Metsänpeitossa (ja savenkin)


Kun lueskelin paria kirjaa, joissa puhuttiin metsänpeittoon joutumisesta ja metsään eksymisestä, aloin muistella erästä tapausta kymmenisen vuotta sitten. Metsänpeittoon joutuminen on ainakin nykyaikana enemmänkin kansantarua ja kuvitteellista, eksyminen todellista totta ainakin silloin, kun se todella tapahtuu. Joskus nämä kaksi asiaa saattavat sekoittua keskenään.

Sukkela suunnistaja

Päätin lähteä lähellä kotiani olevaan metsään kerran seikkailemaan ilman karttaa ja kompassia, joita en yleensäkään hirveästi käyttele. En ottanut myöskään mukaan GPS-laitetta, koska mihinkä sitä nyt käytännössä kotimetsissään tarvitsee – ei mihinkään. Eihän näissä metsissä pysty eksymään, koska lähimpään taloonkin on vain muutamia kilometrejä korkeintaan. Missään erämaissa siis ei olla, vaikka hirviä, karhuja, ilveksiä ja susiakin silloin tällöin liikkuu melkeinpä nurkilla.

Hilppasin siis metsätieltä metsän siimekseen ilman sen suurempaa päämäärää tai suuntaa, kunhan kulkisin. Päivä oli loppukesästä kuitenkin vielä pitkä(hkö), joten pelkoa pimeän tulosta ei suuremmin ollut.

Jossakin vaiheessa kuitenkin sisäinen simpanssi teki temput ja kääntyi ympäri 180 astetta, jolloin se suunta, josta mielestäni olin tullut, ei enää pitänytkään paikkaansa. Lienenkö astunut huomaamatta maahisen jalanjälkiin, jotka kuulemma ovat takaperin. Kun tavallinen ihminen astuu niihin, sanotaan, että silloin joutuu metsänväen johdattelemana aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olisi oikeasti menossa.

En tietysti hätääntynyt, koska en ollut voinut reilussa parissa tunnissa vaeltaa kovinkaan kauas lähtöpaikastani, mutta olin silti totaalisen tietämätön tarkasta olinpaikastani. Tien ääniäkään ei kuulunut, ainoastaan metsän puiden humina ja satunnaiset lintujen äänet. Tai eihän tie itsessään ääntele, vaan sillä liikkuvat ajoneuvot.

Hämärän rajamailla

Alkoihan se ilta hämärtyä jo lopulta, ja kotiinkin olisi pitänyt päästä. Olin sentään ottanut puhelimen mukaan, että saatoin soittaa emännälle olevani ihan kunnossa ja täyspäinenkin mutta että paluuseen saattaisi mennä hieman odotettua pidempään. Elin vielä sitä aikaa, jolloin hipelöintipuhelimet vasta tekivät tuloaan, eli kännykässä ei ollut kuukkelikarttoja eikä muitakaan. Soittaa sillä sentään pystyi.

— Täällä menee vielä hetki.
— No mikä siellä on?
— Ei varsinaisesti mikään, en vain tiedä, missä nyt olen. Soittelen sitten jos en pääse pois ennen pimeän tuloa, että tiedätte sitten tulla etsimään. Tai sitten olen yötä metsässä ja yritän päästä aamulla ihmisten ilmoille.

Se on aina jännää, että päivännäöllä ja hyvissä voimissa sitä voi mennä vaikka mistä kuin jänis konsaan, mutta kun virta alkaa huveta samoilijasta ja varjot pitenevät, alkavat myös kannot nostella päätään ja juurakot köyristellä selkäänsä ikään kuin valmistautuen lähtemään pimeän tullen omalle vaellukselleen. Jokainen mätäs on hämärän rajamailla vähintään tuplasti suurempi ja kuoppa saman verran syvempi kuin päivällä.

Kun konstit loppuu, otetaan keinot avuksi

Ilman suunnistusvälineitä liikkuvan pitäisi osata luonnon omista merkeistä määrittää ilmansuunnat. Voi käyttää kellotaulua ja auringon asemaa hyväkseen tietääkseen, missä ilmansuunnassa aurinko mihinkin aikaan on. Tai sitten voi katsoa, missä puolella sammal kasvaa puussa tai muurahaispesä kekottaa. Yöllä voi yrittää suunnistaa taivaankappaleiden soittolistan mukaan. Kolmas vaihtoehto on olla käyttämättä mitään edellämainituista ja talloa vailla tajua mistään vain johonkin suuntaan.

Oma logiikkani kyseisenä päivänä oli etsiä metsästä iso oja ja lähteä kulkemaan sen vartta pitkin ajatuksena, että kai se jossakin vaiheessa tulee metsänreunaan, että pääsee sentään pois metsästä ja vaikka pellolle. Tai ojasta allikkoon, kuten sitten seuraavaksi kävi.

Lopulta tulin kuin tulinkin metsänreunaan ja näin edessäni kynnöspellon, jota reunusti suuri pelto-oja. Katselin, mistä kohti pääsisin jalkojani kastelematta yli ojasta ja pellon puolelle. Ojanpenkka näytti kohtalaisen jyrkältä ja korkealta, mutta olin tyytyväinen, että sentään yöksi ei tarvinnut metsään jäädä. Minkäänlaisia yöpymisvarusteita – saati tulentekovehkeitä – en myöskään ollut mukaani ottanut.

Ojanpenkka sucks

Kun viimein olin löytänyt ylityspaikan, jossa pieni koivu oli sopivasti kaatunut ojan päälle niin, että siltä saattoi ponnistaa, hyppäsin reteästi puunrungolta pellon puolelle. Upposin siinä samassa niin sanotusti kultamunia myöten saviseen penkkaan. Yritin päästä irti, mutta penkka pitikin otteessaan tiukasti kuin kuristajakäärme saalistaan. Tuumasin, että tähänkö se päättyi tämän pojan maallinen vaellus, sillä savi oli todella kylmää ja irti pääseminen tuntui lähes toivottomalta.

