”Kokkovuoren Komejikko” ja ”Pirunpää” sekä muut ihmetykset


Jos ompelija osuu nappiin, niin onko se hyvä juttu vai ei? Nappiin meni ainakin reissu, joka tehtiin Rautalammille lauantaina, syyskuun 23. päivänä 2018 paikkaan nimeltä Kokkovuori (karttalinkki). Ei riitä, että olisi yksi tai kaksi – tai kolmekaan Kokkovuorta kunnassa – vaan niitä pitää olla neljä! Kokkovuorten nimihistoriaa selittää osaltaan mm. Rautalammin kirja, jossa kerrotaan, että ainakin joillakin Kokkovuorilla pidettiin aikoinaan juhannuskokkoja. Sitä kirja ei kerro, ovatko kaikki neljä Kokkovuorta saaneet nimensä samalla perusteella.

Nyt kyseessä oleva Kokkovuori on Ison Niinivuoren luoteisnaapurissa Savonjoen suunnalla. Ison Niinivuoren itäpuolellahan on räyhäkkä muinaisrantakivikko nimeltään Sorvanloilo, joka on myös näkemisen arvoinen paikka. Vanhaa nimistöä oleva sana -loilo tarkoittaa esimerkiksi jotakin seuraavista: ”notkelmaa / kuilua / laaksoa / matalikkoa”. Käytännössä Sorvanloilo on viistossa kulmassa oleva pirunpelto. Mutta nyt ei pysähdytä loilottelemaan, vaan mennään Kokkovuorelle Savonjoentieltä kääntyen kapealle metsäautotielle, joka on linjattu loppupäästään vuoren komeimpien jyrkänteiden vierestä.

Katselin Maanmittauslaitoksen karttapalveluiden karttoja pari päivää sitten, kun halusin löytää uusia paikkoja, joissa voisi olla luolia. Huomioni kiinnittyi Kokkovuoren jyrkänteeseen, ja vielä tarkemmin jyrkänteen etelänpuoleisimpaan osaan, joka kartassa näytti melkoisen kiemuraiselta. Se oikeastaan riitti lähtötiedoksi, ja lisättyäni täpän GPS-laitteen kartalle olin valmis suuntaamaan paikalle. Mukaani sain kaksi rautalampilaista herraa, kun laitoin Facebook-ilmoituksen erääseen keskusteluryhmään. Yleensähän näille keikoille ei ole ainakaan toistaiseksi ollut ryysistä Beatlesin tai Dingon tapaan (katsokaas, setä on jo sen verran iäkäs, että muistaa nuo bändit paremmin kuin nykyartistit).

Autosta suoraan ensimmäiselle luolalle

Hieman – eikä ihan hiemankaan – alkoi huvittaa, kun nousimme autosta metsätien päässä olevalla kääntöpaikalla, koska katsoessani vuoren suuntaan, ensimmäinen luola näkyi saman tien. Voisiko helpompaa aloitusta etsinnälle olla?

Iso lippaluola näkyi selvästi tielle. Kuvan otosta kiitos retkiseurueelle.

Kymmenisen metriä korkean jyrkänteen juurella oli kookas lippaluola, jonka oma korkeus lienee nelisen metriä. Lipan alle mahtuu siis erittäin hyvin seisomaan, ja tilaa riittää myös sisä- ja syvyyssuunnassa vaikka pienelle porukalle. Vaikka luola on vain noin 30 metrin päässä tiestä, tien ja luolan välissä on monta petollista kivenkoloa, joista yhteen tutustuin melkeinpä heti astuttuani pois tieltä. Vasen jalka meni monttuun reittä myöten, mutta onneksi äijä ei jatkanut matkaa vaikka jalka jäi paikalleen. Ei tullut siis loukkaantumisia.

Luonto ottaa luulot pois heti kättelyssä, ja vuoren juuren kivikko onkin todella vaativa, sillä kantavalta näyttävä maasto ei sitä olekaan, vaan sammalmaton alle jää runsaasti piilokoloja. Luolan pohjalla on kuitenkin kohtalaisen mukava seistä.

Kokkovuoren Pirunpää?

Sanotaan, että ihmisellä on taipumus nähdä luonnonmuodostelmissa kasvoja tai hahmoja. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuistossa kuuluisin hahmo lienee niin sanottu Käpynän Ukko. Muitakin hahmokallioita on, kuten Äänekoskella Mustavuoren Pirunpää, jonka on sanottu näyttävän pirun lisäksi leijonalta. Kun valikoin kuvia tähän juttuun, omat aivoni muokkasivat lippaluolan yläpuolisesta kalliosta myös hahmon, joka ei kovin paljon hymyile.

Kokkovuoren Pirunpäähän siinä. Vai onko?

Tuolla ihmisten ilmoilla liikkuessa tulee usein vastaan ihmisiä, joilla on kasvoillaan samanlainen yrmeä ilme. Onko kivikova elämä sitten tehnyt tehtävänsä, mutta Käpynän virnistelevään Ukkoon verrattuna Kokkovuoren kaveria ottaa selkeästi joku urakalla pattiin. Pirunpäähän ei ole mikään virallinen nimi kalliolle, eikä siitä varmaan sellaista tulekaan, mutta olkoon toistaiseksi näin.

Toinen lippaluola

Ensimmäisestä yllätyksestä (sillä yllätykseksi kai luolan ja hahmokallion löytymistä alle viiden minuutin paikalle saapumisesta voi sanoa) toivuttuamme jatkoimme kallioalueen tutkimista kolmeen mieheen. Liikuimme tulosuunnassamme vasemmalle, eli kartalta katsottuna kaakkoon, eikä aikaakaan, kun vajaan 50 metrin päässä ensimmäisestä lippaluolasta löytyi toinen.

Toinen lippaluola oli melkeinpä yhtä yrmeä kuin ensimmäinen.

Hyvin oli korkeutta ja tilaa toisessakin luolassa. Ajan tekohammas oli järsinyt kallioon syvennyksen, joka oli ensimmäistä luolaa parikymmentä metriä ylempänä. Sitäkin kotvan ihmettelimme. Joitakin muitakin rakoja ja reikiä jyrkänteessä oli, mutta olimme jo melkein vuoren toisessa päässä, jossa jyrkänne alkoi vähitellen loiveta ja mahdolliset luolanpaikat vähetä. Päätimme siis tulla takaisin tielle ja siirtyä hyvän matkaa taaksepäin luoteen suuntaan.

Kolmantena solakka sola

Autolta reilun 120 metrin päässä ja tieltä vastaavasti 20 metrin päässä jyrkänteessä oli myös mielenkiintoisen näköinen paikka, jossa kallio oli revennyt reilusti muodostaen pienen solan, jonka molemmilla sivuilla oli kalliolippa.

Jännittäviä sopukoita se luonto on luonut.

Solan kautta olisi voinut kätevästi päästä vuoren päälle, ja siitä varmaan on aikoinaan saatettu kulkeakin, sillä muutoin lähes puoli kilometriä pitkän jyrkänteen matkalla ei juuri muita kulkuväyliä vuoren päälle ole, ellei ole vuoripukki tai -kiipeilijä, jotka tietysti menevät mistä vain.

Kenossa luolaan

Vaikka olin jo tähän vaiheeseen saakka enemmän kuin tyytyväinen siihen, minkälaisia hienoja paikkoja Kokkovuori oli jo meille tarjoillut, mistään en olisi voinut arvata, että reissumme varsinainen tulosvedon kärkikohde löytyisi pian.

Kävellessämme edelleen tietä tulosuuntaamme, mukanani olleet herrat huomasivat ison kiven taas aivan tien vieressä. Senkin alla oli pienehkö onkalo, jonka lähempi tarkastelu lopulta vei meidät sitten aivan asian ytimeen. Ja viimein ensin minut – sitten toisen retkeläisen – maan uumeniin.

Tästä kohdasta se varsinainen seikkailu sitten käynnistyi.

Kömmin lohkareen alle sen minkä mahduin, ja huomasin, että aukkoa riittää oikealle ja alas pitemmälle kuin katsomalla näkee. Toiset retkeläiset hipsivät kiven toiselle puolelle ja sanoivat, että siellähän se vasta luola onkin. Siinä vaiheessa alkoi tulla sisäisiä riemunkiljahduksia.

Jos ei tuuraa Lotossa, niin ainakin luolissa.

Kiven toiselta puolelta kuului, että siellä on onkaloita jopa kahdessa kerroksessa. Tämähän jännittäväksi muuttui! Ei siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan. Onneksi olin ollut taas kaukaa viisas ja läheltä tyhmä, että olin pukenut haalarin ylleni jo kotona. Kypärä roikkui myös valmiina repussa odottamassa päähän laittoa, ja sekä haalarille että kypärälle tulikin pian käyttöä.

