Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Evästä retkelle – äijämäiset (myös naisille) jerkkypiirakat


Pitkäsestä aikaa vähän ruoka-asiaa. Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, miten testasimme Kuivalihakundin jerkyjä, ja tämänkertainenkin kirjoitus sivuaa lihaisaa aihetta. Jerkkytestiin tuli kuivalihalastuja, mutta lihanvalmistusprosessista syntyy myös sekalaista sälpää, eli kuivalihamurua, jolle sillekin varmasti löytyy monenlaista käyttöä erilaisten ruokien teossa.

Savu-Jerkku on maistuvaa sinälläänkin ilman mitään lisämausteita. Maku muistuttaa valmiissa piirakoissa mielestäni pitkälti metwurstia.

Aloitan murureseptien sarjan (yhteensä 3 eri juttua) tällä simppelihköllä ohjeella, joka itse asiassa on vain yhdistelmä hyväksi osoittautunutta Marttojen karjalanpiirakkaohjetta ja omaa optiota sen päälle.

 

Valmistusohje

Kuoritaikina
1½ dl vettä
(1 rkl rypsiöljyä)
3/4 tl suolaa
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja

Sen verran erkanin tuosta ohjeesta että en laittanut taikinaan öljyä laisinkaan. Ehkä jollakin toisella kerralla sitten. Vehnäjauhoina käytin durum-vehnäjauhoja, joita oli säästynyt rosmariinileivän teosta. Tavalliset puolitörkeät vehnäjauhot käyvät luonnollisesti myös.

Täyte
2 ½ dl vettä
2 dl riisiä
7 ½ dl maitoa
1/2 tl suolaa
(1 kananmuna)
+ 100 g pussi Jerkky Savu -kuivalihamurua
pieni kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä

Katso Marttojen sivuilta tarkemmat ohjeet koko piirakkashowsta. Turha minun tässä on papukaijana niitä kuitenkaan toistaa.

Keitin puuron edellisenä päivänä ja seuraavana päivänä tempaisin esiin kuivalihapussin. Kaadoin kuivalihamurun (joka oli itse asiassa sekoitus murumurua että isoimmillaan jopa kokonaisia kuivalihalastuja) pinnoitettuun kattilaan, jossa oli tilkka rypsiöljyä. Kuullotin murut öljyssä ja lisäsin sekaan niin maan perusteellisesti kuivatut mustatorvisienet, jotka hienonsin käsien välissä.

Tällaisenaan ”muru” voi olla hieman liian karkeaa, joten isoimmat biitit kannattanee hienontaa yleiskoneella ennen käyttöä. Mutta näinkin kyllä menee – ja mahassahan se lopulta sitten homogenoituu viimeistään.

Liha–sieniseoksen lisäsin aiemmin valmistamani riisipuuron sekaan, ja täyte oli periaatteessa siinä. Marttojen ohjetta orjallisesti noudattaen ja myös vuosikymmenten takaa mummon piirakanteko-ohjeen mieleeni palauttaen aloin väsätä piirakkapohjia ruistaikinasta uunin lämmetessä.

Käytössä oli isoäidiltäni jääneet piirakkapulikat ja leivonta-alusta, jolla lienee ikää jo ainakin sata vuotta. Mutta hyvässä kuosissa on edelleen. Kyseisellä alustalla mummoni leipoi satoja ja taas satoja piirakoita ja muitakin leivonnaisia.

”350 degrees Fahrenheit”

Paistolämpötila sähköuunissa minulla oli ”vain” 250 astetta, mutta marttaohjeessa se on 275–300 astetta. Celsiusta siis. Jos on puilla lämpenevä uuni käytössä, niin silläkin saapi paistaa.

Lämpötila-asetuksesta nimittäin muistui mieleen myös eräs tapaus opiskeluajoilta, kun olin kylässä emännän opiskelupaikkakunnalla opiskelijasolussa, jossa asusti myös kiinalainen vaihto-oppilas. Tämä vaihto-oppilas laittoi kanankoipia solukämpän keittiön sähköuuniin ja pisti uunin nupit kirjaimellisesti kaakkoon.

Aloin haistella, että joku käryää ja menin katsomaan, kun siellä uunissa kanankoivet alkoivat näyttää hyvää vauhtia mustilta shakkinappuloilta. Katsoin parhaaksi kysäistä kiinalaisopiskelijalta, josko alkaisivat kanansa ehkä olla kohta kypsiä. Uuni oli tosiaan ollut niin kuumalla kuin sen ilman tohoa sai, ja piakkoin olisimme olleet savupirtissä, ellemme olisi kanoja tempaisseet uunista ulos.

Kävi ilmi, että opiskelija oli katsonut jostakin omankielisestään keittokirjasta kanankoipien paistolämpötilaksi 350 astetta, mutta koska heillä päin käytetään Fahrenheitin asteikkoa ja meillä taas Celsiusta, niin suomalainen uuni oli ”hieman” ylilämmön puolella. 350 F on likimain 175 C ja sillä keinoin. Eipä onneksi tarvittu palokuntaa hätiin.

Takaisin piirakoiden pariin

No joo, eli siis piirakat saivat päivettyä uunissa noin 15 minuuttia, ja viimeisen 5 minsan aikana käänsin pellin kerran, koska ainakaan meidän uuni ei paista edestä yhtä hyvin kuin takaa. Pari pellillistä tuli ensimmäisestä taikinaerästä. Täytettä jäi vastaavasti jäljelle, joten paistoin vielä toiset 2 pellillistä pari päivää myöhemmin.

Konneveden kirkkoveneet.

Piirakoiden ulkoasu oli tekijänsä näköinen, mutta maku oli sen verran hyvä, että eivät pitkään voideltuina tarjoiluvadissa vanhenneet. Täyttävän oloisiakin vielä, koska onhan piirakoissa sekä lihaa, riisiä että sieniä sisällä.

Retkievästä parhaasta päästä

Kävin leivontapäivien välissä hieman ulkoilemassa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, ja tietenkin eväänä itsetehtyjä piirakoita. Lämmäyttelin piirakat ritilän päällä oman risukeittimen loimussa. Ulkoilmassa piirakoiden lihaisa – ja omaan suuhuni metwurstia muistuttava – maku oli somimmoilleen. Vain nokare voita päälle, niin sehän oli siinä. Kahvin kanssa erittäin hyvää!

Maistuis varmaan mullekin!

Itse tehty on aina itse tehty

Ei kannata aliarvioida omaa osaamistaan piirakoidenkaan teossa. Minäkään mikään leipuri ole, mutta reseptiä osaan lukea. Enkä oikeastaan muistaisikaan ohjeita ellei niitä olisi paperilla tai netissä koko ajan näkyvillä. Ei tulisi minusta Sukulan kuppiloihin kokkia, jäisivät bongit pyörimään.

Ellen jo sanonut, niin piirakkatäytettä jäi toisellekin leivontakerralle. Silloin sekoitin täytteen sekaan vielä yhden kananmunan, joka notkisti täytettä kivasti, jolloin se oli helpompi levittää kuorien päälle. Käyttämättä on toisen Savu-pussin lisäksi Jerkku HaBa -muru, josta varmaankin ”taion” tulisemman retkiruoan aidoissa retkiolosuhteissa. Kaikkea retkiruokaahan ei tehdä kotikeittiössä!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kuivalihakundin jerkkyä huiviin


Tässä blogikirjoituksessa on luvassa jerkyttäviä paljastuksia.