Tästä huolimatta onnistuin jollakin tahdonvoiman tapaisella taikuudella nitkuttelemaan itseni vähin erin vapaaksi ja hilaamaan ylä- ja alavartaloni penkasta ylös. Työvoitto. Kengät ja lahkeet näyttivät siltä, kuin olisin käynyt kahluureissulla lietelanta-altaassa. Eivät sentään haisseet siltä.

Huomasin, että olin tullut itse asiassa pois metsästä paikkaan, jonka tunnistin edellisvuodelta. Silloin olin vain patikoinut samaisen aukon toiselle reunalle. En ollutkaan niin hukassa kuin kuvittelin yhdessä vaiheessa olevani. Nyt ei muuta kuin kauempana näkyvän talon suuntaan ja siitä kotiin. Tai sitten ei.

Kautta kiven ja kannon

Pelto oli ylempänä rinteessä, ja sen ja talon väliin jäi vielä hakattu alue, jossa oli kantoja ja kiviä sekä kivien siirtelystä jäljelle jääneitä kuoppia. Ojanpenkasta irti pääseminen oli verottanut ennestään vähenneitä voimia. Jalat kävivät jatkuvaa kamppailua siitä, kumpi niistä saisi mennä ensin. Toinen toiselle suivaantuneena päätti, että sinähän et tästä mene ja teki tehokkaan kamppausliikkeen.

Seuraavassa hetkessä löysin itseni suuren kuopan pohjalta selältäni kuin kilpikonna. Tein nopean itsediagnoosin, että olinko sattumalta onnistunut katkaisemaan joko jalkani, käteni tai molemmat tai satuttamaan itseni muutoin. Ehjältä tuntui, ja tässä vaiheessa purskahdin jo nauruun. Melkoiseksi könyämiseksi reissu on mennyt, eikä sille voinut kuin nauraa.

Ei haukku haavaa tee

Viimeisetkin ylpeyden rippeet karistaneena kävelin kivisen rinteen alas kahta vesilammikkoa erottavan kannaksen yli ja nousin talon pihaan peltotietä myöten. Talon pihassa oli koira, joka ei varmaankaan tiennyt, mitä tuumata eteensä ilmestyneestä äijästä, jonka housut olivat savikerroksen peitossa ja takki muuten nuhjaantunut. Varminta oli haukkua niin perhanasti.

Koira piti sen verran kovaa loilotusta, että pian rappusille ilmestyi talon isäntä, jota tietysti tervehdin ystävällisesti.

— Iltaa! Jos ihmettelette, mikä mies se tähän aikaan nurkissa liikkuu, niin läksin vähän päivällä suunnistamaan.
– Iltaapa iltaa. Oliko rankkakin reissu?
– Ei tavallista rankempi, muutama kaatuminen ja juuttuminen savipenkkaan. Kyllä se tästä, kun nyt ollaan jo näemmä ihmisten ilmoilla. Onko tästä muuten vielä pitkä matka pikitielle?
– Ei tästä ole kuin kilometrin verran.
— Kiitosta vaan ja hyvää illanjatkoa teille sitten!

Lähdin pihasta ihan oikeaa hiekkatietä myöten ja olin tyytyväinen siihen, etten joutunut häpeäkseni soittamaan apua. Olisinhan jossakin vaiheessa varmasti löytänyt takaisin sivistyksen pariin, mutta yön viettäminen metsässä kuusen katveessa ilman ruokaa, juomaa ja tulta olisi voinut käydä luonnon päälle useammallakin tavalla.

Vihdoin kotiin

Matkaa kotiportille oli enää puolitoista kilometriä, mutta juoksujalkaa sitäkään matkaa ei menty vaan hyvin hitaasti. Nyt ei ollut enää mitään kiirettä, vaikka olikin jo pimeää. Laitoin viestin kotiväelle, että tulossa ollaan, mistä varmaankin olivat suhteellisen tyytyväisiä.

Katsoin kartalta seuraavana päivänä, millä alueella olin lopulta liikkunut ja kuinka pitkän matkan. Koska GPS-jälkeä ei siis ollut mistä selvittää kuljettua reittiä ja matkaa, arvioin sen olleen yli 5 kilometriä kaikkine harha-askelineen pelkästään metsäosuudella.

Tietä myöten muun haahuilun päälle vielä reilut 2,5 km, joten ”pienestä” metsäretkestä kehkeytyikin lopulta sitten kunnollinen puolen päivän vaellus Konneveden erämaissa. Nykyään pelkoa joutumisesta metsänpeittoon ei näilläkään alueilla pian ole, sillä metsät ovat ennen pitkää pikaisesti selluna.

 

 

Mainokset

Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kovat paikat Kalajanvuorella


Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Taas mennään…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782
Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784
Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792
Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin


Eräopasopintojeni loppusuoralle sattui vielä valinnaiseksi tutkinnonosaksi valitsemani erä- ja maastoruokapalveluiden järjestäminen ja siihen liittyvä näyttö. Aloin suunnitella näyttöä vasta vain reilu kuukausi ennen varsinaista näyttötilaisuutta, vaikka ajatus siitä, missä se pidetään ja mitä siellä tehdään, olikin jo hautunut padassa pitempään.

Koska toteutin näytön yksin, tarvitsin noin 10 hengen asiakasryhmän. Jos näyttö olisi tehty parityönä, silloin asiakkaita olisi pitänyt olla tuplasti. Lopulta asiakkaita olikin 11, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, koska jos kymmenelle pystyy tekemään ruoat ja järjestämään tarjoilun, voi sen tehdä yhdellekintoista. Asiakkaikseni sain osan jo syksyllä pitämäni erikoisosaamisen näytön asiakkaina olleita ihmisiä, mutta myös joitakin uusia ”naamoja”.

