Joulu kotona

Posted on by

On aatonaaton ilta. Autotallin edestä pihalta kuuluu kirveen pauketta, ja tuli rätisee savustuspöntön alla. Isä veistää lastuja leppähalosta kalan savustamista varten. Lunta on reippaasti, kuten talvella pitää ollakin, ja pakkasta alun toistakymmentä. Savustuspöntön alle on rakennettu pieni tulipesä tiilistä. Isä ottaa käteensä peltilevyn palasen ja alkaa heiluttaa sitä tulipesän edessä, jotta huonosti palava tuli saisi lisäilmaa. Tuuli tulee ja menee puuskissa, ja pöllyttää kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumihiutaleet tanssivat omaa pientä joulutanssiaan toistensa yli, ali ja ympäri.

Savustuspöntön virkaa toimittaa vanha öljytynnyri. Sen pohjalta isä sanoo juuri hakanneensa jäät pois. Tynnyrin pohja on märkä, ja se pitäisi saada kuivumaan ennen kuin leppälastut voisi laittaa sisälle. – Kylläpäs huonosti palaa, isä toteaa ja yskäisee totuttuun tupakkamiehen tyyliinsä, kun tulipesästä pössähtää savua silmille. – Lieneekö matalapainetta, sanon puoliksi todeten ja puoliksi kysyen. Pellinpalasen heiluttelu tulen edessä toimii, ja tuli alkaa palaa lopulta kunnolla. Katsahdan välillä talon suuntaan. Keittiön ikkunassa roikkuu joulukranssi, jossa on valot.

Isä latoo savustuspöntön pohjalle kerroksen leppälastuja. Ne alkavatkin tuottaa pian makealta tuoksuvaa savua. Sitten hän nostaa katiskaverkosta ja teräslangasta tekemänsä ritilän päällä olevat kalapalat pönttöön. – Niin että tuota kuinka kauan se kestää savustua, kun on paksumpaa palasta. Ei kannata mitään varsinaista kiirettä pitää sen kanssa, hän sanoo. Kansi laitetaan pöntön päälle, jotta savu ja lämpö saavat tehdä tehtävänsä. – Se on siellä, tokaisen.

On jouluaattopäivä. Kuusi seisoo koreana olohuoneessa samassa paikassa, jossa se on saanut olla joka joulu. Koristeita on taas runsain mitoin, ja hopeanauhat roikkuvat latvasta puun tyveen asti. Kuusen ympäri kiertää lippunaru, jossa on monen maailman maan lippuja. On oksilla pallojakin, ja tietysti kuusenkynttilät. Pöydällä palaa kynttilä jonkun tekemässä savilyhdyssä. Keittiöstä kuuluu astioiden kilinää, kun äiti valmistelee joulupöytää. Isä viheltelee eteisessä. – Onkohan kello ajassa? kysyn. – Ihan ajassa, paitsi että tunnin myöhässä, isä vitsailee. CD-soittimessa pyörii kanteleella soitettuja joululauluja, vuorossa kuuluu olevan Santa Lucia, ja levy on Christmas Kantele. Soiton tahti ei päätä huimaa, mutta jouluna ei pidäkään olla kiire – ei näköjään edes soittajilla.

Kurkistan keittiön puolelle. – Mitenkäs tämä pöytä näin täyteen tulee? äiti ihmettelee. Hän onkin kattanut jouluruoat aika lailla viimeistä nurkkaa myöten punaisen pöytäliinan päälle. Kinkku on jo odottamassa, ja valkeat lautasliinat on taiteltu nätisti tötterölle pystyyn lautasten päälle. Pöydällä palaa myös pieni tuikkukynttilä, johon meinaan aina polttaa käteni, kun kurkotan ottamaan jotakin. Soittimesta pyörähtää seuraavaksi ilmoille Heinillä härkien kaukalon.

Istumme joulupöytään. Kilistelemme laseja ja toivotamme toisillemme hyvää joulua, mutta koska en itse pidä viinistä, omassa lasissani on maitoa. Päätän aloittaa kinkulla, mutta äiti panostaa alkupaloiksi kalaan, jota tälläkin kertaa on kolmea eri sorttia: tönkkösuolattua siikaa, kylmäsavulohta ja silliä. Isä kysäisee, että pitäisiköhän siikaan laittaa runsaammin suolaa. Ehkäpä ei, onhan se ollut karkeaan suolaan tukahdutettuna jo pari viikkoa ennen aattoa.

Kinkussa on kohtalaisen paksulti läskiä. Arviolta sentti–puolitoista. Siihen on hyvä tehdä sinappi–korppujauhokuorrutus. Otan kuitenkin veitsellä läskin pois, sillä jouluateriasta taitaa saada kaloreita jo muutenkin tarpeeksi. – Tässä on tätä homejuustoa, sanoo äiti. – Se on herkullista. – Onko se ullakkohometta vai kellarihometta? isä kysyy.

Aattoilta on pimentynyt. Ikkunassa loistaa joulutähti, ja kuusikin on komeassa jouluasussaan. Onneksi nykyään käytössä on turvallisemmat sähkökynttilät, mutta ihan ensimmäisinä jouluina ainakin mummolassa (tai itse kutsuin paikkaa pappalaksi) kuusenoksilla oli vielä oikeita kynttilöitä. On lahjojen jaon aika. Oikeaa joulupukkia ei ole käynyt enää vuosiin, enkä sitä ole aikuisiällä osannut kaivatakaan. Lapsena se oli aina mukavaa, ja muistan, että kaikki pukit olivat onneksi selväpäisiä ja hyvätapaisia, kuten joulupukin kuuluu ollakin.

Laulamme Tonttujen jouluyön. Tai lähinnä sen tip-tap-osuuden, mutta kumminkin. – Nyt joulupukilta jäi silmälasit! Ne varmaan putosivat tuonne hankeen, äiti hihkaisee. Niin, mitenkäs sitä muuten paketeista näkee, kenelle ne on tarkoitettu.

Paketteja jaetaan puolin ja toisin. Eihän se pakettien määrä niin olennaista saisi olla, vaan se, kenen kanssa niitä saa jakaa. Ja ilman tavaraakin tulee varsin hyvin toimeen – mutta ilman rakkaita ihmisiä ja lähimmäisiä ei niinkään. Koska istumme lattialla jakamassa lahjoja, meinaavat äidin jalat puutua. – Aijjaijai, nyt puutuu jalat! On nostettava vähän. – Kolmesataaviiskymmentä vuotta vanhat jalat puutuu! naurahtaa siihen isä. Lahjojen jako on hyvä päättää lauluun Joulupuu on rakennettu.

Kuuluu lahjapaperien rapinaa. Olohuoneessa oleva olkipukki seuraa tarkasti, mitä mistäkin paketista paljastuu. Äidin paketista paljastuu mm. suklaata. Toisessa paketissa on karvareunuksiset sisätossut, jotka osoittautuvat liian pieniksi. Osuvampi lahja onkin sitten pippuri- ja suolamylly, joka toimii puristamalla eikä ruuvaamalla.

Puhelin soi. Isä menee vastaamaan. Äidin puolen isovanhemmat siellä toivottelevat hyvää joulua. Menneinä vuosina heiltä on tullut aina iso ruokapaketti, josta löytyy mm. karjalanpiirakoita. Niitä voi sanoa kyllä rehellisesti karjalanpiirakoiksi, koska isovanhemmat ovat Pohjois-Karjalasta. Isä huikkaa äidin puhelimeen, joka kiittää ensimmäisenä lahjoista ja toivottelee meiltä päin hyvät joulut. Me jatkamme pakettien aukomista.

Isä saa perinteisesti lahjaksi MMM-kirjan. Se on siis Mitä Missä Milloin – Kansalaisen vuosikirja. Kyseistä kirjaa on julkaistu vuosittain vuodesta 1950 saakka, ja se on koonnut yhteen aina edellisen vuoden merkittävimpiä tapahtumia koti- ja ulkomailta. Interverkon tietolaari Wikipedia kertoo kirjasta seuraavaa:

Kukin kirja kattaa ajallisesti yhden vuoden ja kertoo sen uutistapahtumista ja -ilmiöistä. Kirjan alkupuolella on kuukausien mukaan jaoteltu uutiskatsaus, jossa kerrotaan kuluneen vuoden tärkeimmät tapahtumat. Vuoden aikana kuolleista kuuluisista henkilöistä on erillinen luettelo. Loppuosa kirjaa käsittää laajempia artikkeleita vuoden ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä. Mukana on sekä jokavuotisia vakioartikkeleita, joissa käydään läpi esimerkiksi kotimaan politiikan, urheilun tai eri kulttuurin alojen tapahtumia vuoden ajalta, että vaihtuvia artikkeleita, joissa käsitellään erilaisia ajankohtaisiksi nousseita teemoja.
Teos ilmestyy syksyisin, sen uutiskatsaus ulottuu edellisen vuoden syyskuusta kuluvan vuoden elokuuhun, ja kirja nimetään ilmestymistä seuraavan vuoden mukaan. Esimerkiksi Mitä missä milloin 2000 sisältää uutiskatsauksen ajalta syyskuusta 1998 elokuuhun 1999. Tämä on sen vuoksi, että kirja ehtisi kunkin vuoden joulumarkkinoille.

Niinhän se oli tänäkin vuonna. Alun perin suorakaiteen muotoinen kirja muuttui vuosituhannen taitteessa neliskanttiseksi. Sen leveys siis lisääntyi, mutta onneksi korkeus säilyi, joten niin vanhemmat kuin uudemmatkin kirjasarjan kirjat näyttävät kirjahyllyssä samanlaisilta tuttuine vaakasuorine raitoineen ja viiden vuoden jaksoissa vaihtuvine väreineen, jotka ovat olleet sininen, punainen, vihreä, violetti ja oranssi. Onhan niitä aiempienkin vuosien kirjoja kirjahyllyssä jo aimo rivi.

