajolla, ja nimenomaan fatbikeillä eli läskipyörillä. Eipä onnistunut sekään, sillä olisin saanut pyöriä vuokralle vasta myöhään lauantai-iltapäivällä ja ne olisi pitänyt hakea Jyväskylästä asti.

Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, sillä varapolttimokin syttyi: kysynpä potkupyöriä eli kickbikejä lainaan Kapeenkoskelta.  Tämä naula veti, ja sovinkin pyörien haun lauantaiksi puolenpäivän jälkeen. Potkupyörilläkin päästäisiin hyvin noin 1,5 kilometrin matka hiekkatietä myöten tavoitteeseen.

Aika juvelia menopelejä nuo potkupyörät.

Opiskelupaikastani sain vastaavasti lainaan julmetun monta metriä paksua köyttä, jonka viritin hyvissä ajoin idyllisen joen mutkaan seikkailuhenkistä vesistönylitystä varten. Joen yli olisi tosin päässyt melkeinpä kenkiään kastelematta muutenkin, mutta alueella ei ollut mitään kuohuvampaa koskea tarjolla siihen hätään, joten oli tultava toimeen sillä, mitä oli.

Köyttä olisi riittänyt isommankin joen ylitykseen.

Köysiradan jälkeen ohjelmassa piti olla jousiammuntaa ja lopuksi kotaruokailu kahveineen päivineen. Miten sitten kävikään?

Sadetta, sadetta ja sadetta – ja satunnainen sateenkaari

Lauantaipäivänä vettä saatiin sillä lailla tarpeeksi, että herkempää olisi saattanut alkaa nyppimään. Onneksi kyse oli pikemminkin sadekuuroista kuin jatkuvasta sateesta, mutta kuurojen välillä ei ollut aina kovin pitkää taukoa. Joka tapauksessa iltapäivän ohjelma käynnistyi klo 17 ja vaihtorahat päälle.

Koska venäläisryhmä oli pääasiassa kuvausryhmä, oli tärkeää, että he saavat riittävästi kuvamateriaalia. Kuvattiin monesta kulmasta, useammalla kameralla ja, kuten filminteossa yleensäkin, kohtauksia saatettiin kuvata ihan eri järjestyksessä, missä ne lopullisessa versiossa sitten ovat.

Kuvaajat istahtivat käytännön syistä Hinkkalan mönkijän kyytiin, jolla sitten oli kätevä kuvata liikkeessä, kun muu porukka lähti tunkkaamaan potkupyörillä kohti määränpäätä. Pahaksi onneksi ei satu nyt olemaan kuvia siitä potkimistapahtumasta, mutta jos/kun niitä jostakin saan, päivitän sitten vaikka tätä juttua tai kirjoitan uuden.

Mutta, onpahan äkilliselle melkoinen koitos liikkua tavalla, jolla ei yleensä tule liikuttua! Potkupyörällä päästely nimittäin nostaa ihan huolella sykettä uusiin lukemiin, ja varsinkin takareidet sekä pakarazzit puskevat hapoille suhteellisen nopeasti. Jos siis on peräkontissa klappia, potkupyöräilyllä sen saa kätevästi pois!

Vieraat kävivät rohkeasti potkupyörien puikkoihin, ja minäkin yritin parhaani mukaan puskea menemään, etten ihan viimeiseksi olisi jäänyt.

Sateen seassa pilkahti myös hieno sateenkaari matkan varrella.

Päästyämme Hinkkalanlahden toiselle puolelle siirryimme köysiseikkailun pariin. Myös tässä vaiheessa sopivien kuvakulmien etsiminen otti oman aikansa.

Edes pientä jännitystä rastille toivat sateesta liukkaat puunrungot ja enteilevästi rutiseva koivu.

Se, mikä ei köysihomman jälkeen toteutunut, oli kiipeäminen Myllymäelle. Tosin se ei ollut välttämätöntäkään. Kuvausryhmä halusi saada kuvattua vielä jousiammuntaa ennen kuin tulisi liian pimeää.

Tähän aikaan vuodesta alkaa valo olla kortilla jo kahdeksan jälkeen illalla, vaikka siihen oli vielä aikaa. Siksipä takaisin tilalle ja kohti kotaa, jonka lähistöllä oli tarkoitus ampua jousella. Kodalle tosin mentiin helposti autoilla.

Konsertto yhdelle jouselle ja kahdeksalle nuolelle

Jousiammunta näyttää olevan yksi yksinkertaisimmista tavoista saada ihmiset innostumaan uuden kokeilemisesta, jos siis laji ei ole heille ennestään tuttu. Yksi innokkaimmista taisi olla kuvausryhmän ykkösjehu, joka rohkeasti tarttui jouseen ja alkoi pienen opastuksen jälkeen lopsia nuolia menemään.