Valmistelu vaatii aikaa

Riippuen siitä, mitä aikoo valmistaa ja millä tavalla (sekä vielä missä sen aikoo tehdä), ennen h-hetkeä voi joutua tekemään reilustikin esivalmisteluja. Jos haluaa ja pystyy, voi kaiken toki valmistaa alusta loppuun ruokailupaikalla, mutta erinäisistä syistä (kuten omaa elämääni helpottaakseni) leivoin menuun kuuluvat ruisleivät ja rosmariinileivän eli focaccian jo aiemmin. Myös ruoassa käytettävät juurekset pesin, kuorin ja pilkoin edellisenä iltana sekä valmistin jälkiruoan uunissa. Pääruokaan kuuluneen paistilihan ostin Juonolan tilalta Konnevedeltä paria viikkoa aiemmin, ja liha sai olla rauhassa pakastimessa siihen saakka, kun se piti ottaa sulamaan päivää ennen käsittelyä ja kypsennystä.

Muut tarvikkeet olivat pääasiassa kauppatavaraa, mutta myös itse poimittuja luonnontuotteita löytyi. Nimittäin syksyllä kerättyjä ja kuivattuja mustatorvisieniä pataruokaan ja jälkiruoan kanssa tarjottavaksi keväällä omasta metsästä kerätyistä kuusenkerkistä valmistettua kuusenkerkkäsiirappia. Kuusenkerkkien keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa, eli kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Tässä tapauksessa lupa keräämiseen heltisi yllättävän helposti.

Kaikkea ei kuitenkaan voi näytön vaatimusten puitteissa tehdä kotikeittiössä valmiiksi, vaan riittävän osan ruoanvalmistuksesta on tapahduttava myös maasto-olosuhteissa, oli se sitten vaikkapa tavallisella nuotiolla tai kotakeittiössä ja tulipadan päällä, kuten minulla. Näytön suorituksen edellytyksenä ei toki ollut sellaisten varusteiden omistaminen, mutta käytin niitä kuitenkin, koska olin ne aiemmin hankkinut. Tarvitseehan niitä muuhunkin kuin pelkkään ruokanäyttöön, eli siis jatkossa eräoppaan ammatissa ja asiakaspalvelussa.

Tähän juttuun minulla ei ole kuvia esivalmisteluista, mutta eivätköhän suurin osa arvoisista lukijoista ole aiemminkin pilkottuja juureksia nähneet.

Pelkästään esivalmistelut veivät hyvän osan edellisestä päivästä ja illastakin. Eipä siinä mitään, koska se, mihin näkee vaivaa etukäteen, helpottaa hommia huomattavasti myöhemmin. Ihan helposti seuraavana aamuna ei kuitenkaan kaikki sujunut…

Pientä pintasäätöä

Poikkeuksellisen luminen on ollut vuoden 2017 joulukuu ja 2018 tammikuu. Mutta pakkasta ei ole ollut juurikaan, eikä myöskään sitä mukaa kunnollisia jääkelejä. Sitä vastoin suojasäätä, räntää ja vettäkin on saatu runsaan lumen lisäksi. Näyttöpäivää edellisenä päivänä oli ollut taas täysi loskakeli, mikä tarkoitti, että kaikki pienet yksityis- ja metsätiet olivat suurella todennäköisyydellä tosi ikäviä ajettavia. Sää ei siis luvannut hyvää näyttöä ajatellen.

Olin käynyt rikospaikalla viikolla yhtenä päivänä, ja jo silloin sinne johtavan tien risteyksessä oli mahtava kasa pääväylältä aurattua lunta. Vaara oli, että sama kasa (tai vielä isompi) odottaisi aamulla sekä minua, näytön vastaanottajaa että varsinkin kaikkia autoilevia asiakkaita, ja luvassa saattaisi olla ylimääräisenä ohjelmanumerona autojen työntämistä, lumitöitä, pahimmassa tapauksessa traktorimiehelle vetoavun soittamista – ja muutama ärräpää siihen sekaan.

Sääkartalla tosin sunnuntaipäivälle oli luvattu pakkasta, joten ihan sohjossa tuskin olisi tarvinnut puskea. Mutta se, mikä olisi lauantaina pehmeää huttua, olisi sunnuntaina sitten renkaita kurittavaa rouhetta ja teräviä jääreunoja. Yritin tavoitella auramiestä lauantaina siinä onnistumatta, joten piti luottaa siihen, että tarvittaessa olisin saanut hänet kiinni näyttöaamuna ennen asiakkaiden saapumista.

Ajelin kohteeseen kaikkine varusteineni, joita oli sitten useampi yksikkö. Onneksi olin jo vuosia sitten hommannut korkeareunaisen ahkion, jolla oli hyvä viedä tavaroita hankea myöten useampi kerralla tarvitsematta kantaa kaikkea yksitellen. Kun pääsin paikalle, tienristeys oli juuri sellainen kuin olin pelännytkin. Siitä oli kuitenkin päästävä yli; onneksi oli alla hieman korkeammalla maavaralla varustettu ajopeli, mutta kaikilla asiakkailla sellaista ei ollut. Soitto auraajalle odotti.

Tiellä olleista ajojäljistä päätellen sitä myöten oli yritetty taiteilla jonain edeltävänä päivänä. Melkoista luikertelua näytti olleen, ja epäilemättä eteneminen tavallisella autolla oli ollut hankalaa. Sunnuntaiaamun pakkanen hieman paikkasi ongelmaa. Sujuvaa meno ei vieläkään ollut, joten päätin tavoitella auraajaa uudestaan. Sainkin hänet kiinni, ja lopulta kävi niin onnellisesti, että tie ja risteys oli aurattu juuri ennen ensimmäisten asiakkaiden tuloa. Kiitos siitä!

