Käväisin viikonloppuna itse pirun luona. No, en sentään sen vanhan vihtahousun juttusilla, vaan Mustavuoren ”Pirunpäätä” katsomassa, kun kerran sain hyvän vihjeen, että sellainenkin lähistöllä olisi. Sivuseikka kuitenkin on, missä olin (retkijuttu on toisessa sivustossa), mutta tämän jutun juonena onkin se, että minulla ei ollut mitään paineita eikä minuuttiaikataulua pirulliseen tapaamiseen.
Tällaisia aikatauluja on vain valitettavan monella vaeltajalla, retkeilijällä, geokätköilijällä, maastopyöräilijällä tai satunnaisella liikkujalla, eli lasketaan tarkka aikataulu ja asetetaan kireät tavoitteet, että jokin tietty väli pitää ehdottomasti päästä käytännössä juoksun kanssa läpi.
Tuttavani kertoi yhdestä vaeltajaparista, joka halusi ehdottomasti kiertää Karhunkierroksen niin ja niin nopeasti, koska heille tavoitteena tuntui olevan suorittaa tehtävä mahdollisimman tehokkaasti eikä paljonkaan keskittyä itse reittiin. Pääasia, että äkkiä mentäisiin koko lenkki läpi ja päästäisiin sitten leuhkimaan ennätysajalla.
Muitakin esimerkkejä vastaavista retkeilijöistä löytyy varmasti, mutta mitä ihmeen ideaa siinä on, että sama kiire, joka on esimerkiksi töissä, pitää viedä mukanaan luontoon? Seurataan työaikaa, valvotaan aktiivisuusrannekkeen avulla kellon ympäri, kuinka monta askelta on otettu ja kaloria poltettu optimialueella, ja pusketaan sykemittari vinkuen salilla maksimia hipoen.
Jos asetetaan tavoite, että kohde x pitää löytää ehdottomasti äkkiä ja mahdollisimman vähällä kävelemisellä, väijytään gps:n matkamittaria, ja mölytään metsässä: ”Nyt on 231 metriä perille, lisää vauhtia!”, mitä oikeasti nähdään ja kuullaan muuta kuin tähtiä ja oma äänensä?
Metsässä sellainen ihminen, joka malttaa katsella ja kuunnella, voi hyvin tunnistaa tietyt ihmistyypit ja arvata heidän olevan juuri samanlaisia päällepäsmäreitä ja puskijoita myös luonnossa liikkuessaan kuin työ- tai kotielämässään. ”Nyt pitää saada se 1 400:s kätkö löydettyä, pistähän ukko vauhtia vaelluskenkiin!”
Itse en halua olla enkä tulla sellaiseksi retkeilijäksi, jolla ei ole aikaa jäädä katsomaan vaikka sammaleen kasvamista. Tosin sen homman tahti on kohtalaisen verkkainen, joten otetaan esimerkiksi vaikka kallionseinämässä olevan jääkannen alla tosiaan takaa ajavat vesipisarat.
Metsässä ei pidä mennä täydellä höökillä laput silmillä vaan kaikessa rauhassa. Annetaan luonnon oman 3D-teatterin ympäröidä itsemme surround-äänellä, autenttisilla tuoksuilla ja tuntemuksilla. Jätetään kiire konttoriin, eikä pingoteta, vaikka se 1 400:s kätkö tai salainen luola ei tällä kertaa löydykään.
Esimerkiksi Keski-Suomen peruskalliokin on ollut paikallaan jo noin 2 miljardia vuotta, eikä se siitä huomennakaan vielä katoa. Jäkälä kasvaa neljä milliä vuodessa, eikä siis silläkään ole kiire. Miksi meillä pitäisi olla?
Ei siis viedä kiirettä luontoon mukanamme. Kyllä sitä taas ehtii seuraavana työpäivänä singahdella nakkimagneettina, juosta salille spinningtunnille ja sen jälkeen vielä kahva edellä kaahata kauppaan ostamaan perheelle särvintä. Otetaan rauhallisesti, eli chillataan!
Lyhyt video vesipisaroiden kilpa-ajosta on Youtubessa täällä.
Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 