Konnevedellä taimia tonttiin 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!


Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Mietin taas, millähän tekstinpätkällä aloittaisi tämän horinan. Koska oma runosuoneni on kohjuinen, tuumailin että parempi lienee käyttää oikean runoilijan materiaalia, joka sopisi tähän tarkoitukseen. Aleksis Kiven runostahan tuo on tuo ensimmäinen säe. Ehkä artikkelikuvaa katsomalla voisi löytää perusteen sille, miksi juuri tämä runo tuli valittua.

Tänä vuonna oi maamme Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Monella paikkakunnalla tempaistaan eri tavoin juhlavuoden kunniaksi. Joillakin paikkakunnilla saatetaan istuttaa esimerkiksi juhlapuu.

Konnevedellä – jota metsien ja vesien pitäjäksikin tituleerataan – päätettiinkin istuttaa kokonainen metsikkö. Istutuspuuksi valikoitui kuusi ja istutuspaikaksi Lapunmäen maasto lähellä uuden uutukaista koulukeskusta ja suositun pururadan varrella.

Istutustempaus innosti paikalle monta yhdistystä.

Lukuisa joukko eri konnevetisten yhdistysten edustajia saapui perinteisessä suomalaisessa kesäsäässä (lue: satoi ja paistoi ja paistoi ja satoi) Lapunmäelle tiistaina 27. kesäkuuta klo 18.00 alkaen istuttamaan oman taimensa ravinteikkaalle ja aurinkoiselle kasvupaikalle.

Paikassa tulee kasvamaan toivon mukaan sadan vuoden päästä uljas kuusikko. Kaikkein pienimmät mukana olleet ehkä saattavat sen nähdäkin.

Taimivakka paakkutaimineen, kolme kuokkaa ja istutusputki odottamassa istuttajia.

Kullekin taimelle oli varattu omat mättäänsä, jonka vieressä olevaan merkkipaaluun merkittiin sitten järjestysnumero, jotta tiedettäisiin jatkossakin, kenen istuttama taimi on kyseessä.

Ensimmäisenä oman taimensa istutti Konneveden Reserviläiset ry.

Kaiken kaikkiaan istuttamaan ilmoittautuneita yhdistyksiä oli lähemmäs 30. Ihan jokaiselta yhdistykseltä ei ollut omaa edustajaa paikalla, mutta muut avustivat istuttamisessa heidän puolestaan. Lista kaikista ilmoittautuneista yhdistyksistä on tämän jutun lopussa.

Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen edustaja, metsäasiantuntija Juho Laitinen oli paikalla opastamassa istutuksessa sekä tekemässä tarvittavat merkinnät taimien istutusmättäiden viereisiin tolppiin.

”Siitä se ajatus sitten lähti”

Mistä sitten idea kokonaisen kuusikon istuttamiseen sai alkunsa, sillä yleensähän tosiaan istutetaan vain yksi puu? Syyttää saadaan kaiketi Konneveden kunnansihteeri Jouko Hyppöstä, Viime vuoden puolella kunnassa pidettiin ideapalaveri, mitä juhlavuoden kunniaksi kunnassa voitaisiin tehdä.

Hyppönen totesi puolileikillään, että kun Konnevedellä ovat viime vuosina tahtoneet myrskyt tehdä tuhojaan ja kaataa metsää, niin tällä kertaa toimittaisiin toisin päin eli istutettaisiin sitä.

Kuusikon istuttaminen yhden puun sijasta sai kannatusta, ja vaikka on epävarmaa, miten monta puuta on todella vielä sadan vuoden päästä pystyssä, aina kannattaa yrittää ja toivoa. Jokainen yhdistys voi seurata oman puunsa kasvua, ja myöhemmin tänä vuonna alueen ympärille tullaan rakentamaan pisteaita sekä taimikkoa siistimään jatkossa niin, että mitään muita puita ei paikassa kasvaisi kuin istutuskuusia.

Syksymmällä yksi tärkeimmistä taimikonhoidollisista toimenpiteistä on taimikon heiniminen eli uusien taimien kasvua haittaavien heinien niitto tai käsittely muulla tavoin, kuten esimerkiksi tallomalla. (ks. esim. https://www.storaensometsa.fi/heinikko-pois-taimien-paalta/)

Sukupolvelta toiselle

Istuttajien ikäjakauma vaihteli taaperoikäisestä lähemmäs sataa, mutta tällainen tapahtumahan on juuri monen sukupolven tilaisuus. Yhtä lailla nuoret kuin vanhemmatkin voivat näin jättää jälkensä tuleville polville.