Aamu alkoi näyttää lupaavalta pienen epävarmuushetken jälkeen.

Koneet tulille

Pikkupakkasta ja auringonpaistetta sekä valkoisena kimaltava hanki. Siinä olivat palikat kohdallaan. Pienen pakkasen hyvä puoli oli lisäksi siinä, että kylmäketju varmasti säilyi, eikä toisaalta ollut liian kireää, jotta raaka-aineet olisivat päässeet jäätymäänkään. Kun olin saanut kaikki tavarat roudattua paikalle, seuraava toimenpide oli tulien tekeminen. Tuulta ei juuri ollut, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä tuuli vie aina tehoja nuotiosta ja saattaa hankaloittaa ruoanvalmistusta ja lämpimänä pitämistä.

Hätäratkaisu tuulta vastaan olisi ollut kotakeittiön ympärille pystytettävä kuormapeitteestä saatava väliaikainen tuulisuoja, jota en onneksi tarvinnut, sillä se ei olisi ollut ensinnäkään mikään silmänilo ja toisekseen se olisi peittänyt suuren osan hienosta näkymästä.

Lihaa palasiksi ja pöytä koreaksi

Kun kotakeittiössä oli iloinen tuli, ja tulipata vielä odotti sytyttämistään, alkoi paistin paloittelu. Veitsi oli hyvässä terässä ja teki selvää noin kahden kilon sisäpaistista kuin itsestään. Toisella leikkuulaudalla paloittelin pekonin eri veitsellä tietenkin. Tarkoitus oli tehdä burgundinpata, johon kuuluva pekoni sai kunnian mennä isoon Petromaxin valurautapataan ensin ruskistumaan. Sinne perään edellisenä päivänä pilkotut sipulit, seuraavaksi lihapalat ja kun ne olivat ruskistuneet riittävästi, punaviini ja muut ainesosat vähitellen. Lihojen ruskistuttua siirsin padan toisen tulen päälle, jossa koko pata sitten sai kaikessa rauhassa valmistua mureaksi.

Padan kypsyessä oli aika tehdä muita valmisteluja, kuten ruokailupaikan siistimistä ja pöydän kattamista. ”Oikeaan” asiakasruokailuun hankitut Kupilkan retkiastiat saivat palvella ensimmäistä kertaa näytön asiakkaita.

Kotakeittiön kääntyville tasoille tuli tilaa muille keitto- ja paistoastioille, ja koska olin luvannut tarjota vieraille alkuun niin glögiä kuin rosmariinileipää, nostin sekä glögikattilan että muurikkapannun (jossa olin leivän uunissa edellisenä päivänä paistanut) lämpenemään.

Mustikkaista Juhlaglögiä ja ”Mustaa Kissaa”, eivät mitenkään huonon makuisia…

Kello kaksitoista lyö…

Ensimmäiset vieraat ilmoittivat saapuvansa jo puolen päivän aikaan ja haluavansa käydä ennen ruokailua lumikenkäilemässä. Aika tarkalleen kahdentoista maissa tulikin jo enemmistö vieraista. Vastaanotin heidät pysäköintipaikalla ja ohjasin laavulle lämpimän glögin pariin. Pakkasellä glögi teki tehtävänsä eli maistui ja lämmitti. ”Virallinen” tapahtuman alkamisaika oli klo 13, mutta vieraita tuli sen verran porrastetusti, että osa sai glöginsä ja alkupalansa hieman toisia aiemmin. Pääruoka tarjottiin kaikille samaan aikaan.

Laavun sisällä sopii kohtuullisen hyvin ruokailemaan 10 henkeä, yhdelle paikka löytyi pöydän päästä.

Mitä tarjottiin?

Eli alkumaljana oli alkoholiton mustikkainen glögi, lämpimähkönä alkupurtavana rosmariinileipä pannulta ja sen seurana kylmäsavulohi-tuorejuusto-smetana-persiljatäyte sitruunamehulla kipakoituna. Pääruokana oli pitkään ja hartaasti hautunut herkullisesta Juonolan tilan lihasta valmistettu burgundinpata, jossa käytin myös itse syksyllä keräämiäni ja kuivaamiani mustatorvisieniä. Liharuoka sai hautua järkälemäisessä Petromaxin ft12-valurautapadassa, johon olisi toki mahtunut vieläkin enemmän tavaraa kuin mitä nyt siinä oli.

Padan kanssa tarjosin paikalla isolla Muurikan paellapannulla valmistetun juuresmixin, jossa oli bataattia, perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punasipulia. Leipää oli myös, eli niitä samaisia ”reissarin” kokoisia ruisleipäsiä, joita yleensäkin teen. Ruokajuomana oli raikas vesi. Jälkiruokana neljän viljan omenapaistosta, vaahdotettua vaniljakastiketta ja omatekoista kuusenkerkkäsiirappia sekä kahvia.

”Ruoka oli lämmintä ja riittoisaa”

Semmoinen kestoläppä on vuosien varrelta jäänyt muistiin, kun joltakin kysyttiin, miltä ruoka maistui. Ei kehdannut muuta sanoa, kuin että ”No, ainakin se oli lämmintä ja sitä oli paljon”. Tarkoittikohan, että syötiin pitkin hampain vai mitä… Mutta siihen nähden, miten pata tyhjeni ja juureksetkin tekivät santsikierroksen, ruoka näytti tälle porukalle maistuneen. Oikeastaan mitään muuta ei jäänyt jäljelle, kuin pieni määrä omenapaistosta ja kahvinporot. Ja tietysti reilu kasa tiskattavaa.

”Kaik män, mutta piisasi”

Jälkiruoan jälkeen oli pienoinen ihme, että väki jaksoi vielä päättää päivänsä pienellä opastetulla retkellä läheiselle kivenjärkäleelle. Retkipaikassakin siitä kerrotaan, kunhan saan jutun valmiiksi. Tätä kirjoitettaessa se on vielä vaiheessa.