Alun perin joidenkin lähdetietojen mukaan inkojen peruja olevaa kuivalihaa kutsuttiin nimellä Ch’arki, josta sitten tuli nykykielessä tunnetty jerky. Jos kuivaliha keksittiin inkojen aikaan, se on melko ”tuoretta”, eli 1500-luvulta. Toisissa lähteissä sitä vastoin kuivalihan on sanottu olevan peräisin jopa tuhansien vuosien takaa, jolloin sitä olisi valmistettu joidenkin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen piirissä.

Olipa miten tahansa – kuten usein on – niin kuivaliha ei ole mikään uusi keksintö. Lihan kuivaamista on tehty ympäri maailman jo kauan sitten, sillä se on erinomainen keino säilöä lihaa pitkiksi ajoiksi. Kuivattu liha ei ole sukua kuivatulle vellille, mutta hyvin kuivattu ja suolattu liha säilyy todella kauan syötävänä, ei paina paljon ja on erittäin energiapitoista. Erinomaista eräjoreruokaakin siis.

Teimme lauantaina 3. maaliskuuta 2018 yhteisproggiksen Retkeilyblogi Rinkkaputken kanssa testaten vantaalaisen Kuivalihakundin lähettämiä kuivalihoja. Rinkkaputken edustajaa Sulanderin Heikkiä pyysin mukaan, koska Heikki hanskaa kuvaamisen ja editoinnin kuin Jaakko Kolmonen kyyn grillauksen.

Saarihyppelyä

Sovimme tekevämme kuvaukset Jyväskylän Haapaniemen kupeessa sijaitsevalle Pikku Haapasaarelle, jossa on laavu. Päästyämme laavulle huomasimme kuitenkin, että siellähän on väkeä kuin Trumpin virkaanastujaisissa, joten otimme käyttöön Plään B:n ja hipsimme kauemmas isolle Haapasaarelle, joka on kirjoitettu pienellä, koska se on pelkkä Haapasaari, mutta iso.

Isossa Haapasaaressa on pelkkä tulipaikka, jossa ei ole kuulemma yleensä juuri polttopuita, kuten ei ollut tälläkään kertaa. Onneksi olin ottanut ahkioon laatikollisen omia puita, joilla saimme nuotion savuttamaan mallikkaasti koko kuvauksen ajan. Kamerat ojoon vaan ja maistamaan!

Varasuunnitelman varasuunnitelma olisi ollut tulen tekeminen jäälle, joka on jokamiehenoikeuksin mahdollista, mutta siihen emme joutuneet turvautumaan.

Kotimaista lihaa

Kuivalihakundin jerkyvalikoima on laaja. Me saimme kahdessa Lihalaatikoksi nimetyssä laatikossa kotimaisesta naudanlihasta, sianlihasta ja kananlihasta tehtyä kuivalihaa.

Lihalodju avausta vailla. Kuva: Heikki Sulander / Retkeilyblogi Rinkkaputki

Naudanlihaversiot Jerkku Original, Jerkku Savu, Jerkku Pippuri, Jerkku HaBa ja Jerkku NaGa. Possunliha Porky Smokey BBQ ja kana Ruusteri Lemongrass ja Ruusteri Sriracha. Lisäksi lähetyksessä oli mukana kolmea eri kuivalihamurua, joista kerron erillisen retkiruokajutun yhteydessä.

Koska pääasia oli saada maisteltua kaikki lihat ja videoitua kohtuullisen lyhyessä ajassa setti kasaan, minulla ei valitettavasti ollut aikaa pistää riviin ja kuvata lihoja stillilihakuviin kuin vasta seuraavana päivänä.

Original

Aloitimme maistelun lihojen ”miedoimmasta” päästä eli Originalista. Original on ihan perushyvää kuivalihaa, jonka tuoksu ja maku ovat maltilliset. Liha on helposti pureskeltavaa eikä lainkaan sitkeää. Suolaa on vähintäänkin riittävästi, eli 100 grammassa tuotetta sitä on tuoteselosteen mukaan 9,5 grammaa. Vertailun vuoksi esimerkiksi metwursteissa suolaa on ”vain” noin keskimäärin 4 grammaa.

Jerky ei maistunut kuitenkaan mielestämme liian suolaiselta, mutta jälkeen päin mieli alkoi tehdä hirveästi jotakin makeaa juotavaa, joten oli aivan pakko käydä ostamassa ja kietaisemassa makea siideri kun pääsin reissusta kotiin. Kuivalihojen valmistuksessa on käytetty suolan (joka tulee soijakastikkeesta) lisäksi mm. sokerisiirappia, josta kaiketi tulee lihaan ainakin omaan suuhun erottuva perusmakeus. Heikin sanoin tekstuuri oli ”tuohimainen” ja Originaalissa oli ”laadun vivahde”.

”Perussoossilla maustettu kuivaliha”

Savu

Seuraavana suunvuorossa oli Jerkku Savu. Savua tuli toki nuotiostakin aistit täyteen, mutta kyllä kuivalihassakin selvä savun maku tuntui. Savujerkyssä on oikein hyvä väri, ja makukin varsin bueno. Heikille tuli mieleen savustettu kala (pippurimakrilli), mutta kuivaliha ei todellakaan kalalle maistu.

Aromit ovat Jerkku Savussa kohdallaan, ja savuhan tekee aina hyvän säväyksen ruokaan kuin ruokaan. Varsinkin aito savu eikä mikään savuaromi. Savua on savustettu tuoteselosteen mukaan 12 tuntia pyökkisavulla.

Savun suutuntuma on myös hyvä, ja mikäs on pureskellessa kun on suussa omat hampaat eikä liisatut. Ei hassumpi valinta tämäkään. Parempaan suuntaan omassa makuskaalassa oltiin selkeästi menossa.

Pippuri

Jerkku Pippuri alkoi olla sitten miun maun mukkaan niin sanotusti. Mausteena lihassa on viispippuri (valkopippuri, rosépippuri, viherpippuri, maustepippuri ja korianteri). Vaikka minkä tahansa kuivalihan mässyttäminen saa sylkirauhaset innostumaan, niin pippuri tekee sen vielä tehokkaammin. Jälkimauksi nousee kuitenkin päällimmäisenä korianteri.

Viispippuri on monipuolinen mauste, joka sopii melkein ruokaan kuin ruokaan. Itsekin käytän sitä usein.

Heikin suussa Pippuri tuntui hieman sitkeämmältä, mutta omasta mielestäni ei ainakaan huomattavan paljon. Ainahan lihojen kesken jonkinlaista eroa lienee, vaikka hyvin tasalaatuisilta tähän mennessä maistelemamme lihat olivat olleet. Pippuri on omaan makuun.

