”Lite spännande” risteily Bengtskärin majakalle

Mikko Aslak Lemmetti1 kommentti

Kuvitelkaapa, jos ajaisitte sohjossa autoa, jossa on kesärenkaat ja perässä väärin (yli)kuormattu peräkärry. Sellaiselta voisin arvella, että venekuskista tuntui ohjatessaan yhteysalusta Kasnäsin satamasta Rosalan viikinkikylän kautta Bengtskärin majakalle. 

Mutta ennen kuin päästään pohjoismaiden korkeimmalle majakalle, poiketaan tuhatkunta vuotta taaksepäin ajassa rautakauden lopun tunnelmiin viikinkiaikaa kuvastavassa Rosalan viikinkikylässä. Kylän sanotaan olevan rekonstruktio aidosta kyseisen aikakauden viikinkikylästä, ja sinne järjestetään kesäisin risteilyjä, jotka lähtevät Kasnäsin satamasta.

Risteilyvieraille on Rosalassa järjestetty maistuva keittolounas jälkiruokakahveineen sekä opastettu esittely kylästä. Myös omatoimisesti voi liikkua, ja kannattaakin, sillä päärakennuksen eli päällikön talon lisäksi alueella on monta muutakin rakennusta ja jopa luonnollisen kokoinen viikinkilaiva.

Päällikön talo

Lounas tarjoiltiin upeassa päällikön talossa, jossa kynttilöiden ja pienistä ikkunoista tuleva valo luo mystisen tunnelman. Päällikön talon sisustus mukailee aikakauden kuvastoa, ja viikinkiajalle ominaisissa vaatteissa kiertävä henkilökunta tekee kokemuksesta sitäkin autenttisemman.

Siitä olin tyytyväinen, että henkilökunta ei vetänyt mitään teatteriroolia asiakaspalvelussa, kuten eräässä viikinkiravintolaketjussa. Teatteriesitykset mm. viikinkitaisteluineen ovat sitten asia erikseen, ja niitä järjestetään viikinkipäivien aikaan.

Keskellä taloa katossa on avattava luukku, josta alapuolella olevan tulisijan savu pääsee ulos.

Päällikön talossa on iso tulisija keskellä lattiaa, mutta oli hyvä, että siinä ei palanut kuin kynttilöitä. Päivä oli nimittäin tarpeeksi kuuma muutenkin. Sisällä talossa ei ollut onneksi läheskään niin kuuma kuin olisi voinut kuvitella.

Pitkän talon päätyovesta saatiin hyvin raitista ilmaa ja valoa. Jauhesammutin ei ole viikinkiajalta.

Ulkona on suuri piha, jota reunustavat erilaiset viikinkiajalle tyypilliset ulkorakennukset. Yksi niistä on kauppapaikan kopio, jossa on esillä erilaisia muinoin kaupan olleita tavaroita ja ruokatarvikkeita, kuten ilmakuivattua sianpotkaa ja kalaa.

Tämäntapaista ”kalasäilykettä” ovat viikingit joskus järsineet.

Rosalan viikinkikylässä on tietysti paljon muutakin nähtävää. Siksi oli hyvä, että aikaa oli varattu suhteellisen paljon lounaankin jälkeen omaehtoiseen kiertelyyn. Pidempäänkin paikassa olisimme viihtyneet, mutta matkamme täytyi jatkua kohti Bengtskärin majakkaa. Onneksi emme kohdanneet monen merimiehen (tai -naisen) kohtaloa matkalla majakalle, mutta läheltä meinasi pitää…

Rosalan viikinkikylässä tässä paatissa pötköttelee kylän päällikkö matkalla Valhallaan.

”Meripoikki meit varjelkkon daevas!”

Kuten tiedetään, Saaristomeren saaristossa voi äkkinäiselle tulla äitiä ikävä, sillä karikkoinen ja haastava merialue on muinoinkin vaatinut useamman uhrin. Nykyisin onneksi tarkat merikartat, navigointivälineet ja merkityt väylät auttavat merenkulkijoita, mutta meri elää edelleen omaa elämäänsä. Joskus se on rauhallinen, mutta toisinaan se muistuttaa, että tekniikasta ja muustakin modernista apuvälineestä huolimatta kunnon merimiestaitoja ei päihitä mikään.

Tarkistin tuuli- ja säätiedot Kasnäsistä ja Bengtskäristä, ja ellen ihan väärin muista, keskituulen nopeudeksi oli sääennusteessa kerrottu n. 10 metriä sekunnissa. Se varmaankin piti paremmin kuin hyvin paikkansa, sillä siinä missä meri oli suhteellisen suotuisalla päällä vielä matkalla Kasnäsistä Rosalaan, saimmekin sitten niin sanotusti jännitystä koko rahan edestä (ja takaa) Rosala–Bengtskär-välillä.

Maista katsottuna aallokko ei näytä oikeastaan miltään, mutta veneen kyydissä oli ihan toinen maininki.

Meri oli nimittäin valkoisenaan vaahtopäistä, joita tuppaa syntymään silloin, kun tuulen nopeus on navakkaa, eli 8–13 m/s. Siitä kovempi tuuli on jo kovaa tuulta, ja myrskyä sitten kun tuulee yli 20 metriä sekunnissa. Myrskyähän ensimmäisenä reissupäivänämme 18.7. ei toki ollut, mutta ihan räyhäkkää oli menomatka Bengtskäriin, sillä sinne ei ajeta ihan miten sattuu, vaan väylällä olisi pysyttävä ettei pamahda kiville. Veneen ohjaaminen pahan tuntuisessa tuulessa ja aallokossa olikin yllättävän kova urakka nuorelle kipparille, joka tosiaan sai veivata ruoria hauikset punaisina ja seurata navigointilaitteiston näyttöä herkeämättä.