Minun paketistani löytyy mm. wok-pannu. Sehän tulee tarpeeseen, koska en juuri opiskelupaikkakunnalla yliopiston ruokia syö, vaan laitan itse omat sapuskat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. – Uattelin ja kaepasin teitä, kunpa olisitte suaneet olla työkiin täällä, äiti sanoo puhelimessa omalle äidilleen. Niin mekin toivomme. 80-luvun puolella, kun pappakin eli isän isä oli vielä voimissaan, kävimme aina Tapaninpäivänä syömässä jouluruokaa isän vanhempien luona muutaman kilometrin päässä. Kun papasta aika jätti, jäi myös tämä jouluperinne. Mummoa on sen jälkeen pyydetty vastaavasti meille syömään. Äidin puolen vanhemmat asuvat monen sadan kilometrin päässä, eivätkä enää jaksa matkustaa pitkiä matkoja.

Aattoilta on päätöksessään. Ensimmäinen monista suklaarasioista on korkattu, eikä ole pelkoa siitä, että suklaat jäisivät nurkkiin pyörimään. Lahjat on jaettu ja avattu, jouluruokaa on vatsa täynnä, ja pyyteetöntä lämpöä ja rakkautta on taas annettu ja saatu.

 

EPILOGI

Pysäytän DVD-soittimen. Otan levyn pois soittimesta ja laitan sen koteloon. Nostan kotelon videohyllyyn. Vuoden päästä otan taas levyn esiin ja vietän joulun kotona.

 

 

Mainokset

”Ei mikään väri oo toistans’ parempi eikä sävy toistans’ valjumpi” – myös harmaan sävyt voivat lumota

Posted on by

Äskettäin kotimaisessa mediassa uutisoitiin, miten vähän Lapissa on ollut lunta ja miten se on vaikuttanut ulkomaiseen turismiin Suomessa. Nyt tilanne pohjoisessa on jo parempi, ja etelämmäskin on jonkin verran saatu lunta, vaikkei missään tapauksessa yhtä paljon kuin esimerkiksi edellisenä vuonna tähän samaan aikaan. Sille, että lunta ei vain ole, ei mikään maa tai mikään matkailualue voi kai mitään. Menneinä vuosikymmeninä lumi on kuitenkin ollut Suomen ja Lapin yksi vahvimmista matkailuvalteista, mutta valitettavasti talven lumitilannetta ei taida voida millään tavoin ennustaa.

Ainahan valkoinen lumi on upeaa, ja mikäpä siinä, jos sitä on runsaasti. Mahdollistaahan se monenlaiset talviaktiviteetit, ja myös ne monen turistin toivomat poro-, vetokoira- ja moottorikelkka-ajelut, samoin kuin hiihdon, laskettelun ja lumikenkäilyn. Mutta jos lunta ei ole tai sitä on vähän, miten sitten suu pannaan? Mennään silti metsään!

Metsässä on aina taikaa

Lähdin jälleen kerran metsään samoilemaan aikomuksena tarkastella aiemmissakin jutuissani mainitsemani Mustikkavuoren rinteitä tarkemmin ja uudesta näkökulmasta. Edellisillä kerroilla olen käynyt vuoren päällä ja jyrkänteen reunalla ja katsellut maisemia ylhäältä sekä kurkistellut reunalta alas, että mitähän sitä tuollakin on ja miten sinne pääsisi. Otin mukaani lumikengät, vaikka lunta ei niin hirveästi ollutkaan. Lopulta osoittautui, että kengät tulivat enemmän kuin tarpeeseen, eivätkä ne edes paina mitään vaikka ne olisivat olleet ”turhaan” mukana. Pian kiivettyäni Mustikkavuoren päälle muistin taas, miksi suomalainen luonto on niin upea talvella(kin).

Kunpa tällaisten maisemien arvo ymmärrettäisiin muutenkin kuin lukuina tilikirjassa. Harvaa asiaa osaa moni kuitenkaan arvostaa ennen kuin sen menettää

Kunpa tällaisten maisemien arvo ymmärrettäisiin muutenkin kuin lukuina tilikirjassa. Harvaa asiaa osaa moni kuitenkaan arvostaa ennen kuin sen menettää.

Lunta oli vain nimeksi, mutta kuitenkin sen verran, että lumikengillä kulkemisessa oli järkeä. Riittävästi sitä sen sijaan oli kattamaan maisema, varvut ja puut sävyskaalalla, joka ulottui valkoisesta lukuisien harmaiden sävyjen kautta melkeinpä mustaan. Maisemassa oli erityinen tunnelma, jota hiljaisuus korosti. Tuntui aivan kuin aika olisi pysähtynyt samalla tavalla kuin maisemasta otetuissa valokuvissa.

Täällä ei tarvitse ajatella mitään, jos ei tahdo. Aika lailla automaattisesti pää tyhjeneekin turhista pähkäilyistä.

Täällä ei tarvitse ajatella mitään, jos ei tahdo. Aika lailla automaattisesti pää tyhjeneekin turhista pähkäilyistä.

Olipa vuodenaika mikä tahansa, metsässä on aina taikaa. Se pitää vain nähdä, kokea ja tuntea. Parhaiten se onnistuu, kun jättää taakseen turhat odotukset ja ennakkoluulot. Etukäteen voi pilata mahtavankin metsäreissun, jos lataa sille liikaa odotuksia, jotka eivät ehkä syystä tai toisesta täytykään. Omasta puolestani lähden suurin piirtein aina metsään niin, että tilaa on aina sattumille ja uusille suunnille, joita vastaan tulevat jutut saattavat antaa.

Sama paikka voi olla erilainen

Mustikkavuoren rinteet ovat melkoinen mysteeri, ja toistaiseksi niitä peittää suurimmaksi osaksi metsä. Vuoren päällä on tehty hakkuu, mutta maisema ei siitä juuri pilalle ole mennyt – päin vastoin. Mysteerin äärelle pääsee suunnistamalla alemmas rinnettä, jolloin voi nähdä mahtavat kalliot, louhikot ja rinteen porrasmaisuuden, joka antaa osviittaa siitä, että tässäkin paikassa on ollut jääkauden jälkeinen muinaisranta.

Löytyy pystysuoraa ja ylikaltevaakin kallioseinämää ja erikokoisia kivilippoja ja railoja niin pitkittäis- kuin pystysuunnassa, ja tunnelma on tyystin erilainen kuin avoimella vuoren laella. Näitä paikkoja ei tarvitse lavastaa studioon, eikä tekolunta ja -huurretta tarvitse puhaltaa parafiinista koneilla tai veistää styroksista.

Matka tuhansien vuosien taakse onnistuu täällä helposti ja nykyhetki unohtuu. Tämä paikka suorastaan houkuttelee viettämään yön mahtavien kallioiden ja vanhojen kuusien suojeluksessa.

Matka tuhansien vuosien taakse onnistuu täällä helposti ja nykyhetki unohtuu. Tämä paikka suorastaan houkuttelee viettämään yön mahtavien kallioiden ja vanhojen kuusien suojeluksessa.

Korppi ja korven muut veikot

Touhujani on jo alkumetreiltä saakka seuraillut yksinäinen korppi, joka ilmoittaa läsnäolostaan verkkaan raakkumalla. Yritän taas ”jutella” sen kanssa korahtelemalla itsekin, mutta puhun varmaankin taas väärää murretta, koska korppi ei tule luokseni. Se lentelee vain kymmeniä metrejä yläpuolellani ja istahtaa taas hetkeksi jonkin etäällä olevan puun oksalle.

Näiden kuusivaltaisten metsien vakioasukkihan korppi on. Kallioilla on myös hyviä pesäpaikkoja jonkun kiven päällä ja kielekkeellä. Onpa monessa paikassa kattokin pään päällä, sillä Mustikkavuoren jyrkänteistä löytyy useita kohtia, joissa on isompia ja pienempiä kivilippoja, jotka tarjoavat suojaa säältä.

Nämäkin mahtavat jyrkänteet nähdäkseen on päästävä aivan vuoren ”iholle”.

Nämäkin mahtavat jyrkänteet nähdäkseen on päästävä aivan vuoren ”iholle”.

Korpin mustaa siluettia lukuun ottamatta muuta eläimistöä ei näy, vaikka jäniksen jälkiä on siellä täällä. Kyllähän hirvet näillä main liikkuvat, mutta nallet taitavat olla jo onneksi talviunilla. Läheisen lammen rannalla näkyivät saukon jäljet, ja saukko olikin pujahtanut rantapenkalla olevasta reiästä varmaankin jään alle. Näin tekevät usein myös majavat, joten lammen jäätyessä kokonaan maan pinnalla olevat reiät ovatkin ainoita kulkuaukkoja pinnan alle ja sieltä pois.

Ajantajuttomuus

Joulukuussa valoisaa aikaa ei ole liiaksi, joten vaativissa ja ennestään tuntemattomissa paikoissa on otettava huomioon sekin, että löytää turvallisesti päivännäöllä pois, ellei aio sitten yöpyä reissullaan. Otsalamppu on aina hyvä olla matkassa kaiken varalta. Jos meikäläisen tapaan on taipumusta jäädä pällistelemään jotakin kiveä tai kivenkoloa ikään kuin hypnoosissa, voi aikaa vierähtää jopa liikaa. Iskee niin sanottu ajantajuttomuus. Sehän ei ole sinänsä pahasta.

Vuorelta oli laskeuduttava harkiten, sillä vaikka suoraan alaskin olisi päässyt ja nopeasti, se olisi tehnyt todennäköisesti melkoisen kipeää. Köysikiipeily kyllä kiinnostaisi kovasti, mutta koska en ole sitä vielä opetellut, eikä ole kaikkia varusteitakaan, niin oli tultava toimeen ilman apuvälineitä. Lumikengät kuitenkin oli, ja lumikenkien pohjien piikeistä oli paljon apua. Luultavasti olisin pelkillä vaelluskengillä suotta liukastellut.

Eletään vuoden pimeintä aikaa, mutta pian ollaan taas menossa kohti valoisampia aikoja. Toivottavasti monessakin mielessä. Seikkailu tonttujen, maahisten ja vuorenpeikkojen mailla sopii varsin hyvin tällaiseen hetkeen ennen joulua.

Eletään vuoden pimeintä aikaa, mutta pian ollaan taas menossa kohti valoisampia aikoja. Toivottavasti monessakin mielessä. Seikkailu tonttujen, maahisten ja vuorenpeikkojen mailla sopii varsin hyvin tällaiseen hetkeen ennen joulua.