Yhtä lailla täysillä oli mukana ryhmän nuori pariskunta.

Vaikka alkuun nuolia meni enemmän taulusta ohi kuin tauluun, alkoi pian sihti olla kohdallaan, ja kun ammuntamatkaa lyhennettiin, rupesi tuloksiakin tulemaan.

Hinkkalan isäntä Olli-Pekka Jalkanen oli ollut koko päivän avuliaasti mukana niin tavaroiden kuin ihmistenkin kuljetuksessa, ja hän myös oli ystävällisesti käynyt laittamassa tulet kodalle aiemmin, jotta kahvinkeittoon ei olisi mennyt liian pitkä aika. Alkoihan hämärä jo hiipiä ympäristöön.

Jätin vieraat Olli-Pekan, Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakovan ja tulkkina toimineen Julia Käpin asiantunteviin käsiin ja siirryin kodalle valmistelemaan ruokailua ja kahvitusta. Tunnelmallisessa kodassa oli kahvivesi jo kiehunut, joten ei muuta kuin porot aitaukseen ja kahvi hautumaan.

Hinkkalan kota on viihtyisä ja tunnelmallinen.

Lähiruoka kunniaan!

Yhtenä tavoitteena matkailijoiden suhteen alueella on ollut tuoda esille laadukasta lähiruoan tuotantoa ja paikallisesti tehtyä ruokaa. Sitä tukiakseni olin hankkinut konnevetiseltä Juonolan tilalta herkullisia grillimakkaroita, jotka ovat vain yksi tilan lihatuotteista. Itse olin tehnyt niin ikään yllättävän hyvää tyrni-mustikkamehua sekä lähimetsistä kerätyistä mustikoista (joista mehukin oli tehty) valmistettua mustikkakukkoa pieniin annoskuppeihin. Salaatit olin tosin ostanut kaupasta.

Annokset olivat vaatimattomia mutta maistuvia. Yhtään makkaraa ei jäänyt tähteeksi, kuten ei mustikkakukkojakaan.

Yksi eräopaskoulutuksessa painotetuista asioista on ekologisuus ja kestävä kehitys. Esimerkiksi jätteen määrää tulisi pyrkiä vähentämään ja kierrättämään mahdollisuuksien mukaan. Vaihtoehtoina perinteisille kertakäyttöastioille voi käyttää esimerkiksi pesunkestäviä ja monikäyttöisiä Kupilkan astioita tai sitten vaikkapa luonnollisia ruokapäreitä tai muista uusiutuvista raaka-aineista valmistettuja tuotteita.

Koska minulla ei vielä ole kattavaa Kupilka-astiavalikoimaa, päädyin jo aiemmin hankkimaan bambusta – jota tosin toistaiseksi ei Suomessa kasva – tehtyjä lautasia ja aterimia, jotka voi käytön jälkeen polttaa, eikä jätettä synny.

Ruoka tuntui maistuvan asiakkaille, kuten nokipannukahvitkin. Useampi kupillinen sitä meni.

Mustikkakukon kanssa oli vaniljakastiketta ja niin ikään itse tehtyä kuusenkerkkäsiirappia. Aika moni vieraista halusi teetä kahvin sijasta, niinpä sitä tarjottiin. Ilta oli pimentynyt jo kodan ulkopuolella, joten kuvaukset oli siltä illalta lopetettava. Tosin vieraatkin alkoivat olla jo väsyneitä, joten veimme heidät mökilleen. Kiitin mukavasta päivästä ja seurasta, minkä jälkeen palasin takaisin keräilemään varusteita ja siivoilemaan jälkiä.

Lehtokurppia maleksi tiellä ihan melkein riesaksi asti.

Auton valokeilassa tepasteli lehtokurppa jos toinenkin, eivätkä ne meinanneet lähteä edes alta pois ennen kuin melkein jäivät alle. Onneksi sentään sitten pyrähtivät lentoon.

Pitkää päivää

”Jo” kello 12 alkanut päivä oli vierähtänyt iltaan, ja viisarit näyttivät lähemmäs 22:a. Olin sentään sen verran älynnyt, että olin ottanut otsalampun mukaan, sillä muuten ei liikkumisesta ja tavaroiden kuskaamisesta olisi tullut mitään. Eivät ole yöt enää valkeat.

Hinkkalassa on hyvät opasteet.

Lumoniten 1 000 lumenin valotehon turvin näkyvyys oli vähintäänkin riittävä. Sehän on kuin olisi auton valot päässä. Kodassa oli tuli jo sammunut ja sali tummunut. Kamppeet kasaan ja autolle. Vielä potkupyörien nosto takaisin kärryyn ja sitten kotiin. Kello oli 22.30, kun kotimatka alkoi.

Vaikka päivä oli ollut pitkä, ja sekä alkuvalmisteluihin ja loppuroudauksiin meni niihinkin oma aikansa varsinaisen ohjelma-ajan lisäksi, missään vaiheessa ei alkanut tympiä. Päinvastoin, päivä oli tähän mennessä yksi mielenkiintoisimmista, joita eräoppaaksi opiskeluun jollakin tavalla voi liittää.

Kielitaitoani – jos sitä sellaiseksi edes voi kutsua – en päässyt käyttämään, sillä suurin osa kommunikaatiosta hoitui tulkin välityksellä. Toivottavasti vieraille jäi suuhun hyvä maku illasta niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti. Kyllähän sitä tämmöistä tekisi uudestaankin!

Kiitokset niin vieraille kuin muille mukana olleille, Hinkkalan tilan väelle, Juonolalle, Kapeenkoskelle jne! Erityiskiitos Rossille, että sain käyttää jutussa ottamiasi kuvia!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista


Huomasin netistä taannoin mielenkiintoisen ilmoituksen, jossa etsittiin osallistujia kävelytutkimukseen. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan toteuttama ja Koneen Säätiön rahoittama tutkimus on kaksivuotinen (2016–2017). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko luonnossa liikkumisella ja siellä tehtävillä aistiharjoitteilla tarkkaavaisuutta, hyvinvointia ja elpymistä parantavia vaikutuksia.

Kävelytutkimus käynnistyi siis jo vuonna 2016, jolloin kaikkiaan 150 tutkimukseen vapaaehtoisesti osallistunutta koehenkilöä kävelivät touko- ja syyskuun välisenä aikana Ikaalisten kylpylän läheisyydessä sijaitsevan Voimapolun. Tänä vuonna 2017 kävelytutkimuksen kenttäosuus toteutetaan vastaavasti Tampereella sijaitsevan Hatanpään arboretumin alueella.

Koska luonnon terveysvaikutukset ja niiden tutkiminen kiinnostavat itseäni kovasti, päätin ilmoittautua tutkimukseen ja tein varta vasten reissun Tampereelle nääs. Tutkimuksen ollessa kesken en valitettavasti voi kertoa sen yksityiskohdista tarkemmin, mutta pääpiirteittäin käytännön toteutus menee seuraavasti.

Kokonaiskestoltaan kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin kestävän testin aikana vapaaehtoiset koehenkilöt saavat tehdä tietokoneella mm. mielialaa ja keskittymiskykyä mittaavia tehtäviä. Koehenkilöiltä otetaan myös sylkinäyte ja heille puetaan sykemittari, joka tallentaa syketiedot koko testin ajan. Tehtävien jälkeen seuraa kävelyvaihe, joka tehdään tänä vuonna siis Hatanpään arboretumin puistoalueella. Kävelyn aikana suoritetaan useita rastitehtäviä, joissa apuvälineenä käytetään älypuhelinsovellusta.

Kävelyn kesto on noin tunti, ja kävelyn jälkeen palataan takaisin tutkimustiloihin, joissa otetaan jälleen sylkinäyte ja tehdään vastaavanlaiset tehtävät kuin ennen kävelyä. Kaikista näytteistä, syketiedoista, paikkatiedoista ja testivastauksista koostuvasta tiedosta tutkijat voivat päätellä, millä tavalla kävely ja tietoisuusharjoitteet ovat vaikuttaneet koehenkilöihin, eli minkälaisia fysiologisia ja psyykkisiä muutoksia on mahdollisesti tapahtunut ja onko esimerkiksi koehenkilöiden tarkkaavaisuus parantunut.

Kyllähän kävely luonnon helmassa rentouttaa

Keskiviikkopäivälle oli lisäkseni ilmoittautunut yksi vapaaehtoinen, joten ruuhkaa Hatanpäässä ei meistä syntynyt. Sitä vastoin arboretumin alueella oli muuten väkeä kuin Vilkkilässä kissoja huolimatta erittäin vaihtelevasta säästä.

Hatanpään kartanon edustalla olevalla kentällä on vain osa kaikkiaan 200 eri ruusulajikkeesta.