Nuoren polven edustajiin lukeutui esimerkiksi Matias Tikka (artikkelikuvassa), joka tarttui innokkaasti toimeen ja taimeen sekä pottiputkeen ja oli valmis auttamaan myös muita istuttajia. Taisipa Matiaksen käsien kautta maahan jäädä juurtumaan useampikin taimi.

Ikähaitarin yläpäätä vastaavasti edusti 96-vuotias Kalle Varis (kuvassa vasemmalla).

Itse olen jo siinä iässä, että 100 vuoden päästä kasvan jo horsmaa ja tattia, mutta ehkä jos elän ja terveenä olen, voisin vielä puolen vuosisadan päästä käydä muistelemassa, mitä yhtenä kesäkuisena iltana Konnevedellä tehtiin kotimaamme kunniaksi. Kokemuksena istuttajajoukon pienimmille oman taimen istuttaminen jää toivottavasti mieleen loppuiäksi.

Taimien istuttajayhdistykset

1. Konneveden Reserviläiset ry
2. Sotainvalidien Veljesliiton Konneveden osasto ry
3. Suomen Punaisen Ristin Konneveden osasto ry
4. Sirkkamäen kyläyhdistys ry
5. MTK-Konnevesi ry
6. Konneveden 4H-yhdistys ry
7. Konneveden Kotiseutuyhdistys ry
8. Konneveden Sotaveteraanit ry
9. Konneveden Eläkkeensaajat ry
10. Konneveden Riistanhoitoyhdistys ry
11. Konneveden Moottorikerho/Urheiluautoilijat ry
12. Rantin Rämpijät ry
13. Konneveden seudun vanhustenkotiyhdistys ry
14. Ilomäen Erä ry
15. Konneveden Hevosystäväinseura ry
16. Jyty Konnevesi ry
17. Eläkeliiton Konneveden yhdistys ry
18. Konneveden Kristilliset Eläkeläiset ry
19. Konneveden Ammattiautoilijat ry
20. Konneveden Urheilijat ry
21. Konneveden Ampujat ry
22. Konneveden vasemmistoliitto ry
23. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Konneveden paikallisyhdistys ry
24. Siikakoski-Puteron osakaskunta
25. Konneveden Työväenyhdistys ry
26. Keskustan Konneveden kunnallisjärjestö ry
27. Konneveden kokoomus ry
28. Särkisalon kyläyhdistys ry

Lisäksi Konneveden kunta istutti taimet 29–32.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Arktinen tuulahdus Nuuksiosta


Kyllä tämä maailma on mennyt kummalliseksi. Eivät ole toukokuutkaan entisiään: ”lämmintä” on vain pari astetta ja lunta tulee sankasti kuin keskitalvella konsaan. Paitsi ei sitä oikein niinkään kovasti ole tullut koskaan männä talvena niin kuin tänä aamuna, ettei eteensä meinannut nähdä. Eli täällä sitä ollaan siis Etelä-Suomessa, Nuuksion kansallispuistossa.

Kuten aiemmin kertoilin, täällä on meneillään metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus, joka on tänään puolessa välissä.

Herää pahvi!

Kellonryökäle herätti minut jo lauantaiaamuna kahdelta, sillä matkaan oli päästävä hyvissä ajoin. Ajoreitin valinta oli tarkoituksellinen, koska halusin välttää kehätien härdellin. Sen vuoksi matkan pituus ja matka-aika olivat pidemmät kuin olisivat navikeikarin suosittelemina olleet.

Perillä olin noin puoli yhdeksältä, joten taukoineen yhdensuuntainen matka oli ihan riittävän mittainen. Tosin heti yhdeksältä päästiinkin asiaan ja koulutuksen pariin kansallispuiston alueella.

Pata Kattilaa soimaa

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksen ”tukikohtana” toimii käytännössä koko koulutusviikon ajan Nuuksion Kattila, joka on yksi varmaankin suosituimmista patikoiden lähtö- ja taukopaikoista, mitä parkkialueella olevien autojen määrästä ainakin voisi päätellä. Moni vaikuttaa tulleen paikalle vain istumaan tulilla ja nauttimaan eväistä, mutta hyvä niinkin.