HaBa (Habanero)

Chileissä niin sanottuna tehoaineena on kapsaisiini-niminen yhdiste, joka aiheuttaa suun ja ruoansulatuselimistön limakalvoilla polttavan tunteen. Chilipaprikoiden tulisuutta mitataan Scovillen asteikolla, jossa miedoimmasta päästä olevan jalapeño-chilin voimakkuus on muutaman tuhannen scovillen luokkaa (ammattilaiset voivat halkoa hiuksia sitten luettelemalla tarkemmat mitat) ja habanero-chilin potku vastaa keskimäärin 200 000 Scoville-hevosta.

Olisi siis voinut olettaa, että hyppäys peruspippurista habaneroon olisi ollut selkeämpi, mutta ainakaan omassa suussa ei tapahtunut mitään tajunnanräjäyttävää. Räjäyttäminen ei tosin ole ollutkaan Kuivalihakundin tavoitteena HaBa-versiossa vaan pikemminkin aistimus on ”mukavan lievä”, kuten tekstissä kerrotaan.

Kerron nyt jo tässä vaiheessa, että habanerojerkyn liha vaati kaikista maistamistamme lihoista eniten työtä leukaperiltä. Yhdessä vaiheessa olin jo että pitääkö ottaa suuhun joku toinen pala, joka menee pieniksi helpommin, mutta aikansa kun jurskutti niin selvää tuli lopulta. Kyse on saattanut olla valmistuseräkohtaisesta ”poikkeamasta” pikemminkin kuin kuivalihaversiosta. Tai se vaan sitten on sellaista kuin se on.

HaBan pureskelu vaati habaa leuoilta, ja tulisuus jäi mielestäni hieman vaisuksi.

NaGa (Naga jolokia)

Varsinainen showstopperi oli säästetty nautaosastossa viimeiseksi, eli tulisuudessaan habaneroakin stydimmällä chilillä maustettu NaGa. Kyseinen chililajike pomppaa Scoville-asteikolla jo reilusta 800 000 lähemmäs 1,5 miljoonaan scovilleen, joten sitä ei moni välttämättä enää itkemättä niele – jos nauramattakaan.

Tästä huolimatta Jerkku NaGa oli omassa suussa ensimmäinen ja ainoa kuivaliha tästä satsista, joka nippasi edes jonkin verran. Eihän tietysti ole pääasia saada aikaan sellaista kuivalihatuotetta, jota ei pysty laisinkaan nauttimaan ilman lehmällistä maitoa, vaan tätä tulisinta vaihtoehtoakin oli maustettu hyvin maltillisesti. NaGa’n polte tulee selosteenkin mukaan hiipimällä eikä saman tien kun lihan laittaa suuhunsa.

Jos joku haluaa kokea oikein jäätävää poltetta, niin voi varmaankin vetää kyseistä chiliä raakana sisään. Takuuvarmasti todella polttaa mennen tullen, ja jos vaelluksella haluaa herättää retkikunnan muut jäsenet ja pudottaa pöllöt puista karjunnallaan, joka kuuluu aamuriu’ulta, se vain passaa. Mutta tällä kuivalihalla se ei valitettavasti onnistu.

NaGa’n ulkonäkö, maku ja tuntuma suussa ovat kohdallaan. Tummia ovat joka tapauksessa kaikki Kuivalihakundin naudanlihajerkyt, jopa niin, että niitä ei välttämättä erota ulkonäöltä toisistaan. Kiva onkin tehdä sellainen mysteerimix, jossa on sekaisin joka lajia. Sopii hyvin seuraleikkeihin, kun koskaan ei tiedä, minkä aarteen sitä eteensä saa – vai miten se meni.

Ruusteri Lemongrass ja Ruusteri Sriracha: ”Tastes like chicken”

Siihen menivätkin siis nautajerkyt. Vielä oli paketissa jäljellä kaksi eri tavalla maustettua kanajerkkyä sekä peränpitäjänä (ei kuitenkaan välttämättä huonoimpana) yksinäinen possu. Ruusteri Lemongrass on sitruunaruoholla maustettu kanakuivaliha, jonka havaitsimme olevan erittäin rapsakkaa. Siis hyvää pureskella.

Sitruunaruohon ja kanan yhdistelmä toi mukavaa vaihtelua nautamättöön. Mieleeni tuli välittömästi aikoinaan eräässä kiinalaisessa ravintolassa koettu sunlight-elämys. Sitruunaisuus ei ollut kuitenkaan liian voimakasta, mutta en tarkkaan osaa sanoa, peittikö se silti liikaa kanan makua vai ei. Itse kanahan ei maistu juurikaan miltään ilman mausteita, joten periaatteessa toimii.

Kana sopii kevyempään ruokailuun hyvin. Annoksen kalometrit ovat joukon niukimmat.

Kanajerkyistä toinen, eli srirachalla maustettu kuivaliha oli oikeastaan maisteluturneellamme ainoa, joka ei omassa suussa herättänyt tunteita suuntaan eikä toiseen. Ehkä sen ei ollut tarkoituskaan, sillä yleensä chilistä, sokerista, valkosipulista, suolasta ja etikasta valmistettu thaimaalaislähtöinen kastike ei kukkoile tulisuudellaan.

Ulkonäöllisesti ja hammasfiiliksillä mitattuna kanat erottuivat kyllä edukseen. Kana sopii myös hyvin kaloreita laskevalle, sillä koko joukosta sekä Lemongrass että Sriracha sisältävät vain 311 kilokaloria 100 grammaa kohden.

Kanajerkkyjen väri oli suorastaan upea, sillä auringonpaiste korosti sitä entisestään. Kanat olivat myös Heikin makuun. Sopii varmasti hyvin erilaisiin salaatteihin ja vaikkapa jonkin sortin tortillavirityksiin, kun pistetään mukaan vielä muita täytteitä.

”Kyllähän tätä vois työkseen tehdä”, tokaisi Heikki. Viitaten kuivalihan syöntiin. Heikin suosikki oli kirkkaasti Ruusteri Sriracha.

Porky Smokey BBC…BBQ

Päätimme päivämme Porky Smokey BBQ -jerkyllä, joka on porsaan kanslerista valmistettua kuivalihaa huimalla 458 kilokalorin tuomalla uskottavuudella. Tuntuma sekä sormissa että suussa oli tyystin erilainen verrattuna muihin Kuivalihakundin lihoihin. Voisin sanoa, että ”rasvapaakku painaa aortan mutkassa”, kun possua maistoimme.

Rasvaisuus ei siis ollut kummankaan meistä mieleen, joten parempi ehkä käyttää Porkyä yhtenä jonkun aterian raaka-aineena kuin vetää pelkiltään. Energiaa tavarassa on, millä kyllä jaksaa survoa rankemmankin vaelluksen läpi. Hiilareita halajavat eivät Porkystä niitä paljon saa, ja proteiiniakin on enemmän naudanlihajerkyissä. Rasvan määrässä Porky pokkaa Oscarin. Todellistä äijäruokaa.

Savuinen BBQ-soossi toimii maun puolesta jos pääsee rasvan tunteesta yli.

Heikki sanoi olevansa enemmän porsas- kuin nautaihmisiä, joten pisteet menivät sen puolesta Porkylle. Possunlihasta voisin ehkä itse valmistaa vaikkapa aiemmassa blogikirjoituksessa esittelemääni ruokaa. Onnistuuhan se varmasti kuivalihallakin!