Ja taas mennään maan alle

Kiersin tien kautta kiven toiselle puolelle, mutta kuten ihan alussa olleelle lippaluolalle, myöskään tälle luolalle ei lyhyestä matkasta huolimatta mennä ihan mistä tahansa. Paikassa on nimittäin aika miehekäs louhikko, jonka monet kivenkolot peittää petollinen sammalmatto. Soitellen ei voi sotaan lähteä, tai jos lähtee, voi varautua soittamaan yks yks kakkoseen. Paitsi, että tässäkään paikassa ei oikein ole kenttää.

Kivi kätkee hienon salaisuuden.

Toiselta reunaltaan silmiinpistävän viiston lohkareen juurelta pääsee syvälle kiven alle, ja muutama muukin kulkuaukko luolaan on ihan toisiaan lähellä. Suunnittelin ajan kanssa, miten laskeutuisin luolaan, sillä sen ensimmäinen varsinainen kammari oli jo aika syvällä. Tikkaita tai köysiä luolaan pääsemiseksi ei kuitenkaan tarvitse, vaan sinne pystyy laskeutumaan kyllä ilmankin, kunhan tekee sen harkiten ja hitaasti.

Ulkoa ei uskoisi, miten tilava ja laaja luola kivien alta löytyykään. Istumakorkeutta on monissa paikoissa aivan riittävästi, eikä liikkuminenkaan tuota suuria vaikeuksia. Luolan pohjalla on kuitenkin paljon teräväreunaisia kiviä, joten polviansa saa varoa. Kypärä on myös enimmäkseen tarpeellinen, sillä muutamissa paikoissa päänsä kalauttaminen kiveen on enemmän kuin todennäköistä.

Ensimmäisen kammarin lattialla pystyy istumaan, ja tilaa on sivuille kohtalaisesti. Kännykkä on taas esillä vain langatonta GoPron laukaisua varten. 4G on luolassa 0G.

Useampaan otteeseen kypärä kolahtikin kiveen, joten oli huomattavasti mukavampi että kiven ja pään välissä oli muutakin kuin päänahka. Luolassa oli kohtuullisen kuivaa, ja luolan pohjalla lähinnä multaa ja lehtiä. Tietysti luolassa oli vielä perinteinen luolan tuoksumaailma, joka tarttuu tiettyä materiaalia oleviin vaatteisiin ja pysyy niissä pesun ja tuuletuksenkin jälkeen pitkään.

Siirryin luolassa edemmäs toiseen kammariin, jonka katossa oli reitti ulkomaailmaan. Myös tässä kammarissa pystyi istumaan ja liikkumaan melko mukavasti.

Luolan kolmas kammari olikin ehkä se suurin ja mielenkiintoisin, sillä sinne mahtuisi useampikin ihminen oleskelemaan. Toinen retkiseurueemme jäsenistä uskaltautuikin pienen suostuttelun jälkeen laskeutumaan luolaan katsomaan, minkälaisesta paikasta onkaan kyse.

Saappaat edellä.

Tilaa kolmannessa huoneessa oli muita ruhtinaallisemmin, ja jos jossakin olisi pitänyt kortteeria pitää, niin tässä. Ehkäpä niin on joskus tehtykin, mutta mitään majailun jälkiä ei paikassa näkynyt. Tosin emme joka sopukkaa tonkineetkaan.

Tämä on luola(ston) suurin kammari ainakin tähän tietoon.

Luolan asukkeja

Luolissa asustaa näin moderneina aikoina aika vähän ihmisiä, mutta sitäkin enemmän erilaisia öttiäisiä, kuten hämähäkkejä, erilaisia hyttysiä ja karikkeen seassa vipeltäviä kuoriaisia sekä vaikka mitä muuta. Luolat ovat myös lepakoiden suosiossa.

Käydessäni jo vuonna 2015 Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevalla Ukonvuoren Pirunpesällä bongasin elämäni ensimmäiset yöperhoset nimenomaan luolasta. Vielä ensimmäisen kerran ne nähdessäni en tunnistanut niitä vaan jouduin kysymään itseäni huomattavasti viisaammilta. Kokkovuoren keikalla sainkin sitten olla ”asiantuntija”, kun luolan katossa oli samanlaisia hyönteistä. Ne olivat liuskayökkösiä.

Liuskayökköset (Scoliopteryx libratix) talvehtivat luonnossa usein luolissa ja kallionkoloissa.
”Luolissa ja kellareissa talvehtimisen lisäksi liuskayökkönen on kahdessa mielessä poikkeuksellinen perhonen: Se kuuluu yökkösryhmään, jota esiintyy eniten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla, mutta kuitenkin sitä tavataan Pohjois-Afrikasta Lappiin ja Pohjois-Amerikasta Siperiaan. Lisäksi se pystyy lävistämään hedelmien sitkeän päällysketon imeäkseen niistä mehuja.” (http://suomenluonto.fi/uutiset/mika-talvehtii-luolassa/)

Kyseisiä yöperhosia ei ehkä uskoisi edes sellaisiksi, kun ne ensimmäistä kertaa näkee. Kauempaa katsoen ne voivat näyttää jopa luolan kattoon liimatuilta tupakantumpeilta, joita ne eivät tietystikään ole. Joka tapauksessa hienoja hyönteisiä, joita voi olla kiinni yhdessä kivessä useita kerrallaan.

Jäin vielä hetkeksi itse luolaan etsimään mahdollista uloskäyntiä, joka olisi ollut ehkä helpompi kuin se, mistä tulin sisään. Löysinkin sellaisen – tavallaan. Kyseinen aukko oli loivasti yläviistossa eikä pystysuorassa, mutta ulospääsy vaati vielä hieman raahautumista terävien kivien yli ja pujottautumista aukon suulla olleiden käsivartta vahvojen kaatuneiden puunrunkojen ali.

 

Tästä takaisin alisesta keskiseen.

Vielä yksi herkkupala ennen kotiinlähtöä

Siinä, missä löytynyttä luolaa ei ole merkitty eikä nimetty ainakaan mihinkään nykyiseen tiedossani olevaan karttaan, on sitä vastoin ylösalaisin olevalta T-kirjaimelta näyttävä karttamerkki erään siirtolohkareröykkiön kohdalla, joka sekin on aivan tien vieressä. Autolle takaisin päin kävellessämme huomasimme tien vasemmalla puolella suuren kiven, joka tukeutui yhteen pienempään ja johon puolestaan nojasi yksi keskikokoinen, laakea kivi.

Tämäkin vielä piti nähdä.

Retkiseurueemme muut jäsenet kiersivät jo vauhdilla kiven toiselle puolelle huhuilemaan, että tulepas katsomaan tänne. No niinpä menin, ja siellähän sitä taas oli vielä yksi luola äimisteltäväksi!

Kyllä tännekin alle kolme ihmistä mahtuu!

Kävimme kolmistaan toteamassa myös tämän luolan kriteerit täyttäväksi. Täytyy vain sanoa, että uskomaton mälli kävi tälläkin kertaa siinä, että ilman mitään erityisiä lähtötietoja tai taustatarinoita paikannnimikorteista puhumattakaan löytyi taas semmoinen seikkailupaikka, että huh huh!

Mikä luolalle nimeksi?

Kuten jutun alussa sanoin, Rautalammilla on nykykartoissa tosiaan jopa neljä eri Kokkovuorta. Nimiarkiston paikannimitietojen mukaan jokaisella Kokkovuorella on poltettu juhannuksena kokkoa, mutta muuta kertomatietoa korteissa ei vuorista ole myöskään luolasta tai luolista.

Mieli tekisi antaa näille paikoille joku nimi, joka ehkä periytyisi jossakin vaiheessa myös kartoille niin, että myöhemmät sukupolvet voisivat tarkastella karttoja samalla mielenkiinnolla kuin minäkin ja lähteä luontoon jonkin jännittävän asian, kuten luolien, perässä nimitietojen perusteella.

Kuten esimerkiksi YLE:n äskeittäin Areenassa julkaisemassa Kivisiä Kertomuksia -sarjan jaksossa Luolia, rotkoja ja rosvojen majapaikkoja kerrottiin, Suomessa on jo kymmeniä piru-alkuisia luolannimiä. Monessa tapauksessa luolan nimen sanotaan johtuvan siitä, että piru olisi pelotellut ihmisiä luolasta käsin, asunut luolassa tai että luola olisi ollut niin pelottava ettei kukaan muu kuin piru olisi voinut asua siellä ja niin edelleen.