Zen pituinen ze

Tapahtuma näytti olevan vieraiden mieleen, näytön suhteenkin kaikki olennaiset asiat sujuivat hyvin. Vieraiden lähdettyä keskustelimme näytöstä ja muustakin jäljellä olevasta tutkintoon liittyvästä sälästä, ja samalla ja vielä näytön vastaanottajan lähdettyä, keräilin kamppeita ja siistin paikkoja. Päivällä oli mukavasti mittaa, sillä heräsin kuudelta ja olin takaisin kotona myös kuudelta. Aika lailla tarkalleen 12 tuntia tujahti. Vaan mikäpä siinä, kivaa oli. Kiitos vieraille ja muillekin!

Kunnon välineillä oli myös ilo tehdä ruokaa. Varsinkin kotakeittiö, tulipata ja Petromaxin valurautapata olivat loistavia! Pelkästään valurautapadan koko ja paino luovat vankkaa metsäuskottavuutta, ja kun padan huoltaa ja käsittelee asianmukaisesti, se palvelee varmasti käyttäjänsä eliniän, ellei pidempäänkin. Kiinteän kotakeittiön ansiot on myös todettu ja osoitettu, kuten tulipadan käytännöllisyys ja liikuteltavuus. Ja komposiittiretkiruoka-astiat kruunasivat kaiken hyvällä ulkonäöllään ja laadullaan.

Continue reading ”Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin”

Vuosi käy vähiin ennen kuin se loppuu


Niinpähän siinä taitaa käydä. Tarkoituksella olenkin viettänyt joulunseudun ja vuodenvaihteen ihan kotioloissa perheen parissa, enkä lähtenyt koluamaan luolia ja kivenkoloja tai muitakaan luontopaikkoja. Ehkäpä ne siellä 10 000 vuotta olleina vielä vuodenvaihteen jälkeenkin ovat, joten ehtineepi poiketa niitä katsomaan sittenkin.

Tosin lumikenkäilemässä käytiin eilen, ja mukavaahan se oli, kun oli kerran lunta ja kengät. Ensin mainittua ei viime talvena juuri ollutkaan, ja olipa joitakin vuosia takaperoisesti sellainenkin talvi, ettei ollut lunta ensinkään. On se vain melkoista veivausta nykyään noiden säiden kanssa. Tämänvuotisesta lumimäärästä tulevat mieleen 80-luvun talvet, jolloin puolikin metriä lunta ei ollut homma eikä mikään.

Monta kivaa asiaa mahtui tähän vuoteen, mutta lisääkin olisi mahtunut. Ehkä yksi mukavimmista oli itsenäisyyspäivän #metsälinnanjuhlat. Valitettavasti jäille ei oikein vielä pääse, eikä kannata yrittääkään, jos ei ehdottomasti halua joutua uimasilleen ja testaamaan pelastautumista omin voimin tai avustettuna.

Vuoden 2018 keväällä toivon mukaan valmistun viimein erä- ja luonto-oppaaksi, ja samaten pääsen lopulta tarjoamaan metsäkylpyretkiä ja niihin liittyviä palveluja sekä muutakin. Hiljaa hivuttamalla kyseisiä tavoitteita kohti mennään, vaikka ehkä joidenkin mielestä liian hiljaa. Kyllä se siitä, vaikka vähän kestääkin.

En tee mitään uudenvuodenlupauksia. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi lupauksiani, mutta esitän mieluummin toiveen, että saisin toteuttaa ainakin joitakin unelmiani vuonna 2018. Osa on kiinni itsestä, mutta osa ei. Tai sanotaanko niin, että joitakin juttuja on ollut kehitteillä, joiden toivoisin konkretisoituvan. Ehkä ei niinkään unelmia, mutta kuitenkin.

Onnekasta ja jännittävää uutta vuotta, ja kiitos tähän mennessä horinoitani lukeneille! Toivottavasti jotakin puutaheinää saan puitua vuonna kaksituhattakahdeksantoistakin!

 

Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Täältä pesee ja linkoaa! Savotalla tehdään kieli poskessa vakavasti otettavia tuotteita


Pohjoisessa Keski-Suomessa, Karstulassa, sijaitsee yritys, jonka valmistamien tuotteiden testaus ja markkinointi ei ole ihan siitä perinteisimmästä päästä – ainakaan kaikilta osin. Vai oletteko kuulleet, missä muualla esimerkiksi rinkkoja vedetään mönkijän perässä pitkin pöpelikköä, pudotetaan ilma-aluksesta pitäjään tai lingotaan sissiteltta maata – tai ainakin Karstulaa – kiertävälle radalle? Taikka kun karpaasi vetää leukoja roikkuen repun hihnoista? Totta se kuitenkin on.

Yrityshän tunnetaan nimellä Savotta, ja sen tarinan alkamisesta vuonna 1955 niin yrityksen tuotteissa kuin toimintakulttuurissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia ja kehitystä, joka jatkuu edelleen. Tukevasti omilla jaloillaan seisovassa perheyrityksessä mennään nykyään jo kolmannen sukupolven edustajien tahtiin. Tuotekehitys ja tuotanto pyörii sellaista vauhtia, että siinä on äijillä parta suorana.

Tyylikkään eräkämppähenkisessä taukohuoneessa on ikään kuin sisustuksellisina elementteinä lukuisia Savotan valmistamia tuotteita.

Sain tilaisuuden vierailla eräänä päivänä Savotan tehtaalla, jossa minut ottivat vastaan yrityksen nykyinen toimitusjohtaja Elmo Valkeinen, AD Manager Julius Valkeinen ja myyntiedustaja Jyri Yläpöntinen. Lisäksi tulijaa tarkastelemaan tapsutteli firman ”terapiakoira”, mikä selvitti sen, että ovesta sisään astuessani näin ensimmäisenä toimistohuoneen ovella turvaportin.