Parhaimmillaan mentiin ihan kunnon loikilla, ja katselinkin ympärilleni, josko jollakin pyrkisi aamupala aallonharjalle. Mutta matkustajilla taisi olla kokemusta merillä olosta, sillä yhtään kaurapuurohaukotusta en nähnyt. Pieni jänskäkakka taisi kuitenkin joillakin tulla, mutta kukaan ei sitä tietenkään yleisesti myöntänyt.

Aivan viimeiset metrit mentiin sitten tyyliin käsijarrukäännöksellä. Kuski tokaisi juuri ennen rantaan pääsyä, että ”me ei välttämättä päästä maihin, sillä tuohon kapeaan salmeen pitäisi vene saada sattumaan”. Venelaituri sijaitsee nimittäin sellaisessa kapeikossa, josta itse en välttämättä menisi edes tyynemmälläkään säällä, saati sitten semmoisella, jossa sivuaalto painaa juuri kohti rantakallioita. Vaan pääsimme ehjinä ja hengissä perille.

Eipähän sitä oikein osannut kunnolla pelätä, sillä jos tarkoitus olisi ollut kohdata määränsä pää juuri tällä reissulla, niin sittenhän se olisi varmaan ollut niin. Toteamus ”tee ikimuistoinen matka majakkasaarelle” kyllä pitää paikkansa. Veneen kippari kuului toteavan jollekin puhelimessa ankkuroinni jälkeen, että ”De va lite spännande”…

Tähänkö sitä pitäisi sitten veneellä mahtua? No näköjään.

Lohdutusta ”kärsimykseen” ja helpotusta helteeseen

Bengtskäristä on kirjoitettu niin monta juttua, että ehkä ei kannata samoja jaarituksia toistaa tässä blogissa, mutta onhan se hieno paikka ja hieno majakka historioineen kaikkineen. Paikasta on tehty mm. kirja ja video nimeltään Bengtskär – majakka, koti ja taistelutanner. Kirja on lukemisen ja video katsomisen arvoinen. Myös YLE:n Elävässä arkistossa on pieni lyhytfilmi majakasta, julkaistu vuonna 1999.

Hienon näköinen majakka ja mahtavat merimaisemat rantaan iskevine tyrskyineen ja tuulen sekä veden siloittamine kallioineen veivät kuitenkin nopeasti ajatukset muualle hetki sitten uhkaavalta vaikuttaneesta tilanteesta.

On se komea, ja syystäkin suosittu. Vaan onko se jo liiankin suosittu?

Bengtskärin majakalla vierailee vuosittain reilusti toistakymmentätuhatta kävijää, mikä on mielestäni aika paljon tämän kokoiselle paikalle. Meidänkin vierailumme aikaan kierreportaissa ja lyhtyhuoneessa oli jatkuva tungos. Tuskinpa tuo trafiikki siitä mihinkään laantuu, sillä yhtä aikaa saaressa voi olla useampikin turistiryhmä kerralla.

Majakalla on myös kaksi kahviota, yksi alakerrassa ja toinen ylemmässä kerroksessa. Niistä saa mm. kahvia ja virvokkeita sekä leivonnaisia. Kyllähän se jäätelö ja limppari ynnä muut virvoitusjuomat kauppansa näkyivät tekevän. Bengtskäristä voi lähettää myös majakkapostia – moni laittaakin majakalta juuri postikortin matkaan.

Tornitouhua

Miksipä mennä Bengtskäriin, ellei kävisi myös majakan tornissa? Sehän kuuluu toki asiaan. Vielä jokin aika sitten oli tilanne, jolloin en olisi kavunnut minkäänlaiseen torniin, mutta metsämeditaatiosta löytyi apu siihenkin vaivaan. Eli nykyään ei juuri puntti tutise, jos pitää johonkin ylös kiivetä. Ehkä enemmän ottaa reisiin ja hengityseläimiin, sillä ylös lyhtyhuoneeseen on yli 250 askelmaa kaikkinensa.

Majakka on Turun Yliopistosäätiön omistuksessa, ja sitä ylläpitää Paula ja Per Wilsonin perhe.

Matkalla ylös nähdään ikkunasyvennyksistä, miten paksut seinät majakkatornissa on ja minkälaista esineistöä ja eläimistöä Bengtskärissä on ollut ja on edelleen. Esimerkiksi haahkoja saarella pesii todella runsaasti; yhtenäkin vuonna havaittuja pesiä oli yli 300, ja pesintämäärät vaikuttavat vain kasvavan.

Kun betoniportaat päättyvät, seuraa pieni ylätasanne. Siitä nousevat vielä yhdet teräsrappuset itse lyhtyhuoneeseen. Lyhtyhuone on kaksitasoinen, ja ylimmältä tasolta näkyykin sitten viimein mahtava merimaisema (tosin melko likaisen lasin takaa).

Selkeällä säällä majakalta nähnee varmasti kymmenien kilometrien päähän.

Majakan ollessa toiminnassa sen valo kantautui parhaimmillaan tietojen mukaan n. 40 kilometrin päähän. Silloin majakka eli vasta ensimmäisiä vuosiaan; sehän on rakennettu jo vuonna 1906. Alkuun majakan valo oli petrolitoiminen ja käytännössä samanlainen kuin varsinkin vanhemman sukupolven eräilijöille tutut polttonestekäyttöiset valaisimet Tilley tai Petromax, jossa on hehkusukka. Sitä käyttäneet muistavat varmasti, miten kirkas valo kyseisenlaisesta valaisimesta saadaan. Sittemmin majakan valo on toiminut niin sähköllä, kaasulla kuin taas sähköllä.

Majakalla on ollut aikoinaan myös valtaisa sumutorvi. Sen paikalla on nykyisin suuri pyöreä ikkuna.