Kattilan avointa nähtävästi entistä laidunmaata. Vain lampaat puuttuvat.

Me hilppasimme läheisille kukkuloille vetämään päivän ja koulutuksen ensimmäiset harjoitteet. Lauantai olikin vissiin sitten toukokuun lämpimin päivä, lähemmäs 20 astetta tarjoiltiin. Lieneeköhän ollut koko ”kesän” lämpimin sitten myös…hohh…

Nuuksio on todella kallioinen paikka.

Kattilasta lähtee kivoja pikku reittejä sinne tänne, ja niiltä poikkesimme aina syrjään rauhallisille kallioille (joita nimittäin täällä riittää) harjoituksiin.

Tunnit pitkiä on koska kelloni seisoo

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus on aika tiivistä settiä, sillä päivä alkaa klo 9 ja päättyy klo 18. Ilman säävarausta. Välissä on tosin puolentoista tunnin ruokailu- ja lepotauko, mikä on kyllä todella tarpeen. Lauantaista maanantaihin olemme käyneet läpi käytännön harjoitteita ja metsäänuppoutumisretken sanallista ohjaustapaa.

Taivastalon Jarko Taivasmaa kertomassa metsäänuppoutumisen menetelmästä.

Kolmiosainen metsäänuppoutuminen käydään läpi uudestaan ja uudestaan pienemmissä pätkissä ja hieman isommissakin, jotta homma menisi lihasmuistiin asti. Kuten sanotaan, kertaus on opintojen äiti – ja niin tässäkin tapauksessa. Eri asia sitten, että onko meikäläisen kupoli niin kovaa tekoa, että meneekö sittenkään päähän kuin Hankkijan lippis.

Toinen koulutuspäivä. Kuvassa Markus Jokinen.

Väliäkö hällä

Tiistaina – eli tätä kirjoitettaessa – on välipäivä. Kukin opiskelija saapi tehdä sitä mitä itse tekee, ja keskiviikkona uppoudutaan taas asian ytimeen. Lepo onkin paikallaan, mutta onneksi unta ei tarvitse pitkään pyytää, kun koulutuspäivän päätteeksi illalla päänsä tyynyyn kallistaa.

Kallistamisesta tulikin mieleeni, että kyllä Luontokeskus Haltiassa on kallista. Anteeksi kovasti, mutta mielestäni (vaikka se ei tähän blogiin nyt varsinaisesti kuulukaan), hinnoissa näyttää olevan kyllä melkoinen kohdelisä. Lounas 18 €(!) ja esim. rinkulimunkki 3,50

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Yhden munkin ostin, mutta vertailun vuoksi tänään käydessäni Järvenperässä K-marketissa siellä oli hinta reikämakkeelle 0,99€, joten repikäähän siitä.

Ehkäpä se kannattavuus olisi kannattavaa vielä vaikka vähän hintoja himmailisivatkin tuossa luontokeskuksella, kun väkeä kuitenkin käy. Jo vuonna 2014 kävijämäärät olivat siellä 150 000 paikkeilla vuodessa, joten hyvät on kahvileipienkin katteet. Nöyrin mielipiteeni tämä on siis.

Käki kukkuu siellä ja kevät on

Eilissä päivänä, eli epäloogisesti näin päin, tuumailin iltasella lähteä kuvaamaan auringonlaskua Solvallan Urheiluopiston kupeesta lähtevän Maahisenkierroksen varrella olevalta näköalapaikalta. Iltakahdeksan jälkeen alkoi jo olla hämärää, mutta hiljaista.

Mitä metsän terveysvaikutuksiin tulee, mainitsinkin aiemmassa blogikirjoituksessani, että tutkimusten mukaan metsästä haihtuvat tervehdyttävät yhdisteet ovat voimakkaimmillaan juuri aamulla ja illalla. Iltasella metsän tuoksu olikin aivan toisenlainen, ja ainakin itse haistan sen huomattavasti paremmin kuin keskellä päivää.

Laulurastas (Turdus philomelos) oli vaihteeksi iäneti.