Ajattelin jo, että kukahan äijä sieltä ensimmäisenä hyökkää, mutta näitä miehiä eivät kuulemma matalat portit pidättele, vaan pitää olla ihan kunnon häkki. Niin vauhdikasta menoa tässä työpaikassa on – kuten Savotan videoistakin jo näkee.

SAVOTTA-1723
Savotalla tehdään töitä vakavissaan, mutta ei vakavalla naamalla. Pöydän ääressä Savotan toimitusjohtaja Elmo Valkeinen (oik.) ja Art&Design Manager Julius Valkeinen. Taustalla seinällä Savotan suosittua Jääkäri-mallistoa sekä klassikoksi jo muodostunut satulareppu (oik.)

Reilussa 60 vuodessa on tultu pitkä matka, joka jatkuu edelleen

Savotan alkumetrit kuljettiin itse asiassa nimellä Pylkönmäen Nahkatyö, ja ensimmäiset tuotteet olivat metsureiden reppuja, rukkasia ja kasseja, josta Savotta-retkeilyväline-nimiseksi muuttunut yritys siirtyi valmistamaan myös telttoja, rinkkoja ja muita kantolaitteita.

Savotan Karstulan-tehdas perustettiin 60-luvulla, ja se on nykyäänkin samalla paikalla ”siinä kansakoulun näköisessä rakennuksessa” Onnelan teollisuusalueella. Elmo Valkeisen vanha kotipaikka on ihan tehtaan vieressä, muutaman kymmenen metrin päässä.

Eipä ollut Elmonkaan vanhemmilla pitkä työmatka, voisipa jopa sanoa, että ryhtyivät ”tuumasta toimeen”.

Uusi sukupolvi tuo mukanaan uusia ideoita, mutta vanhoissa hyvissä arvoissakin pysytään edelleen, kuten siinä, että tuotteiden pitää olla pitkäikäisiä – jopa todella pitkäikäisiä – jolloin voidaan puhua vilpittömästi kestävästä kehityksestä. Pitkäkestoisten tuotteiden lisäksi Savotan yksi perusajatuksista on tarjota ammattitaitoisille työntekijöille pitkät työurat, ja vastikään eläkkeelle jäikin yli 50 vuotta talossa ollut työntekijä.

Työntekijöitä on tällä hetkellä Karstulassa 38 ja Viron Tartossa 34. Vuoden 2018 loppuun mennessä savottalaisia tulee olemaan yhteensä sata. Tuotanto pyörii yhdessä vuorossa.

Kankaiden leikkauslinjaa. Homma on pitkälti käsityötä, jota automatisointi tukee ja tehostaa.

Legendaarisia tuotteita

Isäukkoni oli eläessään innokas Lapin-kävijä ja eräilijä. Joskus 80-luvun puolella hän hommasi yhden Savotan tunnetuimmista rinkkamalleista, edelleen saatavilla olevan erittäin eräuskottavan Savotta 906:n. Isokokoinen putkirinkka oli silloinkin vain harvojen herkkua, mutta koska olin vielä silloin nuori pojankossi, en osannut yhtään arvostaa kyseisen rinkkamallin käytettävyyttä ja kestävyyttä. Siihen meni reilusti yli 20 vuotta.

Savotan 906 odottamassa kuljetusta Skotlannin-matkalta kotiin Tikkakoskelle Helsingin linja-autoasemalla vuonna 1990. Samana vuonna silloiset presidentit Mihail Gorbatsov ja George Bush Sr. tapasivat Helsingissä.

Harmikseni totesin Savotan pojille, että rahapulassani luovuin männä kesänä tuosta mahtavasta rinkasta, jota ei tarvinnut millään tavoin korjailla koko sen omistusaikana (lentoaseman kuljettimessa repeytynyttä lantiovyön solkea lukuun ottamatta). Senkin rikkoutuminen oli ihan oma moka, mitäs menin jättämään hihnat huonosti repsottamaan.

Nykyisin sekä Puolustusvoimille että tavallisille siviilikäyttäjille valmistettavien reppujen aatelia ovat Jääkäri-sarjan tuotteet, joiden kehityskulku on ollut pitkäjännitteistä ja innovatiivista. Vihreä perusväri on ja pysyy, mutta esimerkiksi 80-luvulla erävaelluksen SM-kisoja varten kehitetty Savotta 608 oli aikaansa edellä niin värityksensä kuin tiettyjen ominaisuuksiensa osalta. ”Kuusnollakasin” jälkeen tulivat Rajavartiolaitoksen tarpeisiin suunnitellut Rajapartio-reput, joista muokkautui lopulta Jääkäri-tuoteperhe.

Savotta 608:n sinipunaisesta kuosista palattiin Jääkäri-mallistossakin takaisin vihreään, joka on kieltämättä erähenkisempi väri.

Savotan tuotevalikomissa on tietysti rinkkojen ja reppujen lisäksi paljon muutakin.  Kattavan luettelon saa tsiigaamalla heidän omia tuotesivujaan, mutta ostaa tuotteita voi vain Savotan jälleenmyyjiltä. Teon alla oli tehdasvierailuni aikana mm. sairaalatelttoja, reppuja eri työvaiheissaan ja myös ahkioita, joitakin mainitakseni.

Savotan ahkioita valmistumassa. Tehtaalla taipuu muotoonsa niin lasikuitu kuin alumiini.

What the heck is MOLLE?!?