Majakasta olisi voinut mielellään katsella maisemia pidempäänkin ja varsinkin eri vuorokaudenaikana. Valitettavasti torniin ei voi jäädä käkkimään kovin pitkäksi aikaa, jotta muutkin vierailijat pääsevät ihastelemaan näkymiä.

Kohti Naantalia

Hörppäsimme vielä limpparit majakkarakennuksen toisen kerroksen kahviossa ja kirjoitimme postikortin. Sitten olikin jo melkein aika palata alukseen ja kohti Kasnäsiä. Menomatka oli onneksi vähemmän jännittävä, vaikka meri alkoikin pomputtaa venettä saman tien sen irrottua laiturista.

Takaisin päin ajettiin vielä Rosalan kautta ja jätettiin eräs matkustaja kyydistä – ihan matkustajan omasta pyynnöstä siis. Meri oli jo hieman rauhallisempi, ja hyvä niin, sillä tulomatkalla veneessä pomppivat niin matkustajat kuin majakkasaaren kahvilaan nähtävästi menossa olleet pullatkin.

Kesälomaroadtripimme jatkui siis Kasnäsistä Naantaliin ja sieltä seuraavana päivänä Merikarvialle. Mutta se onkin toisen jutun paikka se.

Bengtskärin tyrskyjä.
Rosalan viikinkikylän rekvisiittaa, jota lapsetkin voivat kokeilla.
Pärskeet muodostivat sateenkaaren.
Matkalla nähtiin myös sisämaassa harvemmin näkyviä kyhmyjoutsenia.
Lokeilla ei ole mitään hätää, sen kuin kelluvat.
Tuntematon pariskunta tunnelmoimassa Bengtskärin kallioilla.
Hieno ikkunasyvennys.
Hei hei, Bengtskär!
The Lonely Gull
Haahkojen pesintäpaikat havainnollistettuna pienoismallissa.
Tällaista käppyrää piirsi tuulen nopeus merellä 18.7.
Lentäminen on helppoa, kun on hyvällä tuulella.
Mainokset

Takkaporon vaellukset metsien kätköissä

Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Moni on saattanut odottaa YLE:llä nähdyn Retkipaikka-lähtöisen TV-sarjan Metsien Kätkemän toista tuotantokautta kuin kyytä nousevaa. Niin minäkin. Siksipä olinkin erityisen innoissani, kun toinen sarjan juontajista ja Retkipaikan ykkösjehu Antti Huttunen kysäisi viime vuonna, haluaisinko lähteä mukaan. Vastausta ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, ja tilaisuus muuttui lihaksi tänä kesänä 2018.

Kaikenlaisia ajatuksia sarjan tekemisessä mukana olemisesta tietysti risteili päässä, mutta pessimistis-realistisena ihmisenä arvasin aivan oikein, että taustajoukoissa ja roudaushommissa oltaisiin – ja oltiinkin. Vaan eipä siinä mitään, sillä kesäkuun 27. ja 28. päivät olivat mitä parhaimpia päiviä olla niin vesillä kuin jyrkkien kallioiden ja louhikoiden keskellä.

Koska homma on vielä niin sanotusti ”in production”, kovin tarkkoja paikkoja ja asioita en voi paljastaa, mutta sen verran kissa on jo ulkona pussista, että MK:n tiimi pyöri toisen kauden erästä jaksoa varten ympäri Pohjois-Savoa, ja em. kahtena päivänä he olivat Konnevedellä ja Äänekoski-Laukaa-akselilla.

Keskiviikko 27.6. – ja kello 12 lyö…eiku…16.30

Olin saanut ohjeet olla paikalla Konneveden Häyrylänrannan satamassa keskiviikkona high noonin aikaan. Päästelin ”Volffensteinillä” satamaan jo hyvissä ajoin, ettei ainakaan minua tarvitse odottaa. No, siinäpä kävi sitten niin, että Antti soitti noin puoli kaksitoista, että aikataulu on muuttunut ja show starttaa vasta puoli viideltä iltapäivällä. Sovittiin sitten, että raapaisen Rautalammille Törmälään, jossa suurin osa Flatlightin väestä majoittui. Törmälä huolehti myös kuvauspäivien ruokailusta ja maastocateringistä.

Flatlight on rovaniemeläinen mediayhtiö, joka näkemästäni päätellen pystyy lähestulkoon kaikkeen; menemään vaikka roikkumaan kymppitonnien kameravarustuksen kanssa köyden varassa kallionkielekkeelle ja kuvaamaan sieltä niin maagista settiä, että lentää pelimanni taikamatolla turbaaniin.

Tutustuttuani teeveetiimiin lähdimme käymään Antin kanssa Hanhitaipaleessa pikaisesti ja palasimme sen jälkeen Törmälään, josta menimme sitten Häyrylänrantaan. Häyrylänrannassa odotteluaikaa oli vielä runsaasti, mutta lopulta kello tuli pykälään, ja alkoi tapahtua.

Matkasimme järvellä M/S Autereen kyydissä. Kipparinamme oli keskellä punaisessa paidassa näkyvä Matti Huuskonen. Retkipaikan Antti näkyy ak:n ja Matin välissä. Kuvassa oikeanpuoleisimpana M/S Autereen purseri Siru Mäkelä.

Antin kyydissä oli kaksi kajakkia, jotka nostimme rantaan hinattavaksi kuvauspaikoille. Pääasiallinen kulkupelimme järvellä oli MVH-palveluiden M/S Autere, jonka kyytiin lastattiin kaikki kuvauskalusto ja -henkilöstö. Mukaan lähti myös pienempi Buster-moottorivene, joka sai hinata kajakkeja perässään.

Anttia ja Reettaa sekä välillä kuvaajiakin kuljetti Jari Huuskonen.