Seuraten älypuhelimessa näkyvää karttaa ja sillä GPS-paikannuksen perusteella liikkuvaa täppää, joka näytti kulloisenkin sijaintini, kävelin rauhalliseen tahtiin rastilta toiselle ja tein puhelimen näytölle plävähtäneet tehtävät numerojärjestyksessä. Hatanpään puistoalue on mahtavan kokoinen (taitaa olla lähemmäs 20 hehtaaria kaikkinensa) ja kerrassaan upea.

Sadettakin saatiin, mutta ei tutkimuskävelyn aikana.

 

Itse asiassa kolmesta eri puistosta koostuvalla alueella kiertelisi vaikka kuinka kauan, mutta tutkimuksen osalta noin tunnissa ei hirveästi ehdi jäädä kukkia haistelemaan niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan.

”Wake up and smell the roses!” on kehotus, jonka voi hyvin toteuttaa Hatanpään puiston ruusutarhassa.

 

Senpä vuoksi paljastan tässä, että otin varaslähdön hommaan kiertämällä perheen kanssa puiston jo aamupäivällä kaikessa rauhassa, jolloin pääsin niin katselemaan kuin myös haistelemaan uskomattoman monipuolisia kukkaistutuksia ja tutustumaan erilaisiin puu- ja pensaslajeihin.

Hatanpään kartanossa järjestetään mm. erilaisia tapahtumia ja juhlia, kuten häitä. Kartanon lähistöltä löytyy myös linnamainen huvila.

 

Silloin, kun on riittävästi aikaa, kukkien haisteluun puistossa onkin oivat mahdollisuudet, sillä esimerkiksi ruusuja on kaupungin sivuston tietojen mukaan jopa 200 erilaista lajiketta! Puiston alueelta löytyy myös tunnelmallinen pikku Kahvila Arboretum. Aamupäivällä ennen tutkimuskävelyä oli aivan pakko poiketa sielläkin sateensuojaan sekä kaffelle.

Tutkimuksen ohjeissa muuten sanotaan, että noin 1,5 tuntia ennen tutkimusta ei paranisi juoda kofeiinipitoisia juomia kuten kahvia, mutta käytiin sumppendeeroksella sen verran aikaisin, että ei ollut sitä ongelmaa. Eli sykkeet eivät olleet tapissa ainakaan kahvin takia.

Kävelytutkimuksen kävelyreitin pituus on noin neljä kilometriä, joten siinä saa varsin hyvän käsityksen puiston koosta.

 

Onpa kyse sitten tieteellisiin tarkoituksiin suunnatusta liikkumisesta tai oma-aloitteisesta sellaisesta, kierros luonnossa tekee poikkeuksetta hyvää monella tavalla. Verrattuna esimerkiksi haja-asutusalueen metsäympäristöön kaupunkipuistoalue on tietysti erilainen mm. äänimaailmaltaan. Korpien kätköissä ei välttämättä kuule aina edes lintujen ääniä, eikä tyynellä säällä metsäkään humise.

Arboretumin alueella ääniä vastaavasti oli monenlaisia: aaltojen kohina ja liplatus, lehtipuiden havina, ihmisten äänet, puutarhakoneiden pärinä – hoidetaanhan puistossa nurmikoitakin huolella. Siihen, miten ympäristöämme havainnoimme, on äänillä yhtä lailla tärkeä vaikutus kuin sillä, mitä näemme tai haistamme.

Pysähdy kuuntelemaan vaikka puron solinaa.

 

Hyviä harjoitteita

Kävelytutkimukseen valitut harjoitukset kunkin rastin kohdalla saivat hyvin kiinnittämään huomion erilaisiin asioihin luonnossa, joita ei välttämättä ”omin neuvoin” liikkumalla tule havainnoineeksi, ellei sitten tarkoituksella niin tee. Siksi voi olla hyvä totutella havainnoimaan ympäristöään tarkemmin, jolloin luonnossa liikkumisesta voi saada paljon enemmän hyötyä, kun pääsee ikään kuin pintaa syvemmälle.

Kuvittele vaikka olevasi lokinpoikanen: miten kokisit luonnon ja ympäristösi, jos olisit lintu? Mitä ajattelisit? Mitä tekisit ja mihin menisit?

 

Puistossa suoritetun kävelyn vertailuksi voisin mielelläni tehdä vastaavanlaisen reissun jossakin kansallispuistossa. Viime vuonna Ikaalisissa edellisen testiryhmän kiertämä Voimapolku voisi olla myös mielenkiintoista kiertää. Sellainen rajoite vuoden 2017 kävelyssä kuitenkin on, että aiemmin Ikaalisissa olleet eivät voi osallistua Tampereen-kävelyyn.