Paljastan tässä ammottavan avannon yleistietämyksessäni. Kun Elmo, Julius ja Jyri puhelivat Mollesta, niin nyökkäilin kuin olisin ollut koko ajan kartalla enkä kahvilla, vaikka kahvikuppi olikin edessäni. Vissiin eivät puhuneet Rauni Mollbergista…

No, Mollehan on oikeasti kirjainlyhenne MOLLE, joka toisella kotimaisella tarkoittaa MOdular Lightweight Load-carrying Equipment. Se on alun perin USA:ssa armeijan käyttöön suunniteltu kevyt modulaarinen kantojärjestelmä, jossa perusrunkoon (taisteluvälineliivi tms.) tai muihin MOLLE-yhteensopiviin varusteisiin – vaikkapa Savotan Jääkäri-reppuihin – voidaan liittää erilaisia tarviketaskuja ja muita varusteita. MOLLE-järjestelmän nerokas idea perustuu alusmateriaaliin tasaisin välein ommeltuun standardoituun mollekujastoon. Kujaston aukkojen läpi voidaan pujottaa erilaisten varusteiden kiinnityshihnat.

Melkeinpä vain mielikuvitus on rajana järjestelmän laajennettavuudelle, sillä MOLLE-systeemiä voidaan täydentää käytännössä millä tahansa yhteensopivalla varusteella. Mikä parasta, eri valmistajien MOLLE-vermeet sopivat yhteen toistensa kanssa juuri tuon standardin ansiosta.

Erilaista MOLLE-yhteensopivaa kampetta Savotan esittelyseinällä.

Jos esimerkiksi perusrepussa tai -rinkassa on käyttäjän mielestä liian vähän taskuja tai ei ole riittävästi paikkoja erinäiselle ryönälle, niin MOLLE:a käyttäen repun voi ängetä niin täyteen kaikkea mielestään tarpeellista kuin vain paikkoja ja tilaa riittää. Järjestelmää hyödyntäviä varusteita on laajasti tarjolla käytössä niin sotilas- kuin siviilimaailmassa.

Omasta armeija-ajasta on kohta jo 25 vuotta, eikä silloin ollut tuommoisia ominaisuuksia ”tornifirman” vehkeissä ainakaan meillä, vaikka muita Savotan tuotteita varmasti silloinkin jo oli käytössä, kuten puolijoukkuetelttaa, makuupussia ja sen semmoista. Onhan Suomen Puolustusvoimat Savotan suurin kotimainen asiakas ja arvostettu yhteistyökumppani jo vuosikymmenten takaa ja edestä.

Ei ainoastaan armyjermuille vaan myös tavallisille käyttäjille ikään, kokoon ja sukupuoleen katsomatta.

Aktiivinen ja kekseliäs markkinointi ja sosiaalinen media tärkeitä liiketoiminnan kasvattajia

Savotan toimitusjohtaja Elmo Valkeinen kertoi myynnin kasvaneen viime vuosina vauhdilla kymmenien prosenttien tahtia. Osasyyllisenä siihen voitaneen pitää erittäin aktiivista ja monin tavoin ”laatikon ulkopuolista” markkinointitaktiikkaa, jossa sosiaalisella medialla – tuttavallisemmin somella – on tärkeä rooli.

Elmo Valkeinen kertoo, miten ajatus puolijoukkuetelttojen markkinoinnista syntyi matkalla yritysvierailulle. ”Mietin, että puolijoukkuetelttoja myydään tasaisesti, mutta niitä ei juuri markkinoida millään tavalla. Mitenköhän niitä voisi markkinoida niin, että ihmisiä kiinnostaisi?”, tuumaili Valkeinen katsellessaan linja-auton ikkunasta näkyviä maisemia. ”Katapultti! Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta se olisi siistiä!”

Savotan sällien mielen syövereistä on puskenut myös viimeisin tähänastisista ehkä hulvattomin markkinointi-idea, ampua Hawu-teltta maailmalle katapultilla.

Pari vuotta myöhemmin lampun syttymisestä katapultin rakennustyöt oli aloitettu, ja vuosi sen jälkeen heittolaite oli valmis.  Loppu onkin sitten historiaa.

Sosiaalinen media, eli nämä Facebookit ja Instagrammarit sun muut, pitää klaarata todella hyvin, koska asiakaskunta ja yhteistyökumppanit ovat pitkälti myös somen käyttäjiä ja seuraajia. Savotan omat FB-sivut ja Instagram sekä Youtube-kanava ovat hyvin seurattuja, ja sisältöä puskee bittivaltakuntaan säännöllisesti ja melko lailla samalla hetkellä, kun jotakin tapahtuu, on tapahtunut tai tulee tapahtumaan.

Savotalla tehdään käytännössä kaikki omin voimin, jopa markkinointivideot. Tietämyskoneen ääressä yrityksen mediapyhätössä Savotan AD Manager Julius Valkeinen.

Myös bloggaajayhteistyö ja yhteistyö erilaisten retkeily- ja erämedioiden kanssa on Savotalle tärkeää. Esimerkiksi suositussa Retkipaikka-blogissa on tehty jo useita tuotetestejä Savotan tuotteista.

Kotimaassa pysytään mutta ulkomaille tähdätään myös

Kotimaan markkinat ovat edelleen tärkeässä osassa, eivätkä ne tule siitä mihinkään katoamaan. Markkinointia suunnataan kuitenkin yhä enemmän myös ulkomaille. Savotan merkki tunnetaan jo useissa eri Euroopan maissa: vientimaina ovat tällä hetkellä Turkki, Tsekki, Saksa, Iso-Britannia ja Ruotsi.

Hyvien yhteistyökumppanien saaminen edesauttaa markkinointia myös ulkomailla. Varustelekan kontaktit Yhdysvaltoihin ovat todella arvokkaita.

Euroopasta etsitään edelleen kasvua, mutta myös U.S. of Amerikka on Savotan tähtäimessä. Savotta tekee tiivistä yhteistyötä strategisen kumppaninsa ja suurimman jälleenmyyjänsä Varustelekan kanssa, jonka avulla ”Karstulan karpaasit” pyrkivät vähitellen valloittamaan myös käymättömät korpimaat rapakon takana. Varusteleka siis hoitaa Yhdysvaltain myynnin ja markkinoinnin Savotan puolesta.