Ajoimme päivän ensimmäiseen kuvauspaikkaan, jossa menikin sitten aikaa useampi tunti. Kohtauksia hiottiin huolella, ja laivan kannella hiottiin auringon paahteessa. Onneksi oli ruokaa ja juomaa riittävästi; Variksen Matti Törmälästä toi vielä lounaan kuumana pienellä veneellä jäljestä päin, ja muisti ottaa pyynnöstä mukaan myös tuoreita mansikoita ja kalakukon, jotka Antti oli ostanut sekä syötäväksi että kuvausrekvisiitaksi.

Ääni, kamera, hiljaisuus – olkaa hyvä!

Se, mikä taipuu ammattilaisten käsissä editointipöydällä noin tunnin jaksoksi, vaatii moninkertaisen määrän aikaa kentällä. Ohjelman tekeminen on vähän kuin shakinpeluuta, jossa seuraavat siirrot pitää ajatella pitkälle etukäteen, ja vastaavasti kuin inttimeininkiä, missä on aina todistetusti ja saapumiserästä toiseen ”kiire odottamaan”. Välillä odotetaan niin maan perusteellisesti ”jotakin”, ja sen jälkeen onkin pian ilmassa kättä ja jalkaa, kun pitää oikeasti tapahtua.

Tilaa M/S Autereen kyydissä ei ollut yhtään liikaa, vaan kamerakalusto, kuvausryhmän jäsenet, juontajat ja kaikkien sapuskat veivät tilan aika tarkasti alakannelta. Tässä asennetaan Reetalle mikkiä ja melontaliivejä. Vasemmalla Tomi Pohja, keskellä Heikki Illikainen.

Kuvaus ja äänitys on tarkkaa puuhaa, eikä vuoropuheluidenkaan aikana parane edes hyttysen tuhnun kuulua. No, luonnossa on aina luonnon ääniä, mutta meillä oli todella rauhallinen paikka kuvata. Yksi ainoa moottorivene nähtiin ja kuultiin catering-kipon lisäksi, mutta sekään ei tullut kovin lähelle. Poikkeuksen luonnon äänistä teki tietysti helikopterilentäjä Markku Rytingin drone, jollaista ei ihan ehkä pelkkiä viikonlopun harrastelentoja varten lähdetä hankkimaan.

Kuvauskopteri DJI Inspiren vakaakätinen lentäjä Markku Rytinki oikealla, kameran erillisohjaimissa vasemmalla Joonas Mattila. Hetken päästä kuvan ottamisesta ilmoille ampaisi vihainen ampiaisparvi, kuten dronen lentoa on usein kuvailtu.

Illan viimeiset hitaat

Kuvausten välillä oli tietenkin aina taukoja, ja mitenkäs muuten väki olisi jaksanutkaan tunteja, ellei ruokaakin olisi saanut. Kelloa piti katsoa myös senkin vuoksi, että tarkoitus oli saada kuvattua illan viimeiset otokset ja mieluiten vielä auringonlaskukin eräässä paikassa, jossa kyllä kelpaa vaikkapa melojan pysähtyä haltioitumaan.

Kajakkien hinaus kohti illan viimeistä rastia.

Reetta ja Antti seikkailivat saaressa, kuvaajat ja äänimies hyörivät ympärillä, ja kopteri singahteli taivaalla. Läheiset vesilinnut eivät touhusta paljon perustaneet, vaan ääntelivät ja lentelivät (tai sitten lilluivat laineilla) ihan kuin ennenkin. Aurinko laskehti hieman jälkeen ilta yhdentoista, ja täysinäinen kuu muljahti esiin erään pienen saaren takaa. Siinä oli kesäiltaa kauneimmillaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli kuvauspäivä päättymässä.

Palasimme satamaan ja hiivasimme kaikki kamat pois laivasta pakuihin ja kajakit kärryn kyytiin. Kuvaustiimi ja sarjan tähdet menivät takaisin Törmälään, ja minä omaan kotiin. Kello oli noin puoli kaksi aamuyöstä, kun löin luomet kiinni. Seuraavana aamuna kukko pirisisi kahdeksalta.

Torstai 28.6. klo 10.30.

Siinä missä edellisenä päivänä selvisin suhteellisen vähällä kantamisella, olikin torstaina luvassa hieman hikisempää menoa ja vaativampaa maastoa kuin sileät Konneveden vedet. Jos tai kun joku ihmettelee, että mitä ihmeellistä jossakin tavaroiden roudaamisessa on, niin voin sanoa, että ei mitään. Ei kerrassaankaan mitään. Kirjoitanpahan välistä jostakin muustakin kuin luolista.

Olin jälleen kerran ensimmäisenä paikalla sovittuun aikaan klo 10.30. Jätin autoni parkkiin sellaiseen paikkaan, johon niba naba pääsin pohjaamatta, mutta sanotaanko, että paremmassakin kunnossa tie voisi olla. Jäin sitten odottelemaan hetkeksi ja soitin Antille, että missä on tulossa ja että onko aikataulu edelleen sovitunlainen.

Parkkipaikan lähellä olevalla laavulla oli partiolaisten ryhmä, joka oli valmistautumassa oman päivänsä tehtäviin. He sanoivat käyneensä jo reitillä ja jatkavansa matkaa muualle. Pian kuvausryhmä saapuikin toisen ohjelman juontajan Reetan kanssa omilla autoillaan.

Saimme autot pysäköityä sopivaan kohtaan, ja aloitimme ryönän purkamisen autosta. Ja sitä riitti, sillä matkaan oli otettava niin kahvit ja suolaiset kuin makeatkin eväät, vettä, mehua jne. sekä tietysti kamerat, kamerarigit, mikit, drone, ohjaimet, kymmeniä kiloja akkuja ja ties mitä muuta. Jokaiselle riitti siis kannettavaa. Itse nappasin selkääni ison rinkan, jossa oli painoa ihan kuin itse olisin varustautunut vaellukselle. Etupuolelle ähelsin oman pienen päiväreppuni, ja molempiin käsiin jotakin kannettavaa. Ja eikun etukenox ja menox.