Lähdin etsimään rauhaa ja luonnon ihmeitä, ja niitä löysin. Usein molemmat tulevat vastaan kuin itsestään, ja mitä enemmän ja useammin luonnossa liikun, sitä helpompi on niitä löytää. Ihmeitä voivat olla nimittäin minkä kokoiset, näköiset, laatuiset, väriset tai sävyiset asiat tahansa. Pienienkin ja yksinkertaisten ja joistakin itsestään selvien asioiden arvostaminen on hyvä tapa opetella ja hallita. Kaikenlaiset turhat ja henkisesti painostavat ajatusten muurit voi murentaa, kun avaa sydämensä ja mielensä lumoavalle luonnolle. Hyvää luontojoulua!

”Ei yksi luolamies sotaa kaipaa” – seikkailu Rautalammin Sotamiestenluolalla

Posted on by

Vai oliko se niin että ”ei sota yhtä miestä kaipaa”? Oli miten oli, mutta digitaaliseksi väännettyä Nimiarkistoa selatessani halusin katsoa, mitä paikkoja arkistossa on Rautalammilta, ja nimenomaan mitä luolapaikkoja. Koska onhan se niin, että joku tetsaa metsässä teerien perässä, toinen sinkoilee sienien jäljestä, mutta minähän etsin luolia. Ja halaan puita, jos siltä tuntuu. Olenko siis päästäni vialla? Voinhan ollakin, mutta onhan se niin kivaa kun löytyy uusia reikiä maailmasta!

No, mutta kumminkin, eli hommahan alkoi jo elokuussa niin, että näin Nimiarkistosta, että Rautalammilla, lähellä Kiesimä-järveä on paikka nimeltä Rautavuori ja Rautavuoressa on paikka nimeltä Sotamiestenluola. Arkiston nimikortissa keruutiedoissa seisoo, että ”paikka on Isonvihan aikainen vartiopaikka”. Niinpähän ne monet Suomen luolat ovat olleet vastaavantyyppisessä käytössä eri sotien aikaan.

Rautavuoren itäisellä rinteellä oleva jyrkänne ja louhikko näyttää maastokartankin mukaan sen verran jännältä, että en ihmettelisi yhtään, että paikassa olisi luola, vaikken mitään nimikorttia olisi nähnytkään. Rautavuoren vieressä kulkee Koipilahdentie, ja Koipilahdentien varresta lähtee kartassakin näkyvä kinttupolku, joka vie vuoren yli.

Ensimmäinen kerta elokuussa

Aloitin nimittäin tämän jutun kirjoittamisen jo elokuussa, mutta jätin sen kesken siksi, että halusin päästä paikalle toisen kerran muutoinkin kun perinteisen yksin, ja kirjoittaa sitten jutun loppuun. Toisen kerran kävin luolalla ihan vastattain, pari päivää sitten 3. marraskuuta, jolloin mukanani olikin jo kuusi muuta henkilöä. Heistä kaksi oli matkassa edellisellä luolareissulla ”Kokkovuoren Komejikolla”.

Mutta, elokuussa siis olin yksin, ja jyrryyttelin paikalle Googlen Street View -simulaation perusteella, eli katsoin etukäteen, miltä reitti paikalle ja tie näyttää, ja onko auton pysäköintiin mahdollisuutta. Olihan siellä, mutta koska Googlen tiekuva oli jo vuodelta 2009 (mitä järkeä näin vanhassa aineistossa?), kyseisen kuvan osoittaman tienpiston kohdalla oli hyvänkokoista puskaa ja nuorta puuta, eikä vasta hakattua metsää kuten lähes 10 vuotta sitten. Tienpisto oli kuitenkin siinä missä piti, ja siihen jätin auton.

Painuin pusikon läpi kohti Rautavuorta, ja niinpä sieltä ilmestyikin näkyviin ihan mukavan näköistä kalliota ja louhikkoa. GPS-täppä osoitti, että pitäisi mennä etuviistoon vasemmalle ja nousta ylemmäs rinteeseen, mutta halusin tarkistaa silti muutkin komeiden kallioseinämien lähistöllä olevat kohdat, kun kerran reissuun olin lähtenyt.

Ensimmäinen lupaavan näköinen paikka löytyikin vuoren pohjoiselta, Kiesimän puoleiselta rinteeltä ja aika ylhäältä. Kallionrako, jonka edessä oli pieni koivu. Paikasta näki selvästi, että kyseessä on vanhaa muinaisrantaa, sillä samanlaiset portattain nousevat kalliotasanteet ovat olleet muinaisia rantavalleja.

Tästä on hyvä aloittaa, vaikka se ”oikea” Sotamiestenluola tämä ei vielä olekaan.

Kallionrakoon saattoi juuri ja juuri päästä hivuttautumaan sivuttain. Seisomakorkeutta oli riittävästi, ja rakoluolan kattona oli paksu kerros turvetta ja eri kokoisia juuria. Hyvä tilaisuus nähdä, miltä kuntan alla näyttää. Luolan perällä oli pieni aukko ja aukon edessä pieni ”istuin”, joten ehkä tässäkin paikassa on joskus kykitty väijyssä tai sateenpidossa.

Tuosta pääsisi ainakin kettu tai supi sujahtamaan.

Katselin, näkyisikö luolan seinissä mitään merkintöjä, mutta eipä näkynyt. Luolataiteilijat olivat säästäneet luomistyönsä nähtävästi johonkin mielekkäämpään kohteeseen.

Tämän rakoluolan tutkiminen oli aika nopeasti ohi, mutta sentään jonkinlainen aloitus päivälle.

Lähistöllä oli myös pari muuta pienempää pesäluolaa, joista yhteen änkesin itseni, mutta joka ei oikein sen ihmeempää hehkutusta tarvitse. Arvasin, että parempaakin on tiedossa. Kuten oikeaksi osoittautui.

Lämpenee, lämpenee…

Rautavuoren rinteillä liikkuminen on osin tarkkaa peliä, sillä sammalten alla on täälläkin todella petollisia kolosia. Siksipä oli mukavaa, että paikassa näytti olevan myös jonkinlaisia polkuja, jotka kiersivät pahimmat kivikot ja jotka olivat sen verran selkeitä, että niitä oli turvallista seurata.

Seuraava jännän näköinen ilmestys oli vajaan 100 metrin päässä. Siinä isot kivet olivat muodostaneet reilusti seisomakorkean holvimaisen tilan, josta tuli ainakin itselle välittömästi mieleen, että kyseessä on voinut olla jonkinlainen seremoniapaikka. Tai sitten ei.

Tämän kiven alla mahtuisi vaikka vihkitoimituksen tekemään.

Tämän luolan perällä oli myös istumatilaa, ja useampikin ihminen olisi mahtunut tarvittaessa. Hyvin olivat siihen kivet paikkansa etsineet.

Kuva holviluolan perältä.

Vaikkapa holviluolakin oli ”ihan jees”, en vieläkään uskonut löytäneeni reissun kärkikohdetta. ”Kivikappeli” oli suhteellisen alhaalla rinteessä, joten kiipesin ylemmäs. Louhikko laajeni ja lohkareet isonivat, joten todennäköisyys monenkokoisten luolien löytymiseen kasvoi, ja niinhän niitä alkoi löytyä.

Rasittava rakoluola

Moneen ”luolaseen” mahtuisi kyllä yksin, ja ehkä tiukan paikan tullen jopa kaksin. Pyrin käymään jokaisessa, johon vain turvallisehkosti pääsin. Melkoista kömpimistähän se on, mutta täytyy yrittää kömpiä koko rahan edestä (ja takaa).

Eräskin luola oli oikeastaan kaksiosainen: toiseen osaan pääsi pudottautumalla syvään monttuun ja sieltä alarinteen puoleiseen luolaan, johon olisi ollut pääsy myös toista kautta ryömimällä suuaukon vieressä olevien koivujen taitse.

Pikkuluolan ”tunnelmaa”.

Luolan ylemmän suuaukon kohdalla huomasin, että paikassahan on toinenkin, vielä jännittävämpi luola. Se on suulta katsoen useita metrejä pitkä rakoluola, jossa on riittävästi seisomakorkeutta, mutta rako on niin kapea suuaukolta, että sinne ei pääse kuin korkeintaan sivuttain. Luola sitä vastoin laajenee perältä, eikä suulta katsoen pysty sanomaan, miten leveä luola sieltä onkaan, koska seinämät kaartuvat sivuille.

Perällä on tilaa, mutta miten sinne pääsisi?

Ensimmäisellä käyntikerralla elokuussa en luonnollisestikaan lähtenyt yrittämään tunkea itseäni tuohon rakoseen, eikä mukanani ollut mitään pitkää rassia, johon olisin voinut kiinnittää Gopron ja ujuttaa sitä luolan perälle. Paikasta piti siis ottaa revanssi syksyllä, mutta kuten lopulta sitten kävi ilmi, eipä tullut luolaan menemisestä mitään toisellakaan kerralla. Mutta siitä vielä tässä jutussa lisää myöhemmin…

Joka tapauksessa luolan perällä näkyisi olevan tosiaan tilavampaa, ja jos millään konstilla on joskus aikoinaan sinne joku päässyt, on varmastikin jotakin jälkeensä jättänyt. Näin ainakin toivon. Tosin jos puhutaan sota-ajasta, niin luultavamminkin vaihtoehtojen ollessa joko luoti, miekka tai köysi vs. piiloutuminen erittäin hankalasti päästävän luolan perälle, jälkimmäisin vaihtoehto arvatenkin voittaa.

Sotamiestenluola. Nyt.

Rakoluolasta poistuttuani siirryin vielä hieman ylemmäs ja vasemmalle louhikossa, kunnes viimein näin sen, mitä olin tullut etsimään. Tai ainakin vahvasti kaikki merkit viittasivat siihen. Voimakkaasti murtunut kiintokallion tai siirtolohkareen – en päässyt ihan tolkuille, kumman – alaosa, jossa oli luola. Ja luolassa puunrunko, jota oli selkeästi käytetty istumapaikkana. Myös joitakin poltettuja puunpalasia löytyi, mutta niiden iästä on paha mennä sanomaan. Todennäköisesti eivät ainakaan satoja vuosia vanhoja.

Tässähän sitä oli varmaan se sotapoikiin väijypaikka.