Tulihan syötyä

Kun olimme saaneet maisteltua kaikkia testilihoja, saatoin todeta että olihan siinä syömistä. Vaikka jokaisesta otettiin kohtuullisen vähäiset tyypit, ainakin itseni yllätti se, miten täysi olo kuivalihasta tuli. Siinäpähän se yksi jerkyn juju piileekin, että vaikka et olevinaan söisi määrällisesti etkä painollisesti hirveästi, saat silti energiaa ja vatsantäytettä riittävästi jaksaaksesi seuraavalle ABC:lle. Tai no…

Lihoissa on ”laadun vivahde”, kuten Heikki sattuvasti totesi.

Kuten sanottua, Porky oli kaikkein rasvaisinta, ja rasvaisuus tuntui myös näpeissä. Muiden lihojen hypistelystä ei jäänyt sormiin sanottavammin muistoja. Omassa suussa myöskään minkään lihan jälkimaku ei viipynyt kovin pitkään, mutta NaGa närästeli hieman vielä muutaman tunnin päästä. Osasyynä saattoi tosin olla muutama kuppi mustaa kahvia päivän ravintoympyrästä.

Pakkaukset sain avattua vähän niin ja näin, ja pussin suu oli enemmän tai vähemmän kaamean näköinen avaamisen jälkeen. Parannusta pussiteknologiaan on kuitenkin luvassa, sillä Kuivalihakundin tuotepakkaukset muuttuvat kevään aikana, jolloin jerkkypussit voidaan avata siististi ja sulkea uudestaan.

Omassa suussa testaamistamme lihoista ei noussut mikään tietty maku ylitse muiden, mutta mausteiset ja tulisemmat versiot pärjäsivät rankingissa. Heikin suosikki oli siis sriracha-kana. Makuasioista ei kannata kiistellä, eikä tässä tapauksessa ole tarpeenkaan. Kuivalihalla on oma paikkansa retkeilijän ruokakomerossa ja repussa, ja vaikka itse tykkäänkin enemmän esimerkiksi kuivatuista juureksista, lihaakin joskus tarvitaan.

Laadun vivahde

Kuivalihakundin tarina alkoi perustajansa Timo Lahden sanoin vuonna 2010, kun Timo sai tarpeekseen ala-arvoisista teollisen makuisista ja lisäaineita täynnä olevista kuivalihoista. Lähes 10 vuoden tuotekehitys tuntuu onnistuneen, sillä kyllähän Kuivalihakundin jerkyt näyttävät, maistuvat ja tuntuvat laadukkailta.

Vaikka kahvin kanssa.

Tuotekehitystä tapahtuu jatkossakin, ja Kuivalihakundi kuuntelee varmasti tarkalla korvalla kuluttajien mielipiteitä. Itse toivoisin valikoimaan enemmän mausteisia versioita, mutta chilistä saatava tulisuus ei välttämättä ole se pääasia. Jerkymakuja on maailmalla lukemattomia, ja Kuivalihakundin jo sinällään laajasta makuvalikoimasta varmasti moni löytää tai on jo löytänyt oman suosikkinsa.

Mistä löydät?

Kuivalihakundin tuotteita löytyy luonnollisesti verkkokaupan lisäksi monilta jälleenmyyjiltä ympäri maata. Timo kiertää myös erilaisilla messuilla ja tapahtumissa markkinoimassa tuotteitaan, ja tätä kirjoitettaessa hänet voi nähdä ja tulla ostamaan lihoja myös Jyväskylässä 21.-22.4.2018 pidettävillä Retkelle-messuilla.

Teimme Heikin kanssa myös videon lihojen maistelusta! Sen näet nimittäin tästä.

Yhteistyössä

Kuivalihakundi.com

Metsänpeitossa (ja savenkin)


Kun lueskelin paria kirjaa, joissa puhuttiin metsänpeittoon joutumisesta ja metsään eksymisestä, aloin muistella erästä tapausta kymmenisen vuotta sitten. Metsänpeittoon joutuminen on ainakin nykyaikana enemmänkin kansantarua ja kuvitteellista, eksyminen todellista totta ainakin silloin, kun se todella tapahtuu. Joskus nämä kaksi asiaa saattavat sekoittua keskenään.

Sukkela suunnistaja

Päätin lähteä lähellä kotiani olevaan metsään kerran seikkailemaan ilman karttaa ja kompassia, joita en yleensäkään hirveästi käyttele. En ottanut myöskään mukaan GPS-laitetta, koska mihinkä sitä nyt käytännössä kotimetsissään tarvitsee – ei mihinkään. Eihän näissä metsissä pysty eksymään, koska lähimpään taloonkin on vain muutamia kilometrejä korkeintaan. Missään erämaissa siis ei olla, vaikka hirviä, karhuja, ilveksiä ja susiakin silloin tällöin liikkuu melkeinpä nurkilla.

Hilppasin siis metsätieltä metsän siimekseen ilman sen suurempaa päämäärää tai suuntaa, kunhan kulkisin. Päivä oli loppukesästä kuitenkin vielä pitkä(hkö), joten pelkoa pimeän tulosta ei suuremmin ollut.

Jossakin vaiheessa kuitenkin sisäinen simpanssi teki temput ja kääntyi ympäri 180 astetta, jolloin se suunta, josta mielestäni olin tullut, ei enää pitänytkään paikkaansa. Lienenkö astunut huomaamatta maahisen jalanjälkiin, jotka kuulemma ovat takaperin. Kun tavallinen ihminen astuu niihin, sanotaan, että silloin joutuu metsänväen johdattelemana aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olisi oikeasti menossa.

En tietysti hätääntynyt, koska en ollut voinut reilussa parissa tunnissa vaeltaa kovinkaan kauas lähtöpaikastani, mutta olin silti totaalisen tietämätön tarkasta olinpaikastani. Tien ääniäkään ei kuulunut, ainoastaan metsän puiden humina ja satunnaiset lintujen äänet. Tai eihän tie itsessään ääntele, vaan sillä liikkuvat ajoneuvot.

Hämärän rajamailla

Alkoihan se ilta hämärtyä jo lopulta, ja kotiinkin olisi pitänyt päästä. Olin sentään ottanut puhelimen mukaan, että saatoin soittaa emännälle olevani ihan kunnossa ja täyspäinenkin mutta että paluuseen saattaisi mennä hieman odotettua pidempään. Elin vielä sitä aikaa, jolloin hipelöintipuhelimet vasta tekivät tuloaan, eli kännykässä ei ollut kuukkelikarttoja eikä muitakaan. Soittaa sillä sentään pystyi.

— Täällä menee vielä hetki.
— No mikä siellä on?
— Ei varsinaisesti mikään, en vain tiedä, missä nyt olen. Soittelen sitten jos en pääse pois ennen pimeän tuloa, että tiedätte sitten tulla etsimään. Tai sitten olen yötä metsässä ja yritän päästä aamulla ihmisten ilmoille.

Se on aina jännää, että päivännäöllä ja hyvissä voimissa sitä voi mennä vaikka mistä kuin jänis konsaan, mutta kun virta alkaa huveta samoilijasta ja varjot pitenevät, alkavat myös kannot nostella päätään ja juurakot köyristellä selkäänsä ikään kuin valmistautuen lähtemään pimeän tullen omalle vaellukselleen. Jokainen mätäs on hämärän rajamailla vähintään tuplasti suurempi ja kuoppa saman verran syvempi kuin päivällä.

Kun konstit loppuu, otetaan keinot avuksi

Ilman suunnistusvälineitä liikkuvan pitäisi osata luonnon omista merkeistä määrittää ilmansuunnat. Voi käyttää kellotaulua ja auringon asemaa hyväkseen tietääkseen, missä ilmansuunnassa aurinko mihinkin aikaan on. Tai sitten voi katsoa, missä puolella sammal kasvaa puussa tai muurahaispesä kekottaa. Yöllä voi yrittää suunnistaa taivaankappaleiden soittolistan mukaan. Kolmas vaihtoehto on olla käyttämättä mitään edellämainituista ja talloa vailla tajua mistään vain johonkin suuntaan.

Oma logiikkani kyseisenä päivänä oli etsiä metsästä iso oja ja lähteä kulkemaan sen vartta pitkin ajatuksena, että kai se jossakin vaiheessa tulee metsänreunaan, että pääsee sentään pois metsästä ja vaikka pellolle. Tai ojasta allikkoon, kuten sitten seuraavaksi kävi.

Lopulta tulin kuin tulinkin metsänreunaan ja näin edessäni kynnöspellon, jota reunusti suuri pelto-oja. Katselin, mistä kohti pääsisin jalkojani kastelematta yli ojasta ja pellon puolelle. Ojanpenkka näytti kohtalaisen jyrkältä ja korkealta, mutta olin tyytyväinen, että sentään yöksi ei tarvinnut metsään jäädä. Minkäänlaisia yöpymisvarusteita – saati tulentekovehkeitä – en myöskään ollut mukaani ottanut.

Ojanpenkka sucks

Kun viimein olin löytänyt ylityspaikan, jossa pieni koivu oli sopivasti kaatunut ojan päälle niin, että siltä saattoi ponnistaa, hyppäsin reteästi puunrungolta pellon puolelle. Upposin siinä samassa niin sanotusti kultamunia myöten saviseen penkkaan. Yritin päästä irti, mutta penkka pitikin otteessaan tiukasti kuin kuristajakäärme saalistaan. Tuumasin, että tähänkö se päättyi tämän pojan maallinen vaellus, sillä savi oli todella kylmää ja irti pääseminen tuntui lähes toivottomalta.

Tästä huolimatta onnistuin jollakin tahdonvoiman tapaisella taikuudella nitkuttelemaan itseni vähin erin vapaaksi ja hilaamaan ylä- ja alavartaloni penkasta ylös. Työvoitto. Kengät ja lahkeet näyttivät siltä, kuin olisin käynyt kahluureissulla lietelanta-altaassa. Eivät sentään haisseet siltä.

Huomasin, että olin tullut itse asiassa pois metsästä paikkaan, jonka tunnistin edellisvuodelta. Silloin olin vain patikoinut samaisen aukon toiselle reunalle. En ollutkaan niin hukassa kuin kuvittelin yhdessä vaiheessa olevani. Nyt ei muuta kuin kauempana näkyvän talon suuntaan ja siitä kotiin. Tai sitten ei.

Kautta kiven ja kannon

Pelto oli ylempänä rinteessä, ja sen ja talon väliin jäi vielä hakattu alue, jossa oli kantoja ja kiviä sekä kivien siirtelystä jäljelle jääneitä kuoppia. Ojanpenkasta irti pääseminen oli verottanut ennestään vähenneitä voimia. Jalat kävivät jatkuvaa kamppailua siitä, kumpi niistä saisi mennä ensin. Toinen toiselle suivaantuneena päätti, että sinähän et tästä mene ja teki tehokkaan kamppausliikkeen.

Seuraavassa hetkessä löysin itseni suuren kuopan pohjalta selältäni kuin kilpikonna. Tein nopean itsediagnoosin, että olinko sattumalta onnistunut katkaisemaan joko jalkani, käteni tai molemmat tai satuttamaan itseni muutoin. Ehjältä tuntui, ja tässä vaiheessa purskahdin jo nauruun. Melkoiseksi könyämiseksi reissu on mennyt, eikä sille voinut kuin nauraa.

Ei haukku haavaa tee

Viimeisetkin ylpeyden rippeet karistaneena kävelin kivisen rinteen alas kahta vesilammikkoa erottavan kannaksen yli ja nousin talon pihaan peltotietä myöten. Talon pihassa oli koira, joka ei varmaankaan tiennyt, mitä tuumata eteensä ilmestyneestä äijästä, jonka housut olivat savikerroksen peitossa ja takki muuten nuhjaantunut. Varminta oli haukkua niin perhanasti.

Koira piti sen verran kovaa loilotusta, että pian rappusille ilmestyi talon isäntä, jota tietysti tervehdin ystävällisesti.

— Iltaa! Jos ihmettelette, mikä mies se tähän aikaan nurkissa liikkuu, niin läksin vähän päivällä suunnistamaan.
– Iltaapa iltaa. Oliko rankkakin reissu?
– Ei tavallista rankempi, muutama kaatuminen ja juuttuminen savipenkkaan. Kyllä se tästä, kun nyt ollaan jo näemmä ihmisten ilmoilla. Onko tästä muuten vielä pitkä matka pikitielle?
– Ei tästä ole kuin kilometrin verran.
— Kiitosta vaan ja hyvää illanjatkoa teille sitten!

Lähdin pihasta ihan oikeaa hiekkatietä myöten ja olin tyytyväinen siihen, etten joutunut häpeäkseni soittamaan apua. Olisinhan jossakin vaiheessa varmasti löytänyt takaisin sivistyksen pariin, mutta yön viettäminen metsässä kuusen katveessa ilman ruokaa, juomaa ja tulta olisi voinut käydä luonnon päälle useammallakin tavalla.

Vihdoin kotiin

Matkaa kotiportille oli enää puolitoista kilometriä, mutta juoksujalkaa sitäkään matkaa ei menty vaan hyvin hitaasti. Nyt ei ollut enää mitään kiirettä, vaikka olikin jo pimeää. Laitoin viestin kotiväelle, että tulossa ollaan, mistä varmaankin olivat suhteellisen tyytyväisiä.

Katsoin kartalta seuraavana päivänä, millä alueella olin lopulta liikkunut ja kuinka pitkän matkan. Koska GPS-jälkeä ei siis ollut mistä selvittää kuljettua reittiä ja matkaa, arvioin sen olleen yli 5 kilometriä kaikkine harha-askelineen pelkästään metsäosuudella.

Tietä myöten muun haahuilun päälle vielä reilut 2,5 km, joten ”pienestä” metsäretkestä kehkeytyikin lopulta sitten kunnollinen puolen päivän vaellus Konneveden erämaissa. Nykyään pelkoa joutumisesta metsänpeittoon ei näilläkään alueilla pian ole, sillä metsät ovat ennen pitkää pikaisesti selluna.

 

 

Melkein kuin Saariselällä – paitsi että Mustikkavuorella


Jos on persus avoinna 24/7 kuten meikäläisellä, haaveet matkasta Lappiin pysyvät haaveina. Siksipä on todellinen onni, että hienoihin maisemiin pääsee hankkijanlakkibudjetillakin. Pyrin tekemään vähintään kerran viikossa reissun Rautalammille, mutta en aina välttämättä kansallispuistoon, vaikka kiva paikka sekin on.

Tammikuun 10. päivänä poikkesimme Rautalammin Hanhitaipaleessa sijaitsevalle Mustikkavuorelle Retkeilyblogi Rinkkaputken Annen ja Heikin kanssa vain hetkeksi, mutta nyt viimeisenä tammikuun päivänä tein ihan reilun retken vuorelle uudestaan. Itse asiassa laitoin ilmoituksen lumikenkäilyretkestä ylläpitämälleni Metsäkylpy Suomi -Facebook-sivulle, koska vuori on osoittautumassa varsin mainioksi retkikohteeksi.

Esimerkiksi Metsähallituksen laatimassa Etelä-Konneveden suojelualuekokonaisuuden hoito- ja käyttösuunnitelmassa Mustikkavuori mainitaan yhtenä kohteena, joka on maisemallisesti, geologisesti ja muiltakin luontoarvoiltaan arvokas. Sitä se toden totta on.

Retken ajankohta oli sään puolesta optimaalinen, mutta keskellä viikkoa työpäivänä (niille ketkä siis ovat työelämässä ja päivätöissä) tietysti hieman haasteellinen, joten en odottanutkaan mitään suurta yleisöryntäystä. Lopulta matkaan lähti yksi ilmoittautuja, mikä ei sinänsä haitannut mitään, sillä kuten hänellekin totesin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, oli muita retkeilijöitä tai ei.

Kun kello kymmenen löi, suuntasimme ilman lumikenkiä vuorta kohti tietä pitkin, sillä tasaisella ja kovalla pohjalla lumikengin kävely tuntuu varsin oudolta. Mustikkavuoren päälle on oikeastaan turha yrittää sen itäreunalta muiden kuin kalliokiipeilijöiden ja vuorikauriiden, joista viimeksimainittuja ei tietääkseni tässä maassa ole. Senpä vuoksi kiersimme ihan reilusti vuoren koilliskulmalle, josta lähtee vuoren päälle kartassakin katkoviivana näkyvä vanha metsäkoneen jälki.

Hanki kantoi juuri sopivasti, ja jälkeä pitkin nouseminen vuorelle oli yllättävän näppärää. Kyllähän se reisiin ja hengityseläimiin otti silti, mutta oli ehdottomasti sen arvoista. Päästyämme tarpeeksi ylös kuusikon suojista silmiemme eteen avautuivat maisemat, joita voisi huonollakin mielikuvituksella kuvailla upeiksi.

Suotta ei ole Etelä-Konneveden kansallispuiston seutua kuvailtu hyvin lappimaiseksi. Kuin olisi tuntureilla. Puita on tietysti huomattavasti enemmän.

Mustikkavuoren laella oli niin avointa, että siellä olisi mahtunut vaikka hiihtämään tai päästelemään liukulumikengin. Mielenkiintoista olisi ollut kokeilla myös uutuutena markkinoille tulleita vaahtolumikenkiä, joiden toimivuudesta kunnon hangilla ainakin tässä vaiheessa minulla vallitsee melkoinen epäusko. Todistakoon joku uskomukseni vääräksi.

Kovin korkealle aurinko ei vielä tammikuun lopulla nouse, mutta kaikki käy, kunhan paistaa.

Minulla oli omat muoviset TSL:t ja retkikaverilla putkirunkoiset ”kalvokengät”, jotka näyttivät toimivan maastossa suurin piirtein yhtä hyvin. Itsellä oli vain yksi sauva, perinteisesti rottinkinen, jollaista käytän luolanetsintäreissuillanikin. Kaverilla teleskooppisauvat.

Voisiko parempaa tapaa viettää päivää ollakaan kuin lumikenkäily tällaisella ilmalla? Ei tule heti mieleen…

Jos ovat näkymät Kalajanvuoren päältä hulppeat, ei Mustikkavuorikaan juuri kalpene maisemissaan. Konnevesi-järven ja Käpynänlahden rannat ovat parhaimmillaan vain noin 700 metrin päässä, ja kirkkaalla ilmalla näkyvyyttä on vesien ja metsien yli kilometri- ellei peninkulmatolkulla.

Näitä maisemia ei kyllästy ihailemaan. Omasta ja monen muunkin puolesta toivoisin niiden säilyvän.

Mitä useamman askeleen otin lumikengillä vuorella, sitä suuremman vaikutuksen paikka minuun teki. Patikoimme sopivaa reittiä etsien Mustikkavuoren itäreunalle saakka, jossa sitten odottivat yhtä lailla suupielet ylöspäin vetävät näkymät.

Hitsin pampula, mikä vuori!

Mustikkavuoren korkein kohta jää vain hieman alle 200 metrin merenpinnasta, mutta verrattuna vuoren alapuolisiin pieniin lampiin, se on yli 90 metriä korkeammalla. Sellaisen korkeuseron jo huomaa ja tuntee.

Jyrkänteen reunalle ei tehnyt mieli hivuttautua, sillä alaspäin olisi ollut nopea, mutta kivulias matka. Mustikkavuoren eräässä noin 60 metriä alempana olevassa kallionseinämässä on luola, mutta epäilen, että myös ylemmän jyrkänteen seuduilla saattaa jonkinlaista luolamaista rakoilua olla. Sitä ei vain pääse varmistamaan muuten kuin köysien avulla. Valitettavasti sitä(kään) osaamista ei vielä ole tullut hankittua.

Ihasteltuamme maisemia silmiemme ja kameroidemme kautta päätimme käydä palailemaan takaisin, sillä olihan meillä vielä eväätkin syömättä ja aikataulunsa itse kullakin. Näin mainiosta paikasta ei vielä yhdellä käynnillä saa lähellekään tarpeekseen, mutta se hyvä puoli siinä on, että vuorelle pääsee varmasti uudestaankin.

Lumi kantaa tosi hyvin, mutta vuoren päällä on myös syviä painanteita, joihin astumista on syytä varoa.

Mustikkavuoren päällä maastonmuodot ovat sen verran vaihtelevia, että kaukomaisemaa ei joka kohdasta pääse näkemään. Onneksi vuorella on ympäristöään korkeammalla olevia kohoumia, joille nousemisen avarat maisemat palkitsevat.

Kyllä meilläkin osataan nämä maisemat!

Harmin paikka, että Sulanderin Heikki veti dronensa näreeseen ja maisema oli ummessa sumun takia 10. päivänä. Nyt olisi ollut sekä ilmaa että lentovehkeelle tilausta. Olipa miten tahansa, kuten yleensä on, niin retkipäivä oli mitä parhain. Odottelen innolla seuraavaa kertaa, milloin pääsen takaisin, ja niin paljon on koluamatta nurkkia alueella, että saa pitää melkein tehdä säännöllinen retkikalenteri.