Heikki Illikainen virittelee kalustoa päivän ensimmäisiä otoksia varten. Etualalla näkyvän oranssinpunaisen rinkan paino saattoi olla lähempänä 20 kiloa.

Menimme erääseen mahtavaan luonnonpaikkaan Laukaan puolella, jossa olen itsekin käynyt useasti sekä kesällä, talvella että syksyllä. Paikka on aina yhtä vaikuttava, mutta varsinkin kesällä siellä on upeita kontrasteja tummanharmaiden ja kirkkaan- ja syvänvihreiden värien kohdatessa.

Tässä paikassa ei ole kuristajakäärmeitä, kuten Suomen järvissä ei ole myöskään krokotiileja.

Lämpötilaerot paikassa ovat selkeästi tunnettavissa. Joissakin kohdin on jopa paahtavan kuumaa, kun taas tietyissä paikoissa ilma on huomattavasti viileämpää. Lämpötilan laskemisen tuntee iholla välittömästi, aivan kuin kuumana kesäpäivänä menisi tiheään kuusikkoon, jossa tulee miltei välittömästi vilu.

Tämä on erityinen paikka monessa mielessä, niin historiallisesti, tarinallisesti kuin luontoarvoiltaan.

Silmä tarkka ja käsi vakaa, vaelluskenkä kaiken takaa

Kantamusten kanssa sai olla tarkkana, sillä arvokasta laitteistoa ei oikein parane kolhia tai pudotella. Siinä ei olisi riittänyt meikäläisen useammankaan vuoden palkka (jos sellaista saisin). Askelten asettelu paikoin keikkuvien kivien päälle ja väliin sekä siellä täällä upottava maasto toivat oman haasteensa tavaroiden kanniskeluun.

Kantomatkat eivät olleet pitkiä, mutta paikkaa vaihdettiin useasti, koska varusteet ja väki eivät saaneet tietenkään näkyä kuvissa, ja akkujenkaan ei kannattanut olla kovin kaukana laitteista, joissa niitä tarvittiin.

Eihän tätä nyt voi Pyhä-Nattasten kivikkoon verrata, mutta omanlaisensa jännyys liikkumisessa on tässäkin maastossa.

Iltapäivä meni tehokkaasti eteenpäin, ja lounastakin syötiin. Lämmin ruoka tarjoiltiin reitin alkupäässä Törmälän toimesta. Energiatankkauksen jälkeen jaksoivat jatkaa taas niin esiintyjät, kuvaajat, äänimies, muu oheishenkilöstö ja tietysti poro.

Aamupäivällä aurinko paistoi melkeinpä esteettä, mutta iltapäivällä pilvistyi. Kuvauksellisesti pilvisempää säätä pidettiin jopa parempana kuin auringonpaistetta. Sääennusteessa oli lupailtu iltapäivästä alkaen sadetta, mistä olisi sitten ollut jo haittaa.

Reetta ja Antti tähyilevät myyttisiä kallioita dronen surratessa.

Päivä painui iltaan, ja poro turpeeseen

Metsien Kätkemän jaksoissa on monesti mukana joku tunnettu vieras, kuten tässäkin tapauksessa. Jääköön kertomatta, kuka se on, mutta tiedossa on kuitenkin shamanistis-henkistä menoa ja musiikkia sekä erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä luonnosta ja elämästä.

Loppumetreillä kyseisen vieraan soittopeliä poispäin kantaessani onnistuin tallaamaan oikean jalkani polvea myöten upottavaan turpeeseen, ja sehän meinasi jäädä oikein kunnolla kiinni. Soitinkotelo pysyi kuitenkin kädessä, eikä edes kolahtanut mihinkään. Mitenkähän arvokas instrumentti siellä olisi ollut, en rohjennut edes kysyä.

Hitonhaudalla kun ei nykyisin ole minkäänlaisia pitkospuita, niin märkään aikaan rotkossa ei oikeastaan pääse kunnolla liikkumaan. Upottava turvehuttu voi imaista kulkijan hyvinkin syvälle, ja jos itsekseen on liikkeellä, saattaa joutua jonkin verran ponnistelemaan päästäkseen takaisin kovalle maalle.

Minkäänlaisia henkilö- tai varustevaurioita ei kuitenkaan tullut, ja hyvä niin. Ennen poislähtöämme tarkistimme huolellisesti kaikki tauko- ja muut paikat, joissa olimme olleet, että meistä ei ainakaan olisi jäänyt jälkiä.

Päivä oli siis työntäyteinen, ja ainakin itselle niin erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hikinen. Meikäläisellä kun tuppaa tulemaan hiki jo urheilua katsoessa, saati sitten kantojuhtana toimiessa. Vaan oli se sen arvoista!

Metsien Kätkemän 2. tuotantokausi nähdään YLE:llä 25.10.2018 alkaen. Minua ei, joten voitte huoletta avata television tai käynnistää Areenan silloin.

 

Illan parhaat.
Menomatkalla kohteeseen.
Auringonlaskun katsastaja.
Kajakkikaksikko valmiina kohtaukseen.
Antti, Pietu ja Reetta tauolla.
Kuvakulmien suunnittelua.
Antti tuumailee.
Sileää kuvaa kunnon vakaajilla.
Portaissa varoen.

Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut

Mikko Aslak Lemmetti2 kommenttia

Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.

Retkiruoka, jota on ihan pakko santsata: tuhti papupata savujerkkymurulla

Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Pääsin vasta nyt hyödyntämään tähän saakka käyttämättä jäänyttä savukuivalihamurua, jota Kuivalihakundi laittoi talvella testiin muiden firman kuivalihatuotteiden kanssa. Savunmakuinen jerkkymuru maistuu kyllä sellaisenaankin, mutta johonkin lämpimään retkiruokaan sitä oli ihan pakko myös kokeilla. Ja niinpä kokeilin.