Oma Voimapolku tai Metsäkävely?

Suomessa on jo useita Voimapolkuja (ks. esim Suomen Mielenterveysseuran julkaisu) ja muitakin vastaavanlaisia reittejä löytyy. Lisäksi on mahdollista osallistua mm. metsäkylpyretkille, joita itsekin olen kouluttautunut pitämään. Tällaisilla retkillä tehdään mm. erilaisia aisti- ja tietoisuusharjoituksia sekä myös voimaannuttavia ja rentouttavia harjoituksia, jotka yhdessä ympäröivän luonnon ”sisäänrakennettujen” hyvää tekevien ominaisuuksien kanssa lievittävät tutkitusti stressiä, laskevat sykettä, kohottavat mielialaa sekä jopa tehostavat kehon omien puolustusmekanismien toimintaa.

Hatanpään puistoalueella voit oppia myös tunnistamaan erilaisia kasveja, mikä ei ole huono juttu sekään.

 

Tällaisiin tutkimuksiin kannattaa osallistua

Viime vuonna kävelytutkimukseen otti siis osaa 150 henkeä, ja tutkijoiden tavoitteena olisi saada vastaava määrä täyteen tänäkin vuonna. Tähän mennessä osallistuneita on lähemmäs 90, joten lisääkin mahtuu. Jotta otanta olisi mahdollisimman edustava, mukaan tulisi saada osallistujia monipuolisesti. Tutkijoiden mukaan enemmistö tutkimushenkilöistä on kuitenkin tähän mennessä ollut keski-ikäisiä naisia, joten meitä miehiä varmaankin kaivattaisiin joukkoon lisää – kannattaisihan meidänkin omaan terveyteemme vaikuttaviin asioihin kiinnittää huomiota.

Osallistuminenhan ei maksa mitään, on täysin vapaaehtoista, ja palkkioksi saapi vielä elokuvalipun. Myöskään erityistä kuntoa ei vaadita, kunhan pystyy tuon nelisen kilsaa käppäilemään omaan tahtiinsa ilman kiirettä.

Itse osallistuin niin pelkästä mielenkiinnosta aihetta kohtaan kuin mahdollisuudesta vierailla hienossa puistossa sekä ulkoilla viihtyisässä luontoympäristössä, mistä luulisin olevan pelkästään hyötyä niin fyysiselle kuin psyykkiselle hyvinvoinnille.

Esimerkiksi näkökulman vaihtaminen saattaa tuottaa uudenlaisia aistimuksia. Luontoa voi havainnoida vaikkapa maanpinnan tasolta.

 

Kaikesta huolimatta, vaikka Hatanpään puistoalueella käveleminen oli rentouttavaa, kuten missä tahansa kauniissa puistoissa, huomasin silti kaipaavani ihan perinteiseen kangasmetsään, johon pääsen aivan vaikka takaoveltani. Samaten käyminen vaikka Etelä-Konneveden kansallispuistossa tai missä tahansa paikassa, jossa ei välttämättä kuule kuin oman äänensä (eikä sitäkään, jos on hiljaa paikallaan), sopii silti rauhoittumiseen ja rentoutumiseen ainakin itselleni paremmin.

Jos kuitenkin pääsee edes hetkeksi irti arjesta ja kaupungin melusta vaikka läheiseen puistoon ja pystyy viettämään siellä aikaa ainakin puoli tuntia – joka monen tutkimuksen mukaan on ”vähimmäisvaatimus” – huomaa varmasti suotuisat vaikutukset omassa hyvinvoinnissaan ja kehossaan hyvässä lykyssä jopa ensimmäisellä kerralla. Ja mitä useammin pystyy luontoympäristössä liikkumaan, sitä enemmän hyötyä siitä on monella tavalla.

Luonto hoitaa ihmistä kuin äiti lastaan.

Ensin tutkitaan ja sitten hut…analysoidaan tulokset

Tampereen yliopiston kävelytutkimus päättynee kenttätutkimusten osalta viimeistään syyskuussa, jonka jälkeen alkaa armoton datan järsiminen. Tutkimuksen tuloksia voitaneen odottaa joskus ensi vuoden puolella, ja ne tullaan tutkija Tytti Pasasen mukaan julkaisemaan alan tieteellisissä julkaisuissa, jonka jälkeen niistä voinen jopa minä jotakin blogissani kirjoittaa.