Mikä tekee Sotamiestenluolasta (tai sanotaanko -luolista) oivallisen väijy- ja piilopaikan, on mm. se, että luolan päälle kiipeämällä joskus päässyt näkemään varsin hyvin Kiesimän järven ja vettä tai jäätä myöten mahdollisesti tulleet vihulaiset. Nopeasti livahtamalla piiloon kivien alle ja kallionrakoihin on voinut ehkä pysytellä hiljaa ja tietämättä, ja ehkä sitten myös nasauttaa kuulan otsaan ennen kuin kukaan on huomannut. Mutta tämähän on täysin skepulatiivista, eikä näin välttämättä ole tapahtunut laisinkaan.

Nyt eletään kuitenkin nykyhetkeä, ja nykyhetkessä olin ilahtunut nähdessäni taas uuden luolan. Sisälle luolaan pääsemiseksi pitää hieman nöyrtyä, mutta kun sinne pääsee, huomaa, että kyseessä on kohtalaisen tilava paikka. Ja täyttää epäviralliset luolakriteerit, eli ”mahduttava vähintään 3 henkilöä sateenpitoon”.

Tätä luolaa pitää ehdottomasti saada ihailla myös sisältä.

Luolassa on yksi peräaukko(!?!) ja tosiaan istumiseen passaava puupölli. Vaikka äkkiseltään en löytänyt luolasta mitään muuta ihmisen jättämää jälkeä kuin tuon istumapuun ja muutaman mustuneen puunpalasen, hämmästyttävin juttu oli luolan katossa olevat luonnolliset kuviot.

Luonnon omaa taidetta

Kallioperäkartan tietojen mukaan Rautavuorenkin kallioperä on vähintään 1,9 miljardia vuotta vanhaa felsistä vulkaniittia ja gneissimäistä tonaliittia. Nämä tittelit eivät itselleni kovin paljon sano, mutta joka tapauksessa luolan katon ja joidenkin viereisten kivien (todennäköisesti emäkalliosta lohjenneita) kuviointi on upea: harmaassa pohjavärissä vaaleita ja kiemurtelevia ja aaltoilevia juonteita, kuin koko luolan katto olisi ollut elävää ainetta.

Luonnon kauneutta arvostava ei pety katsellessaan tämän luolan katon kuvioita.

Hyvän paikan ovat sotamiehet silloin ”Ison Rähinän” aikoihin ja kaikki paikalla rauhankin aikana poikenneet löytäneet. Itse asiassa Rautavuoren tarinassa on ollut varmasti muitakin sivujuonia, kuten muutamista paikoista kalliosta löytyneet porareiät ja vuoren päällä oleva pöytä ja penkit. Aidolla arseenilla aateloidut penkit ovat kuin eilen tehtyjä, mutta pöytää on jo ajan tekohammas järsinyt. Retkikohteena esimerkiksi Kiesimälle päin pällistelyyn edelleenkin varsin sopiva.

Moni-ilmeinen kalliomaasto

Luolien lisäksi Rautavuorella on muitakin katsomisen arvoisia paikkoja, kuten ilmeikäs ”laulava kivi” ja ristiin ratkennut kallioseinämä. Nämäkin ovat aivan Sotamiestenluolan lähellä.

La-la-laa!

Oikeasta kulmasta katsottuna ja vilkkaalla mielikuvituksella maustettuna kalliosta voi hahmottaa silmät kiinni hartaasti laulavan hahmon.

Ristinsä kullakin. Niin myös kalliolla.

Olisiko ristiin murtunut kallio ollut jonkinlaisten uhrilahjojen jättöpaikka, tiedä häntä. Kolillahan on kuuluisa Uhrihalkeama, joka tosin on toisenlainen ja aivan erilaisessa kivilajissa. Kolilta löytyy runsaasti kvartsiittia, ja Kolin Uhrihalkeaman kivet ovat myös erittäin sileitä.

Rautavuori oli tuon ”ristikallion” jälkeen periaatteessa könytty silloin elokuussa. Noin neljän tunnin haahuilu kallioilla ja niiden koloissa tuotti varsin hyvän lopputuloksen. Silti paikkaan oli päästävä uudelleen.

Marraskuussa uusintaottelu, mutta luonto voitti 2-1 (toistaiseksi)

Joo, eli muutama kuukausi revähti näiden kahden reissun välillä, mutta kun ei talvi suostunut vielä tulemaan, niin mikäs maastossa on vieläkin kulkiessa. Mukaan tuli nyt kuusi muuta henkilöä, ja kuten alussa kerroin, niin pari herraa oli eräällä toisella luolaretkellä matkassa. Nyt mukaan tulivat Satunnainen Retkuilija -blogisti ja chercheur de falaises extraordinaire Anssi Toivanen, Kaalikosken Jussi, herra ”Rtwo Rose”, sekä Jyrkkäsen Hannu puolisoineen ja Pekka jonka sukunimeä en edelleenkään valitettavasti muista…

Väki äimistelemässä louhikkoa. Onhan tässä kiipeilemistä.

Meillä oli siis hyvä porukka kasassa, ja paikka oli kaikille uusi tuttavuus. Rautavuoren luolan lähellä on tehty hakkuita, joten suurin osa louhikosta ja jyrkänteestä näkyy hyvin kauemmaskin ja on helpohkosti saavutettavissa. Pitää vain varoa niitä petollisia koloja kivien välissä, ja märällä kelillä sammalet ja jäkälät ovat kuin liukumiinoja kenkien alla.

Esittelin osan edellisellä kerralla bongaamistani paikoista seurueelle, mutta ihan joka kolosta en heille osoittanut, koska kaikkiin ei ole mitään järkeä yrittää mennä sisälle.

Anssi tarkistamassa vaativimman luolan tilannetta.

Yritin siis tällä kerralla päästä ensimmäistä kertaa kapeaan rakoluolaan, ja olin varustautunutkin asianmukaisesti kypärällä ja tietysti haalareilla. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka kuinka kokeilin ujuttaa vuoroin vasenta, vuoroin oikeaa kinttuani aukon suulla olevan kiven toiselle puolelle, siitä ei vain tullut mitään. Kenkää ei saanut käännettyä aukossa poikittain, koska rako kiilautuu alaspäin kapeammaksi.

Kiven toiselle puolelle olisi pitänyt saada ponnistettua toinen jalkansa yli ja samalla pystyä pitämään jostakin ylhäältä käsillä kiinni. Se on kuitenkin vaarallista, sillä jos joutuisi lisäämään vielä oma painonsa yläpuolisen kiven painoon, kivi saattaisi jopa irrota ja pudota päähän. Kypärä suojaisi ehkä hieman muttei välttämättä riittävästi.

Niin lähellä mutta silti niin kaukana. Kuka keksii konstin miten tuonne pääsee?

Toivottavasti kolmas kerta toden sanoo, ja sitten on jo keinot keksitty, miten luolaan pääsee. Jos mukana olisi joku liukas luikku, joka menee postiluukun kokoisesta aukosta tai sitten mäyräkoira, johon on kiinnitetty Gopro…

Ukot luolassa

Kävihän sitä Sotamiestenluolaa testaamassa suurin osa porukasta, mutta osa jäi suosiolla ulkopuolelle. Kaikillehan eivät kivenaluset maistu, eikä tarvitsekaan. Enhän minäkään välttämättä linkkimastoon haluaisi kiivetä. Ainakin Hannu vaimoineen sekä Anssi ja Jussi siellä kävivät istuskelemassa.

Ukot luolassa. Katsokaa taas, minkälaisia kuvioita katossa!

Sotamiestenluolan keruutieto Nimiarkistossa on vuodelta 1972 – aika hyvä vuosi, muuten 😉 – ja kerääjänä on ollut Jukka Kukkonen. Valitettavasti keruutiedoissa ei ole juuri muuta historiatietoa, eikä erinäisistä Rautalammin historiaa käsittelevistä kirjoistakaan ole löytynyt lisää tietoa paikasta. Voi tietysti johtua siitä, että en ole etsinyt oikeista lähteistä.

Könysimme vielä hetken vuorella, jonka päältä joku tosiaan löysi penkit ja pöydän sekä hyvät maisemat alapuoliselle järvelle. Kun olimme tutkineet sen mitä tutkittavissa oli, lähdimme polkua pitkin poispäin evästelypaikalle, joka ei ollut enää vuorella. Sen verran mielenkiintoinen paikka Rautavuori ja Sotamiestenluolan louhikko kuitenkin on, että kolmas erä rakoluolasta on pakko ottaa, kävi miten kävi.

Portti manalaan? Vai kanalaan?

”Kokkovuoren Komejikko” ja ”Pirunpää” sekä muut ihmetykset

Posted on by

Jos ompelija osuu nappiin, niin onko se hyvä juttu vai ei? Nappiin meni ainakin reissu, joka tehtiin Rautalammille lauantaina, syyskuun 23. päivänä 2018 paikkaan nimeltä Kokkovuori (karttalinkki). Ei riitä, että olisi yksi tai kaksi – tai kolmekaan Kokkovuorta kunnassa – vaan niitä pitää olla neljä! Kokkovuorten nimihistoriaa selittää osaltaan mm. Rautalammin kirja, jossa kerrotaan, että ainakin joillakin Kokkovuorilla pidettiin aikoinaan juhannuskokkoja. Sitä kirja ei kerro, ovatko kaikki neljä Kokkovuorta saaneet nimensä samalla perusteella.

Nyt kyseessä oleva Kokkovuori on Ison Niinivuoren luoteisnaapurissa Savonjoen suunnalla. Ison Niinivuoren itäpuolellahan on räyhäkkä muinaisrantakivikko nimeltään Sorvanloilo, joka on myös näkemisen arvoinen paikka. Vanhaa nimistöä oleva sana -loilo tarkoittaa esimerkiksi jotakin seuraavista: ”notkelmaa / kuilua / laaksoa / matalikkoa”. Käytännössä Sorvanloilo on viistossa kulmassa oleva pirunpelto. Mutta nyt ei pysähdytä loilottelemaan, vaan mennään Kokkovuorelle Savonjoentieltä kääntyen kapealle metsäautotielle, joka on linjattu loppupäästään vuoren komeimpien jyrkänteiden vierestä.

