Kämmen keskellä peukaloa, eli olipa kerran(kin) rakennusrojekti


En ikänäni ole ollut mikään mestari ainakaan kahdessa asiassa. Yksi on matematiikka ja toinen on puutyöt. Suurin piirtein yhtä höyläpenkin alle menivät molemmat kouluaikoina. Matematiikasta en tajua edelleenkään juuri mitään, mutta vasara ja saha kestävät ainakin oikein päin kädessä, ja se on jo aika paljon se, kun meikäläisestä on kyse. Sen vuoksi olenkin aika ajoin rouskinut menemään vähän sitä sun tätä vaihtelevalla menestyksellä, mutta pääasia on kuitenkin ollut, että olen sentään yrittänyt.

Yrittää pitikin, koska ei niinkään kovin kauan aikaa sitten olin vielä piiitkällä työttömyysjaksolla, ja kun ei hakemisesta huolimatta töitä löytynyt, alkoi niin sanotusti pälli levitä. Jotakin piti tehdä, ettei ihan olisi ruvennut vetämään perässään näkkäriä narussa. Avuksi tulivat verstasta vailla olevat kirvesmiehen taitoni, kun päätin rakentaa kruununperijättärelle leikkimökin. Siis oikeasti rakentaa, enkä vain pystyttää jotakin lautakatiskaa, jollaisia saa rautakaupoista ja netistä tilattuna mukamas hirrestä tehtynä. 28 millin lauta kun ei ole hirttä vaikka miten väittäisivät.

Kyselin puutavaraa Saarijärvellä toimivalta Syöte-Huvilat -yritykseltä, koska sieltä usein löytyy edullisempaa kakkoslaadun hirttä useampaa sorttia. Hyvä puoli mm. höylähirressä on, että siihen on ajettu jo varaukset, eli ei tarvitse alkaa jumpata niiden veistämisen kanssa. Riittää, kun veistää nurkat ja päättää mitat, jolla kehikko tehdään. Koska työttömällä ei ollut rahaa, piti pistää isäukolta jäänyt soutuvene lihoiksi, ja sillä sitten onneksi sen verran hirttä saatiin, että homma saattoi alkaa.

Kun hirret oli roudattu pihaan, alkoi sitten mittarointi ja mietintä mökin mallista. Päätin tehdä nurkkien veistoa varten sapluunan, jolla saisin kaikista nurkista saman mittaiset ja pystyisin nopeasti piirtämään kohdat, joihin salvokset tulisivat. Salvosten sahaaminen moottorisahalla kävi nopeasti, ja yllättävän käteväksi välineeksi osoittautui käsihöylän terä, joka oli juuri sopivan levyinen ja jota saatoin näppärästi käyttää nurkkien puupalojen irti lyömiseen kuminuijan kanssa.

Kehikko valmistumassa.
Kehikko valmistumassa.

Kehikon teko oli kätevää säältä suojassa, koska Suomen kesähän on tunnetusti lyhyt ja vähäluminen. Eli ei tarvinnut edes yöksi peittää. Pikkuisen arvelutti aina välillä puutavaran riittävyys, mutta mitä pitemmälle kehikon teko eteni, sitä varmemmalta alkoi näyttää, että ehkäpä tämä tästä vielä valmistuukin.

Huomasin jo tässä vaiheessa rakennusrojektia, että en ollut tuskaillut työttömyyttäni kovinkaan usein ainakaan silloin, kun piti olla sahan ja taltan kanssa tarkkana, ettei tulisi sutta ja sekundaa. Hirsiä ei kuitenkaan ollut tuhlattavaksi asti, eli sen verran tarkalle oli menekki olevinansa laskettu. Sen vuoksi taistelinkin aika tiiviisti melkein päivittäin projektin parissa.

Kehikon valmistuttua oli aika siirtää se jo kertaalleen maalattuna lopulliselle paikalleen, eli ei muuta kuin ”leikkimökki: pura ja kokoa!”. Pohjatyöt asennuspaikalla oli käytännössä tehty jo vuosia sitten, kun alun perin oli tarkoitus pitää parikeinua sitä varten asentamieni pihalaattojen päällä. Keinu siirrettiin parempaan paikkaan, mutta laatat jäivät sijoilleen. Tarvittiin vain muutama kevytsoraharkko ja kehikko nousi uudelleen niiden päälle.

Kesän kuumin päivä kattotöissä. Lämmintä oli ja sitä piisasi.
Kesän kuumin päivä kattotöissä. Lämmintä oli ja sitä piisasi.

Pystytystyön ja katonteon jälkeen oli sitten aika miettiä, miten tekisin oven ja ikkunan kanssa. Kumpienkaan aukot kun eivät olleet varsinaisesti minkään standardin mukaisia, enkä aikonut – tai raaskinutkaan – käydä tilaamaan mittatilausovea ja -ikkunaa. Siksipä päätin tehdä nekin itse. Ikkunoiden kanssa oli varsin hyvä tuuri, sillä minulla oli vielä niin sanottu jemma 1930-luvulta peräisin olleita ikkunoita, joista olisin voinut ehkä (en tiennyt vielä siinä vaiheessa, onnistuisiko ajatukseni) saada sopivan mökkiä varten.

Asiahan oli nimittäin niin, että ne ikkunat olivat olleet ainakin 80-luvun alusta asti sään armoilla ulkona kasassa sikin sokin, ja osasta olivat pokat lahonneet ja lasit hajonneet, mutta yllättävän monta ehjää lasia pokineen löysin silti. Uskomatonta mielestäni on, että miten laadukasta tavaraa silloiset ikkunat ovat, kun eivät kymmenien vuosien aikana täysin madonruoaksi ole menneet.

Ikkunat olivat ennen käsittelyä tämän näköisiä.
Ikkunat olivat ennen käsittelyä tämän näköisiä.
Vanhasta kuin uusi.
Vanhasta kuin uusi.

Ikkunan korkeus oli sahattuun aukkoon verrattuna liian suuri, ja koska en halunnut isontaa aukkoa, päätin pienentää ikkunanpuitteita. Sain jokseenkin siististi tehtyä uudet sormijatkokset kuviosahan ja taltan avulla ja jopa leikattua lasin niin, että se säilyi ehjänä pienennettyä ikkunaa varten. On nimittäin aika jännää leikata vanhaa puhallettua tai vedettyä lasia, joka ei ole tasalaatuista ja jonka jännitykset ovat ennalta-arvaamattomat. Leikkaus joko onnistuu tai sitten ei.

Ikkunan entisöinnin jälkeen oli aika iskeä oven kimppuun. Ovea varten ei ollut vanhaa aineistoa käytettävissä, joten se piti tehdä vanerista ja rimoista alusta alkaen. Mutta sekään ei haitannut, olipahan mietittävä huolellisesti tapa, jolla ovesta tulisi riittävän kestävä ja jäykkä, mutta myös tarpeeksi kevyt. Eikä siitä lopulta nyt niin kovin kevyt tullut, mutta kun ovia ei voi oikein balsastakaan tehdä, niin minkäs sille mahtoi.

Oven tekeminen vei suhteessa eniten aikaa.
Oven tekeminen vei suhteessa eniten aikaa.

Kaikkien oheisnikkarointien osuus koko rakennustouhusta osoittautui aikaa vievimmäksi, sillä valmiiksi tehtyä kehikkoa ei kauan paikalleen kasannut, eikä varsinaisesti kattotöissäkään hirveän pitkään mennyt, kun kattopinta-ala oli melko pieni. Myös sisäpuolen lattia valmistui suhteellisen joutuisasti. Eihän siinä sen jälkeen muuta oikeastaan ollut kuin maalaushommia. Lopputuloksesta tuli vähintäänkin itseäni tyydyttävä, eivätkä sitä ainakaan perheenjäsenet ole kovasti haukkuneet.

Höylähirren menekki oli suurin piirtein laskelmoidun mukainen, mutta yli jäi vielä sen verran tavaraa, että mietin, mitähän lopulla tekisin. Päätin käyttää loputkin hirret hyödyksi ja rakentaa vielä pihakaluston, eli pöydän ja penkit.

Kuvasta puuttuu vielä pöydän keskelle tullut auringonvarjo.
Kuvasta puuttuu vielä pöydän keskelle tullut auringonvarjo.

Loppujen lopuksi olin erittäinkin tyytyväinen aikaansaannoksiini ja ymmärsin varsin hyvin, että vaikka työttömyys ahdistaisi miten paljon tahansa, on tärkeää yrittää tehdä jotakin sellaista, joka ensinnäkin saa ajatukset muualle ja toiseksi, että tekemisestä jää konkreettinen jälki. Uskoisin niin, että jos en olisi tuona kesänä mökin ja lopulta myös pihakaluston tekoa aloittanut ja saanut valmiiksikin, olisi päävärkki ollut melkoisen pehmeä syksyllä.

Tällaiset rakennusprojektit ovat mielestäni parhaita konsteja pällin hajoamista vastaan, mutta myös voivat hyödyttää läheisiämme monellakin tavalla. Tässä kyseisessä tapauksessa jälkikasvu sai leikkipaikan, eikä emännänkään tarvinnut sietää sohvalla mököttävää ukkoa jatkuvasti. Myös yleinen ilmapiiri parani huomattavasti äijän mielialan ohella.

Itseni yllätti vielä sekin, että kouluaikojen kuutosen käsityönumerolla ei lopulta sitten hirveästi merkitystä olekaan, vaan uskomalla itseensä saa aikaan aika montakin asiaa.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti

Mainokset