Kokkovuoren luolan nimeämistä Pirunluolaksi, Pirunkammariksi, Pirunkirkoksi, Pirunkappeliksi, Pirunkomeroksi tai vaikka Pirunhuussiksi ei varmaan kannata tehdä, ettei nimi koe inflaatiota. Pienehköille luolille ja onkaloille on kuitenkin annettu vanhastaan vaikka minkälaisia nimiä, kuten komeikko, komejikko, komelo, kommelo jne. Olisikohan tämä Kokkovuoren luola sitten vaikka Kokkovuoren Komejikko, kunnes parempi keksitään tai löytyy oikeasti tarina tai peruste toiselle nimelle.

Nimeä tai ei, mutta reissu oli hieno ja seura mainiota! Kiitos hyvästä paikallistuntemuksesta, kahvista ja korvapullasta myös!

 

 

Mainokset

Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa


Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna.

Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti.

Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”.

Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.

DJ Jytkä

Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä.

No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.

Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.

Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.

Lähellä, mutta ei sikaria.

Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.

Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.

Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.

Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.

Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.

Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.

Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli.

Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina.

Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!

Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.

Rauhoittava paikka.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Huussin ja laavun haltijat


Entisaikaan ihmisten nurkissa asusteli kaikenlaista väkeä, jota moni ei välttämättä koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon varsinkin vanhempi sukupolvi tiesi varsin hyvin. Tällaista väkeä kutsuttiin haltijoiksi, mutta myös tonttuina ne saatettiin tuntea.

Haltijat saattoivat olla melkeinpä minkä kokoisia ja näköisiä tahansa, mutta yhdistävänä piirteenä heillä oli, että yleensä he pitivät huolta talonväestä – jos heitä kunnioitettiin ja heille annettiin vaikkapa säännöllisesti ruokaa tai muunlaisia lahjoja. Jos taas heitä kohdeltiin huonosti, saattoi taloa kohdata monenlaisia ikävyyksiä: karja meni umpeen, siemenvilja ei itänyt, riihi paloi tms.

Tonttuja saattoi asustaa myllyissä, saunoissa, riihissä, aitoissa ja myöskin asuintaloissa. Olikohan niitä mahdollisesti myös pienemmissä rakennuksissa, kuten ulkohuusseissa tai kodissa? Kenpä tietää, muttei suostu kertomaan.

Laavun haltija hirren päällä.

Tämä ajatus tuli mieleen käydessäni kerran taas omassa piilopaikassa, josta löytyy sekä ulkohuussi että laavu. Kummatkin on rakennettu ”vähän sieltä tännepäin”, suorakulmaa ja vatupassia säästäen. Eivätkä hirretkään lepää toistensa niskassa aivan ilmatiiviisti. Senkin vuoksi paikat ovat oivallisia pienten lentävien nisäkkäiden, eli lepakoiden, pesä- ja lepopaikoiksi.

Suomessa on Suomen Luonnontieteellisen Keskusmuseon tietojen mukaan 13 lepakkolajia, joista vastaavasti viittä esiintyy yleisesti Suomen Lepakkotieteellisen Yhdistyksen tietojen mukaan. Mikään Suomen lepakkolajeista ei ole erityisen kookas, kuten vertailun vuoksi vaikkapa Intianlentäväkoira, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa yli metrin. Meidän lepakkomme ovat pieniä ja sieviä, eikä niitä juuri välttämättä edes havaitse, jos ne ovat päivisin piiloissaan ja tulevat esiin vasta illan hämärtyessä.

Koska en ole lepakkotietäjä(kään), niin voin vain arvella, että ne lepakot, jotka näin päivällä (yksi huussin kynnyksellä ja toinen laavun hirren päällä), olivat ehkä vesisiippoja (Myotis daubentonii). Tai sitten eivät. Joka tapauksessa olin varsin yllättynyt avatessani ulkohuussin oven ja nähdessäni sellaisen nukkuvan kynnyksellä. Hyvä etten päälle tallannut.

Ei paljain käsin eikä pahat mielessä

Laki suojaa kaikkia lepakoitamme. Niitä ei siis saa tappaa, eikä tietojen mukaan edes häätää kuin erityisen tarpeen vaatiessa. Lisäksi, vaikka lepakoillamme esiintyy raivotautia eli rabiesta hyvin harvoin, niiden käsittely täytyy aina tehdä käsineet kädessä puremien välttämiseksi. Mikään puhdas Xylitol-suu lepakoilla ei kuitenkaan ole, raivotautia tai ei.

Siksipä pistin työhanskat käteen ja mahdollisimman varovasti yritin nostaa pikkukaverin kynnykseltä pois. Eihän se siitä hirveästi tainnut pitää, koska aloitti melkoisen mekkalan. Olisin tietysti voinut jättää sen kynnyksellekin, mutta niin pientä eläintä on todellakin vaikea huomata – varsinkin, jos syystä tai toisesta unohtaa, missä se nuokkuu.

Siirto turvallisempaan paikkaan.

Nostinkin nahkahiiren huussin ylähirren päälle ja jätin sen etsimään parhaaksi katsomansa paikan unien jatkamiseksi.

Toinen tuttavuus oli sitten tosiaan laavulla, enkä olisi välttämättä sitäkään huomannut, kunnes alkoi kuulua taas samantapaista kirskuntaa kuin huussilla. Tällä kertaa ääntely saattoi johtua siitä, että olin laittanut tulipaikalle tulet, ja savu levisi ympäriinsä. Tuskin se kovin kivalta on lepakosta tuntunut, kun kesken päivätirsojen joku pistää tienoon siniseksi.

Laavun haltijan lepa…lepytystä

Muistaessani siis tuon haltija- kautta tonttuajatuksen, ajattelin jollakin tavalla hyvitellä laavun haltijaksi nimeämääni lepakkoa. Mutta ei kai sille ihan mitä tahansa voi tarjota? Mukanani oli kyllä vähän sitä sun tätä eväänä, mutta suklaata en tarjonnut, koska sitä ei muillekaan eläimille saa antaa. Grillimakkarastakin olin vähän epävarma, mutta päädyin lopulta murentamaan muutaman palasen croissanttia ja asetin muruset hirrelle. Ehkäpä se ei lentävälle tontulle kelpaisi laisinkaan, mutta ei varmaan heittäisi siitä henkeänsäkään.

”Pidä minut tyytyväisenä niin hoidan hyttysongelmasi.”

Pääasiallista ravintoahan lepakoilla ovat hyönteiset. Ja niitä on tänäkin kesänä tuntunut riittävän – varsinkin hyttysiä. Hyttyset kelpaavatkin lepakoille varsin hyvin, kuten tässä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa kerrotaan. Eipä siis yhtään haittaa, vaikka laavulla tuollainen singahteleva hyttysansa asustaakin.

Hyvät haltijat

Lepakot ovat monella tapaa kiehtovia eläimiä. Usein katselenkin niitä iltaisin takaovelta, kun ne sinkoilevat edestakaisin ruokaa metsästämässä. Oven avautuessa ne saattavat ponkaista ilmaan talon nurkkalautojen päältä, joiden takana niiden lepopaikka lieneekin.

Lepakoiden kuvaaminen sen sijaan ei vielä ole onnistunut, ainakaan samalla tavalla kuin ammattilaisten tai pitkälle edenneiden valokuvauksen harrastajien otoksissa. Hämärtyvän illan taivasta vasten lepakoiden lentelyn katselu on jännittävää seurattavaa, tai sitten kun ne vedenpintaa hipoen syöksyvät sieppaamaan pieniä suupaloja lammen tai järven päältä.

Nukkuisin päivällä mieluummin.

Lepakko varautuu talven tuloon syömällä niin paljon kuin mahdollista. Lepakko horrostaa, jolloin se on melkein kuin kuollut, mutta ei ihan. Sen ruumiintoiminnot vain hidastuvat merkittävästi, kunnes se taas keväällä ilmojen lämmettyä vetreytyy ja herää uuteen vuoteen. Itse en tiedä, missä laavun ja huussin haltijat sitten talvehtivat, mutta toivottavasti jossakin turvallisessa ja suojaisassa paikassa.

Lepakot elävät varsin pitkään, tietojen mukaan jopa 15–20-vuotiaaksi. Siinä ajassa lentävä rukkanen ehtii imaista kitusiinsa miljoonittain hyttysiä. Ja jos lepakoista pidetään huolta ja annetaan niiden olla rauhassa, yhteiselo kyllä sujuu. Ja ajatellaan vaikka, että ne ovat pieniä huussin ja laavun haltijoita, joiden kanssa pitää ollakin hyvissä väleissä.