Sitä ennen toivon, että tutkijat saavat kokoon riittävästi osanottajia myös tämän vuoden osuuteen ja että tutkimusaineistosta nousee esiin mielenkiintoisia huomioita metsäkävelyjen vaikutuksesta ihmisiin. Lopputulostahan tässä vaiheessa ei tiedä vielä kukaan, joten nähtäväksi jää.

Tampereen yliopiston psykologian oppiaineeseen kuuluvassa projektissa työskentelevät projektin johtaja, professori Kalevi Korpela (kalevi.korpela[at]uta.fi), tutkija FM Tytti Pasanen (tytti.pasanen[at]uta.fi) ja tutkimusassistentti PsK Pia Jussila (jussila.pia.m[at]student.uta.fi).

Jatka lukemista Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista

Höpö Stove


Kun kerran suuresta maailmasta tunnetaan myös retkeilijöiden keskuudessa termi ”Hobo Stove”, niin olkoon tämä meikäläisen viritys sitten Höpö Stove – kaikkien risukeitinten anoppi, if you will.

Nurkissa pyöri pitkään yksi pienikokoinen perinteikäs ”valkoisen kullan” kuljetukseen ja säilytykseen suunniteltu astia, joka paremmin tunnetaan nimellä maitohinkki. Semmoinen parisen litraa vetävä alumiinipönttö, joka on monen sisustusintoilijan huutokauppalistalla, mutta katoavaa kansanperinnettä yhtä kaikki.

Ajattelin tyhjässä päässä jo viime kesänä, että mitähän muuta käyttöä tuolle astialle keksisi kuin pitää sitä pölyyntymässä varaston hyllyllä. Nopeasti oli selvää, että jotakin retkeilyaiheista siitä pitäisi kehittää, ja itseoikeutetusti ratkaisu oli jonkinlainen risu- tms. keitin. Keittimen lopullinen malli ei ollut vielä silloin valjennut, mutta kuten monesti muutenkin, homma kirkastuu sitä mukaa kun sitä tekee.

Eipä sitten muuta kuin viivain, tussi ja kulmahiomakone elikkäs rälläkkä känsäiseen käteen ja toimintaa. Mittasin noin puolesta välistä hinkkiä kohdan, josta hinkki menisi jakoon suhteessa fifty-sixty. Eli toisesta puolesta keittoastia ja toisesta varsinainen keitin.

Maitohinkki, tonkka, pänikkä, pystö…(kuvan lähde: https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:S3400:246?lng=fi)

Tokikaan kyse ei ollut kuvassa olevasta Museoviraston pänikästä, vaan oman jemmatsuisen esineestä. Samantapainen kumminkin. No, rälläkällä meni pänikkä osiin. Ei olekaan mitään pierunkuoria nämä alumiiniastiat olleet, mutta jos mennään varsinaisiin maitotonkkiin, niiden vetoisuudet olivat kymmeniä litroja ja painokin sitten varsinkin täysinä sitä luokkaa, että maitotilojen emäntien kanssa ei kannattanut lähteä kädenvääntökisoihin tai vapaapainiin. Toiseksi olisi jääty.

Pelkiltään hinkin yläosa ei tietysti kelvannut keittimeksi, vaan siihen piti saada ilmastointi. Poralla reilusti reikiä ja sitten vielä samaisella rälläkällä reunasta siivut pois, että tuli saa paloilmaa eikä pökerry. Hinkin kansi käymään pohjasta, kun nythän homma menee ihan päälaelleen.

Vielä salmiakkiverkosta ritilä keittimeen, jonka päälle voidaan sitten laittaa niin risuja ja männynkäpyjä (ja miksei kuusenkin) kuin itse suosimaani pellettiä. Kyllä sitä vielä kissan huussiinkin riittää, vaikka vähän lainaa keittimeen.

Vieläkin ehkä tiheämpi verkko voisi olla paikallaan, että pienimmät pelletinmuruset tai risut eivät tipahtaisi verkon läpi, mutta enimmäkseen ne kyllä verkon päällä kestävät.
Hinkin pohjasta tehty keittoastia käy sinällään keittimen päälle.

Näissä vehkeissä on aina jonkinlaista kehittelyvaraa, ja hyvä niin. Kerralla jos tulisi valmista, niin mitä sitten olisi tekemistä? Keittimen päälle piti vielä leikata samanlaista salmiakkiverkkoa, jotta keitto/paistoastian alle jäisi ilmarakoa ja voisi käyttää myös hinkin halkaisijaa pienempiä astioita, esim. Trangian tai Kelly Kettlen kuppeja.

Tässä kuvassa kuitenkin vielä varaston pohjalta löytynyt ritilä.