Tutkiskelin netistä jo olemassa olevia kuivalihareseptejä, ja satuin Mountain America Jerkyn sivuille, jossa olikin muutama kivanoloinen ohje sovellettavaksi. Sivun ohjeista tempaisin Beans with beef jerky -nimisen. Valinta oli siinä mielessä looginen, että parhaat höröt amerikkalaisissa lännenelokuvissa lähtevät aina siitä, kun cowboyt vetävät papupataa ja sen jälkeen piereskelevät joukolla leirissä. Siksipä pavut olivat yhtenä reseptin ainesosana. Tosin valmiiksi kypsytetyt ja sellaisenaan käyttövalmiit pavut eivät tätä tärkeää kansanperinnettä välttämättä pidä leirinuotiolla yllä, mutta kypsennykseen ei toisaalta tarvitse tuntikaupalla käyttääkään.

Alkuperäinen resepti

2 rkl oliiviöljyä
3 kuppia* pilkottua sipulia
1 kuppi pilkottua vihreää paprikaa
5 hienonnettua valkosipulinkynttä
1,5 kuppia kanalientä
0,5 kuppia muruksi jauhettua kuivalihaa
2 rkl siirappia
2 tl jauhettua kuminaa
3 prk (15 unssia/prk) pintopapuja

*1 kuppi = n. 2,4 dl

Jenkit eivät ole laittaneet minkäänlaista mainintaa siitä, monelleko tuosta reseptistä riittää, mutta se oli selvää, että kun itselleni tein tätä ruokaa tällä kertaa, määrät olivat osin pienempiä, osin eivät. Kysyinkin Mountain America Jerkyltä, kuinka monta annosta tuosta reseptistä tulee, ja vastaus oli että 9. Yleensä jenkkilässä annokset ovat hervottomia, joten kyllä vahvasti epäilen, että näinköhän on yhdeksälle syömistä. Mutta voihan siinä ollakin.

Oma resepti

Luraus rypsiöljyä
1 punasipuli pilkottuna
1 vihreä paprika pilkottuna ja siemenkota poistettuna
2 valkosipulinkynttä pilkottuna
1 kanaliemikuutio
5 dl vettä
1 pussi Kuivalihakundi Savujerkkymurua
2 rkl kuusenkerkkäsiirappia
hyppysellinen kuminansiemeniä
1 purkki papuja (esim.Pirkka ruskeat pavut suolaliemessä 380g/230g)
Turaus tomaattisosetta (esim. Pirkka tomaattisose 140 g) maun mukaan

Yhden retkeilijän parin ruokailukerran raaka-ainemäärä tai kahden yhden ruokailukerran.

Suosin punasipulia tavallisen sipulin sijasta aika monessa ruoassa, mutta varsinkin tulilla tehdyssä ruoassa ja kaikenlaisissa pannuruoissa. Jotenkin sen maku on vaan parempi, ja värimaailma ainakin. Jenkkiohjeessa ei ollut mainintaa tomaattisoseesta, mutta senkin kanssa voi pelata niin, että jos löytääpi papuja tomaattikastikkeessa, se ajaa saman asian. Ja tuollaisen tuubisoseen voi korvata ihan vaikka tomaattimurskalla, sen kuin hujauttaa pataan.

Valmistustapahtuma

Retkiolosuhteissa harvoin pystyy kelkkomaan mukanaan lähes 20 kilon valurautapataa, joten tämänkin ruoan voi vallan hyvin laittaa sopivan kokoisessa retkikattilassa ja vaikka Trangian kattilassa, jos valitsee joko riittävän suuren kattilan tai pienentää raaka-aineiden määrää (taikka tekee useammassa erässä). Mutta koska käytössä nyt sattui olemaan tuollainen Petromaxin miehekkään kokoinen potta, niin käytin sitä. Eihän sitä tarvinnut raahata kuin viiden metrin matka laavulta Muurikan kotakeittiöön.

Tämä Petromaxin pata on nimittäin aivan mahtava vempele ruoanlaitossa todella suurellekin porukalle.

Pata sai lämmitä tulen sivussa (ei päällä), kun pilkoin ensin sipulit. Öljyä lurautin jo padan pohjalle odottelemaan. Määrä ei niin lusikkanuukaa ole, mutta kunhan on kohtuus tässäkin. Ei ole kuitenkaan tarkoitus uppopaistaa ruokaa. Kunnon tulella iso rautapata ottaa herkästi lämmöt, joten sen voi mielestäni siirtää tulen päälle huoletta vasta sitten, kun on osa raaka-aineista jo padassa.

Punainen ja vihreä tulevat hyvin esiin. Onhan retkiruokailussa silmänruoallakin osansa.

Eli, ensin pataan siis öljyä, perään pilkotut puna- ja valkosipulit ja pilkottu paprika. Kuullotetaan viitisen minuuttia, eikä haittaa, vaikka vähän sipulikin ruskistuisi. Avotuli ei ole välttämättä kuitenkaan ihan niin säätötarkka kuin jos kaasulla tai sähköllä tekisi.

Lisätään kanaliemikuutio ja puolisen litraa vettä, kuivalihamuru, kaksi ruokalusikallista siirappia, hyppysellinen kuminaa ja pavut, joista suolaliemi on valutettu pois. Käytin tietenkin itse tekemääni kuusenkerkkäsiirappia, jossa on ihan omanlaisensa maku. Kuusenkerkkäsiirappi osoittautui tässäkin ruoassa nappivalinnaksi. Tomaattisosetta turautin tuubista melkein kaikki. Ei siitä haittaakaan ole.

100 gramman pussi kuivalihamurua on ihan passeli määrä. Joukossa on toki joitakin isompia sattumia, mutta ne voi halutessaan poimia erilleen tai pistää puukolla pienemmiksi ennen pataan laittoa.

Sitten vaan hautumaan kannen alle kuten se entinen merimies. Normaalistihan tuossa tajuttoman painavassa Petromaxin padassa on tajuttoman painava valurautakansi, mutta tein taannoin elämääni helpottaakseni pataa (ja muitakin isompia ruoanvalmistusastioita) varten pyöreän peltikannen, joka on sekä nopea että helppo nostaa pois ja laittaa paikalleen. Valurautakantta varten on nimittäin olemassa padan mukana tuleva nostokoukku, joka toki myös toimii kyseisen kannen kanssa, mutta on hieman kömpelöhkö tietyissä tilanteissa.

Sen tietää jo tuoksusta, milloin ruoka onnistuu.

Hiljaa! Hyvä tulee.

Alkuperäisessä reseptissä sanottiin, että pataa pitäisi haudutella kannen alla hiljaisella tulella tunnin kaudet. Nyt, kun oli hädin tuskin ison padan pohjan täytteeksi raaka-aineita, ja pavutkin olivat valmiiksi kypsytettyjä, haudutusaika taisi jäädä noin pariinkymmeneen minuuttiin. Pitää muistaa hämmennellä välillä ja katsoa, miten vesi on haihtunut. Ohjeessa sanottiin, että nesteen määrän pitäisi olla pienentynyt noin puoleen, mutta lähtötilanteessa sitä oli alkuperäisessä ohjeessa huomattavasti vähemmän. Lopulta näkyvää nestettä ei omassa padassa ollut käytännössä laisinkaan.

Petromax ja Muurikka tuovat metsäuskottavuutta ruoanlaittoon tulilla.

Kuivalihaakaan ei tarvitse tuntitolkulla huudattaa, joten tämä ruoka on oikeastaan tosi nopea valmistaa. Eikä siinä sitten muuta kai kuin että lautaset jonoon! Tai oikeastaan yksi lautanen, kun ei ollut muita syöjiä.

Padan kanssa sopivat vaikka kotona leivotut sämpylät.

Pakko santsata

Yllätin itsenikin, miten hyvää pataruoasta tuli. No, toisaalta en ainakaan tarkoituksella mitään huonoa huttua teekään, silloin kun kauhan varressa olen. Setti oli jopa niin hyvää, että piti ottaa oikein toisellekin jalalle. Samalla näin, että tästä raaka-ainemäärästä – siis siitä, mikä typistetyssä omassa reseptissä oli – riittää varsin hyvin yhdelle syöjälle ainakin kahdeksi kerraksi, ja kahdelle syöjälle vähintään kerraksi.

Varmastikin voi käyttää raaka-aineina myös kuivattua sipulia ja paprikaa, ja reseptiä voi täydentää mielensä mukaan muillakin ainesosilla. Savujerkkymuru sopii tähän ruokaan erinomaisesti, mutta jos haluaa tehdä ärjymmän version ruoasta, voi käyttää vaikka Kuivalihakundin NaGa- tai HaBa-jerkkyä, tai sitten lisätä joukkoon vaikka jalapenoja tai muunlaista chiliä.

Tässä ravintolassa on atmosfääri kohdallaan.

Potkua patikalle

Täytyy sanoa, että en ole ynnäillyt annoksen energiasisältöä sen enempää, mutta tuntuisi, että kyllä tuosta saa poweria pusikkoon ihan varmasti. Kuivalihassa on 100 grammassa tavaraa energiaa 360 kilokalometriä, pavuissa on 97 kcal per 100 g, ja tomaattisoseessa 70 kcal sadassa grammassa tavaraa. Paprikassa 21 kcal /100 g ja sipuleissa sitten mitä lienee. Eli kyllä siitä ihan saa sekä energiaa, proteiineja kuin hiilareita. Ateriaa voi täydentää haluamallaan tavalla ja tehdä siitä sitten vieläkin tukevamman, jos tahtoo. Mutta tällaisenaankaan siitä ei pitäisi nälkä tulla. Eli ei kai tässä sitten enää muuta kuin tervemenoa kokkailemaan!

”A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan

Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Huonous voi yllättää monenlaisissa paikoissa, kuten automatkalla, laivamatkalla tai sitten muuten vaan. Myös raskauspahoinvointi on varsin monelle tuttua. Tai jos sattuu olemaan sellaisissa lääkinnällisissä hoidoissa, joista aiheutuu pahoinvointia. Pahoinvointia vastaan on olemassa lääkkeitäkin, mutta kuten monet jo tietävät, apua voi yrittää saada myös kiinalaisesta lääketieteestä ja nimenomaan akupunktiosta tai akupainelusta. Tämä juttu saattaa kannattaa lukaista, jos on vaikka lähdössä kesäristeilylle kauniisiin järvimaisemiin.

Kehon salaisuudet

Koska en ole kiinalaisen lääketieteen asiantuntija, joudun valitettavasti turvautumaan eri lähdeaineistoon. Lyhyesti kuitenkin voidaan sanoa, että ihmiskehossa on kiinalaisen lääketieteen mukaan niin sanottuja meridiaaneja eli energiakanavia, joita pitkin qi eli energia virtaa läpi kehon. Näitä meridiaaneja on yhteensä 20, ja meridiaaneille sijoittuvat vastaavasti kehon eri akupisteet, joilla on puolestaan vaikutus eri kehon osiin ja ruumiintoimintoihin.

Pahoinvointiin vaikuttava akupiste löytyy niin sanotun perikardium-kanavan varrelta käsivarresta. Kyseinen Neiguan-piste sijaitsee ranteen sisäsyrjällä 2-3 sormenleveyden päässä kämmenestä. Kuva: Qigong Empowerment, kirj. Liang & Wu, s. 297.

Neiguan- eli P6-pistettä käsittelemällä on onnistuttu useiden tutkimustenkin mukaan lievittämään eri syistä, kuten esimerkiksi raskaudesta, johtuvaa pahoinvointia. Pahoinvoinnin lievittämiseksi pistettä voi painella niin itse kuin antaa toisen tehdä se, tai sitten mahdollista on myös hankkia tarkoitukseen tehtyjä rannekkeita tai jopa rakennella sellainen itse. Nyt kuitenkin esitetään tapa, jolla itse voi yrittää hoitaa pahoinvointikohtausta neiguan-pistettä painelemalla.

Akupisteen käsitteleminen

Hieman lähteestä riippuen neiguan-piste näyttää sijaitsevan joko kahden tai kolmen sormenleveyden päässä kämmenen tyvestä. Käsivarren sisäsyrjässä tuntuu myös kaksi rinnakkaista pitkittäistä jännettä, jotka kiristyvät, kun käden laittaa nyrkkiin tai jännittää sitä. Akupainelupiste on näiden kahden jänteen välissä. Seuraava ohje löytyy englanniksi Sloan Ketteringin syöpäkeskuksen sivuilta, ja vaikka siinä puhutaan syöpähoitojen aiheuttaman pahoinvoinnin lievittämisestä akupainelun avulla, tieteelliset tutkimukset ja ihmisten omat kokemukset ovat osoittaneet muistakin syistä johtuvan pahoinvoinnin lievittyvän em. akupisteen painelulla.

  • Laita käsivarsi asentoon, jossa kämmenpuoli on ylöspäin.
  • Etsi käsivarresta akupiste P-6 (pericardium) eli neiguan-piste. Se sijaitsee 2-3 sormenleveyttä ranteesta, eli käytännössä 3. sormen kohdalla. Kun painat kohtaa sormenpäillä, voit tuntea ihon alla kaksi rinnakkaista jännettä.
  • Paina peukalolla tai sormenpäilläsi tätä pistettä 2-3 minuuttia pyörivällä liikkeellä. Paina napakasti, mutta ei kuitenkaan niin, että sattuu.
  • Tee sama toiselle kädelle.
Tarkista aina vaikka akupunktiohoidon ammattilaiselta akupisteen sijainti, jos et ole varma, missä se on.
Älä käytä liikaa voimaa, sillä tarkoitus ei ole korvata pahoinvointia kivulla.

Neiguan-pisteen painelusta on todettu useissa tutkimuksissa olevan apua monista syistä johtuvaan pahoinvointiin, ja esimerkiksi niin sanottuun merisairauteen, eli kun alkaa veneessä tai laivassa öksyttää, sen on osoitettu tepsivän. Tämä kannattaa ottaa huomioon vaikka silloin, kun on lähtemässä risteilylle tai vastaavalle. Kokeilemalla tätä vaihtoehtoista pahoinvoinnin lievityskonstia ei ainakaan häviä mitään.

Muuta

Akupainelun sijaan voi harkita myös hankkivansa erityisiä rannekkeita, jotka asetetaan vastaavaan kohtaan kädessä kuin mistä sorminkin painettaisiin. Rannekkeissa on sitä varten tarkoitetut nypylät, jotka painavat kyseistä akupistettä.

Kuten moni muukin hoito, tämäkin on hyvin yksilöllistä, toimiiko se vai ei. En siis ota mitään kantaa siihen puolesta tai vastaan tai väitä että tästä ohjeesta olisi apua. Tutkimusten mukaan (esim. alla olevan listan viimeinen lähde) neiguan P-6 -pisteen painelusta ei kuitenkaan aiheutunut mitään merkittäviä epäsuotuisia sivuvaikutuksia.

Kuten sanoin, en ole tämän(kään) alan asiantuntija, joten jos löydätte korjattavaa tai huomautettavaa tekstistä, kuvista tai ylipäänsä ohjeista, otan mielelläni asiantuntijoiden kommentteja vastaan. Toivon kuitenkin, että tämä ohje toimisi ja että siitä löytyisi apu syyn tai toisen aiheuttamaan pahoinvointiin, jotta voisitte nauttia taas elämästä ja kesästä (ja miksei muistakin vuodenajoista)!

 

Continue reading ””A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan” →

Luolamaalausta etsimässä – löytyi vain ”9”

Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.

Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.

Kyllä se minusta siellä luolan katossa oli vielä tammikuussa…

Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.

Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.

Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.

Yllättävä löytö

Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.

Kivien varjopinnoilla kasvaa runsaasti varjorikkijäkälää (Chrysothrix chlorina), joka on semmoista kellanvihertävää mattoa, jota ehkä värinsä vuoksi sellaiseksi rikkijäkäläksi kutsutaan. Latinankielisen nimen osa chlorina viittaa myös kyseiseen kellanvihreään väriin.

Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.

Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.

Miksen minä tätä viimeksi huomannut?

Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.

Siellä se äijä taas on.

Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.

Tein kuitenkin tilaa Heikille, joka kömpi sitten jälkeeni luolan sisuksiin.

Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.

Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.

Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.

Luola on yllättävän laaja, kunhan sen pääsee näkemään riittävän hyvässä valossa.

Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.

Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.

Ainoa normaalista ehkä poikkeava juttu oli eräässä maata vasten olevassa kivessä ollut kuvio, joka muistutti numeroa 9.

Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.

Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy

Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!

Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.

Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.

Kurren kävyt pysyvät hyvin jemmassa luolan kätköissä.

Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.

Ei maalausta, no pöh…

Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.

Toisten on parempi ottaa ihan rauhallisesti ja vaikka istua, kun meikäläinen pääsee luoliin nuohoamaan.

John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.

Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!

 

 

Voiko luontokuvaus olla mindfulnessia?

Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.

Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.

Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.

Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.

Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.

Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.

Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .

Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.

Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.

Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.

Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.

Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?

Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.

Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.

Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.

Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.

Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.

Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.

Pää ja häntä

Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.