Katselin Maanmittauslaitoksen karttapalveluiden karttoja pari päivää sitten, kun halusin löytää uusia paikkoja, joissa voisi olla luolia. Huomioni kiinnittyi Kokkovuoren jyrkänteeseen, ja vielä tarkemmin jyrkänteen etelänpuoleisimpaan osaan, joka kartassa näytti melkoisen kiemuraiselta. Se oikeastaan riitti lähtötiedoksi, ja lisättyäni täpän GPS-laitteen kartalle olin valmis suuntaamaan paikalle. Mukaani sain kaksi rautalampilaista herraa, kun laitoin Facebook-ilmoituksen erääseen keskusteluryhmään. Yleensähän näille keikoille ei ole ainakaan toistaiseksi ollut ryysistä Beatlesin tai Dingon tapaan (katsokaas, setä on jo sen verran iäkäs, että muistaa nuo bändit paremmin kuin nykyartistit).

Autosta suoraan ensimmäiselle luolalle

Hieman – eikä ihan hiemankaan – alkoi huvittaa, kun nousimme autosta metsätien päässä olevalla kääntöpaikalla, koska katsoessani vuoren suuntaan, ensimmäinen luola näkyi saman tien. Voisiko helpompaa aloitusta etsinnälle olla?

Iso lippaluola näkyi selvästi tielle. Kuvan otosta kiitos retkiseurueelle.

Kymmenisen metriä korkean jyrkänteen juurella oli kookas lippaluola, jonka oma korkeus lienee nelisen metriä. Lipan alle mahtuu siis erittäin hyvin seisomaan, ja tilaa riittää myös sisä- ja syvyyssuunnassa vaikka pienelle porukalle. Vaikka luola on vain noin 30 metrin päässä tiestä, tien ja luolan välissä on monta petollista kivenkoloa, joista yhteen tutustuin melkeinpä heti astuttuani pois tieltä. Vasen jalka meni monttuun reittä myöten, mutta onneksi äijä ei jatkanut matkaa vaikka jalka jäi paikalleen. Ei tullut siis loukkaantumisia.

Luonto ottaa luulot pois heti kättelyssä, ja vuoren juuren kivikko onkin todella vaativa, sillä kantavalta näyttävä maasto ei sitä olekaan, vaan sammalmaton alle jää runsaasti piilokoloja. Luolan pohjalla on kuitenkin kohtalaisen mukava seistä.

Kokkovuoren Pirunpää?

Sanotaan, että ihmisellä on taipumus nähdä luonnonmuodostelmissa kasvoja tai hahmoja. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuistossa kuuluisin hahmo lienee niin sanottu Käpynän Ukko. Muitakin hahmokallioita on, kuten Äänekoskella Mustavuoren Pirunpää, jonka on sanottu näyttävän pirun lisäksi leijonalta. Kun valikoin kuvia tähän juttuun, omat aivoni muokkasivat lippaluolan yläpuolisesta kalliosta myös hahmon, joka ei kovin paljon hymyile.

Kokkovuoren Pirunpäähän siinä. Vai onko?

Tuolla ihmisten ilmoilla liikkuessa tulee usein vastaan ihmisiä, joilla on kasvoillaan samanlainen yrmeä ilme. Onko kivikova elämä sitten tehnyt tehtävänsä, mutta Käpynän virnistelevään Ukkoon verrattuna Kokkovuoren kaveria ottaa selkeästi joku urakalla pattiin. Pirunpäähän ei ole mikään virallinen nimi kalliolle, eikä siitä varmaan sellaista tulekaan, mutta olkoon toistaiseksi näin.

Toinen lippaluola

Ensimmäisestä yllätyksestä (sillä yllätykseksi kai luolan ja hahmokallion löytymistä alle viiden minuutin paikalle saapumisesta voi sanoa) toivuttuamme jatkoimme kallioalueen tutkimista kolmeen mieheen. Liikuimme tulosuunnassamme vasemmalle, eli kartalta katsottuna kaakkoon, eikä aikaakaan, kun vajaan 50 metrin päässä ensimmäisestä lippaluolasta löytyi toinen.

Toinen lippaluola oli melkeinpä yhtä yrmeä kuin ensimmäinen.

Hyvin oli korkeutta ja tilaa toisessakin luolassa. Ajan tekohammas oli järsinyt kallioon syvennyksen, joka oli ensimmäistä luolaa parikymmentä metriä ylempänä. Sitäkin kotvan ihmettelimme. Joitakin muitakin rakoja ja reikiä jyrkänteessä oli, mutta olimme jo melkein vuoren toisessa päässä, jossa jyrkänne alkoi vähitellen loiveta ja mahdolliset luolanpaikat vähetä. Päätimme siis tulla takaisin tielle ja siirtyä hyvän matkaa taaksepäin luoteen suuntaan.

Kolmantena solakka sola

Autolta reilun 120 metrin päässä ja tieltä vastaavasti 20 metrin päässä jyrkänteessä oli myös mielenkiintoisen näköinen paikka, jossa kallio oli revennyt reilusti muodostaen pienen solan, jonka molemmilla sivuilla oli kalliolippa.

Jännittäviä sopukoita se luonto on luonut.

Solan kautta olisi voinut kätevästi päästä vuoren päälle, ja siitä varmaan on aikoinaan saatettu kulkeakin, sillä muutoin lähes puoli kilometriä pitkän jyrkänteen matkalla ei juuri muita kulkuväyliä vuoren päälle ole, ellei ole vuoripukki tai -kiipeilijä, jotka tietysti menevät mistä vain.

Kenossa luolaan

Vaikka olin jo tähän vaiheeseen saakka enemmän kuin tyytyväinen siihen, minkälaisia hienoja paikkoja Kokkovuori oli jo meille tarjoillut, mistään en olisi voinut arvata, että reissumme varsinainen tulosvedon kärkikohde löytyisi pian.

Kävellessämme edelleen tietä tulosuuntaamme, mukanani olleet herrat huomasivat ison kiven taas aivan tien vieressä. Senkin alla oli pienehkö onkalo, jonka lähempi tarkastelu lopulta vei meidät sitten aivan asian ytimeen. Ja viimein ensin minut – sitten toisen retkeläisen – maan uumeniin.

Tästä kohdasta se varsinainen seikkailu sitten käynnistyi.

Kömmin lohkareen alle sen minkä mahduin, ja huomasin, että aukkoa riittää oikealle ja alas pitemmälle kuin katsomalla näkee. Toiset retkeläiset hipsivät kiven toiselle puolelle ja sanoivat, että siellähän se vasta luola onkin. Siinä vaiheessa alkoi tulla sisäisiä riemunkiljahduksia.

Jos ei tuuraa Lotossa, niin ainakin luolissa.

Kiven toiselta puolelta kuului, että siellä on onkaloita jopa kahdessa kerroksessa. Tämähän jännittäväksi muuttui! Ei siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan. Onneksi olin ollut taas kaukaa viisas ja läheltä tyhmä, että olin pukenut haalarin ylleni jo kotona. Kypärä roikkui myös valmiina repussa odottamassa päähän laittoa, ja sekä haalarille että kypärälle tulikin pian käyttöä.

Ja taas mennään maan alle

Kiersin tien kautta kiven toiselle puolelle, mutta kuten ihan alussa olleelle lippaluolalle, myöskään tälle luolalle ei lyhyestä matkasta huolimatta mennä ihan mistä tahansa. Paikassa on nimittäin aika miehekäs louhikko, jonka monet kivenkolot peittää petollinen sammalmatto. Soitellen ei voi sotaan lähteä, tai jos lähtee, voi varautua soittamaan yks yks kakkoseen. Paitsi, että tässäkään paikassa ei oikein ole kenttää.

Kivi kätkee hienon salaisuuden.

Toiselta reunaltaan silmiinpistävän viiston lohkareen juurelta pääsee syvälle kiven alle, ja muutama muukin kulkuaukko luolaan on ihan toisiaan lähellä. Suunnittelin ajan kanssa, miten laskeutuisin luolaan, sillä sen ensimmäinen varsinainen kammari oli jo aika syvällä. Tikkaita tai köysiä luolaan pääsemiseksi ei kuitenkaan tarvitse, vaan sinne pystyy laskeutumaan kyllä ilmankin, kunhan tekee sen harkiten ja hitaasti.

Ulkoa ei uskoisi, miten tilava ja laaja luola kivien alta löytyykään. Istumakorkeutta on monissa paikoissa aivan riittävästi, eikä liikkuminenkaan tuota suuria vaikeuksia. Luolan pohjalla on kuitenkin paljon teräväreunaisia kiviä, joten polviansa saa varoa. Kypärä on myös enimmäkseen tarpeellinen, sillä muutamissa paikoissa päänsä kalauttaminen kiveen on enemmän kuin todennäköistä.

Ensimmäisen kammarin lattialla pystyy istumaan, ja tilaa on sivuille kohtalaisesti. Kännykkä on taas esillä vain langatonta GoPron laukaisua varten. 4G on luolassa 0G.

Useampaan otteeseen kypärä kolahtikin kiveen, joten oli huomattavasti mukavampi että kiven ja pään välissä oli muutakin kuin päänahka. Luolassa oli kohtuullisen kuivaa, ja luolan pohjalla lähinnä multaa ja lehtiä. Tietysti luolassa oli vielä perinteinen luolan tuoksumaailma, joka tarttuu tiettyä materiaalia oleviin vaatteisiin ja pysyy niissä pesun ja tuuletuksenkin jälkeen pitkään.

Siirryin luolassa edemmäs toiseen kammariin, jonka katossa oli reitti ulkomaailmaan. Myös tässä kammarissa pystyi istumaan ja liikkumaan melko mukavasti.

Luolan kolmas kammari olikin ehkä se suurin ja mielenkiintoisin, sillä sinne mahtuisi useampikin ihminen oleskelemaan. Toinen retkiseurueemme jäsenistä uskaltautuikin pienen suostuttelun jälkeen laskeutumaan luolaan katsomaan, minkälaisesta paikasta onkaan kyse.

Saappaat edellä.

Tilaa kolmannessa huoneessa oli muita ruhtinaallisemmin, ja jos jossakin olisi pitänyt kortteeria pitää, niin tässä. Ehkäpä niin on joskus tehtykin, mutta mitään majailun jälkiä ei paikassa näkynyt. Tosin emme joka sopukkaa tonkineetkaan.

Tämä on luola(ston) suurin kammari ainakin tähän tietoon.