Älä heitä vanhaa pois

Jos joskus vaikuttaa siltä, että nurkkiin kertyy kaikenlaista ryönää, jolle ei ole juuri heti käyttöä, sitä voi silti tulla myöhemmin. Vaikka mikään hamsteri en olekaan, on monelle näennäisen joutavalle tavaralle löytynyt tarkoitus lopulta, vaikka sitten vuosienkin päästä.

Jos jotakin ei tarvitse ostaa tehdäkseen jotakin muuta, vaan voi käyttää ennestään löytyviä tarvikkeita, mielestäni se on aina kestävää toimintaa. Saahan risukeittimien tekoa varten käydä ”Clasulla” tai Ikeassa ostamassa ulkoroihuja – kuten moni tekee – mutta itse tykkään kehitellä vanhasta kamasta jotakin uutta silloin, kun semmoinen innostus iskee.

Sen lisäksi, että wanhan hywän ajan maitohinkki löytyi risukeitinsavottaan, löytyi niin ikään muistaakseni 80-luvulla myynnissä olleen neliskanttisen paistinpannun mukana tullut kokoon taittuva kypsennysritilä, joka avattuna muistuttaa avaruussatelliitin lautasantennia. Semmoisen päällä voi vaikka paistaa maggaraa tai kypsennellä juureksia tms.

Hyvät on loimut.

Eli, kun seuraavan kerran kuulette sanan #hinkki, ei kannata automaattisesti ajatella, kuten eräs jyväskyläläinen komerokolumnisti, jolla on aina naiset mielessä. Sen sijaan kyse voi olla tavarasta, joka on aikoinaan ollut yksi maatilan olennaisista tarve-esineistä ja joka nyt voi olla jonkun tuurinikkarin toivetarvike.

Itse rakennellun risarin käytettävyys ja kauheus olkoon sitä vastoin katsojan silmässä. Saipahan sitä taas yhden päivän käytettyä johonkin hyödyttömään.

 

Konnevedellä taimia tonttiin 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!


Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Mietin taas, millähän tekstinpätkällä aloittaisi tämän horinan. Koska oma runosuoneni on kohjuinen, tuumailin että parempi lienee käyttää oikean runoilijan materiaalia, joka sopisi tähän tarkoitukseen. Aleksis Kiven runostahan tuo on tuo ensimmäinen säe. Ehkä artikkelikuvaa katsomalla voisi löytää perusteen sille, miksi juuri tämä runo tuli valittua.

Tänä vuonna oi maamme Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Monella paikkakunnalla tempaistaan eri tavoin juhlavuoden kunniaksi. Joillakin paikkakunnilla saatetaan istuttaa esimerkiksi juhlapuu.

Konnevedellä – jota metsien ja vesien pitäjäksikin tituleerataan – päätettiinkin istuttaa kokonainen metsikkö. Istutuspuuksi valikoitui kuusi ja istutuspaikaksi Lapunmäen maasto lähellä uuden uutukaista koulukeskusta ja suositun pururadan varrella.

Istutustempaus innosti paikalle monta yhdistystä.

Lukuisa joukko eri konnevetisten yhdistysten edustajia saapui perinteisessä suomalaisessa kesäsäässä (lue: satoi ja paistoi ja paistoi ja satoi) Lapunmäelle tiistaina 27. kesäkuuta klo 18.00 alkaen istuttamaan oman taimensa ravinteikkaalle ja aurinkoiselle kasvupaikalle.

Paikassa tulee kasvamaan toivon mukaan sadan vuoden päästä uljas kuusikko. Kaikkein pienimmät mukana olleet ehkä saattavat sen nähdäkin.

Taimivakka paakkutaimineen, kolme kuokkaa ja istutusputki odottamassa istuttajia.

Kullekin taimelle oli varattu omat mättäänsä, jonka vieressä olevaan merkkipaaluun merkittiin sitten järjestysnumero, jotta tiedettäisiin jatkossakin, kenen istuttama taimi on kyseessä.

Ensimmäisenä oman taimensa istutti Konneveden Reserviläiset ry.

Kaiken kaikkiaan istuttamaan ilmoittautuneita yhdistyksiä oli lähemmäs 30. Ihan jokaiselta yhdistykseltä ei ollut omaa edustajaa paikalla, mutta muut avustivat istuttamisessa heidän puolestaan. Lista kaikista ilmoittautuneista yhdistyksistä on tämän jutun lopussa.

Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen edustaja, metsäasiantuntija Juho Laitinen oli paikalla opastamassa istutuksessa sekä tekemässä tarvittavat merkinnät taimien istutusmättäiden viereisiin tolppiin.

