Ulkomailla on tullut harvakseltaan käytyä, valitettavasti. Mutta kun matkaan pääsee, niin kannattaa käydä jossakin hienossa paikassa eikä vain ”peltoa katsomassa”, kuten yksi kaverini aikoinaan totesi. Aiemmin kerroin Montezuman linna -nimisestä mestasta, ja tämäkin lyhyt juttu liittyy samalla Ameriikan-reissulla koluttuihin kohteisiin. Chinlessä, Arizonan osavaltiossa, sijaitsee paikka nimeltään Canyon de Chelly. Canyon de Chelly tunnetaan esimerkiksi yhtenä nykyisten pueblointiaanien esi-isien (mm. Anasazi- ja Hopi-intiaanit) asuinpaikkana ajalta 1000—1300 jaa., mutta sen jälkeen kanjonia ja lähiseutuja ovat asuttaneet lähinnä navajot, joiden maihin tuokin kanjoni nykyään kuuluu.
Kansallismonumentiksi vuonna 1931 julistettu Canyon de Chelly kätkee sisäänsä myös synkän historian, kun alueen navajoja tuppasivat tappamaan siellä niin toiset intiaaniheimot kuin espanjalaisetkin jo 1500-luvulta saakka. Nimet Canyon del Muerto (”Kuolleiden kanjoni”) ja Massacre Cave (”verilöylyn luola”) heijastelevat tätä historiaa.
Artikkelikuvassa oleva paikka on nimeltään Mummy Cave (”muumioiden luola”). Kuolleiden kanjonissa sijaitseva asuinpaikka edustaa ajalleen tyypillistä pueblointiaanien rakennustapaa ja taipumusta rakentaa vastaavia useampikerroksisia asumuksia kallionkielekkeiden alle säältä suojaan. Muumioluolan nimi juontaa sieltä 1880-luvulla löydetyistä muumioista (yllättäen). Kyselin tuntemaltani National Park Servicen työntekijältä, minkä ikäisiä löydetyt muumiot olivat ja mihin he tiettävästi olivat kuolleet, mutta vielä tähän hätään en ole ehtinyt saamaan vastausta. Kertoilen siitä sitten, kunhan tiedän lisää.
Muumioiden luolaa vastapäätä on näköalapaikka, jonka laelta on alas kanjoniin useamman sadan metrin pudotus. Eikä meikäläisen vastenmielisyys korkeita paikkoja kohtaan yhtään vähentynyt siitä, että jyrkänteen reunalla on vain reilun polven korkuinen ”suojamuuri”. Ehkä jos olisin ollut joulutonttu, tuo kivimuurin korkeus olisi ollut riittävä. Ei kuitenkaan taitaisi mennä Suomessa toleransseihin, jos tuollaisia olisivat kaiteet paikallisissa kansallispuistoissa. Mutta tuosta mummojen luolasta ainakin minun mielikuvitukseni muotoilee silmät, jotka tuijottavat tuimasti vastaan. Ehkä aikoinaan se olikin tarkoitus, että paikka rakennettiin tuon näköiseksi, ehkä ei.
Kun edes kerran elämässään pääsee näkemään tällaisia paikkoja, niin se melkein riittää. Harmittaa vain, että alun perin muutaman viikon reissuksi suunniteltu Lounais-USA:n kiertomatka kutistui noin viikkoon, mutta sitten ajettiinkin urakalla paikasta toiseen. Ja kolmanteen. Ja neljänteen…
Joku voi tietysti kysyä, että pitikö ihan tuonne asti lähteä kuvaamaan paikkoja, joista on n kappaletta kuvia muutenkin netti pullollaan. Oikeastaan piti, sillä ensinnäkään pelkät kuvat eivät sävähdytä ollenkaan samalla tavalla kuin oleminen paikan päällä, eikä sitä paitsi vuosituhannen taitteessa netin sisältö ja kuvat – saati sitten Instagrammit sun muut rammarit olleet läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään. Joten mistäpä sitä silloin olisi tiennyt. Sitä paitsi, kun itse ottaa kuvia, niin niiden käyttöön ei tarvitse pyytää keneltäkään lupaa eikä kaivaa kuvetta.
Onneksi eivät ole muumiot ja konkistadorien kolkkaamien intiaanien henget alkaneet tuolla käynnin jälkeen ahdistella.
Kuvien oikeudet / Photo rights
(C) Mikko Lemmetti
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 