Luolan asukkeja

Luolissa asustaa näin moderneina aikoina aika vähän ihmisiä, mutta sitäkin enemmän erilaisia öttiäisiä, kuten hämähäkkejä, erilaisia hyttysiä ja karikkeen seassa vipeltäviä kuoriaisia sekä vaikka mitä muuta. Luolat ovat myös lepakoiden suosiossa.

Käydessäni jo vuonna 2015 Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevalla Ukonvuoren Pirunpesällä bongasin elämäni ensimmäiset yöperhoset nimenomaan luolasta. Vielä ensimmäisen kerran ne nähdessäni en tunnistanut niitä vaan jouduin kysymään itseäni huomattavasti viisaammilta. Kokkovuoren keikalla sainkin sitten olla ”asiantuntija”, kun luolan katossa oli samanlaisia hyönteistä. Ne olivat liuskayökkösiä.

Liuskayökköset (Scoliopteryx libratix) talvehtivat luonnossa usein luolissa ja kallionkoloissa.

”Luolissa ja kellareissa talvehtimisen lisäksi liuskayökkönen on kahdessa mielessä poikkeuksellinen perhonen: Se kuuluu yökkösryhmään, jota esiintyy eniten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla, mutta kuitenkin sitä tavataan Pohjois-Afrikasta Lappiin ja Pohjois-Amerikasta Siperiaan. Lisäksi se pystyy lävistämään hedelmien sitkeän päällysketon imeäkseen niistä mehuja.” (http://suomenluonto.fi/uutiset/mika-talvehtii-luolassa/)

Kyseisiä yöperhosia ei ehkä uskoisi edes sellaisiksi, kun ne ensimmäistä kertaa näkee. Kauempaa katsoen ne voivat näyttää jopa luolan kattoon liimatuilta tupakantumpeilta, joita ne eivät tietystikään ole. Joka tapauksessa hienoja hyönteisiä, joita voi olla kiinni yhdessä kivessä useita kerrallaan.

Jäin vielä hetkeksi itse luolaan etsimään mahdollista uloskäyntiä, joka olisi ollut ehkä helpompi kuin se, mistä tulin sisään. Löysinkin sellaisen – tavallaan. Kyseinen aukko oli loivasti yläviistossa eikä pystysuorassa, mutta ulospääsy vaati vielä hieman raahautumista terävien kivien yli ja pujottautumista aukon suulla olleiden käsivartta vahvojen kaatuneiden puunrunkojen ali.

 

Tästä takaisin alisesta keskiseen.

Vielä yksi herkkupala ennen kotiinlähtöä

Siinä, missä löytynyttä luolaa ei ole merkitty eikä nimetty ainakaan mihinkään nykyiseen tiedossani olevaan karttaan, on sitä vastoin ylösalaisin olevalta T-kirjaimelta näyttävä karttamerkki erään siirtolohkareröykkiön kohdalla, joka sekin on aivan tien vieressä. Autolle takaisin päin kävellessämme huomasimme tien vasemmalla puolella suuren kiven, joka tukeutui yhteen pienempään ja johon puolestaan nojasi yksi keskikokoinen, laakea kivi.

Tämäkin vielä piti nähdä.

Retkiseurueemme muut jäsenet kiersivät jo vauhdilla kiven toiselle puolelle huhuilemaan, että tulepas katsomaan tänne. No niinpä menin, ja siellähän sitä taas oli vielä yksi luola äimisteltäväksi!

Kyllä tännekin alle kolme ihmistä mahtuu!

Kävimme kolmistaan toteamassa myös tämän luolan kriteerit täyttäväksi. Täytyy vain sanoa, että uskomaton mälli kävi tälläkin kertaa siinä, että ilman mitään erityisiä lähtötietoja tai taustatarinoita paikannnimikorteista puhumattakaan löytyi taas semmoinen seikkailupaikka, että huh huh!

Mikä luolalle nimeksi?

Kuten jutun alussa sanoin, Rautalammilla on nykykartoissa tosiaan jopa neljä eri Kokkovuorta. Nimiarkiston paikannimitietojen mukaan jokaisella Kokkovuorella on poltettu juhannuksena kokkoa, mutta muuta kertomatietoa korteissa ei vuorista ole myöskään luolasta tai luolista.

Mieli tekisi antaa näille paikoille joku nimi, joka ehkä periytyisi jossakin vaiheessa myös kartoille niin, että myöhemmät sukupolvet voisivat tarkastella karttoja samalla mielenkiinnolla kuin minäkin ja lähteä luontoon jonkin jännittävän asian, kuten luolien, perässä nimitietojen perusteella.

Kuten esimerkiksi YLE:n äskeittäin Areenassa julkaisemassa Kivisiä Kertomuksia -sarjan jaksossa Luolia, rotkoja ja rosvojen majapaikkoja kerrottiin, Suomessa on jo kymmeniä piru-alkuisia luolannimiä. Monessa tapauksessa luolan nimen sanotaan johtuvan siitä, että piru olisi pelotellut ihmisiä luolasta käsin, asunut luolassa tai että luola olisi ollut niin pelottava ettei kukaan muu kuin piru olisi voinut asua siellä ja niin edelleen.

Kokkovuoren luolan nimeämistä Pirunluolaksi, Pirunkammariksi, Pirunkirkoksi, Pirunkappeliksi, Pirunkomeroksi tai vaikka Pirunhuussiksi ei varmaan kannata tehdä, ettei nimi koe inflaatiota. Pienehköille luolille ja onkaloille on kuitenkin annettu vanhastaan vaikka minkälaisia nimiä, kuten komeikko, komejikko, komelo, kommelo jne. Olisikohan tämä Kokkovuoren luola sitten vaikka Kokkovuoren Komejikko, kunnes parempi keksitään tai löytyy oikeasti tarina tai peruste toiselle nimelle.

Nimeä tai ei, mutta reissu oli hieno ja seura mainiota! Kiitos hyvästä paikallistuntemuksesta, kahvista ja korvapullasta myös!

”Kokkovuoren Komejikon” sijaintipaikan tunnistaa tien vieressä olevasta kivestä, jonka lähistöltä luola löytyy.

 

 

Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa

Posted on by

Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna. Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti. Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”. Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.

DJ Jytkä

Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä. No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.

Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.

Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.

Lähellä, mutta ei sikaria.

Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.

Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.

Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.

Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.

Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.

Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.

Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli. Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina. Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!

Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.

Rauhoittava paikka.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Huussin ja laavun haltijat

Posted on by

Entisaikaan ihmisten nurkissa asusteli kaikenlaista väkeä, jota moni ei välttämättä koskaan nähnyt, mutta jonka olemassaolon varsinkin vanhempi sukupolvi tiesi varsin hyvin. Tällaista väkeä kutsuttiin haltijoiksi, mutta myös tonttuina ne saatettiin tuntea.

Haltijat saattoivat olla melkeinpä minkä kokoisia ja näköisiä tahansa, mutta yhdistävänä piirteenä heillä oli, että yleensä he pitivät huolta talonväestä – jos heitä kunnioitettiin ja heille annettiin vaikkapa säännöllisesti ruokaa tai muunlaisia lahjoja. Jos taas heitä kohdeltiin huonosti, saattoi taloa kohdata monenlaisia ikävyyksiä: karja meni umpeen, siemenvilja ei itänyt, riihi paloi tms.

Tonttuja saattoi asustaa myllyissä, saunoissa, riihissä, aitoissa ja myöskin asuintaloissa. Olikohan niitä mahdollisesti myös pienemmissä rakennuksissa, kuten ulkohuusseissa tai kodissa? Kenpä tietää, muttei suostu kertomaan.

Laavun haltija hirren päällä.

Tämä ajatus tuli mieleen käydessäni kerran taas omassa piilopaikassa, josta löytyy sekä ulkohuussi että laavu. Kummatkin on rakennettu ”vähän sieltä tännepäin”, suorakulmaa ja vatupassia säästäen. Eivätkä hirretkään lepää toistensa niskassa aivan ilmatiiviisti. Senkin vuoksi paikat ovat oivallisia pienten lentävien nisäkkäiden, eli lepakoiden, pesä- ja lepopaikoiksi.

Suomessa on Suomen Luonnontieteellisen Keskusmuseon tietojen mukaan 13 lepakkolajia, joista vastaavasti viittä esiintyy yleisesti Suomen Lepakkotieteellisen Yhdistyksen tietojen mukaan. Mikään Suomen lepakkolajeista ei ole erityisen kookas, kuten vertailun vuoksi vaikkapa Intianlentäväkoira, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa yli metrin. Meidän lepakkomme ovat pieniä ja sieviä, eikä niitä juuri välttämättä edes havaitse, jos ne ovat päivisin piiloissaan ja tulevat esiin vasta illan hämärtyessä.

Koska en ole lepakkotietäjä(kään), niin voin vain arvella, että ne lepakot, jotka näin päivällä (yksi huussin kynnyksellä ja toinen laavun hirren päällä), olivat ehkä vesisiippoja (Myotis daubentonii). Tai sitten eivät. Joka tapauksessa olin varsin yllättynyt avatessani ulkohuussin oven ja nähdessäni sellaisen nukkuvan kynnyksellä. Hyvä etten päälle tallannut.

Ei paljain käsin eikä pahat mielessä

Laki suojaa kaikkia lepakoitamme. Niitä ei siis saa tappaa, eikä tietojen mukaan edes häätää kuin erityisen tarpeen vaatiessa. Lisäksi, vaikka lepakoillamme esiintyy raivotautia eli rabiesta hyvin harvoin, niiden käsittely täytyy aina tehdä käsineet kädessä puremien välttämiseksi. Mikään puhdas Xylitol-suu lepakoilla ei kuitenkaan ole, raivotautia tai ei.

Siksipä pistin työhanskat käteen ja mahdollisimman varovasti yritin nostaa pikkukaverin kynnykseltä pois. Eihän se siitä hirveästi tainnut pitää, koska aloitti melkoisen mekkalan. Olisin tietysti voinut jättää sen kynnyksellekin, mutta niin pientä eläintä on todellakin vaikea huomata – varsinkin, jos syystä tai toisesta unohtaa, missä se nuokkuu.

Siirto turvallisempaan paikkaan.