 

Luonto voi hoitaa huomaamatta ja yllättävin tavoin


Aloitin kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta ihan eri sanoilla ja otsikolla, ja ehdin kirjoittaa jo hieman yli 500 sanaa, kun kävin ajattelemaan, mistä oikeastaan haluan kirjoittaa. Ensimmäisen version kappaleet kertoivat 6.-12. elokuuta 2018 Karjalohjalla Kurssikeskus Elontulessa ensimmäistä kertaa järjestetyistä kansainvälisistä metsäterapiapäivistä ja päivien sisällöstä.

Olisin kertonut, mitä tapahtui 7.8. pidetyssä metsäterapiaseminaarissa ja sitä seuranneiden päivien aikana järjestetystä retriitistä. Seminaariin osallistui noin 100 henkeä, ja retriittiin nelisenkymmentä metsäterapia- tai muun luontoalan ammattilaista, yrittäjää ja aiheesta syystä tai toisesta kiinnostunutta. Sen sijaan, että luettelisin aasta ööhön kaiken, yritän kirjoittaa tämän toisen version vähän eri ajatuksella.

Jos joku ei silti jaksa lukea horinoitani, hän voi siirtyä tekstin loppuun. Liitän sinne listan metsäterapiapäivillä omia esityksiään pitäneistä ja metsäterapiamenetelmiä tai muita aiheeseen liittyviä tutkimustuloksia esitelleistä ihmisistä ja verkkolinkit.

Metsäterapian perimmäinen tavoite on mielestäni…

Ihmisen auttaminen, ja lopulta myös luonnon auttaminen. Olen sitä mieltä, että perustuipa metsäterapia (japaniksi Shinrin-ryoho) mihin menetelmään tahansa – oli se sitten Shinrin-yoku (metsäkylpy), Metsämieli-menetelmä, metsäänuppoutumisen menetelmä tai mikä muu hyvänsä, metsäterapian tavoitteena on ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin parantaminen, luontoyhteyden luominen tai vahvistaminen, tai syystä tai toisesta kadonneen luontoyhteyden luominen uudestaan.

Metsäterapiapäivilläkin puhuttiin, että ihmisen tulisi oppia tuntemaan itsensä ja ns. sisäinen luontonsa, ja sitä kautta oppia tuntemaan myös ulkoinen luonto, eli se, joka meitä ympäröi ja josta me olemme kaikki aikanaan saaneet alkumme. Joissakin paikoissa ja joillekin ulkoinen luonto voi olla hyvinkin lähellä – ehkä jopa suoraan kotiovella – tai sitten kaukana, kuten tiiviisti rakennetuissa miljoonakaupungeissa. Samoin ihmisen sisäinen luonto voi olla yhtä lailla lähellä tai kaukana.

Löytyykö luonto pellon reunasta, haavikon huminasta vai jostakin muualta?

Elokuun 6. päivä oli varattu paikalle saapumiseen ja majoittumiseen, ja vasta 7. päivänä pidettiin seminaari. Seminaari-iltana klo 19 alkaneen päivällisen jälkeen päätin monen muun osallistujan tavoin lähteä käppäilemään lähiympäristöön ja selvittämään ajatuksia mielenkiintoisten esitelmien sisällön jäsentämiseksi omassa päässä. Lisäksi vaistoni sanoi, että näissä maisemissa täytyy olla paljon metsäkauriita ja/tai valkohäntäpeuroja, ja koska alueella oli runsaasti myös avoimia peltoja, todennäköisyys sorkkaeläinten näkemiseen oli suuri.

Kävelin kaikessa rauhassa katsellen ja kuulostellen ympärilleni, ja päätin käyttää iltalenkkiini juuri sen verran aikaa kuin hyvältä tuntuu. Kuljin soratietä pitkin niin pitkälle, kunnes oikealla puolellani avautui hakkuuaukea ja sen takana vielä seisova metsikkö ja vasemmalla puolellani kumpuileva peltomaisema.

Istahtaminen pellon reunaan mietiskelemään tekee ihan hyvää.

Laskeva aurinko värjäsi puut oranssinpunaisin sävyin. Soratie, sen takuinen hakkuala ja hakkuualan reunassa humiseva haavikko kylpivät vielä hetken auringonvalossa, kun taas peltolaikuilla oli jo hämärää. Istuin tovin auringon puolella olevalla kumpareella ja siirryin sitten pellon reunaan katselemaan, näkyisikö kauriita tai peuroja. Hiljaiseen maisemaan on helppo uppoutua ja seurata vaikka, miten hiljalleen mailleen painuva aurinko muuttaa valon ja varjon rajoja maastossa. Kauempaa kuuluu metsän vaimea humina leppeässä iltatuulessa.

Ja sitten – samalla tiellä kävelemässä ollut eräs retriitin osanottajista sanoo, että tuolla on peura! Osin pettyneenä itseeni, että en huomannut sitä ensin (enkä ehkä olisi huomannut ollenkaan, koska istuin selkä peuraan päin), mutta osin vakuuttuneena taas kerran siitä, että kunhan osaamme vain olla kärsivällisiä ja hiljaa, luonto tulee meitä lähemmäs.

Pitäisihän sitä eräoppaan eläimet tunnistaa, mutta jos tämä ei ole valkohäntäpeura, otan moitteet nöyränä vastaan.

Kasvisruokaviikosta kipinä (edes jonkinlaiseen) elämäntapamuutokseen – gluteenia unohtamatta. Tai pikemminkin se nimenomaan unohtaen.

Keskiviikon ohjelmassa oli aamupäivän mindfulness-kävely, iltapäivällä kasvien keräilyoppia ja suomalaista saunatietoutta. Mindfulness-kävely tehtiin hyvin rauhalliseen tahtiin, kuten kuuluikin, sillä kävelyvauhdin tietoinen hidastaminen saa oman mielen kiireenkin hidastumaan niin, että ajatuksille ja havainnoinnille vapautuu tilaa.

Mindfulness-kävelyn jälkeen palasimme Elontuleen lounaalle, ja kuten koko viikon ruokalista, myös lounas oli kasvisruokaa. Tällaiselle lihaa(kin) syövälle ihmiselle, kuten minä, viikko pelkkää kasvisruokaa ja gluteenitonta oli vatsalle yllätys, mutta myös eräänlainen helpotus, sillä reissun jälkeen muuttui ajatus omasta ruokavaliosta ja etenkin gluteenittomasta sellaisesta.

En silti heti vetänyt ”kylmää kalkkunaa” – kuten Jenkeissä sanotaan – vaan kävimme kotona kokeilemaan leivontaa gluteenittomista jauhoista. Vaikka meillä ei kenelläkään ole keliakiaa, olen huomannut itsestäni mm. sen, että gluteenia sisältävien raaka-aineiden vähentäminen leivonnassa on vähentänyt myös turvotuksen ja täyden olon tunnetta vatsassa. Metsäterapiaviikon aikana kasvisruokavalio lisäksi sai rehellisesti sanottuna ”suolen toimimaan”, eikä aamulla tai illalla väsyttänyt läheskään niin paljon kuin yleensä.

Metsäterapiaa olikin ryhmä- ja yksilötason kohtaamiset?

Metsäterapiapäivien viikon sisältöön oli mahdutettu monenlaista eri lähestymistapaa metsäterapiaan ja sen käyttöön eri maissa ja kulttuureissa. Kamppailen edelleen sen kanssa, kertoako jokaisesta esitellystä menetelmästä erikseen vai en. Oman kokemuksen mukaan kaikki viikon aikana esitellyt menetelmät metsäterapiasta olivat omalla tavallaan hyviä, ja niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

Nyt en vaan millään saa kiinni oikeasta lähestymiskulmasta, kun ajattelen vain sitä, että oikeastaan metsän ja luonnon hyvää tekevän vaikutuksen lisäksi hyvää taisi tehdä myös seura niin koko joukon kuin henkilökohtaisten kohtaamisten osalta. Nimittäin yksi syy, miksi halusin osallistua kansainvälisille metsäterapiapäiville oli se, että toivoin pääseväni juuri sellaiseen seuraan, jossa kukaan ei pyörittele silmiään luontojutuille eikä varsinkaan puiden halaamiselle. Ja sellaiseen seuraan pääsin.

Niinpä perusluonteeltani hiljaisena ja joskus syrjäänkin vetäytyvänä ihmisenä avasin keskusteluyhteyden monen mielenkiintoisen persoonan kanssa. Kaikkien kanssa en päässyt (tai käynyt) juttusille, mutta hyvin monen silti. Viikko toimi samalla myös kielikylpynä, sillä en ollut puhunut englantia niin paljon vuosiin sitten yliopistoaikojeni (ensin opiskelu- ja sitten työelämässä) jälkeen.

Kaikkien niiden ihmisten, joiden kanssa juttelin, elämässä luonto ja metsä ovat hyvin tiiviisti läsnä. Saimme vaihdettua arvokkaita ajatuksia monesta eri näkökulmasta, ja samalla minäkin opin paljon uutta myös eri kulttuureista. Muutaman osallistujan kanssa pääsin jopa hyvinkin syvällisiin keskusteluihin eri aiheista. Myös yleinen ryhmähenki ja tekemisen meininki oli erittäin hyvä, mikä vaikutti mielestäni jopa harvinaisen hyvältä ottaen huomioon, että meitä oli noin 40.

”Kukaan meistä ei ole saari”, sanotaan.

Ihmisiä on kuin muurahaisia

Voisin jopa vetää sellaisen päätelmän, että metsäterapiapäivien osallistujat toimivat niin omilla tahoillaan kuin yhdessä samaan tapaan, kuin muurahaiset. Muurahaisetkin pitävät omalla toiminnallaan huolen oman elinympäristönsä hyvinvoinnista ja toimivat samalla kuningattaren hyväksi, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin luonto. Jos kuningatar-luonto voi huonosti, voi koko yhteiskunta sen yksittäisiä jäseniä myöten huonosti.

Luonto- ja metsäihmiset toimivat muurahaisten lailla koko yhteisön hyväksi.

Muurahaiset huolehtivat siitä, että pesän lämpötila ja kosteus on oikeanlainen ja elinolosuhteet muutoinkin optimaaliset. Ihmisten tehtävänä olisi pitää huolta luonnosta, jota ilman meitä ei oikeastaan olisi. Yhtenä tärkeimmistä sanomista, joita metsäterapiapäivillä sanottiin, oli että kun ihminen oppii tuntemaan luontonsa, hän oppii arvostamaan sitä, ja kun hän oppii arvostamaan sitä, hän oppii suojelemaan sitä.

Jo aiemmin puhuin sisäisestä ja ulkoisesta luonnosta, eli siitä, mikä on meidän oma sisäinen luontomme ja mikä on luonto, joka alkaa oikeastaan heti meidän ulkopuoleltamme. Luonnon tunteminen – oli se sitten sisäinen tai ulkoinen – vie meitä kohti samaa johtopäätöstä ja päämäärää.

Jaa, opi, koe ja huolehdi

Kansainvälisten metsäterapiapäivien retriitin ohjelmalehtisen alareunassa lukevat sanat share, learn, experience ja nurture. Tähän tavoitteeseen päästiin mielestäni paremmin kuin hyvin, sillä jaoimme keskenämme niin isommissa ja pienemmissä ryhmissä kuin kahden kesken omia näkemyksiämme, tietojamme, osaamistamme, ehdotuksia ja ideoita, ja vaikka mitä. Opimme samalla paljon luonnosta, ympäristöstä, metsästä, metsäterapiasta, toisistamme, toisista kulttuureista ja myös itsestämme.

Koimme monta hyvää, hauskaa ja liikuttavaakin hetkeä samaten ryhmänä ja henkilökohtaisilla tasoilla. Koimme, miten luonto ja metsä todella näyttäytyy meille eri tavalla – samaten kuin omat tunteemme ja ajatuksemme sekä näkemyksemme itsestämme – kun vain malttaa hidastaa tahtia, katsella, kuunnella, koskettaa, tuntea.

Huolehdimme myös toinen toisistamme, koska jo ensimmäisenä päivänä sattui pari pientä, mutta ei mitenkään erityisen vakavaa, haaveria. Itsensä loukanneet saivat niin henkistä kuin konkreettistakin hoitoa ja tukea ryhmältä ja yksilöiltä. Monet löysivät vähintään hyviä ystäviä, yhteistyökumppaneita, ja ehkä jopa sydänystäviä ja sielunkumppaneita. Itse asiassa ymmärsin myös, että joillekin viikko antoi paljon enemmän kuin vaikkapa vuosi psykoterapiassa.

Voisinkin siis sanoa, että ei pelkästään luonto ja metsä, vaan myös ihmiset ovat tässä elämän yhtälössä tärkeitä. Ihmisiä metsäterapian takana löydätte myös kuvagallerian jälkeen. Siellä on luettelo eri toimijoista (ei missään tietyssä järjestyksessä eikä edes kaikkia mahdollisia) sekä muitakin linkkejä, joista löytyy tietoa metsäterapian eri muodoista ja menetelmistä.

Jos ette löytäneet kovista ponnisteluistanne huolimatta tästä kirjoituksesta mitään järkeä, niin luonnosta sitä sen sijaan löytyy! Luonnossa ei ole mitään turhaa.

KIITOS / THANK YOU!

Koska en kirjoittanut vielä tässä blogipostauksessa mistään tietystä metsäterapiamenetelmästä, katsoin kuitenkin tarpeelliseksi kiittää seuraavia henkilöitä, joiden tekemisiin ja ajatuksiin teidänkin kannattaa tutustua.

Erityinen kiitos ensinnäkin tapahtuman järjestäjille, Riina Kilpi ja Heidi Korhonen! Toinen erityinen kiitos seuraaville henkilöille: huonetoverini luontoyhteysguru Ian Banyard (Iso-Britannia) sekä elokuvantekijä ja universumin pulssin tuntija Nitin Das (Intia); taskukokoinen kanadalainen Robyn Lim (Kanada), metsien mies Tom Kent (Irlanti), hassu norjalainen heppu Lars Verket (Norja), sitkeä sissi Laura White (Iso-Britannia), ylpeä portugalilainen Maria Concalves (Portugali), sirkeä singaporelainen Youmin Yap (Singapore), vihreä kasviasiantuntija Vitalija Povilaityte-Petri (Liettua) ja tietenkin metsämeditaatio-osaaja ja tulenteon sekä paareilla kuljetuksen asiantuntija Sini Malminiemi! Ja kaikki muut, joiden nimiä en tässä luetellut – tiedätte, ketä olette!

First, Special Thanks to the organizers, Riina Kilpi and Heidi Korhonen! Second, very special thanks to: my roommates Nature Connection Guru Ian Banyard (UK) and Movie Maker & He Who Has the Pulse of the Universe Nitin Das (India); the Pocket Canadian Robyn Lim (Canada), Man of the Woods Tom Kent (Ireland), Funny Norwegian Guy Lars Verket (Norja), the Proud Portuguese Maria Concalves (Portugali), Seriously Happy Singaporean Youmin Yap (Singapore), the Green Plant Expert Vitalija Povilaityte-Petri (Lithuania), and of course the Forest Meditation Expert & Master of ”Fireworks” and Stretchers Sini Malminiemi! And of course the rest of the Tribe – You are Points of Light!

Continue reading ”Luonto voi hoitaa huomaamatta ja yllättävin tavoin”

”Lite spännande” risteily Bengtskärin majakalle


Kuvitelkaapa, jos ajaisitte sohjossa autoa, jossa on kesärenkaat ja perässä väärin (yli)kuormattu peräkärry. Sellaiselta voisin arvella, että venekuskista tuntui ohjatessaan yhteysalusta Kasnäsin satamasta Rosalan viikinkikylän kautta Bengtskärin majakalle. 

Mutta ennen kuin päästään pohjoismaiden korkeimmalle majakalle, poiketaan tuhatkunta vuotta taaksepäin ajassa rautakauden lopun tunnelmiin viikinkiaikaa kuvastavassa Rosalan viikinkikylässä. Kylän sanotaan olevan rekonstruktio aidosta kyseisen aikakauden viikinkikylästä, ja sinne järjestetään kesäisin risteilyjä, jotka lähtevät Kasnäsin satamasta.

Risteilyvieraille on Rosalassa järjestetty maistuva keittolounas jälkiruokakahveineen sekä opastettu esittely kylästä. Myös omatoimisesti voi liikkua, ja kannattaakin, sillä päärakennuksen eli päällikön talon lisäksi alueella on monta muutakin rakennusta ja jopa luonnollisen kokoinen viikinkilaiva.

Päällikön talo

Lounas tarjoiltiin upeassa päällikön talossa, jossa kynttilöiden ja pienistä ikkunoista tuleva valo luo mystisen tunnelman. Päällikön talon sisustus mukailee aikakauden kuvastoa, ja viikinkiajalle ominaisissa vaatteissa kiertävä henkilökunta tekee kokemuksesta sitäkin autenttisemman.

Siitä olin tyytyväinen, että henkilökunta ei vetänyt mitään teatteriroolia asiakaspalvelussa, kuten eräässä viikinkiravintolaketjussa. Teatteriesitykset mm. viikinkitaisteluineen ovat sitten asia erikseen, ja niitä järjestetään viikinkipäivien aikaan.

Keskellä taloa katossa on avattava luukku, josta alapuolella olevan tulisijan savu pääsee ulos.

Päällikön talossa on iso tulisija keskellä lattiaa, mutta oli hyvä, että siinä ei palanut kuin kynttilöitä. Päivä oli nimittäin tarpeeksi kuuma muutenkin. Sisällä talossa ei ollut onneksi läheskään niin kuuma kuin olisi voinut kuvitella.

Pitkän talon päätyovesta saatiin hyvin raitista ilmaa ja valoa. Jauhesammutin ei ole viikinkiajalta.

Ulkona on suuri piha, jota reunustavat erilaiset viikinkiajalle tyypilliset ulkorakennukset. Yksi niistä on kauppapaikan kopio, jossa on esillä erilaisia muinoin kaupan olleita tavaroita ja ruokatarvikkeita, kuten ilmakuivattua sianpotkaa ja kalaa.

Tämäntapaista ”kalasäilykettä” ovat viikingit joskus järsineet.

Rosalan viikinkikylässä on tietysti paljon muutakin nähtävää. Siksi oli hyvä, että aikaa oli varattu suhteellisen paljon lounaankin jälkeen omaehtoiseen kiertelyyn. Pidempäänkin paikassa olisimme viihtyneet, mutta matkamme täytyi jatkua kohti Bengtskärin majakkaa. Onneksi emme kohdanneet monen merimiehen (tai -naisen) kohtaloa matkalla majakalle, mutta läheltä meinasi pitää…

Rosalan viikinkikylässä tässä paatissa pötköttelee kylän päällikkö matkalla Valhallaan.

”Meripoikki meit varjelkkon daevas!”

Kuten tiedetään, Saaristomeren saaristossa voi äkkinäiselle tulla äitiä ikävä, sillä karikkoinen ja haastava merialue on muinoinkin vaatinut useamman uhrin. Nykyisin onneksi tarkat merikartat, navigointivälineet ja merkityt väylät auttavat merenkulkijoita, mutta meri elää edelleen omaa elämäänsä. Joskus se on rauhallinen, mutta toisinaan se muistuttaa, että tekniikasta ja muustakin modernista apuvälineestä huolimatta kunnon merimiestaitoja ei päihitä mikään.

Tarkistin tuuli- ja säätiedot Kasnäsistä ja Bengtskäristä, ja ellen ihan väärin muista, keskituulen nopeudeksi oli sääennusteessa kerrottu n. 10 metriä sekunnissa. Se varmaankin piti paremmin kuin hyvin paikkansa, sillä siinä missä meri oli suhteellisen suotuisalla päällä vielä matkalla Kasnäsistä Rosalaan, saimmekin sitten niin sanotusti jännitystä koko rahan edestä (ja takaa) Rosala–Bengtskär-välillä.

Maista katsottuna aallokko ei näytä oikeastaan miltään, mutta veneen kyydissä oli ihan toinen maininki.

Meri oli nimittäin valkoisenaan vaahtopäistä, joita tuppaa syntymään silloin, kun tuulen nopeus on navakkaa, eli 8–13 m/s. Siitä kovempi tuuli on jo kovaa tuulta, ja myrskyä sitten kun tuulee yli 20 metriä sekunnissa. Myrskyähän ensimmäisenä reissupäivänämme 18.7. ei toki ollut, mutta ihan räyhäkkää oli menomatka Bengtskäriin, sillä sinne ei ajeta ihan miten sattuu, vaan väylällä olisi pysyttävä ettei pamahda kiville. Veneen ohjaaminen pahan tuntuisessa tuulessa ja aallokossa olikin yllättävän kova urakka nuorelle kipparille, joka tosiaan sai veivata ruoria hauikset punaisina ja seurata navigointilaitteiston näyttöä herkeämättä.

Parhaimmillaan mentiin ihan kunnon loikilla, ja katselinkin ympärilleni, josko jollakin pyrkisi aamupala aallonharjalle. Mutta matkustajilla taisi olla kokemusta merillä olosta, sillä yhtään kaurapuurohaukotusta en nähnyt. Pieni jänskäkakka taisi kuitenkin joillakin tulla, mutta kukaan ei sitä tietenkään yleisesti myöntänyt.

Aivan viimeiset metrit mentiin sitten tyyliin käsijarrukäännöksellä. Kuski tokaisi juuri ennen rantaan pääsyä, että ”me ei välttämättä päästä maihin, sillä tuohon kapeaan salmeen pitäisi vene saada sattumaan”. Venelaituri sijaitsee nimittäin sellaisessa kapeikossa, josta itse en välttämättä menisi edes tyynemmälläkään säällä, saati sitten semmoisella, jossa sivuaalto painaa juuri kohti rantakallioita. Vaan pääsimme ehjinä ja hengissä perille.

Eipähän sitä oikein osannut kunnolla pelätä, sillä jos tarkoitus olisi ollut kohdata määränsä pää juuri tällä reissulla, niin sittenhän se olisi varmaan ollut niin. Toteamus ”tee ikimuistoinen matka majakkasaarelle” kyllä pitää paikkansa. Veneen kippari kuului toteavan jollekin puhelimessa ankkuroinni jälkeen, että ”De va lite spännande”…

Tähänkö sitä pitäisi sitten veneellä mahtua? No näköjään.

Lohdutusta ”kärsimykseen” ja helpotusta helteeseen

Bengtskäristä on kirjoitettu niin monta juttua, että ehkä ei kannata samoja jaarituksia toistaa tässä blogissa, mutta onhan se hieno paikka ja hieno majakka historioineen kaikkineen. Paikasta on tehty mm. kirja ja video nimeltään Bengtskär – majakka, koti ja taistelutanner. Kirja on lukemisen ja video katsomisen arvoinen. Myös YLE:n Elävässä arkistossa on pieni lyhytfilmi majakasta, julkaistu vuonna 1999.

Hienon näköinen majakka ja mahtavat merimaisemat rantaan iskevine tyrskyineen ja tuulen sekä veden siloittamine kallioineen veivät kuitenkin nopeasti ajatukset muualle hetki sitten uhkaavalta vaikuttaneesta tilanteesta.

On se komea, ja syystäkin suosittu. Vaan onko se jo liiankin suosittu?

Bengtskärin majakalla vierailee vuosittain reilusti toistakymmentätuhatta kävijää, mikä on mielestäni aika paljon tämän kokoiselle paikalle. Meidänkin vierailumme aikaan kierreportaissa ja lyhtyhuoneessa oli jatkuva tungos. Tuskinpa tuo trafiikki siitä mihinkään laantuu, sillä yhtä aikaa saaressa voi olla useampikin turistiryhmä kerralla.

Majakalla on myös kaksi kahviota, yksi alakerrassa ja toinen ylemmässä kerroksessa. Niistä saa mm. kahvia ja virvokkeita sekä leivonnaisia. Kyllähän se jäätelö ja limppari ynnä muut virvoitusjuomat kauppansa näkyivät tekevän. Bengtskäristä voi lähettää myös majakkapostia – moni laittaakin majakalta juuri postikortin matkaan.

Tornitouhua

Miksipä mennä Bengtskäriin, ellei kävisi myös majakan tornissa? Sehän kuuluu toki asiaan. Vielä jokin aika sitten oli tilanne, jolloin en olisi kavunnut minkäänlaiseen torniin, mutta metsämeditaatiosta löytyi apu siihenkin vaivaan. Eli nykyään ei juuri puntti tutise, jos pitää johonkin ylös kiivetä. Ehkä enemmän ottaa reisiin ja hengityseläimiin, sillä ylös lyhtyhuoneeseen on yli 250 askelmaa kaikkinensa.

Majakka on Turun Yliopistosäätiön omistuksessa, ja sitä ylläpitää Paula ja Per Wilsonin perhe.

Matkalla ylös nähdään ikkunasyvennyksistä, miten paksut seinät majakkatornissa on ja minkälaista esineistöä ja eläimistöä Bengtskärissä on ollut ja on edelleen. Esimerkiksi haahkoja saarella pesii todella runsaasti; yhtenäkin vuonna havaittuja pesiä oli yli 300, ja pesintämäärät vaikuttavat vain kasvavan.

Kun betoniportaat päättyvät, seuraa pieni ylätasanne. Siitä nousevat vielä yhdet teräsrappuset itse lyhtyhuoneeseen. Lyhtyhuone on kaksitasoinen, ja ylimmältä tasolta näkyykin sitten viimein mahtava merimaisema (tosin melko likaisen lasin takaa).

Selkeällä säällä majakalta nähnee varmasti kymmenien kilometrien päähän.

Majakan ollessa toiminnassa sen valo kantautui parhaimmillaan tietojen mukaan n. 40 kilometrin päähän. Silloin majakka eli vasta ensimmäisiä vuosiaan; sehän on rakennettu jo vuonna 1906. Alkuun majakan valo oli petrolitoiminen ja käytännössä samanlainen kuin varsinkin vanhemman sukupolven eräilijöille tutut polttonestekäyttöiset valaisimet Tilley tai Petromax, jossa on hehkusukka. Sitä käyttäneet muistavat varmasti, miten kirkas valo kyseisenlaisesta valaisimesta saadaan. Sittemmin majakan valo on toiminut niin sähköllä, kaasulla kuin taas sähköllä.

Majakalla on ollut aikoinaan myös valtaisa sumutorvi. Sen paikalla on nykyisin suuri pyöreä ikkuna.

Majakasta olisi voinut mielellään katsella maisemia pidempäänkin ja varsinkin eri vuorokaudenaikana. Valitettavasti torniin ei voi jäädä käkkimään kovin pitkäksi aikaa, jotta muutkin vierailijat pääsevät ihastelemaan näkymiä.

Kohti Naantalia

Hörppäsimme vielä limpparit majakkarakennuksen toisen kerroksen kahviossa ja kirjoitimme postikortin. Sitten olikin jo melkein aika palata alukseen ja kohti Kasnäsiä. Menomatka oli onneksi vähemmän jännittävä, vaikka meri alkoikin pomputtaa venettä saman tien sen irrottua laiturista.

Takaisin päin ajettiin vielä Rosalan kautta ja jätettiin eräs matkustaja kyydistä – ihan matkustajan omasta pyynnöstä siis. Meri oli jo hieman rauhallisempi, ja hyvä niin, sillä tulomatkalla veneessä pomppivat niin matkustajat kuin majakkasaaren kahvilaan nähtävästi menossa olleet pullatkin.

Kesälomaroadtripimme jatkui siis Kasnäsistä Naantaliin ja sieltä seuraavana päivänä Merikarvialle. Mutta se onkin toisen jutun paikka se.

Takkaporon vaellukset metsien kätköissä


Moni on saattanut odottaa YLE:llä nähdyn Retkipaikka-lähtöisen TV-sarjan Metsien Kätkemän toista tuotantokautta kuin kyytä nousevaa. Niin minäkin. Siksipä olinkin erityisen innoissani, kun toinen sarjan juontajista ja Retkipaikan ykkösjehu Antti Huttunen kysäisi viime vuonna, haluaisinko lähteä mukaan. Vastausta ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, ja tilaisuus muuttui lihaksi tänä kesänä 2018.

Kaikenlaisia ajatuksia sarjan tekemisessä mukana olemisesta tietysti risteili päässä, mutta pessimistis-realistisena ihmisenä arvasin aivan oikein, että taustajoukoissa ja roudaushommissa oltaisiin – ja oltiinkin. Vaan eipä siinä mitään, sillä kesäkuun 27. ja 28. päivät olivat mitä parhaimpia päiviä olla niin vesillä kuin jyrkkien kallioiden ja louhikoiden keskellä.

Koska homma on vielä niin sanotusti ”in production”, kovin tarkkoja paikkoja ja asioita en voi paljastaa, mutta sen verran kissa on jo ulkona pussista, että MK:n tiimi pyöri toisen kauden erästä jaksoa varten ympäri Pohjois-Savoa, ja em. kahtena päivänä he olivat Konnevedellä ja Äänekoski-Laukaa-akselilla.

Keskiviikko 27.6. – ja kello 12 lyö…eiku…16.30

Olin saanut ohjeet olla paikalla Konneveden Häyrylänrannan satamassa keskiviikkona high noonin aikaan. Päästelin ”Volffensteinillä” satamaan jo hyvissä ajoin, ettei ainakaan minua tarvitse odottaa. No, siinäpä kävi sitten niin, että Antti soitti noin puoli kaksitoista, että aikataulu on muuttunut ja show starttaa vasta puoli viideltä iltapäivällä. Sovittiin sitten, että raapaisen Rautalammille Törmälään, jossa suurin osa Flatlightin väestä majoittui. Törmälä huolehti myös kuvauspäivien ruokailusta ja maastocateringistä.

Flatlight on rovaniemeläinen mediayhtiö, joka näkemästäni päätellen pystyy lähestulkoon kaikkeen; menemään vaikka roikkumaan kymppitonnien kameravarustuksen kanssa köyden varassa kallionkielekkeelle ja kuvaamaan sieltä niin maagista settiä, että lentää pelimanni taikamatolla turbaaniin.

Tutustuttuani teeveetiimiin lähdimme käymään Antin kanssa Hanhitaipaleessa pikaisesti ja palasimme sen jälkeen Törmälään, josta menimme sitten Häyrylänrantaan. Häyrylänrannassa odotteluaikaa oli vielä runsaasti, mutta lopulta kello tuli pykälään, ja alkoi tapahtua.

Matkasimme järvellä M/S Autereen kyydissä. Kipparinamme oli keskellä punaisessa paidassa näkyvä Matti Huuskonen. Retkipaikan Antti näkyy ak:n ja Matin välissä. Kuvassa oikeanpuoleisimpana M/S Autereen purseri Siru Mäkelä.

Antin kyydissä oli kaksi kajakkia, jotka nostimme rantaan hinattavaksi kuvauspaikoille. Pääasiallinen kulkupelimme järvellä oli MVH-palveluiden M/S Autere, jonka kyytiin lastattiin kaikki kuvauskalusto ja -henkilöstö. Mukaan lähti myös pienempi Buster-moottorivene, joka sai hinata kajakkeja perässään.

Anttia ja Reettaa sekä välillä kuvaajiakin kuljetti Jari Huuskonen.

Ajoimme päivän ensimmäiseen kuvauspaikkaan, jossa menikin sitten aikaa useampi tunti. Kohtauksia hiottiin huolella, ja laivan kannella hiottiin auringon paahteessa. Onneksi oli ruokaa ja juomaa riittävästi; Variksen Matti Törmälästä toi vielä lounaan kuumana pienellä veneellä jäljestä päin, ja muisti ottaa pyynnöstä mukaan myös tuoreita mansikoita ja kalakukon, jotka Antti oli ostanut sekä syötäväksi että kuvausrekvisiitaksi.

Ääni, kamera, hiljaisuus – olkaa hyvä!

Se, mikä taipuu ammattilaisten käsissä editointipöydällä noin tunnin jaksoksi, vaatii moninkertaisen määrän aikaa kentällä. Ohjelman tekeminen on vähän kuin shakinpeluuta, jossa seuraavat siirrot pitää ajatella pitkälle etukäteen, ja vastaavasti kuin inttimeininkiä, missä on aina todistetusti ja saapumiserästä toiseen ”kiire odottamaan”. Välillä odotetaan niin maan perusteellisesti ”jotakin”, ja sen jälkeen onkin pian ilmassa kättä ja jalkaa, kun pitää oikeasti tapahtua.

Tilaa M/S Autereen kyydissä ei ollut yhtään liikaa, vaan kamerakalusto, kuvausryhmän jäsenet, juontajat ja kaikkien sapuskat veivät tilan aika tarkasti alakannelta. Tässä asennetaan Reetalle mikkiä ja melontaliivejä. Vasemmalla Tomi Pohja, keskellä Heikki Illikainen.

Kuvaus ja äänitys on tarkkaa puuhaa, eikä vuoropuheluidenkaan aikana parane edes hyttysen tuhnun kuulua. No, luonnossa on aina luonnon ääniä, mutta meillä oli todella rauhallinen paikka kuvata. Yksi ainoa moottorivene nähtiin ja kuultiin catering-kipon lisäksi, mutta sekään ei tullut kovin lähelle. Poikkeuksen luonnon äänistä teki tietysti helikopterilentäjä Markku Rytingin drone, jollaista ei ihan ehkä pelkkiä viikonlopun harrastelentoja varten lähdetä hankkimaan.

Kuvauskopteri DJI Inspiren vakaakätinen lentäjä Markku Rytinki oikealla, kameran erillisohjaimissa vasemmalla Joonas Mattila. Hetken päästä kuvan ottamisesta ilmoille ampaisi vihainen ampiaisparvi, kuten dronen lentoa on usein kuvailtu.

Illan viimeiset hitaat

Kuvausten välillä oli tietenkin aina taukoja, ja mitenkäs muuten väki olisi jaksanutkaan tunteja, ellei ruokaakin olisi saanut. Kelloa piti katsoa myös senkin vuoksi, että tarkoitus oli saada kuvattua illan viimeiset otokset ja mieluiten vielä auringonlaskukin eräässä paikassa, jossa kyllä kelpaa vaikkapa melojan pysähtyä haltioitumaan.

Kajakkien hinaus kohti illan viimeistä rastia.

Reetta ja Antti seikkailivat saaressa, kuvaajat ja äänimies hyörivät ympärillä, ja kopteri singahteli taivaalla. Läheiset vesilinnut eivät touhusta paljon perustaneet, vaan ääntelivät ja lentelivät (tai sitten lilluivat laineilla) ihan kuin ennenkin. Aurinko laskehti hieman jälkeen ilta yhdentoista, ja täysinäinen kuu muljahti esiin erään pienen saaren takaa. Siinä oli kesäiltaa kauneimmillaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli kuvauspäivä päättymässä.

Palasimme satamaan ja hiivasimme kaikki kamat pois laivasta pakuihin ja kajakit kärryn kyytiin. Kuvaustiimi ja sarjan tähdet menivät takaisin Törmälään, ja minä omaan kotiin. Kello oli noin puoli kaksi aamuyöstä, kun löin luomet kiinni. Seuraavana aamuna kukko pirisisi kahdeksalta.

Torstai 28.6. klo 10.30.

Siinä missä edellisenä päivänä selvisin suhteellisen vähällä kantamisella, olikin torstaina luvassa hieman hikisempää menoa ja vaativampaa maastoa kuin sileät Konneveden vedet. Jos tai kun joku ihmettelee, että mitä ihmeellistä jossakin tavaroiden roudaamisessa on, niin voin sanoa, että ei mitään. Ei kerrassaankaan mitään. Kirjoitanpahan välistä jostakin muustakin kuin luolista.

Olin jälleen kerran ensimmäisenä paikalla sovittuun aikaan klo 10.30. Jätin autoni parkkiin sellaiseen paikkaan, johon niba naba pääsin pohjaamatta, mutta sanotaanko, että paremmassakin kunnossa tie voisi olla. Jäin sitten odottelemaan hetkeksi ja soitin Antille, että missä on tulossa ja että onko aikataulu edelleen sovitunlainen.

Parkkipaikan lähellä olevalla laavulla oli partiolaisten ryhmä, joka oli valmistautumassa oman päivänsä tehtäviin. He sanoivat käyneensä jo reitillä ja jatkavansa matkaa muualle. Pian kuvausryhmä saapuikin toisen ohjelman juontajan Reetan kanssa omilla autoillaan.

Saimme autot pysäköityä sopivaan kohtaan, ja aloitimme ryönän purkamisen autosta. Ja sitä riitti, sillä matkaan oli otettava niin kahvit ja suolaiset kuin makeatkin eväät, vettä, mehua jne. sekä tietysti kamerat, kamerarigit, mikit, drone, ohjaimet, kymmeniä kiloja akkuja ja ties mitä muuta. Jokaiselle riitti siis kannettavaa. Itse nappasin selkääni ison rinkan, jossa oli painoa ihan kuin itse olisin varustautunut vaellukselle. Etupuolelle ähelsin oman pienen päiväreppuni, ja molempiin käsiin jotakin kannettavaa. Ja eikun etukenox ja menox.

Heikki Illikainen virittelee kalustoa päivän ensimmäisiä otoksia varten. Etualalla näkyvän oranssinpunaisen rinkan paino saattoi olla lähempänä 20 kiloa.

Menimme erääseen mahtavaan luonnonpaikkaan Laukaan puolella, jossa olen itsekin käynyt useasti sekä kesällä, talvella että syksyllä. Paikka on aina yhtä vaikuttava, mutta varsinkin kesällä siellä on upeita kontrasteja tummanharmaiden ja kirkkaan- ja syvänvihreiden värien kohdatessa.

Tässä paikassa ei ole kuristajakäärmeitä, kuten Suomen järvissä ei ole myöskään krokotiileja.

Lämpötilaerot paikassa ovat selkeästi tunnettavissa. Joissakin kohdin on jopa paahtavan kuumaa, kun taas tietyissä paikoissa ilma on huomattavasti viileämpää. Lämpötilan laskemisen tuntee iholla välittömästi, aivan kuin kuumana kesäpäivänä menisi tiheään kuusikkoon, jossa tulee miltei välittömästi vilu.

Tämä on erityinen paikka monessa mielessä, niin historiallisesti, tarinallisesti kuin luontoarvoiltaan.

Silmä tarkka ja käsi vakaa, vaelluskenkä kaiken takaa

Kantamusten kanssa sai olla tarkkana, sillä arvokasta laitteistoa ei oikein parane kolhia tai pudotella. Siinä ei olisi riittänyt meikäläisen useammankaan vuoden palkka (jos sellaista saisin). Askelten asettelu paikoin keikkuvien kivien päälle ja väliin sekä siellä täällä upottava maasto toivat oman haasteensa tavaroiden kanniskeluun.

Kantomatkat eivät olleet pitkiä, mutta paikkaa vaihdettiin useasti, koska varusteet ja väki eivät saaneet tietenkään näkyä kuvissa, ja akkujenkaan ei kannattanut olla kovin kaukana laitteista, joissa niitä tarvittiin.

Eihän tätä nyt voi Pyhä-Nattasten kivikkoon verrata, mutta omanlaisensa jännyys liikkumisessa on tässäkin maastossa.

Iltapäivä meni tehokkaasti eteenpäin, ja lounastakin syötiin. Lämmin ruoka tarjoiltiin reitin alkupäässä Törmälän toimesta. Energiatankkauksen jälkeen jaksoivat jatkaa taas niin esiintyjät, kuvaajat, äänimies, muu oheishenkilöstö ja tietysti poro.

Aamupäivällä aurinko paistoi melkeinpä esteettä, mutta iltapäivällä pilvistyi. Kuvauksellisesti pilvisempää säätä pidettiin jopa parempana kuin auringonpaistetta. Sääennusteessa oli lupailtu iltapäivästä alkaen sadetta, mistä olisi sitten ollut jo haittaa.

Reetta ja Antti tähyilevät myyttisiä kallioita dronen surratessa.

Päivä painui iltaan, ja poro turpeeseen

Metsien Kätkemän jaksoissa on monesti mukana joku tunnettu vieras, kuten tässäkin tapauksessa. Jääköön kertomatta, kuka se on, mutta tiedossa on kuitenkin shamanistis-henkistä menoa ja musiikkia sekä erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä luonnosta ja elämästä.

Loppumetreillä kyseisen vieraan soittopeliä poispäin kantaessani onnistuin tallaamaan oikean jalkani polvea myöten upottavaan turpeeseen, ja sehän meinasi jäädä oikein kunnolla kiinni. Soitinkotelo pysyi kuitenkin kädessä, eikä edes kolahtanut mihinkään. Mitenkähän arvokas instrumentti siellä olisi ollut, en rohjennut edes kysyä.

Hitonhaudalla kun ei nykyisin ole minkäänlaisia pitkospuita, niin märkään aikaan rotkossa ei oikeastaan pääse kunnolla liikkumaan. Upottava turvehuttu voi imaista kulkijan hyvinkin syvälle, ja jos itsekseen on liikkeellä, saattaa joutua jonkin verran ponnistelemaan päästäkseen takaisin kovalle maalle.

Minkäänlaisia henkilö- tai varustevaurioita ei kuitenkaan tullut, ja hyvä niin. Ennen poislähtöämme tarkistimme huolellisesti kaikki tauko- ja muut paikat, joissa olimme olleet, että meistä ei ainakaan olisi jäänyt jälkiä.

Päivä oli siis työntäyteinen, ja ainakin itselle niin erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hikinen. Meikäläisellä kun tuppaa tulemaan hiki jo urheilua katsoessa, saati sitten kantojuhtana toimiessa. Vaan oli se sen arvoista!

Metsien Kätkemän 2. tuotantokausi nähdään YLE:llä 25.10.2018 alkaen. Minua ei, joten voitte huoletta avata television tai käynnistää Areenan silloin.

 

Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut


Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.