Itse asiassa metsäänuppoutumisessa yksi osio käsittelee juuri metsän ja luonnon aistimista eri aisteilla, kuten hajuaistilla. Kysymykseen ”Voitko haistaa olevasi nyt metsässä” vastaisin siis ehdottomasti kyllä, varsinkin siis juuri illalla auringon laskun aikoihin. Samaten jotenkin äänet tuntuvat kuuluvan voimakkaammin, ja yleensä päiväsaikaan etenkin lintujen laulu häviää muuhun äänimaailmaan.

Käki (Cuculus canorus) kukkui ensimmäistä kertaa ainakin minun korviini jossakin kauempana. Mahtaa silläkin olla munat jäässä tällä säällä, jos vain on jo alkanut munintatouhunsa. Toukokuussahan sitä pitäisi aloittaa.

Punarintakin (Erithacus rubecula) lauloi niin kauniisti kuusen latvassa, mutta sain siitä videolle vain lähinnä ääntä, eikä kuvakaappauksesta juuri selvää saa muuta kuin mikä lintu on kyseessä. Pitäisihän sen eräopasopiskelijan jo tietysti heittämällä äänestä (linkki videotiedostoon, jossa on vain ääni) tunnistaa.

Kuvattu videolle täydellä zoomilla (300 mm) arviolta äänen suuntaan. En itse asiassa nähnyt koko lintua hämärässä kuin vasta editoidessa. Linnun edessä se perinteinen puunoksa.

Aurinko laskee sun selkäsi taa

Näköalapaikalle päästyäni huomasin, että aurinko oli niinsanotusti takakädessä että näköalatasanteelta siitä ei juuri kummoista otosta saanut. Eipä siinä mitään, kaunistahan oli muutenkin.

NUUKSIO-8860.jpg
Näissä maisemissa on jotakin Kolimaista. Mutta Koli on Koli ja tämä on Nuuksio.

Sinänsä jännä, että vaikka Nuuksio on yksi Suomen suosituimmista (esim. 2015 yli 340 000 käyntiä) kansallispuistoista, tuolla kallioilla sai olla ihan omassa rauhassa eikä ketään näkynyt eikä kuulunut missään. Ainoastaan tuulen ja lintujen äänet olivat läsnä.

NUUKSIO-8869
Miten eräässä Suomen vilkkaimmista kansallispuistoistakin voi olla näin rauhallista?

Ei laisinkaan haitannut katsella maisemia ja kuunnella sekä haistella luontoa yksin. Keskiviikkona sitä tehdään taas porukalla, ja toivottavasti seuraavaan blogipäivitykseen voi laittaa allekirjoitukseksi ”metsäänuppoutumisen ohjaaja”.

NUUKSIO-8833

Tähän loppuun vielä linkki pieneen rauhoittavaan videoon täältä Nuuksion puolelta.

 

 

Tankolammin kiviveljekset


Otsikolla viittaan kahteen Konneveden Tankolammin kylällä 69-tien varressa olevaan suureen lohkareeseen, joista en itse ole vieläkään onnistunut päättelemään, ovatko ne todellakin olleet yhtä suurta siirtolohkaretta kumpikin vai ovatko ne osa peruskalliota mutta vain pullahtaneet maanpinnalle. Keksin niille nimen ”kiviveljekset” ihan juuri tätä kirjoittaessani, eli nimi ei ole millään tavalla virallinen.

Jos ne ovat siirtolohkareita joskus olleetkin, varsinkin kahdesta se suurempi on melkoinen mörkö. Ympärysmitaltaan maastokartasta karttapalvelun mittaustyökalulla mitattuna isoveljen lantionympärys on noin 50 metriä.

Isoveli (ei valvo).

Suurin piirtein yhtä kaukana isosta kivestä kuin on sen ympärysmitta,  koilliseen on sen pikkuveli, joka jää koossa reippaasti jälkeen, mutta kummallisuudessa ei paljoakaan.

Pikkuveli (ja sen serkut).

Kummankaan kiven mittasuhteista ei oikein pääse tolkuille, jos niitä katsoo tieltä käsin ja jaloin, vaan pitää vaivautua oikein niiden viereen. Jos ja kun joku nyt kysyy, että mitä kummallista joissakin kivissä on, niin ainakin minusta on vähintään veikeää, että näinkin suuria kiviä ja kivikasautumia on paikassa, jossa muutoin on joko pelkkää suota tai vanhaa viljelysmaata.

Veljesten ja aivan niiden vieressä olevien pienempien lohkareiden lisäksi muita isoja kiviä ei ole näköpiirissä, ei edes kiintokalliota.

Vähemmän asiaa ihmettelee ehkä vasta sitten kun tarkastelee niin maastokarttaa kuin vinovalovarjostetta, josta voinee päätellä, että aikoinaan alueella on ollut runsaasti enemmän vettä. Läheinen Ala-Tankonen, sen alapuolinen Keski-Tankonen (metsää kasvava suo) ja tien toisella puolella oleva Ylä-Tankosen neva ovat aivan varmasti olleet joskus yhtä isoa järveä tai vielä isompaa vesistöä. Ja siellä, missä on joskus ollut vettä, on aiemmin ollut todennäköisesti jäätä, mistäpä veikkaisin, että myös em. suuret kivet ovat jääkauden mukanaan tuomia tuliaisia.

Pikkuveljestäkin löytyy ylväitä muotoja.

Sekä pienemmän että isomman veljeksen todellinen koko paljastuu tosiaan vasta kun niitä tarkastelee aivan vierestä. Kiertäessään pikkuveljen ympärillä voi melkeinpä kuvitella katselevansa Pääsiäissaarten moai-patsasta, sillä niin sitä muistuttava muoto löytyy kivestä kuin oikeasta kulmasta katsoo.

Pääsiäisssaaret? Ei, Konnevesi.

Kiven päälle pääsee halutessaan kiipeämään mutta järkevästi oikeastaan vain yhdeltä sivulta, ja sittenkin varoen.

Samanlainen tilanne on, kuten sanottua, noin 50 metrin päässä sijaitsevan isomman veljeksen kanssa. Yhtä lailla jopa monen mielestä mitäänsanomattomalta näyttävä kivi – jos sitä lähestyy koillisesta pikkuveljensä suunnasta – pitää piilossa yllätyksen jos toisenkin, kun sen lähelle pääsee ja alkaa kiertää sitäkin ympäri.

Ei ole kiveä karvoihin katsominen.

Siinä, missä isoveljen ”selkäpuoli” on vaatimattoman näköinen ja lähes kauttaaltaan sammalten peitossa, kiven ”edustuspuoli” onkin sitten pelkkää lihasta – eli kiveä. Aika näytti tehneen kivelle tehtävänsä, ja eroosio. Jos kivi siis alussa olikin ollut yhtä kappaletta, nykyään se on monta.

Kiven reunalla kasvava koivu on halunnut varmistaa pysymisensä paikallaan tunkemalla juurensa kallion halkeamaan niin pitkälle ja tiukkaan kuin vain ikinä saattaa.

Kivi, paperi, sakset ja koivu.

Ison veljen kyljessä näkyy suuri halkeama, joka näyttää laajenneen siitä, kun pari vuotta sitten kävin katsomassa kiveä edellisen kerran kunnolla. Kyllähän kolosiin jäätyvä vesi vähitellen rakosia laajentaa. Halkeamasta onkin muodostunut itse asiassa pieni rakoluola, johon jopa saattaisi saada itsensä ahdettua. Tai sitten ei.

Rako halkealla.

Kiven piirteet vain voimistuvat, mitä enemmän sitä kiertää ympäri. Oikeastaan voisi ajatella kyseessä olevan ihan toisen kiven kuin minkä aluksi näkee.

Isoveljen erilaiset kasvot.

Ison kiven länsipuolella retkeilijä tuntee jo itsensä pieneksi, sillä niin ylevät piirteet kivellä on. Varovasti kiipeämällä voi nousta tarkastelemaan tilannetta ylempää, mutta sopivia jalan- ja kädensijoja ei ole liiaksi. Ylempänä näkyviin tulee pieni pesäluola, jossa voisi majailla vaikkapa kyy tai kettu, mutta kumpaakaan ei pesässä näy.

Tyhjä on tämä pesä.

Laskeudun varovasti takaisin alas ja jatkan kierrostani kiven ympäri. Entistäkin terävämpiä ja jyrkempiä kulmia paljastuu. Tämä ei todellakaan ole mikään yhden ilmeen tyyppi.

Mahtavin profiili löytyy kiven luoteissivulta.

Jyrkimmältä sivultaan iso kivi on arviolta noin 10 metriä korkea. Jos kivellä on ympärysmittaa ainakin yli 40 metriä ja korkeuttakin näin runsaasti parhaimmillaan, kuutioita ja massaa kivessä on uskomaton määrä. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että kivi olisi voinut liikehtiä jään mukana, eli käsittämättömiä voimia luonnosta täytyy löytyä.

Kiven moni-ilmeisyys on ilmeinen…

Kun kivi on melkein ympäri kierretty, se tarjoaa vielä lisää yllätyksiä. Nimittäin kiven kupeesta, pienen tasaisen kohdan päältä, löytyy linnunpesä. Huomaan pesän vasta kun olen ihan sen kohdalla, mutta onneksi siellä ei ole vielä munia. Joko pesä on vanha tai sitten vasta odottelee uusia asukkaita. En siis häirinnyt pesintärauhaa enkä saanut emoa hylkäämään haudontaa, koska mitään haudottavaa ei ollut.

Kakkospesäkin on tyhjä.

On aika kiivetä kivelle. Ylös pääseekin helpohkosti vain kiven selkäpuolelta, jossa kasvaa puita ja sammalta. Paikka on erinomainen pienelle eväsretkelle ja lähialueen tarkasteluun.

Isomman veljeksen lempeämpi puoli.

Kiven päältä löytyy vielä uusi yllätys, nimittäin halkeama, johon mahtuu sisään. Syvyyttä rakosella on parhaimmillaan yli kaksi metriä, mutta leveyttä ei nimeksikään. Pari vuotta sitten sinne itseni änkesin, mutta silloin halkeamassa ei ollut lunta ja jäätä, joten sinne oli helpompi päästä.

Isolla kivellä on paljon piiloja.

Onhan tämä mahtava kivi! Löytyy seikkailupaikkoja ja tutkittavaa, sekä viihtyisä ympäristö eväiden syöntiin ja ympäristön tarkasteluun. Viimeksi vietin pitkän tovin kivellä lokakuussa 2015, mutta olipa sitten kevät tai syksy, paikka on aina yhtä kiehtova. Kivelle voisi tulla joskus yön yli väijyyn kameran kanssa, sillä läheltä kulkee säännöllisesti hirviparvi.

Tankolammin kiviveljeksiä eivät välttämättä huomaa ohi nopeasti ajavat, eivätkä kaikki hitaamminkaan liikkuvat ehkä saa aikaiseksi perehtyä kivien saloihin tarkemmin. Se kuitenkin kannattaa, sillä niitä pääsee tervehtimään hyvin helposti, kun vain malttaa eikä paahda miljoonaa ohi. Ja jos eivät kivet ihan veriveljiä lopulta olisikaan – onhan niillä sentään välimatkaa toisiinsa – niin ehkä ainakin velipuolia.

Seuraavassa guvagalleriassa on GoPro-kameralla napsittuja otoksia lokakuulta pari vuotta sitten.

 

 

Uppoa metsään – löydä luonto ja itsesi


Enää noin viikko, ja sitten suuntaan peltilehmän selässä kohti Etelä-Suomea ja Nuuksion kansallispuistoa. Siinäkin mielessä poikkeuksellinen blogikirjoitus, että tämä tulee nyt ennen kuin mitään on tapahtunut. Tai tapahtuuhan sitä koko ajan, nimittäin valmistautumista.

En ole menossa Nuuksioon vaeltamaan, vaan oppimaan uutta. Taivastalo-niminen taho järjestää 6.-12. toukokuuta kansallipuiston maisemissa metsään uppoutumisen koulutuksen. Koulutuksen sanotaan ammentavan vaikutteita niin mindfulnessista, kehontietoisuusharjoituksista, meditaatiosta kuin itämaisesta chi kungista.

Aihe kiinnostaa siksi, että olen hölpöttänyt silloin tällöin metsäkylvyistä ja metsäterapiasta tässä omassa blogissani, ja siksi, että voisin ehkä saada jotakin lisäarvoa käynnissä oleviin erä- ja luonto-oppaan opintoihini. Tietysti tarkoituksena olisi saada tarjota ihmisille jatkossa terapeuttisia metsäkylpyretkiä, joissa yhtenä elementtinä tai ohjaavana voimana olisi juuri em. metsään uppoutuminen.

Metsäänuppoutumisen kolme vaihetta – paluu juurille?