”Siitä se ajatus sitten lähti”

Mistä sitten idea kokonaisen kuusikon istuttamiseen sai alkunsa, sillä yleensähän tosiaan istutetaan vain yksi puu? Syyttää saadaan kaiketi Konneveden kunnansihteeri Jouko Hyppöstä, Viime vuoden puolella kunnassa pidettiin ideapalaveri, mitä juhlavuoden kunniaksi kunnassa voitaisiin tehdä.

Hyppönen totesi puolileikillään, että kun Konnevedellä ovat viime vuosina tahtoneet myrskyt tehdä tuhojaan ja kaataa metsää, niin tällä kertaa toimittaisiin toisin päin eli istutettaisiin sitä.

Kuusikon istuttaminen yhden puun sijasta sai kannatusta, ja vaikka on epävarmaa, miten monta puuta on todella vielä sadan vuoden päästä pystyssä, aina kannattaa yrittää ja toivoa. Jokainen yhdistys voi seurata oman puunsa kasvua, ja myöhemmin tänä vuonna alueen ympärille tullaan rakentamaan pisteaita sekä taimikkoa siistimään jatkossa niin, että mitään muita puita ei paikassa kasvaisi kuin istutuskuusia.

Syksymmällä yksi tärkeimmistä taimikonhoidollisista toimenpiteistä on taimikon heiniminen eli uusien taimien kasvua haittaavien heinien niitto tai käsittely muulla tavoin, kuten esimerkiksi tallomalla. (ks. esim. https://www.storaensometsa.fi/heinikko-pois-taimien-paalta/)

Sukupolvelta toiselle

Istuttajien ikäjakauma vaihteli taaperoikäisestä lähemmäs sataa, mutta tällainen tapahtumahan on juuri monen sukupolven tilaisuus. Yhtä lailla nuoret kuin vanhemmatkin voivat näin jättää jälkensä tuleville polville.

Nuoren polven edustajiin lukeutui esimerkiksi Matias Tikka (artikkelikuvassa), joka tarttui innokkaasti toimeen ja taimeen sekä pottiputkeen ja oli valmis auttamaan myös muita istuttajia. Taisipa Matiaksen käsien kautta maahan jäädä juurtumaan useampikin taimi.

Ikähaitarin yläpäätä vastaavasti edusti 96-vuotias Kalle Varis (kuvassa vasemmalla).

Itse olen jo siinä iässä, että 100 vuoden päästä kasvan jo horsmaa ja tattia, mutta ehkä jos elän ja terveenä olen, voisin vielä puolen vuosisadan päästä käydä muistelemassa, mitä yhtenä kesäkuisena iltana Konnevedellä tehtiin kotimaamme kunniaksi. Kokemuksena istuttajajoukon pienimmille oman taimen istuttaminen jää toivottavasti mieleen loppuiäksi.

Taimien istuttajayhdistykset

1. Konneveden Reserviläiset ry
2. Sotainvalidien Veljesliiton Konneveden osasto ry
3. Suomen Punaisen Ristin Konneveden osasto ry
4. Sirkkamäen kyläyhdistys ry
5. MTK-Konnevesi ry
6. Konneveden 4H-yhdistys ry
7. Konneveden Kotiseutuyhdistys ry
8. Konneveden Sotaveteraanit ry
9. Konneveden Eläkkeensaajat ry
10. Konneveden Riistanhoitoyhdistys ry
11. Konneveden Moottorikerho/Urheiluautoilijat ry
12. Rantin Rämpijät ry
13. Konneveden seudun vanhustenkotiyhdistys ry
14. Ilomäen Erä ry
15. Konneveden Hevosystäväinseura ry
16. Jyty Konnevesi ry
17. Eläkeliiton Konneveden yhdistys ry
18. Konneveden Kristilliset Eläkeläiset ry
19. Konneveden Ammattiautoilijat ry
20. Konneveden Urheilijat ry
21. Konneveden Ampujat ry
22. Konneveden vasemmistoliitto ry
23. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Konneveden paikallisyhdistys ry
24. Siikakoski-Puteron osakaskunta
25. Konneveden Työväenyhdistys ry
26. Keskustan Konneveden kunnallisjärjestö ry
27. Konneveden kokoomus ry
28. Särkisalon kyläyhdistys ry

Lisäksi Konneveden kunta istutti taimet 29–32.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua – ja joskus jotain muutakin!

Luonto ja kulttuuri

Metsähallitus kulttuuriperinnön ja perinnemaisemien jäljillä

Satunnainen Retkuilija

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua - ja joskus jotain muutakin!

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

%d bloggers like this: