Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.
Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.
Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.
Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.
Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.
Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.
Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .
Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.
Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.
Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.
Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.
Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?
Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.
Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.
Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.
Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.
Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.
Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.
Pää ja häntä
Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.
Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.
Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.
Rakoluolan paikka.
Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.
Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.
Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.
Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.
Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.
Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.
Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.
Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.
Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.
Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.
Siellä se äijä taas poseeraa.
Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.
Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.
Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.
En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.
Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.
Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.
Kuollut loppu, eli Dead End?
Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.
Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!
Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.
Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.
Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.
Ihminen on luonnon edessä pieni.
No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.
Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.
Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.
Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.
En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.
Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.
Hangella kulkeminen kannattaa.
Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!
Lumikenkäilen, siis olen.
Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.
Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.
Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.
Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.
Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.
Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…
Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.
Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…
Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.
Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.
Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.
Tähän voisin jäädä.
Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.
Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.
Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.
Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.
Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.
Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.
Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.
Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.
Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.
Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.
Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.
Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.
Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.
Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.
Huhuu! Onko kotka kotona?!
Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.
Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.
Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?
Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.
Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.
Pitkäsestä aikaa vähän ruoka-asiaa. Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, miten testasimme Kuivalihakundin jerkyjä, ja tämänkertainenkin kirjoitus sivuaa lihaisaa aihetta. Jerkkytestiin tuli kuivalihalastuja, mutta lihanvalmistusprosessista syntyy myös sekalaista sälpää, eli kuivalihamurua, jolle sillekin varmasti löytyy monenlaista käyttöä erilaisten ruokien teossa.
Savu-Jerkku on maistuvaa sinälläänkin ilman mitään lisämausteita. Maku muistuttaa valmiissa piirakoissa mielestäni pitkälti metwurstia.
Aloitan murureseptien sarjan (yhteensä 3 eri juttua) tällä simppelihköllä ohjeella, joka itse asiassa on vain yhdistelmä hyväksi osoittautunutta Marttojen karjalanpiirakkaohjetta ja omaa optiota sen päälle.
Sen verran erkanin tuosta ohjeesta että en laittanut taikinaan öljyä laisinkaan. Ehkä jollakin toisella kerralla sitten. Vehnäjauhoina käytin durum-vehnäjauhoja, joita oli säästynyt rosmariinileivän teosta. Tavalliset puolitörkeät vehnäjauhot käyvät luonnollisesti myös.
Täyte
2 ½ dl vettä
2 dl riisiä
7 ½ dl maitoa
1/2 tl suolaa
(1 kananmuna)
+ 100 g pussi Jerkky Savu -kuivalihamurua
pieni kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä
Katso Marttojen sivuilta tarkemmat ohjeet koko piirakkashowsta. Turha minun tässä on papukaijana niitä kuitenkaan toistaa.
Keitin puuron edellisenä päivänä ja seuraavana päivänä tempaisin esiin kuivalihapussin. Kaadoin kuivalihamurun (joka oli itse asiassa sekoitus murumurua että isoimmillaan jopa kokonaisia kuivalihalastuja) pinnoitettuun kattilaan, jossa oli tilkka rypsiöljyä. Kuullotin murut öljyssä ja lisäsin sekaan niin maan perusteellisesti kuivatut mustatorvisienet, jotka hienonsin käsien välissä.
Tällaisenaan ”muru” voi olla hieman liian karkeaa, joten isoimmat biitit kannattanee hienontaa yleiskoneella ennen käyttöä. Mutta näinkin kyllä menee – ja mahassahan se lopulta sitten homogenoituu viimeistään.
Liha–sieniseoksen lisäsin aiemmin valmistamani riisipuuron sekaan, ja täyte oli periaatteessa siinä. Marttojen ohjetta orjallisesti noudattaen ja myös vuosikymmenten takaa mummon piirakanteko-ohjeen mieleeni palauttaen aloin väsätä piirakkapohjia ruistaikinasta uunin lämmetessä.
Käytössä oli isoäidiltäni jääneet piirakkapulikat ja leivonta-alusta, jolla lienee ikää jo ainakin sata vuotta. Mutta hyvässä kuosissa on edelleen. Kyseisellä alustalla mummoni leipoi satoja ja taas satoja piirakoita ja muitakin leivonnaisia.
”350 degrees Fahrenheit”
Paistolämpötila sähköuunissa minulla oli ”vain” 250 astetta, mutta marttaohjeessa se on 275–300 astetta. Celsiusta siis. Jos on puilla lämpenevä uuni käytössä, niin silläkin saapi paistaa.
Lämpötila-asetuksesta nimittäin muistui mieleen myös eräs tapaus opiskeluajoilta, kun olin kylässä emännän opiskelupaikkakunnalla opiskelijasolussa, jossa asusti myös kiinalainen vaihto-oppilas. Tämä vaihto-oppilas laittoi kanankoipia solukämpän keittiön sähköuuniin ja pisti uunin nupit kirjaimellisesti kaakkoon.
Aloin haistella, että joku käryää ja menin katsomaan, kun siellä uunissa kanankoivet alkoivat näyttää hyvää vauhtia mustilta shakkinappuloilta. Katsoin parhaaksi kysäistä kiinalaisopiskelijalta, josko alkaisivat kanansa ehkä olla kohta kypsiä. Uuni oli tosiaan ollut niin kuumalla kuin sen ilman tohoa sai, ja piakkoin olisimme olleet savupirtissä, ellemme olisi kanoja tempaisseet uunista ulos.
Kävi ilmi, että opiskelija oli katsonut jostakin omankielisestään keittokirjasta kanankoipien paistolämpötilaksi 350 astetta, mutta koska heillä päin käytetään Fahrenheitin asteikkoa ja meillä taas Celsiusta, niin suomalainen uuni oli ”hieman” ylilämmön puolella. 350 F on likimain 175 C ja sillä keinoin. Eipä onneksi tarvittu palokuntaa hätiin.
Takaisin piirakoiden pariin
No joo, eli siis piirakat saivat päivettyä uunissa noin 15 minuuttia, ja viimeisen 5 minsan aikana käänsin pellin kerran, koska ainakaan meidän uuni ei paista edestä yhtä hyvin kuin takaa. Pari pellillistä tuli ensimmäisestä taikinaerästä. Täytettä jäi vastaavasti jäljelle, joten paistoin vielä toiset 2 pellillistä pari päivää myöhemmin.
Konneveden kirkkoveneet.
Piirakoiden ulkoasu oli tekijänsä näköinen, mutta maku oli sen verran hyvä, että eivät pitkään voideltuina tarjoiluvadissa vanhenneet. Täyttävän oloisiakin vielä, koska onhan piirakoissa sekä lihaa, riisiä että sieniä sisällä.
Retkievästä parhaasta päästä
Kävin leivontapäivien välissä hieman ulkoilemassa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, ja tietenkin eväänä itsetehtyjä piirakoita. Lämmäyttelin piirakat ritilän päällä oman risukeittimen loimussa. Ulkoilmassa piirakoiden lihaisa – ja omaan suuhuni metwurstia muistuttava – maku oli somimmoilleen. Vain nokare voita päälle, niin sehän oli siinä. Kahvin kanssa erittäin hyvää!
Maistuis varmaan mullekin!
Itse tehty on aina itse tehty
Ei kannata aliarvioida omaa osaamistaan piirakoidenkaan teossa. Minäkään mikään leipuri ole, mutta reseptiä osaan lukea. Enkä oikeastaan muistaisikaan ohjeita ellei niitä olisi paperilla tai netissä koko ajan näkyvillä. Ei tulisi minusta Sukulan kuppiloihin kokkia, jäisivät bongit pyörimään.
Ellen jo sanonut, niin piirakkatäytettä jäi toisellekin leivontakerralle. Silloin sekoitin täytteen sekaan vielä yhden kananmunan, joka notkisti täytettä kivasti, jolloin se oli helpompi levittää kuorien päälle. Käyttämättä on toisen Savu-pussin lisäksi Jerkku HaBa -muru, josta varmaankin ”taion” tulisemman retkiruoan aidoissa retkiolosuhteissa. Kaikkea retkiruokaahan ei tehdä kotikeittiössä!
Tässä blogikirjoituksessa on luvassa jerkyttäviä paljastuksia.
Alun perin joidenkin lähdetietojen mukaan inkojen peruja olevaa kuivalihaa kutsuttiin nimellä Ch’arki, josta sitten tuli nykykielessä tunnetty jerky. Jos kuivaliha keksittiin inkojen aikaan, se on melko ”tuoretta”, eli 1500-luvulta. Toisissa lähteissä sitä vastoin kuivalihan on sanottu olevan peräisin jopa tuhansien vuosien takaa, jolloin sitä olisi valmistettu joidenkin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen piirissä.
Olipa miten tahansa – kuten usein on – niin kuivaliha ei ole mikään uusi keksintö. Lihan kuivaamista on tehty ympäri maailman jo kauan sitten, sillä se on erinomainen keino säilöä lihaa pitkiksi ajoiksi. Kuivattu liha ei ole sukua kuivatulle vellille, mutta hyvin kuivattu ja suolattu liha säilyy todella kauan syötävänä, ei paina paljon ja on erittäin energiapitoista. Erinomaista eräjoreruokaakin siis.
Teimme lauantaina 3. maaliskuuta 2018 yhteisproggiksen Retkeilyblogi Rinkkaputken kanssa testaten vantaalaisen Kuivalihakundin lähettämiä kuivalihoja. Rinkkaputken edustajaa Sulanderin Heikkiä pyysin mukaan, koska Heikki hanskaa kuvaamisen ja editoinnin kuin Jaakko Kolmonen kyyn grillauksen.
Saarihyppelyä
Sovimme tekevämme kuvaukset Jyväskylän Haapaniemen kupeessa sijaitsevalle Pikku Haapasaarelle, jossa on laavu. Päästyämme laavulle huomasimme kuitenkin, että siellähän on väkeä kuin Trumpin virkaanastujaisissa, joten otimme käyttöön Plään B:n ja hipsimme kauemmas isolle Haapasaarelle, joka on kirjoitettu pienellä, koska se on pelkkä Haapasaari, mutta iso.
Isossa Haapasaaressa on pelkkä tulipaikka, jossa ei ole kuulemma yleensä juuri polttopuita, kuten ei ollut tälläkään kertaa. Onneksi olin ottanut ahkioon laatikollisen omia puita, joilla saimme nuotion savuttamaan mallikkaasti koko kuvauksen ajan. Kamerat ojoon vaan ja maistamaan!
Varasuunnitelman varasuunnitelma olisi ollut tulen tekeminen jäälle, joka on jokamiehenoikeuksin mahdollista, mutta siihen emme joutuneet turvautumaan.
Kotimaista lihaa
Kuivalihakundin jerkyvalikoima on laaja. Me saimme kahdessa Lihalaatikoksi nimetyssä laatikossa kotimaisesta naudanlihasta, sianlihasta ja kananlihasta tehtyä kuivalihaa.
Lihalodju avausta vailla. Kuva: Heikki Sulander / Retkeilyblogi Rinkkaputki
Naudanlihaversiot Jerkku Original, Jerkku Savu, Jerkku Pippuri, Jerkku HaBa ja Jerkku NaGa. Possunliha Porky Smokey BBQ ja kana Ruusteri Lemongrass ja Ruusteri Sriracha. Lisäksi lähetyksessä oli mukana kolmea eri kuivalihamurua, joista kerron erillisen retkiruokajutun yhteydessä.
Koska pääasia oli saada maisteltua kaikki lihat ja videoitua kohtuullisen lyhyessä ajassa setti kasaan, minulla ei valitettavasti ollut aikaa pistää riviin ja kuvata lihoja stillilihakuviin kuin vasta seuraavana päivänä.
Original
Aloitimme maistelun lihojen ”miedoimmasta” päästä eli Originalista. Original on ihan perushyvää kuivalihaa, jonka tuoksu ja maku ovat maltilliset. Liha on helposti pureskeltavaa eikä lainkaan sitkeää. Suolaa on vähintäänkin riittävästi, eli 100 grammassa tuotetta sitä on tuoteselosteen mukaan 9,5 grammaa. Vertailun vuoksi esimerkiksi metwursteissa suolaa on ”vain” noin keskimäärin 4 grammaa.
Jerky ei maistunut kuitenkaan mielestämme liian suolaiselta, mutta jälkeen päin mieli alkoi tehdä hirveästi jotakin makeaa juotavaa, joten oli aivan pakko käydä ostamassa ja kietaisemassa makea siideri kun pääsin reissusta kotiin. Kuivalihojen valmistuksessa on käytetty suolan (joka tulee soijakastikkeesta) lisäksi mm. sokerisiirappia, josta kaiketi tulee lihaan ainakin omaan suuhun erottuva perusmakeus. Heikin sanoin tekstuuri oli ”tuohimainen” ja Originaalissa oli ”laadun vivahde”.
”Perussoossilla maustettu kuivaliha”
Savu
Seuraavana suunvuorossa oli Jerkku Savu. Savua tuli toki nuotiostakin aistit täyteen, mutta kyllä kuivalihassakin selvä savun maku tuntui. Savujerkyssä on oikein hyvä väri, ja makukin varsin bueno. Heikille tuli mieleen savustettu kala (pippurimakrilli), mutta kuivaliha ei todellakaan kalalle maistu.
Aromit ovat Jerkku Savussa kohdallaan, ja savuhan tekee aina hyvän säväyksen ruokaan kuin ruokaan. Varsinkin aito savu eikä mikään savuaromi. Savua on savustettu tuoteselosteen mukaan 12 tuntia pyökkisavulla.
Savun suutuntuma on myös hyvä, ja mikäs on pureskellessa kun on suussa omat hampaat eikä liisatut. Ei hassumpi valinta tämäkään. Parempaan suuntaan omassa makuskaalassa oltiin selkeästi menossa.
Pippuri
Jerkku Pippuri alkoi olla sitten miun maun mukkaan niin sanotusti. Mausteena lihassa on viispippuri (valkopippuri, rosépippuri, viherpippuri, maustepippuri ja korianteri). Vaikka minkä tahansa kuivalihan mässyttäminen saa sylkirauhaset innostumaan, niin pippuri tekee sen vielä tehokkaammin. Jälkimauksi nousee kuitenkin päällimmäisenä korianteri.
Viispippuri on monipuolinen mauste, joka sopii melkein ruokaan kuin ruokaan. Itsekin käytän sitä usein.
Heikin suussa Pippuri tuntui hieman sitkeämmältä, mutta omasta mielestäni ei ainakaan huomattavan paljon. Ainahan lihojen kesken jonkinlaista eroa lienee, vaikka hyvin tasalaatuisilta tähän mennessä maistelemamme lihat olivat olleet. Pippuri on omaan makuun.
HaBa (Habanero)
Chileissä niin sanottuna tehoaineena on kapsaisiini-niminen yhdiste, joka aiheuttaa suun ja ruoansulatuselimistön limakalvoilla polttavan tunteen. Chilipaprikoiden tulisuutta mitataan Scovillen asteikolla, jossa miedoimmasta päästä olevan jalapeño-chilin voimakkuus on muutaman tuhannen scovillen luokkaa (ammattilaiset voivat halkoa hiuksia sitten luettelemalla tarkemmat mitat) ja habanero-chilin potku vastaa keskimäärin 200 000 Scoville-hevosta.
Olisi siis voinut olettaa, että hyppäys peruspippurista habaneroon olisi ollut selkeämpi, mutta ainakaan omassa suussa ei tapahtunut mitään tajunnanräjäyttävää. Räjäyttäminen ei tosin ole ollutkaan Kuivalihakundin tavoitteena HaBa-versiossa vaan pikemminkin aistimus on ”mukavan lievä”, kuten tekstissä kerrotaan.
Kerron nyt jo tässä vaiheessa, että habanerojerkyn liha vaati kaikista maistamistamme lihoista eniten työtä leukaperiltä. Yhdessä vaiheessa olin jo että pitääkö ottaa suuhun joku toinen pala, joka menee pieniksi helpommin, mutta aikansa kun jurskutti niin selvää tuli lopulta. Kyse on saattanut olla valmistuseräkohtaisesta ”poikkeamasta” pikemminkin kuin kuivalihaversiosta. Tai se vaan sitten on sellaista kuin se on.
HaBan pureskelu vaati habaa leuoilta, ja tulisuus jäi mielestäni hieman vaisuksi.
NaGa (Naga jolokia)
Varsinainen showstopperi oli säästetty nautaosastossa viimeiseksi, eli tulisuudessaan habaneroakin stydimmällä chilillä maustettu NaGa. Kyseinen chililajike pomppaa Scoville-asteikolla jo reilusta 800 000 lähemmäs 1,5 miljoonaan scovilleen, joten sitä ei moni välttämättä enää itkemättä niele – jos nauramattakaan.
Tästä huolimatta Jerkku NaGa oli omassa suussa ensimmäinen ja ainoa kuivaliha tästä satsista, joka nippasi edes jonkin verran. Eihän tietysti ole pääasia saada aikaan sellaista kuivalihatuotetta, jota ei pysty laisinkaan nauttimaan ilman lehmällistä maitoa, vaan tätä tulisinta vaihtoehtoakin oli maustettu hyvin maltillisesti. NaGa’n polte tulee selosteenkin mukaan hiipimällä eikä saman tien kun lihan laittaa suuhunsa.
Jos joku haluaa kokea oikein jäätävää poltetta, niin voi varmaankin vetää kyseistä chiliä raakana sisään. Takuuvarmasti todella polttaa mennen tullen, ja jos vaelluksella haluaa herättää retkikunnan muut jäsenet ja pudottaa pöllöt puista karjunnallaan, joka kuuluu aamuriu’ulta, se vain passaa. Mutta tällä kuivalihalla se ei valitettavasti onnistu.
NaGa’n ulkonäkö, maku ja tuntuma suussa ovat kohdallaan. Tummia ovat joka tapauksessa kaikki Kuivalihakundin naudanlihajerkyt, jopa niin, että niitä ei välttämättä erota ulkonäöltä toisistaan. Kiva onkin tehdä sellainen mysteerimix, jossa on sekaisin joka lajia. Sopii hyvin seuraleikkeihin, kun koskaan ei tiedä, minkä aarteen sitä eteensä saa – vai miten se meni.
Ruusteri Lemongrass ja Ruusteri Sriracha: ”Tastes like chicken”
Siihen menivätkin siis nautajerkyt. Vielä oli paketissa jäljellä kaksi eri tavalla maustettua kanajerkkyä sekä peränpitäjänä (ei kuitenkaan välttämättä huonoimpana) yksinäinen possu. Ruusteri Lemongrass on sitruunaruoholla maustettu kanakuivaliha, jonka havaitsimme olevan erittäin rapsakkaa. Siis hyvää pureskella.
Sitruunaruohon ja kanan yhdistelmä toi mukavaa vaihtelua nautamättöön. Mieleeni tuli välittömästi aikoinaan eräässä kiinalaisessa ravintolassa koettu sunlight-elämys. Sitruunaisuus ei ollut kuitenkaan liian voimakasta, mutta en tarkkaan osaa sanoa, peittikö se silti liikaa kanan makua vai ei. Itse kanahan ei maistu juurikaan miltään ilman mausteita, joten periaatteessa toimii.
Kana sopii kevyempään ruokailuun hyvin. Annoksen kalometrit ovat joukon niukimmat.
Kanajerkyistä toinen, eli srirachalla maustettu kuivaliha oli oikeastaan maisteluturneellamme ainoa, joka ei omassa suussa herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Ehkä sen ei ollut tarkoituskaan, sillä yleensä chilistä, sokerista, valkosipulista, suolasta ja etikasta valmistettu thaimaalaislähtöinen kastike ei kukkoile tulisuudellaan.
Ulkonäöllisesti ja hammasfiiliksillä mitattuna kanat erottuivat kyllä edukseen. Kana sopii myös hyvin kaloreita laskevalle, sillä koko joukosta sekä Lemongrass että Sriracha sisältävät vain 311 kilokaloria 100 grammaa kohden.
Kanajerkkyjen väri oli suorastaan upea, sillä auringonpaiste korosti sitä entisestään. Kanat olivat myös Heikin makuun. Sopii varmasti hyvin erilaisiin salaatteihin ja vaikkapa jonkin sortin tortillavirityksiin, kun pistetään mukaan vielä muita täytteitä.
”Kyllähän tätä vois työkseen tehdä”, tokaisi Heikki. Viitaten kuivalihan syöntiin. Heikin suosikki oli kirkkaasti Ruusteri Sriracha.
Porky Smokey BBC…BBQ
Päätimme päivämme Porky Smokey BBQ -jerkyllä, joka on porsaan kanslerista valmistettua kuivalihaa huimalla 458 kilokalorin tuomalla uskottavuudella. Tuntuma sekä sormissa että suussa oli tyystin erilainen verrattuna muihin Kuivalihakundin lihoihin. Voisin sanoa, että ”rasvapaakku painaa aortan mutkassa”, kun possua maistoimme.
Rasvaisuus ei siis ollut kummankaan meistä mieleen, joten parempi ehkä käyttää Porkyä yhtenä jonkun aterian raaka-aineena kuin vetää pelkiltään. Energiaa tavarassa on, millä kyllä jaksaa survoa rankemmankin vaelluksen läpi. Hiilareita halajavat eivät Porkystä niitä paljon saa, ja proteiiniakin on enemmän naudanlihajerkyissä. Rasvan määrässä Porky pokkaa Oscarin. Todellistä äijäruokaa.
Savuinen BBQ-soossi toimii maun puolesta jos pääsee rasvan tunteesta yli.
Heikki sanoi olevansa enemmän porsas- kuin nautaihmisiä, joten pisteet menivät sen puolesta Porkylle. Possunlihasta voisin ehkä itse valmistaa vaikkapa aiemmassa blogikirjoituksessa esittelemääni ruokaa. Onnistuuhan se varmasti kuivalihallakin!
Tulihan syötyä
Kun olimme saaneet maisteltua kaikkia testilihoja, saatoin todeta että olihan siinä syömistä. Vaikka jokaisesta otettiin kohtuullisen vähäiset tyypit, ainakin itseni yllätti se, miten täysi olo kuivalihasta tuli. Siinäpähän se yksi jerkyn juju piileekin, että vaikka et olevinaan söisi määrällisesti etkä painollisesti hirveästi, saat silti energiaa ja vatsantäytettä riittävästi jaksaaksesi seuraavalle ABC:lle. Tai no…
Lihoissa on ”laadun vivahde”, kuten Heikki sattuvasti totesi.
Kuten sanottua, Porky oli kaikkein rasvaisinta, ja rasvaisuus tuntui myös näpeissä. Muiden lihojen hypistelystä ei jäänyt sormiin sanottavammin muistoja. Omassa suussa myöskään minkään lihan jälkimaku ei viipynyt kovin pitkään, mutta NaGa närästeli hieman vielä muutaman tunnin päästä. Osasyynä saattoi tosin olla muutama kuppi mustaa kahvia päivän ravintoympyrästä.
Pakkaukset sain avattua vähän niin ja näin, ja pussin suu oli enemmän tai vähemmän kaamean näköinen avaamisen jälkeen. Parannusta pussiteknologiaan on kuitenkin luvassa, sillä Kuivalihakundin tuotepakkaukset muuttuvat kevään aikana, jolloin jerkkypussit voidaan avata siististi ja sulkea uudestaan.
Omassa suussa testaamistamme lihoista ei noussut mikään tietty maku ylitse muiden, mutta mausteiset ja tulisemmat versiot pärjäsivät rankingissa. Heikin suosikki oli siis sriracha-kana. Makuasioista ei kannata kiistellä, eikä tässä tapauksessa ole tarpeenkaan. Kuivalihalla on oma paikkansa retkeilijän ruokakomerossa ja repussa, ja vaikka itse tykkäänkin enemmän esimerkiksi kuivatuista juureksista, lihaakin joskus tarvitaan.
Laadun vivahde
Kuivalihakundin tarina alkoi perustajansa Timo Lahden sanoin vuonna 2010, kun Timo sai tarpeekseen ala-arvoisista teollisen makuisista ja lisäaineita täynnä olevista kuivalihoista. Lähes 10 vuoden tuotekehitys tuntuu onnistuneen, sillä kyllähän Kuivalihakundin jerkyt näyttävät, maistuvat ja tuntuvat laadukkailta.
Vaikka kahvin kanssa.
Tuotekehitystä tapahtuu jatkossakin, ja Kuivalihakundi kuuntelee varmasti tarkalla korvalla kuluttajien mielipiteitä. Itse toivoisin valikoimaan enemmän mausteisia versioita, mutta chilistä saatava tulisuus ei välttämättä ole se pääasia. Jerkymakuja on maailmalla lukemattomia, ja Kuivalihakundin jo sinällään laajasta makuvalikoimasta varmasti moni löytää tai on jo löytänyt oman suosikkinsa.
Mistä löydät?
Kuivalihakundin tuotteita löytyy luonnollisesti verkkokaupan lisäksi monilta jälleenmyyjiltä ympäri maata. Timo kiertää myös erilaisilla messuilla ja tapahtumissa markkinoimassa tuotteitaan, ja tätä kirjoitettaessa hänet voi nähdä ja tulla ostamaan lihoja myös Jyväskylässä 21.-22.4.2018 pidettävillä Retkelle-messuilla.
Teimme Heikin kanssa myös videon lihojen maistelusta! Sen näet nimittäin tästä.
Kun lueskelin paria kirjaa, joissa puhuttiin metsänpeittoon joutumisesta ja metsään eksymisestä, aloin muistella erästä tapausta kymmenisen vuotta sitten. Metsänpeittoon joutuminen on ainakin nykyaikana enemmänkin kansantarua ja kuvitteellista, eksyminen todellista totta ainakin silloin, kun se todella tapahtuu. Joskus nämä kaksi asiaa saattavat sekoittua keskenään.
Sukkela suunnistaja
Päätin lähteä lähellä kotiani olevaan metsään kerran seikkailemaan ilman karttaa ja kompassia, joita en yleensäkään hirveästi käyttele. En ottanut myöskään mukaan GPS-laitetta, koska mihinkä sitä nyt käytännössä kotimetsissään tarvitsee – ei mihinkään. Eihän näissä metsissä pysty eksymään, koska lähimpään taloonkin on vain muutamia kilometrejä korkeintaan. Missään erämaissa siis ei olla, vaikka hirviä, karhuja, ilveksiä ja susiakin silloin tällöin liikkuu melkeinpä nurkilla.
Hilppasin siis metsätieltä metsän siimekseen ilman sen suurempaa päämäärää tai suuntaa, kunhan kulkisin. Päivä oli loppukesästä kuitenkin vielä pitkä(hkö), joten pelkoa pimeän tulosta ei suuremmin ollut.
Jossakin vaiheessa kuitenkin sisäinen simpanssi teki temput ja kääntyi ympäri 180 astetta, jolloin se suunta, josta mielestäni olin tullut, ei enää pitänytkään paikkaansa. Lienenkö astunut huomaamatta maahisen jalanjälkiin, jotka kuulemma ovat takaperin. Kun tavallinen ihminen astuu niihin, sanotaan, että silloin joutuu metsänväen johdattelemana aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olisi oikeasti menossa.
En tietysti hätääntynyt, koska en ollut voinut reilussa parissa tunnissa vaeltaa kovinkaan kauas lähtöpaikastani, mutta olin silti totaalisen tietämätön tarkasta olinpaikastani. Tien ääniäkään ei kuulunut, ainoastaan metsän puiden humina ja satunnaiset lintujen äänet. Tai eihän tie itsessään ääntele, vaan sillä liikkuvat ajoneuvot.
Hämärän rajamailla
Alkoihan se ilta hämärtyä jo lopulta, ja kotiinkin olisi pitänyt päästä. Olin sentään ottanut puhelimen mukaan, että saatoin soittaa emännälle olevani ihan kunnossa ja täyspäinenkin mutta että paluuseen saattaisi mennä hieman odotettua pidempään. Elin vielä sitä aikaa, jolloin hipelöintipuhelimet vasta tekivät tuloaan, eli kännykässä ei ollut kuukkelikarttoja eikä muitakaan. Soittaa sillä sentään pystyi.
— Täällä menee vielä hetki. — No mikä siellä on? — Ei varsinaisesti mikään, en vain tiedä, missä nyt olen. Soittelen sitten jos en pääse pois ennen pimeän tuloa, että tiedätte sitten tulla etsimään. Tai sitten olen yötä metsässä ja yritän päästä aamulla ihmisten ilmoille.
Se on aina jännää, että päivännäöllä ja hyvissä voimissa sitä voi mennä vaikka mistä kuin jänis konsaan, mutta kun virta alkaa huveta samoilijasta ja varjot pitenevät, alkavat myös kannot nostella päätään ja juurakot köyristellä selkäänsä ikään kuin valmistautuen lähtemään pimeän tullen omalle vaellukselleen. Jokainen mätäs on hämärän rajamailla vähintään tuplasti suurempi ja kuoppa saman verran syvempi kuin päivällä.
Kun konstit loppuu, otetaan keinot avuksi
Ilman suunnistusvälineitä liikkuvan pitäisi osata luonnon omista merkeistä määrittää ilmansuunnat. Voi käyttää kellotaulua ja auringon asemaa hyväkseen tietääkseen, missä ilmansuunnassa aurinko mihinkin aikaan on. Tai sitten voi katsoa, missä puolella sammal kasvaa puussa tai muurahaispesä kekottaa. Yöllä voi yrittää suunnistaa taivaankappaleiden soittolistan mukaan. Kolmas vaihtoehto on olla käyttämättä mitään edellämainituista ja talloa vailla tajua mistään vain johonkin suuntaan.
Oma logiikkani kyseisenä päivänä oli etsiä metsästä iso oja ja lähteä kulkemaan sen vartta pitkin ajatuksena, että kai se jossakin vaiheessa tulee metsänreunaan, että pääsee sentään pois metsästä ja vaikka pellolle. Tai ojasta allikkoon, kuten sitten seuraavaksi kävi.
Lopulta tulin kuin tulinkin metsänreunaan ja näin edessäni kynnöspellon, jota reunusti suuri pelto-oja. Katselin, mistä kohti pääsisin jalkojani kastelematta yli ojasta ja pellon puolelle. Ojanpenkka näytti kohtalaisen jyrkältä ja korkealta, mutta olin tyytyväinen, että sentään yöksi ei tarvinnut metsään jäädä. Minkäänlaisia yöpymisvarusteita – saati tulentekovehkeitä – en myöskään ollut mukaani ottanut.
Ojanpenkka sucks
Kun viimein olin löytänyt ylityspaikan, jossa pieni koivu oli sopivasti kaatunut ojan päälle niin, että siltä saattoi ponnistaa, hyppäsin reteästi puunrungolta pellon puolelle. Upposin siinä samassa niin sanotusti kultamunia myöten saviseen penkkaan. Yritin päästä irti, mutta penkka pitikin otteessaan tiukasti kuin kuristajakäärme saalistaan. Tuumasin, että tähänkö se päättyi tämän pojan maallinen vaellus, sillä savi oli todella kylmää ja irti pääseminen tuntui lähes toivottomalta.
Tästä huolimatta onnistuin jollakin tahdonvoiman tapaisella taikuudella nitkuttelemaan itseni vähin erin vapaaksi ja hilaamaan ylä- ja alavartaloni penkasta ylös. Työvoitto. Kengät ja lahkeet näyttivät siltä, kuin olisin käynyt kahluureissulla lietelanta-altaassa. Eivät sentään haisseet siltä.
Huomasin, että olin tullut itse asiassa pois metsästä paikkaan, jonka tunnistin edellisvuodelta. Silloin olin vain patikoinut samaisen aukon toiselle reunalle. En ollutkaan niin hukassa kuin kuvittelin yhdessä vaiheessa olevani. Nyt ei muuta kuin kauempana näkyvän talon suuntaan ja siitä kotiin. Tai sitten ei.
Kautta kiven ja kannon
Pelto oli ylempänä rinteessä, ja sen ja talon väliin jäi vielä hakattu alue, jossa oli kantoja ja kiviä sekä kivien siirtelystä jäljelle jääneitä kuoppia. Ojanpenkasta irti pääseminen oli verottanut ennestään vähenneitä voimia. Jalat kävivät jatkuvaa kamppailua siitä, kumpi niistä saisi mennä ensin. Toinen toiselle suivaantuneena päätti, että sinähän et tästä mene ja teki tehokkaan kamppausliikkeen.
Seuraavassa hetkessä löysin itseni suuren kuopan pohjalta selältäni kuin kilpikonna. Tein nopean itsediagnoosin, että olinko sattumalta onnistunut katkaisemaan joko jalkani, käteni tai molemmat tai satuttamaan itseni muutoin. Ehjältä tuntui, ja tässä vaiheessa purskahdin jo nauruun. Melkoiseksi könyämiseksi reissu on mennyt, eikä sille voinut kuin nauraa.
Ei haukku haavaa tee
Viimeisetkin ylpeyden rippeet karistaneena kävelin kivisen rinteen alas kahta vesilammikkoa erottavan kannaksen yli ja nousin talon pihaan peltotietä myöten. Talon pihassa oli koira, joka ei varmaankaan tiennyt, mitä tuumata eteensä ilmestyneestä äijästä, jonka housut olivat savikerroksen peitossa ja takki muuten nuhjaantunut. Varminta oli haukkua niin perhanasti.
Koira piti sen verran kovaa loilotusta, että pian rappusille ilmestyi talon isäntä, jota tietysti tervehdin ystävällisesti.
— Iltaa! Jos ihmettelette, mikä mies se tähän aikaan nurkissa liikkuu, niin läksin vähän päivällä suunnistamaan.
– Iltaapa iltaa. Oliko rankkakin reissu?
– Ei tavallista rankempi, muutama kaatuminen ja juuttuminen savipenkkaan. Kyllä se tästä, kun nyt ollaan jo näemmä ihmisten ilmoilla. Onko tästä muuten vielä pitkä matka pikitielle?
– Ei tästä ole kuin kilometrin verran.
— Kiitosta vaan ja hyvää illanjatkoa teille sitten!
Lähdin pihasta ihan oikeaa hiekkatietä myöten ja olin tyytyväinen siihen, etten joutunut häpeäkseni soittamaan apua. Olisinhan jossakin vaiheessa varmasti löytänyt takaisin sivistyksen pariin, mutta yön viettäminen metsässä kuusen katveessa ilman ruokaa, juomaa ja tulta olisi voinut käydä luonnon päälle useammallakin tavalla.
Vihdoin kotiin
Matkaa kotiportille oli enää puolitoista kilometriä, mutta juoksujalkaa sitäkään matkaa ei menty vaan hyvin hitaasti. Nyt ei ollut enää mitään kiirettä, vaikka olikin jo pimeää. Laitoin viestin kotiväelle, että tulossa ollaan, mistä varmaankin olivat suhteellisen tyytyväisiä.
Katsoin kartalta seuraavana päivänä, millä alueella olin lopulta liikkunut ja kuinka pitkän matkan. Koska GPS-jälkeä ei siis ollut mistä selvittää kuljettua reittiä ja matkaa, arvioin sen olleen yli 5 kilometriä kaikkine harha-askelineen pelkästään metsäosuudella.
Tietä myöten muun haahuilun päälle vielä reilut 2,5 km, joten ”pienestä” metsäretkestä kehkeytyikin lopulta sitten kunnollinen puolen päivän vaellus Konneveden erämaissa. Nykyään pelkoa joutumisesta metsänpeittoon ei näilläkään alueilla pian ole, sillä metsät ovat ennen pitkää pikaisesti selluna.
Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.
Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.
Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.
Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.
Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.
Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.
Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.
Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.
Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.
Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.
Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…
Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.
Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.
Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.
Hitsin pampula, mikä vuori!
Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.
Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.
Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.
Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.
Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.
Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!
Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.
Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.