Testataan ja tetsataan

Yritys on vastikään omatoimisen markkinoinnin ohella nelinkertaistanut tuotekehitysresurssinsa ja kiihdyttänyt uusien tuotteiden julkistamista. Savotalla on tällä hetkellä viisi täysipäiväistä tuotekehittäjää.

Savotan tuotteet testataan aina huolella ennen kuin lopullinen tuote lähtee markkinoille. Talon sisällä kunkin tuotteen prototyyppiä kokeillaan ja rasitetaan monin tavoin niin itse tuotetta kuin tuotteen kanssa singahtelevaa sisäistä testaajaa – esimerkiksi ZZ Top -miehen näköistä Harri ”Harmi” Rautiaista – joka muuten esiintyy myös useilla Savotan videoilla.

Taustalla näkyvällä videolla Harmin paikka on katapultin ohjaimissa. Videoilla hänet näkee usein myös reppu selässä tai retkisahaa huudattamassa. Etualalla Jyri Yläpöntinen, joka on myös yksi Savotan mannekiineista.

Lisäksi yrityksellä on joukko luotettuja sanoisinko beta-testaajia, jotka saavat käyttöönsä yhdet mallit, joista saadun palautteen perusteella tehdään vielä ehkä yhdet tuoteversiot. Myyntivalmiista tuotteista saadaan ja pyydetään asiakaspalautetta, johon sitten reagoidaan tarvittaessa niin, että sitten seuraavassa tuote-erässä nähdään vielä entisestäänkin hiotumpi versio.

Missään tapauksessa mikään versio, joka lähtee myyntiin, ei ole niin sanotusti juosten pissitty, vaan kaikki tehdään alusta alkaen niin vimpan päälle kuin mahdollista. Savotta ei myöskään tarkoituksellisesti ”huononna” kuluttajatuotteitaan verrattuna puolustusvoimien tai viranomaisten käyttöön tarkoitetuista, vaan kaikesta pyritään tekemään yhtä hyvää käyttäjäkunnasta riippumatta.

Hawuja p%&@!

Legendaarinen lausahdus Oberstdorfin talvikisoista vuodelta 1987 sopii mielestäni erittäin hyvin Savotan tämän hetken kuumimpiin – kirjaimellisestikin – tuotteisiin. Armeijan käyneet muistavat varmaan vielä tosi hyvin (joskus ehkä valitettavasti) leiriviikot luonnon lahkeissa, majoitukset puolijoukkue- tai sissiteltoissa. Samaten savuttavat kamiinat, märät puut ja pienessä pintahorteessa vietetyt kipinävuorot ovat saattaneet jäädä ikuisesti mieleen.

Mutta maailma muuttuu, ja teltat sekä tulisijat sen mukana. Savotan tuotevalikoimaan kuuluvat nimittäin pitkälle kehitetyt Hawu-teltat ja -kamiinat. Nerokkaita toiminnallisia ominaisuuksia sisältävät teltat ja kamiinat ovat nopeita pystyttää ja purkaa, niitä voidaan yhdistellä ja jopa tehdä teltasta avolaavu käden käänteessä. Hawu-telttojen pystytykseen ei edes välttämättä tarvita keskisalkoakaan, vaan teltan saa viriteltyä vaikkapa puun ympärille.

Tehtaan viereen nurmialueelle on pystytetty kaksi eri Hawu-telttamallia: etualalla isompi Hawu 8 ja taustalla Hawu 4. Molempia voi lämmittää.

Vilu ei kapaja teltoissa ollessa, vaan Hawu-telttoja voi myös lämmittää. Teltat saa nopeasti lämpimäksi vaikkapa isommalla, mutta silti kompaktilla Hawu-kamiinalla tai eväslaukun kokoisella Hawu-pellettipolttimella.

Tässä voi olla jopa tulevien toivelahjalistojen kuumin kova paketti! Hawu-poltin menee todella pieneen tilaan.

Tekniikkaa löytyy myös isommasta kamiinasta, joka kävisi sekin vaikka pelkäksi sisustuselementiksi, ellei suorastaan huutaisi pääsyä tulille.

Tämän kamiinan sisällä on mm. palamista tehostava aaltoarina.

Logistiikkaakin on mietitty, sillä tulisijojen varusteisiin kuuluu myös rullapiippu, joka supistuu kuljetusta varten 30 cm pitkäksi rullaksi mutta josta tulee kuin taikurin hatusta vetämällä täysimittainen kaminan savutorvi, kunhan vähän kikkailee.

Monenlaisia torvia. Kuljetuskoossa menee vaikka repun sivutaskuun, koottuna lähes koripalloilijan mittainen.

Paljon sanomatta jää

Kun istuskelimme kahvihuoneessa turinoimassa, nauhurina toiminut varakännykkäni tallensi tunnin verran juttua, mutta purettua sain sitä vain parikymmentä minuuttia.  Eli asiaa olisi ollut vielä ja paljon, mutta kaikkea ei pysty nettiin latomaan. Hyvin näyttää kuitenkin olevan hommat hallussa Savotalla, joka lataa ja varmistaa laadukkaat tuotteet niin armeijan kuin siviilienkin käyttöön.

Vierailu oli antoisa, ja se vahvisti käsitystä siitä, että vielä Suomessa osataan – ja ennen kaikkea halutaan – tehdä kunnon kampetta. Savotan tuotteet eivät ole mitään halpatallitavaraa, mutta ei pidä ollakaan. Idän ihmemailta voi tilata sitten minkälaisia katiskoja haluaa, jos halpa hinta painaa vaa’assa pitkäikäisyyttä ja kestävyyttä enemmän.