Tässä yhteydessä en aio edes yrittää antaa sellaista käsitystä, että tietäisin täysin, mistä puhun. Sen sijaan esittelen lyhyesti, miten Taivastalon koulutuksessa metsäänuppoutuminen käsitetään ja mitä siinä tehdään. Jos tässä kuvauksessa on jotakin pielessä, ammattilaiset kyllä varmasti älähtävät.

  1. vaihe – omaan kehoon ja kehon aistimuksiin tutustuminen. Tässä vaiheessa tehdään niin taputtelu- kuin hengitysharjoituksia. Oma keho käydään läpi ylhäältä alas puolelta toiselle kehon energia- ja akupisteet ja -kanavat huomioiden. Tunnistetaan, miltä koskettaminen ja taputtelu kehon eri osiin tuntuu ja minkälaisia aistimuksia se herättää. Aktivoidaan omaa läsnäolon tunnetta hetkessä ja paikassa. Hengitys tapahtuu koko ajan, ja hengitysharjoituksilla lisätään läsnäolon tunnetta sekä pyritään ”hengittämään koko keholla”.Jo tässä vaiheessa tulevat esiin luonto- ja metsäympäristön hyväätekevät voimat. Eli, kun puista ja kasveista erittyy hyödyllisiä yhdisteitä, koko kroppa vastaanottaa niitä sisäisesti ja ulkoisesti.
  2. vaihe – metsän ja luonnon aistiminen. Nyt otetaan sitten oikein isolla haukulla vastaan kaikkea, mitä metsä ja luonto meille antaa. Eli aistitaan niin näkö-, kuulo-, haju- kuin kosketusaistillamme. Katsotaan kaunista luontoa ja sen yksityiskohtia, kuunnellaan luonnon ääniä: tuulen huminaa, lehtien havinaa, lintujen laulua, veden liplatusta – aivan kaikkea. Nautitaan auringosta ja otetaan siitä voimaa, koska sitähän aurinko nimenomaan tuottaa.
  3. vaihe – varsinainen metsään uppoutuminen. Viimeisessä vaiheessa annetaan itsemme rentoutua ja tehdään rentoutusharjoitukset. Aivan lopuksi vaivumme unohdukseen. Eli unohdamme ajan, paikan, tilan, itsemme – jotta löytäisimme viimeksi mainitun taas uudelleen. Samalla olemme löytäneet myös luonnon ja metsän. Asiat, joista olemme saattaneet olla jo liian pitkään tai kokonaan erossa syystä tai toisesta.

Uudesta osaamisesta henkistä ja fyysistä pääomaa

Toivoa siis sopii, että tuleva koulutus klaarataan, varsinkin kun siihen täytyy rahallisesti investoida. Tosin huomattavasti kalliimpi metsäkylpyohjaajan koulutus olisi ollut tarjolla myös touko-kesäkuun taitteessa Ranskassa. Se olisi ollut kansainvälinen kurssi, mutta siihen ei lompsa taipunut, josko tähänkään. Mutta toivottavasti investointi maksaa itsensä takaisin – ainakin vähintään henkisen ja fyysisen terveyden kohenemisena, kun noita harjoituksia tahkoaa luonnossa.

Metsäänuppoutumisretkiä siis on luvassa joko alkuperäisen kaltaisella konseptilla tai sovellettuna – tai molempia. Hommaa on kuitenkin testattava (olettaen siis että kurssi tulee läpäistyä) ennen kuin siitä tehdään kaupallinen tuote. Parhaassa tapauksessa jo tulevana kesänä.

Mutta ei tipahdeta ennen kuin nuolaistaan, eli käydäänhän se kurssi ensin ja katsotaan sitten! Stay tuned!

 

Pirteää pöhinää Juonolan pääsiäismarkkinoilla


Niin se vain on että joulu on kerran vuodessa, mutta pääsiäinen on sentään joka vuosi! Juonolan tilalla Konneveden Lahdenkylällä järjestettiin lauantaina huhtikuun 8. päivä pääsiäismarkkinat, joilta ei vilskettä puuttunut.

Järjestelyt markkinoita varten oli aloitettu hyvissä ajoin ja kaiken muun kiireen ohella, mutta niin olivat sekä isäntäväki että muut paikalle tulleet paikalliset yrittäjät saaneet myyntipisteensä iskuun.

Markkinat alkoivat klo 11, mutta paikalla oli väkeä jo vaikka millä mitalla, kun päästiin itse mestoille hieman yli yhdentoista.

Juonolan omien lihatuotteiden lisäksi esillä oli myös Suopirtti Highlandin ylämaankarjan lihaa eri muodoissaan sekä Haapamäen tilan lammastuotteita lihoista taljoihin. Maittavaa lähiruokaa lisukkeineen tarjoili Pappilan Hätävara Seija Korhosen luotsaamana. Herkkupuolesta vastasi Mieron Papu ja Pidot.

Juonolan isäntä Antti Hytönen maistatti tilan metwurstia, jonka maku vie miehen mennessään.

Joulumarkkinoista poiketen pääsiäismarkkinoille ei ollut järjestetty sisätiloihin mitään, mikä ei toisaalta haitannut laisinkaan, sillä markkinapäivän sää oli aivan loistavan kirkas ja keväinen. Ulkonahan tällaisella ilmalla pitää olla!

Hätävaran ruokalistalta löytyi mm. Juonolan lihapataa ja perunamuusia.
Hannu ja Paula Vetikon lihakarjatila toimii Konneveden Istunmäellä.
Haapamäen tilan valikoimissa olisi ollut ostettavaksi vaikka kokonainen karitsa.

Lapsillekin oli järjestetty omaa ohjelmaa, ja iso joukko lapsia lähtikin opastettuna kiertämään tilan pihapiiriin tehtyjä rasteja, joissa oli kivoja tehtäviä. Palkinnoksi kierroksen tehneet saivat pienen pääsiäisyllätyksen.

Markkinoilla oli kivaa tekemistä myös lapsille.

Monia lapsia kiinnostivat tietysti myös tilan eläimet. Koska lehmillä oli nyt poikimisaika, liikkumista alueella oli jouduttu rajoittamaan, jotteivät eläimet olisi häiriintyneet innokkaista pikkuihmisistä liikaa. Pihatossa pääsi kuitenkin varovasti katsomaan ja hieman silittämäänkin erästä lempeää lehmää.

Kiinnostus taisi olla aidan molemmin puolin yhtä suurta.

Jos kenen kahvihammasta kolotti ja oli vieläpä munkin mittainen tila mahassa, markkinoilla oli myös kahvitarjoilu. Purkkiin sai pudottaa vapaaehtoisen kahvirahan, mikä on nyt vähintäänkin kohteliasta tehdä.

Kyllähän kahvi aina maistuu – etenkin ulkoilmassa.

Juonolan omaa lihapuotia pyöritti tilan emäntä Piia Kauppinen, ja puodissa oli taas kerran myynnissä vaikka minkälaisia lihatuotteita, jotka tekivät heittämällä kauppansa. Konnevedellä asuvat ja Sumiaisissa kesäpaikkaansa pitävät Antto Häyrinen puolisoineen olivat tulleet myös ostoksille.

Häyristen mukaan oli hankkiutunut tilan lihasäilykkeitä.

Juonolan pääsiäismarkkinat päättyivät klo 15, ja koko päivän aikana porukkaa piisasi runsain määrin. Autopaikkoja vaikutti olevan riittävästi, mikä tällaisten suosittujen tapahtumien aikana on tärkeää.

Vaikka pihalla pyöri väkeä kuin myssyä, tilan lehmät viettivät aikaansa kaikessa rauhassa pihatoissa syöden, loikoillen, puhdistaen itseään ja imettäen poikasiaan. Saivat ihmiset touhuta ihan omia aikojaan mitä touhusivat.

”On meillä muu-takin tekemistä kuin pyöriä markkinoilla” tuumasivat lehmät.

Nyt on nähty niin joulu- kuin pääsiäisversiot Juonolan markkinoista. Mitähän seuraavaksi?

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua – ja joskus jotain muutakin!

Luonto ja kulttuuri

Metsähallitus kulttuuriperinnön ja perinnemaisemien jäljillä

Satunnainen Retkuilija

Hyvin pitkälti retkeilyä, ulkoilua, luontoaiheita, kaikenlaista näpertelyä ja kokeilua - ja joskus jotain muutakin!

kristiinatee

tavallisen poluntallaajan blogi, josta löydät retkeilyä, liikuntaa, purjehdusta, havaintoja, sattumuksia ja ajatelmia ruokaakaan unohtamatta

%d bloggers like this: