Lasten sanotaan viettävän yhä suuremman osan vapaa-ajastaan viihdelaitteiden ja median parissa, pelaavan kännykkäpelejä ja ”istuvan netissä”. Lisäksi lehdistä saa lukea, miten lasten luontotiedot ja -taidot ovat heikentyneet, eivätkä he osaa esimerkiksi liikkua maastossa turvallisesti, koska kaupunkiympäristössä luonnollisten esteiden ja maastonmuotojen vaihtelun vähäisyys vaikuttavat epäsuotuisasti mm. karkeamotoriikan ja tasapainon kehittymiseen.
Toisin sanoen, muksut muksahtelevat metsässä, kun ovat tottuneet kulkemaan vain pitkin asvaltoituja katuja tai korkeintaan kaupunkipuistoissa pitkin tasaisia polkuja, joilla pääsisi ajamaan autoillakin. Luontotuntemuskin heikkenee, kun muuten yleisiä eläin- ja kasvilajeja ei päästä näkemään kuin ehkä vilaukselta televisiossa, jossa niitä ei voi koskettaa eikä niihin tutustua tarkemmin.
Onneksi kouluissa kuitenkin opetetaan ympäristötietoa, biologiaa ja maantietoa, mutta myös siellä on havaittu lisääntynyt vieraantuminen luonnosta. Osin se lienee niin sukupolvien rasitetta kuin asuinympäristönkin vaikutusta, sillä entistä useampi uusi sukupolvi syntyy ja elää taajamissa tai suurissa kaupungeissa, joissa luonto ei ole enää lähellä, eikä luontoon yhtä usein edes lähdetä, vaikka siihen olisi mahdollisuuskin.
Lapsen luontosuhteen on sanottu kehittyvän ala-asteiässä, ehkä 9-12 ikävuoden aikana. Jos silloin luontosuhteen kehittymistä ei eri tavoin edesauteta, on todennäköistä, että myöhemmin se ei enää onnistukaan, tai sitten väliin jää jopa parin vuosikymmenen aukko, jos luontosuhde syntyy vasta 30 ikävuoden paremmalla puolella.
Kouluilla on tietysti oma osansa luontosuhteen kehittämisessä, mutta myös ennen kouluikää päiväkodeissa ja -kerhoissa luontoon liittyviä asioita on erittäin tärkeä tuoda lasten tietouteen. Esimerkiksi niin sanotut metsäpäiväkodit ovat erinomaisia paikkoja, jossa luontoon ja sen eliöihin, kasveihin ja ilmiöihin voivat lapset tutustua. Samaten erilaiset luontokerhot ja -leirit tukevat positiivisen luontosuhteen kehittymistä.
Itselläni luontoon tutustuminen alkoi jo varhain, olisiko 5-vuotiaana. Tykkäsin silloin kulkea isän mukana monessa paikassa, ja onneksi asuin sellaisella alueella, että lähimetsään saattoi tehdä majan, jota ei kukaan käynyt potkimassa hajalle tai jonne ei tultu vetämään kaljaa.
Vanhempana, joskus 12 ikävuoden tuolla puolen, olin isäni matkassa metsästysreissuilla ja pilkkimässä silloin tällöin, ja meillä oli myös tapana tehdä jokasyksyinen metsäretki makkaranpaistoineen kaikkineen.
Sitten tuli vuosien mittainen autoiluiän koittamisen myötä, ja luonnossa liikkuminen väheni merkittävästi aina johonkin kolmekymppiseksi saakka, ja siitä eteenpäin vauhti on onneksi vain lisääntynyt. Missään vaiheessa luonnossa liikkuminen ei ole niin sanotusti sylettänyt, vaan erinäisistä syistä homma himmaantui pitkäksi aikaa, kunnes alkoi uudestaan.
Kun lapsen luontosuhdetta kehitetään, sen tulisikin tapahtua mahdollisimman positiivisin kannustein, eikä pakottamalla. Mitään erityistä tavoitetta ei tarvitse asettaa, kunhan ylipäänsä mennään metsään, lähilammelle, luontopolulle tms. Yleensä 5-9 ikävuoden välillä lapsia vielä kiinnostavatkin monet jännät asiat luonnossa, ja vaikka leppäkertun tai perhosen touhuja saatetaan jäädä seuraamaan pitkäksi aikaa.
Metsä voi olla satumainen paikka, ja mitä parempi mielikuvitus, sitä enemmän luonto voi antaa aihetta kiinnostua siitä vieläkin enemmän. Puiden takana voi olla tonttuja, kiven alla voi asustaa peikko tai saniaisten seassa voi leijailla keijukaisia. Pienelle lapselle onkin tärkeintä antaa ottaa luonto vastaan omalla tavallaan, eikä metsäretkestä tarvitse tehdä opetustapahtumaa.
Lapsi varmasti kysyy itse, mikä eläin tai kasvi tuo ja tuo on, mistä puro saa alkunsa tai mitä puun rungolla kasvaa. Hän kysyy miksi, miten, missä ja niin edelleen. Lisäksi liikkuminen erilaisessa maastossa, kulkeminen kivien ja juurien yli – ja joskus vaikka polulle kaatuneen puun ali – kehittää niin lapsen motoriikkaa ja tasapainoa kuin tuntuu myös jännältä.
Me vanhempina voimme ehkä eniten vaikuttaa omien lastemme luontosuhteen kehittymiseen, ja tehdä sille joko hallaa tai hyvää, riippuen omista taustoistamme ja tavoitteistamme. Jos löhöämme sohvalla ja katsomme iltakaudet BB-tuubaa, lapsemme ottavat meistä esimerkkiä ja tekevät samoin. Jos sitä vastoin pistämme kumpparit jalkaan, kiikarit ja eväät reppuun, repun selkään ja painumme metsään, esimerkkiämme seurataan myös silloin.
Kuvien oikeudet / Photo Rights (C)
Mikko Lemmetti
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 