Nostinkin nahkahiiren huussin ylähirren päälle ja jätin sen etsimään parhaaksi katsomansa paikan unien jatkamiseksi.

Toinen tuttavuus oli sitten tosiaan laavulla, enkä olisi välttämättä sitäkään huomannut, kunnes alkoi kuulua taas samantapaista kirskuntaa kuin huussilla. Tällä kertaa ääntely saattoi johtua siitä, että olin laittanut tulipaikalle tulet, ja savu levisi ympäriinsä. Tuskin se kovin kivalta on lepakosta tuntunut, kun kesken päivätirsojen joku pistää tienoon siniseksi.

Laavun haltijan lepa…lepytystä

Muistaessani siis tuon haltija- kautta tonttuajatuksen, ajattelin jollakin tavalla hyvitellä laavun haltijaksi nimeämääni lepakkoa. Mutta ei kai sille ihan mitä tahansa voi tarjota? Mukanani oli kyllä vähän sitä sun tätä eväänä, mutta suklaata en tarjonnut, koska sitä ei muillekaan eläimille saa antaa. Grillimakkarastakin olin vähän epävarma, mutta päädyin lopulta murentamaan muutaman palasen croissanttia ja asetin muruset hirrelle. Ehkäpä se ei lentävälle tontulle kelpaisi laisinkaan, mutta ei varmaan heittäisi siitä henkeänsäkään.

”Pidä minut tyytyväisenä niin hoidan hyttysongelmasi.”

Pääasiallista ravintoahan lepakoilla ovat hyönteiset. Ja niitä on tänäkin kesänä tuntunut riittävän – varsinkin hyttysiä. Hyttyset kelpaavatkin lepakoille varsin hyvin, kuten tässä Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa kerrotaan. Eipä siis yhtään haittaa, vaikka laavulla tuollainen singahteleva hyttysansa asustaakin.

Hyvät haltijat

Lepakot ovat monella tapaa kiehtovia eläimiä. Usein katselenkin niitä iltaisin takaovelta, kun ne sinkoilevat edestakaisin ruokaa metsästämässä. Oven avautuessa ne saattavat ponkaista ilmaan talon nurkkalautojen päältä, joiden takana niiden lepopaikka lieneekin.

Lepakoiden kuvaaminen sen sijaan ei vielä ole onnistunut, ainakaan samalla tavalla kuin ammattilaisten tai pitkälle edenneiden valokuvauksen harrastajien otoksissa. Hämärtyvän illan taivasta vasten lepakoiden lentelyn katselu on jännittävää seurattavaa, tai sitten kun ne vedenpintaa hipoen syöksyvät sieppaamaan pieniä suupaloja lammen tai järven päältä.

Nukkuisin päivällä mieluummin.

Lepakko varautuu talven tuloon syömällä niin paljon kuin mahdollista. Lepakko horrostaa, jolloin se on melkein kuin kuollut, mutta ei ihan. Sen ruumiintoiminnot vain hidastuvat merkittävästi, kunnes se taas keväällä ilmojen lämmettyä vetreytyy ja herää uuteen vuoteen. Itse en tiedä, missä laavun ja huussin haltijat sitten talvehtivat, mutta toivottavasti jossakin turvallisessa ja suojaisassa paikassa.

Lepakot elävät varsin pitkään, tietojen mukaan jopa 15–20-vuotiaaksi. Siinä ajassa lentävä rukkanen ehtii imaista kitusiinsa miljoonittain hyttysiä. Ja jos lepakoista pidetään huolta ja annetaan niiden olla rauhassa, yhteiselo kyllä sujuu. Ja ajatellaan vaikka, että ne ovat pieniä huussin ja laavun haltijoita, joiden kanssa pitää ollakin hyvissä väleissä.

 

Luonto voi hoitaa huomaamatta ja yllättävin tavoin

Posted on by

Aloitin kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta ihan eri sanoilla ja otsikolla, ja ehdin kirjoittaa jo hieman yli 500 sanaa, kun kävin ajattelemaan, mistä oikeastaan haluan kirjoittaa. Ensimmäisen version kappaleet kertoivat 6.-12. elokuuta 2018 Karjalohjalla Kurssikeskus Elontulessa ensimmäistä kertaa järjestetyistä kansainvälisistä metsäterapiapäivistä ja päivien sisällöstä.

Olisin kertonut, mitä tapahtui 7.8. pidetyssä metsäterapiaseminaarissa ja sitä seuranneiden päivien aikana järjestetystä retriitistä. Seminaariin osallistui noin 100 henkeä, ja retriittiin nelisenkymmentä metsäterapia- tai muun luontoalan ammattilaista, yrittäjää ja aiheesta syystä tai toisesta kiinnostunutta. Sen sijaan, että luettelisin aasta ööhön kaiken, yritän kirjoittaa tämän toisen version vähän eri ajatuksella.

Jos joku ei silti jaksa lukea horinoitani, hän voi siirtyä tekstin loppuun. Liitän sinne listan metsäterapiapäivillä omia esityksiään pitäneistä ja metsäterapiamenetelmiä tai muita aiheeseen liittyviä tutkimustuloksia esitelleistä ihmisistä ja verkkolinkit.

Metsäterapian perimmäinen tavoite on mielestäni…

Ihmisen auttaminen, ja lopulta myös luonnon auttaminen. Olen sitä mieltä, että perustuipa metsäterapia (japaniksi Shinrin-ryoho) mihin menetelmään tahansa – oli se sitten Shinrin-yoku (metsäkylpy), Metsämieli-menetelmä, metsäänuppoutumisen menetelmä tai mikä muu hyvänsä, metsäterapian tavoitteena on ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin parantaminen, luontoyhteyden luominen tai vahvistaminen, tai syystä tai toisesta kadonneen luontoyhteyden luominen uudestaan.

Metsäterapiapäivilläkin puhuttiin, että ihmisen tulisi oppia tuntemaan itsensä ja ns. sisäinen luontonsa, ja sitä kautta oppia tuntemaan myös ulkoinen luonto, eli se, joka meitä ympäröi ja josta me olemme kaikki aikanaan saaneet alkumme. Joissakin paikoissa ja joillekin ulkoinen luonto voi olla hyvinkin lähellä – ehkä jopa suoraan kotiovella – tai sitten kaukana, kuten tiiviisti rakennetuissa miljoonakaupungeissa. Samoin ihmisen sisäinen luonto voi olla yhtä lailla lähellä tai kaukana.

Löytyykö luonto pellon reunasta, haavikon huminasta vai jostakin muualta?

Elokuun 6. päivä oli varattu paikalle saapumiseen ja majoittumiseen, ja vasta 7. päivänä pidettiin seminaari. Seminaari-iltana klo 19 alkaneen päivällisen jälkeen päätin monen muun osallistujan tavoin lähteä käppäilemään lähiympäristöön ja selvittämään ajatuksia mielenkiintoisten esitelmien sisällön jäsentämiseksi omassa päässä. Lisäksi vaistoni sanoi, että näissä maisemissa täytyy olla paljon metsäkauriita ja/tai valkohäntäpeuroja, ja koska alueella oli runsaasti myös avoimia peltoja, todennäköisyys sorkkaeläinten näkemiseen oli suuri.

Kävelin kaikessa rauhassa katsellen ja kuulostellen ympärilleni, ja päätin käyttää iltalenkkiini juuri sen verran aikaa kuin hyvältä tuntuu. Kuljin soratietä pitkin niin pitkälle, kunnes oikealla puolellani avautui hakkuuaukea ja sen takana vielä seisova metsikkö ja vasemmalla puolellani kumpuileva peltomaisema.

Istahtaminen pellon reunaan mietiskelemään tekee ihan hyvää.

Laskeva aurinko värjäsi puut oranssinpunaisin sävyin. Soratie, sen takuinen hakkuala ja hakkuualan reunassa humiseva haavikko kylpivät vielä hetken auringonvalossa, kun taas peltolaikuilla oli jo hämärää. Istuin tovin auringon puolella olevalla kumpareella ja siirryin sitten pellon reunaan katselemaan, näkyisikö kauriita tai peuroja. Hiljaiseen maisemaan on helppo uppoutua ja seurata vaikka, miten hiljalleen mailleen painuva aurinko muuttaa valon ja varjon rajoja maastossa. Kauempaa kuuluu metsän vaimea humina leppeässä iltatuulessa.

Ja sitten – samalla tiellä kävelemässä ollut eräs retriitin osanottajista sanoo, että tuolla on peura! Osin pettyneenä itseeni, että en huomannut sitä ensin (enkä ehkä olisi huomannut ollenkaan, koska istuin selkä peuraan päin), mutta osin vakuuttuneena taas kerran siitä, että kunhan osaamme vain olla kärsivällisiä ja hiljaa, luonto tulee meitä lähemmäs.

Pitäisihän sitä eräoppaan eläimet tunnistaa, mutta jos tämä ei ole valkohäntäpeura, otan moitteet nöyränä vastaan.

Kasvisruokaviikosta kipinä (edes jonkinlaiseen) elämäntapamuutokseen – gluteenia unohtamatta. Tai pikemminkin se nimenomaan unohtaen.

Keskiviikon ohjelmassa oli aamupäivän mindfulness-kävely, iltapäivällä kasvien keräilyoppia ja suomalaista saunatietoutta. Mindfulness-kävely tehtiin hyvin rauhalliseen tahtiin, kuten kuuluikin, sillä kävelyvauhdin tietoinen hidastaminen saa oman mielen kiireenkin hidastumaan niin, että ajatuksille ja havainnoinnille vapautuu tilaa.

Mindfulness-kävelyn jälkeen palasimme Elontuleen lounaalle, ja kuten koko viikon ruokalista, myös lounas oli kasvisruokaa. Tällaiselle lihaa(kin) syövälle ihmiselle, kuten minä, viikko pelkkää kasvisruokaa ja gluteenitonta oli vatsalle yllätys, mutta myös eräänlainen helpotus, sillä reissun jälkeen muuttui ajatus omasta ruokavaliosta ja etenkin gluteenittomasta sellaisesta.

En silti heti vetänyt ”kylmää kalkkunaa” – kuten Jenkeissä sanotaan – vaan kävimme kotona kokeilemaan leivontaa gluteenittomista jauhoista. Vaikka meillä ei kenelläkään ole keliakiaa, olen huomannut itsestäni mm. sen, että gluteenia sisältävien raaka-aineiden vähentäminen leivonnassa on vähentänyt myös turvotuksen ja täyden olon tunnetta vatsassa. Metsäterapiaviikon aikana kasvisruokavalio lisäksi sai rehellisesti sanottuna ”suolen toimimaan”, eikä aamulla tai illalla väsyttänyt läheskään niin paljon kuin yleensä.

Metsäterapiaa olikin ryhmä- ja yksilötason kohtaamiset?

Metsäterapiapäivien viikon sisältöön oli mahdutettu monenlaista eri lähestymistapaa metsäterapiaan ja sen käyttöön eri maissa ja kulttuureissa. Kamppailen edelleen sen kanssa, kertoako jokaisesta esitellystä menetelmästä erikseen vai en. Oman kokemuksen mukaan kaikki viikon aikana esitellyt menetelmät metsäterapiasta olivat omalla tavallaan hyviä, ja niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

Nyt en vaan millään saa kiinni oikeasta lähestymiskulmasta, kun ajattelen vain sitä, että oikeastaan metsän ja luonnon hyvää tekevän vaikutuksen lisäksi hyvää taisi tehdä myös seura niin koko joukon kuin henkilökohtaisten kohtaamisten osalta. Nimittäin yksi syy, miksi halusin osallistua kansainvälisille metsäterapiapäiville oli se, että toivoin pääseväni juuri sellaiseen seuraan, jossa kukaan ei pyörittele silmiään luontojutuille eikä varsinkaan puiden halaamiselle. Ja sellaiseen seuraan pääsin.

Niinpä perusluonteeltani hiljaisena ja joskus syrjäänkin vetäytyvänä ihmisenä avasin keskusteluyhteyden monen mielenkiintoisen persoonan kanssa. Kaikkien kanssa en päässyt (tai käynyt) juttusille, mutta hyvin monen silti. Viikko toimi samalla myös kielikylpynä, sillä en ollut puhunut englantia niin paljon vuosiin sitten yliopistoaikojeni (ensin opiskelu- ja sitten työelämässä) jälkeen.

Kaikkien niiden ihmisten, joiden kanssa juttelin, elämässä luonto ja metsä ovat hyvin tiiviisti läsnä. Saimme vaihdettua arvokkaita ajatuksia monesta eri näkökulmasta, ja samalla minäkin opin paljon uutta myös eri kulttuureista. Muutaman osallistujan kanssa pääsin jopa hyvinkin syvällisiin keskusteluihin eri aiheista. Myös yleinen ryhmähenki ja tekemisen meininki oli erittäin hyvä, mikä vaikutti mielestäni jopa harvinaisen hyvältä ottaen huomioon, että meitä oli noin 40.

”Kukaan meistä ei ole saari”, sanotaan.

Ihmisiä on kuin muurahaisia

Voisin jopa vetää sellaisen päätelmän, että metsäterapiapäivien osallistujat toimivat niin omilla tahoillaan kuin yhdessä samaan tapaan, kuin muurahaiset. Muurahaisetkin pitävät omalla toiminnallaan huolen oman elinympäristönsä hyvinvoinnista ja toimivat samalla kuningattaren hyväksi, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin luonto. Jos kuningatar-luonto voi huonosti, voi koko yhteiskunta sen yksittäisiä jäseniä myöten huonosti.

Luonto- ja metsäihmiset toimivat muurahaisten lailla koko yhteisön hyväksi.

Muurahaiset huolehtivat siitä, että pesän lämpötila ja kosteus on oikeanlainen ja elinolosuhteet muutoinkin optimaaliset. Ihmisten tehtävänä olisi pitää huolta luonnosta, jota ilman meitä ei oikeastaan olisi. Yhtenä tärkeimmistä sanomista, joita metsäterapiapäivillä sanottiin, oli että kun ihminen oppii tuntemaan luontonsa, hän oppii arvostamaan sitä, ja kun hän oppii arvostamaan sitä, hän oppii suojelemaan sitä.

Jo aiemmin puhuin sisäisestä ja ulkoisesta luonnosta, eli siitä, mikä on meidän oma sisäinen luontomme ja mikä on luonto, joka alkaa oikeastaan heti meidän ulkopuoleltamme. Luonnon tunteminen – oli se sitten sisäinen tai ulkoinen – vie meitä kohti samaa johtopäätöstä ja päämäärää.

Jaa, opi, koe ja huolehdi

Kansainvälisten metsäterapiapäivien retriitin ohjelmalehtisen alareunassa lukevat sanat share, learn, experience ja nurture. Tähän tavoitteeseen päästiin mielestäni paremmin kuin hyvin, sillä jaoimme keskenämme niin isommissa ja pienemmissä ryhmissä kuin kahden kesken omia näkemyksiämme, tietojamme, osaamistamme, ehdotuksia ja ideoita, ja vaikka mitä. Opimme samalla paljon luonnosta, ympäristöstä, metsästä, metsäterapiasta, toisistamme, toisista kulttuureista ja myös itsestämme.

Koimme monta hyvää, hauskaa ja liikuttavaakin hetkeä samaten ryhmänä ja henkilökohtaisilla tasoilla. Koimme, miten luonto ja metsä todella näyttäytyy meille eri tavalla – samaten kuin omat tunteemme ja ajatuksemme sekä näkemyksemme itsestämme – kun vain malttaa hidastaa tahtia, katsella, kuunnella, koskettaa, tuntea.

Huolehdimme myös toinen toisistamme, koska jo ensimmäisenä päivänä sattui pari pientä, mutta ei mitenkään erityisen vakavaa, haaveria. Itsensä loukanneet saivat niin henkistä kuin konkreettistakin hoitoa ja tukea ryhmältä ja yksilöiltä. Monet löysivät vähintään hyviä ystäviä, yhteistyökumppaneita, ja ehkä jopa sydänystäviä ja sielunkumppaneita. Itse asiassa ymmärsin myös, että joillekin viikko antoi paljon enemmän kuin vaikkapa vuosi psykoterapiassa.

Voisinkin siis sanoa, että ei pelkästään luonto ja metsä, vaan myös ihmiset ovat tässä elämän yhtälössä tärkeitä. Ihmisiä metsäterapian takana löydätte myös kuvagallerian jälkeen. Siellä on luettelo eri toimijoista (ei missään tietyssä järjestyksessä eikä edes kaikkia mahdollisia) sekä muitakin linkkejä, joista löytyy tietoa metsäterapian eri muodoista ja menetelmistä.

Jos ette löytäneet kovista ponnisteluistanne huolimatta tästä kirjoituksesta mitään järkeä, niin luonnosta sitä sen sijaan löytyy! Luonnossa ei ole mitään turhaa.

KIITOS / THANK YOU!

Koska en kirjoittanut vielä tässä blogipostauksessa mistään tietystä metsäterapiamenetelmästä, katsoin kuitenkin tarpeelliseksi kiittää seuraavia henkilöitä, joiden tekemisiin ja ajatuksiin teidänkin kannattaa tutustua.

Erityinen kiitos ensinnäkin tapahtuman järjestäjille, Riina Kilpi ja Heidi Korhonen! Toinen erityinen kiitos seuraaville henkilöille: huonetoverini luontoyhteysguru Ian Banyard (Iso-Britannia) sekä elokuvantekijä ja universumin pulssin tuntija Nitin Das (Intia); taskukokoinen kanadalainen Robyn Lim (Kanada), metsien mies Tom Kent (Irlanti), hassu norjalainen heppu Lars Verket (Norja), sitkeä sissi Laura White (Iso-Britannia), ylpeä portugalilainen Maria Concalves (Portugali), sirkeä singaporelainen Youmin Yap (Singapore), vihreä kasviasiantuntija Vitalija Povilaityte-Petri (Liettua) ja tietenkin metsämeditaatio-osaaja ja tulenteon sekä paareilla kuljetuksen asiantuntija Sini Malminiemi! Ja kaikki muut, joiden nimiä en tässä luetellut – tiedätte, ketä olette!

First, Special Thanks to the organizers, Riina Kilpi and Heidi Korhonen! Second, very special thanks to: my roommates Nature Connection Guru Ian Banyard (UK) and Movie Maker & He Who Has the Pulse of the Universe Nitin Das (India); the Pocket Canadian Robyn Lim (Canada), Man of the Woods Tom Kent (Ireland), Funny Norwegian Guy Lars Verket (Norja), the Proud Portuguese Maria Concalves (Portugali), Seriously Happy Singaporean Youmin Yap (Singapore), the Green Plant Expert Vitalija Povilaityte-Petri (Lithuania), and of course the Forest Meditation Expert & Master of ”Fireworks” and Stretchers Sini Malminiemi! And of course the rest of the Tribe – You are Points of Light!

Maaria Alén kertoo saunasta ja perehdyttää vihtomisen saloihin. Maaria Alén is telling about Finnish Sauna, and leading us into the secrets of whisking.
Juurrutetaan luonto ihmiseen! Let’s root together for Nature!
India’s Healing Forests | Nitin Das.
Sini kertoo jokamiehenoikeuksista ja tulenteosta. Sini telling about Everyman’s Rights and ways to make a fire.
Ian Banyard ohjasi Natural Mindfulness -kävelyn. Ian Banyard of Cotswold Natural Mindfulness guiding a walk.
Metsä ja puut, jokainen erikseen mutta silti yhteydessä toisiinsa. Forest and trees, standing alone but still together. Kuva: Nitin Das.
Karjalohjan valoisaa metsikköä. Light forest at Karjalohja.
Petra ja Ben Ianin mindfulness-kävelyllä. Petra & Ben on a mindfulness walk lead by Ian.
Peuran jälki savikossa. Deer tracks imprinted on clay.
Tauolla Liessaaren luontopolun varrella. On a little break by the Liessaari nature trail.
Metsäterapiaharjoituksia. Forest Therapy exercises.
Metsämieli-menetelmän harjoituksia. Some exercises of Metsämieli Method.
Pieni saari lähellä Puujärven rantaa. A small island close to the shore of Lake Puujärvi
Metsäterapiaryhmä retkellä Liessaaressa. Erkki kertoo luonnosta. Forest Therapy group on a trip
Metsäterapian harjoitusmaastoa. Forest Therapy proving grounds.

Lue loppuun →