Laskeuduimme korkeuksista takaisin ”maan pinnalle” ja menimme syömään eväitämme laavulle idyllisen lammen rannalle. Reisissä tuntui jo ihan riittävästi, että vuorella on käyty, ja paluumatka tietä myöten vaikutti siitä syystä tavallistakin pidemmältä. Retki oli mielestäni onnistunut, eikä käsitykseni mukaan retkikaveriakaan hirveästi sylettänyt.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kovat paikat Kalajanvuorella


Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Taas mennään…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782
Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784
Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792
Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin


Eräopasopintojeni loppusuoralle sattui vielä valinnaiseksi tutkinnonosaksi valitsemani erä- ja maastoruokapalveluiden järjestäminen ja siihen liittyvä näyttö. Aloin suunnitella näyttöä vasta vain reilu kuukausi ennen varsinaista näyttötilaisuutta, vaikka ajatus siitä, missä se pidetään ja mitä siellä tehdään, olikin jo hautunut padassa pitempään.

Koska toteutin näytön yksin, tarvitsin noin 10 hengen asiakasryhmän. Jos näyttö olisi tehty parityönä, silloin asiakkaita olisi pitänyt olla tuplasti. Lopulta asiakkaita olikin 11, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, koska jos kymmenelle pystyy tekemään ruoat ja järjestämään tarjoilun, voi sen tehdä yhdellekintoista. Asiakkaikseni sain osan jo syksyllä pitämäni erikoisosaamisen näytön asiakkaina olleita ihmisiä, mutta myös joitakin uusia ”naamoja”.

Valmistelu vaatii aikaa

Riippuen siitä, mitä aikoo valmistaa ja millä tavalla (sekä vielä missä sen aikoo tehdä), ennen h-hetkeä voi joutua tekemään reilustikin esivalmisteluja. Jos haluaa ja pystyy, voi kaiken toki valmistaa alusta loppuun ruokailupaikalla, mutta erinäisistä syistä (kuten omaa elämääni helpottaakseni) leivoin menuun kuuluvat ruisleivät ja rosmariinileivän eli focaccian jo aiemmin. Myös ruoassa käytettävät juurekset pesin, kuorin ja pilkoin edellisenä iltana sekä valmistin jälkiruoan uunissa. Pääruokaan kuuluneen paistilihan ostin Juonolan tilalta Konnevedeltä paria viikkoa aiemmin, ja liha sai olla rauhassa pakastimessa siihen saakka, kun se piti ottaa sulamaan päivää ennen käsittelyä ja kypsennystä.

Muut tarvikkeet olivat pääasiassa kauppatavaraa, mutta myös itse poimittuja luonnontuotteita löytyi. Nimittäin syksyllä kerättyjä ja kuivattuja mustatorvisieniä pataruokaan ja jälkiruoan kanssa tarjottavaksi keväällä omasta metsästä kerätyistä kuusenkerkistä valmistettua kuusenkerkkäsiirappia. Kuusenkerkkien keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa, eli kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Tässä tapauksessa lupa keräämiseen heltisi yllättävän helposti.

Kaikkea ei kuitenkaan voi näytön vaatimusten puitteissa tehdä kotikeittiössä valmiiksi, vaan riittävän osan ruoanvalmistuksesta on tapahduttava myös maasto-olosuhteissa, oli se sitten vaikkapa tavallisella nuotiolla tai kotakeittiössä ja tulipadan päällä, kuten minulla. Näytön suorituksen edellytyksenä ei toki ollut sellaisten varusteiden omistaminen, mutta käytin niitä kuitenkin, koska olin ne aiemmin hankkinut. Tarvitseehan niitä muuhunkin kuin pelkkään ruokanäyttöön, eli siis jatkossa eräoppaan ammatissa ja asiakaspalvelussa.

Tähän juttuun minulla ei ole kuvia esivalmisteluista, mutta eivätköhän suurin osa arvoisista lukijoista ole aiemminkin pilkottuja juureksia nähneet.

Pelkästään esivalmistelut veivät hyvän osan edellisestä päivästä ja illastakin. Eipä siinä mitään, koska se, mihin näkee vaivaa etukäteen, helpottaa hommia huomattavasti myöhemmin. Ihan helposti seuraavana aamuna ei kuitenkaan kaikki sujunut…

Pientä pintasäätöä

Poikkeuksellisen luminen on ollut vuoden 2017 joulukuu ja 2018 tammikuu. Mutta pakkasta ei ole ollut juurikaan, eikä myöskään sitä mukaa kunnollisia jääkelejä. Sitä vastoin suojasäätä, räntää ja vettäkin on saatu runsaan lumen lisäksi. Näyttöpäivää edellisenä päivänä oli ollut taas täysi loskakeli, mikä tarkoitti, että kaikki pienet yksityis- ja metsätiet olivat suurella todennäköisyydellä tosi ikäviä ajettavia. Sää ei siis luvannut hyvää näyttöä ajatellen.

Olin käynyt rikospaikalla viikolla yhtenä päivänä, ja jo silloin sinne johtavan tien risteyksessä oli mahtava kasa pääväylältä aurattua lunta. Vaara oli, että sama kasa (tai vielä isompi) odottaisi aamulla sekä minua, näytön vastaanottajaa että varsinkin kaikkia autoilevia asiakkaita, ja luvassa saattaisi olla ylimääräisenä ohjelmanumerona autojen työntämistä, lumitöitä, pahimmassa tapauksessa traktorimiehelle vetoavun soittamista – ja muutama ärräpää siihen sekaan.

Sääkartalla tosin sunnuntaipäivälle oli luvattu pakkasta, joten ihan sohjossa tuskin olisi tarvinnut puskea. Mutta se, mikä olisi lauantaina pehmeää huttua, olisi sunnuntaina sitten renkaita kurittavaa rouhetta ja teräviä jääreunoja. Yritin tavoitella auramiestä lauantaina siinä onnistumatta, joten piti luottaa siihen, että tarvittaessa olisin saanut hänet kiinni näyttöaamuna ennen asiakkaiden saapumista.

Ajelin kohteeseen kaikkine varusteineni, joita oli sitten useampi yksikkö. Onneksi olin jo vuosia sitten hommannut korkeareunaisen ahkion, jolla oli hyvä viedä tavaroita hankea myöten useampi kerralla tarvitsematta kantaa kaikkea yksitellen. Kun pääsin paikalle, tienristeys oli juuri sellainen kuin olin pelännytkin. Siitä oli kuitenkin päästävä yli; onneksi oli alla hieman korkeammalla maavaralla varustettu ajopeli, mutta kaikilla asiakkailla sellaista ei ollut. Soitto auraajalle odotti.

Tiellä olleista ajojäljistä päätellen sitä myöten oli yritetty taiteilla jonain edeltävänä päivänä. Melkoista luikertelua näytti olleen, ja epäilemättä eteneminen tavallisella autolla oli ollut hankalaa. Sunnuntaiaamun pakkanen hieman paikkasi ongelmaa. Sujuvaa meno ei vieläkään ollut, joten päätin tavoitella auraajaa uudestaan. Sainkin hänet kiinni, ja lopulta kävi niin onnellisesti, että tie ja risteys oli aurattu juuri ennen ensimmäisten asiakkaiden tuloa. Kiitos siitä!

Aamu alkoi näyttää lupaavalta pienen epävarmuushetken jälkeen.

Koneet tulille

Pikkupakkasta ja auringonpaistetta sekä valkoisena kimaltava hanki. Siinä olivat palikat kohdallaan. Pienen pakkasen hyvä puoli oli lisäksi siinä, että kylmäketju varmasti säilyi, eikä toisaalta ollut liian kireää, jotta raaka-aineet olisivat päässeet jäätymäänkään. Kun olin saanut kaikki tavarat roudattua paikalle, seuraava toimenpide oli tulien tekeminen. Tuulta ei juuri ollut, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä tuuli vie aina tehoja nuotiosta ja saattaa hankaloittaa ruoanvalmistusta ja lämpimänä pitämistä.

Hätäratkaisu tuulta vastaan olisi ollut kotakeittiön ympärille pystytettävä kuormapeitteestä saatava väliaikainen tuulisuoja, jota en onneksi tarvinnut, sillä se ei olisi ollut ensinnäkään mikään silmänilo ja toisekseen se olisi peittänyt suuren osan hienosta näkymästä.

Lihaa palasiksi ja pöytä koreaksi

Kun kotakeittiössä oli iloinen tuli, ja tulipata vielä odotti sytyttämistään, alkoi paistin paloittelu. Veitsi oli hyvässä terässä ja teki selvää noin kahden kilon sisäpaistista kuin itsestään. Toisella leikkuulaudalla paloittelin pekonin eri veitsellä tietenkin. Tarkoitus oli tehdä burgundinpata, johon kuuluva pekoni sai kunnian mennä isoon Petromaxin valurautapataan ensin ruskistumaan. Sinne perään edellisenä päivänä pilkotut sipulit, seuraavaksi lihapalat ja kun ne olivat ruskistuneet riittävästi, punaviini ja muut ainesosat vähitellen. Lihojen ruskistuttua siirsin padan toisen tulen päälle, jossa koko pata sitten sai kaikessa rauhassa valmistua mureaksi.

Padan kypsyessä oli aika tehdä muita valmisteluja, kuten ruokailupaikan siistimistä ja pöydän kattamista. ”Oikeaan” asiakasruokailuun hankitut Kupilkan retkiastiat saivat palvella ensimmäistä kertaa näytön asiakkaita.

Kotakeittiön kääntyville tasoille tuli tilaa muille keitto- ja paistoastioille, ja koska olin luvannut tarjota vieraille alkuun niin glögiä kuin rosmariinileipää, nostin sekä glögikattilan että muurikkapannun (jossa olin leivän uunissa edellisenä päivänä paistanut) lämpenemään.

Mustikkaista Juhlaglögiä ja ”Mustaa Kissaa”, eivät mitenkään huonon makuisia…

Kello kaksitoista lyö…

Ensimmäiset vieraat ilmoittivat saapuvansa jo puolen päivän aikaan ja haluavansa käydä ennen ruokailua lumikenkäilemässä. Aika tarkalleen kahdentoista maissa tulikin jo enemmistö vieraista. Vastaanotin heidät pysäköintipaikalla ja ohjasin laavulle lämpimän glögin pariin. Pakkasellä glögi teki tehtävänsä eli maistui ja lämmitti. ”Virallinen” tapahtuman alkamisaika oli klo 13, mutta vieraita tuli sen verran porrastetusti, että osa sai glöginsä ja alkupalansa hieman toisia aiemmin. Pääruoka tarjottiin kaikille samaan aikaan.

Laavun sisällä sopii kohtuullisen hyvin ruokailemaan 10 henkeä, yhdelle paikka löytyi pöydän päästä.

Mitä tarjottiin?

Eli alkumaljana oli alkoholiton mustikkainen glögi, lämpimähkönä alkupurtavana rosmariinileipä pannulta ja sen seurana kylmäsavulohi-tuorejuusto-smetana-persiljatäyte sitruunamehulla kipakoituna. Pääruokana oli pitkään ja hartaasti hautunut herkullisesta Juonolan tilan lihasta valmistettu burgundinpata, jossa käytin myös itse syksyllä keräämiäni ja kuivaamiani mustatorvisieniä. Liharuoka sai hautua järkälemäisessä Petromaxin ft12-valurautapadassa, johon olisi toki mahtunut vieläkin enemmän tavaraa kuin mitä nyt siinä oli.

Padan kanssa tarjosin paikalla isolla Muurikan paellapannulla valmistetun juuresmixin, jossa oli bataattia, perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punasipulia. Leipää oli myös, eli niitä samaisia ”reissarin” kokoisia ruisleipäsiä, joita yleensäkin teen. Ruokajuomana oli raikas vesi. Jälkiruokana neljän viljan omenapaistosta, vaahdotettua vaniljakastiketta ja omatekoista kuusenkerkkäsiirappia sekä kahvia.

”Ruoka oli lämmintä ja riittoisaa”

Semmoinen kestoläppä on vuosien varrelta jäänyt muistiin, kun joltakin kysyttiin, miltä ruoka maistui. Ei kehdannut muuta sanoa, kuin että ”No, ainakin se oli lämmintä ja sitä oli paljon”. Tarkoittikohan, että syötiin pitkin hampain vai mitä… Mutta siihen nähden, miten pata tyhjeni ja juureksetkin tekivät santsikierroksen, ruoka näytti tälle porukalle maistuneen. Oikeastaan mitään muuta ei jäänyt jäljelle, kuin pieni määrä omenapaistosta ja kahvinporot. Ja tietysti reilu kasa tiskattavaa.

”Kaik män, mutta piisasi”

Jälkiruoan jälkeen oli pienoinen ihme, että väki jaksoi vielä päättää päivänsä pienellä opastetulla retkellä läheiselle kivenjärkäleelle. Retkipaikassakin siitä kerrotaan, kunhan saan jutun valmiiksi. Tätä kirjoitettaessa se on vielä vaiheessa.

Zen pituinen ze

Tapahtuma näytti olevan vieraiden mieleen, näytön suhteenkin kaikki olennaiset asiat sujuivat hyvin. Vieraiden lähdettyä keskustelimme näytöstä ja muustakin jäljellä olevasta tutkintoon liittyvästä sälästä, ja samalla ja vielä näytön vastaanottajan lähdettyä, keräilin kamppeita ja siistin paikkoja. Päivällä oli mukavasti mittaa, sillä heräsin kuudelta ja olin takaisin kotona myös kuudelta. Aika lailla tarkalleen 12 tuntia tujahti. Vaan mikäpä siinä, kivaa oli. Kiitos vieraille ja muillekin!

Kunnon välineillä oli myös ilo tehdä ruokaa. Varsinkin kotakeittiö, tulipata ja Petromaxin valurautapata olivat loistavia! Pelkästään valurautapadan koko ja paino luovat vankkaa metsäuskottavuutta, ja kun padan huoltaa ja käsittelee asianmukaisesti, se palvelee varmasti käyttäjänsä eliniän, ellei pidempäänkin. Kiinteän kotakeittiön ansiot on myös todettu ja osoitettu, kuten tulipadan käytännöllisyys ja liikuteltavuus. Ja komposiittiretkiruoka-astiat kruunasivat kaiken hyvällä ulkonäöllään ja laadullaan.

Continue reading ”Pata ei soimannut kattilaa, kun eräruokanäyttöä tehtiin”