”Varokaa sitten sitä kukkoa!”

Kävimme perheen kanssa viime syyslomalla kalakukkoin kaupungissa, eli Kuopijossa. Ei meillä mitään erityistä syytä ollut juuri Kuopioon lähteä, mutta kunhan nyt haluttiin pois kotinurkista kohtuullisen lähelle ja junayhteyksien päähän. Ennakkoon olimme suunnitelleet reissua sen verran, että katselimme netistä mahdollisia paikkoja, joissa voitaisiin käydä, ettei pelkässä hotellissa tarvitsisi möllöttää.

Yksi tällainen käyntipaikka oli Puijon luonto- ja opastuskeskus. Kyseinen paikka sijaitsee keskellä Puijoa Antikkalantien päässä, ja sinne on noin kilometrin matka Puijon tornilta. Luontokeskuksen ja ns. Konttilan torpan pihaan päästyämme pällistelimme ympärillemme hetken, kunnes nähtävästi paikan emäntä tuli ulko-ovelle toivottamaan meidät ”tervetulleeksi” sanoin: ”Varokaa sitten sitä kukkoa, kun se voi olla vähän äkkipikainen!” ja painui saman tien sisälle takaisin.

Okei, no olihan siinä kukkoloita enemmänkin, ja varsinkin yksi niistä piti melkoista joikaamista koko ajan, joten varoitus sinänsä saattoi olla ihan paikallaan. Emme tosin ihan sellaista infopläjäystä osanneet odottaa, mutta kävimme kuitenkin tupaan sisälle ja katsomaan, mitä siellä oli esillä. En tiedä sitten, olisiko meidän asiakkaina pitänyt alkaa heti hirveästi kyselemään kaikenlaista, mutta ainakaan minkäänlaista paikan tai alueen esittelyä emme kukkoterveisten lisäksi sitten saaneet, emmekä kyllä jääneet sitä odottelemaankaan, vaan menimme aika pian takaisin pihalle.

Kukkoja väistellen päätimme katsella pihapiiriä enemmänkin, ja saimme seuraksemme varsin mukavat lampaat, joista etenkin yksi oli erityisten kiinnostunut siitä, keitä me olemme ja mihin olemme menossa. Olikohan kyseessä se kuuluisa ”musta lammas”, ainakin värityksen perusteella, mutta hän halusi ehdottomasti kulkea ihan vierellä ja tökki vielä turvallaankin, että eikö sitä taputtelua ja rapsuttelua nyt ala jo kuulua.

Olisihan sitä torpassa sisällä ollut kaikenlaista vanhaa tavaraa, ja torppa itsekin tietojen mukaan jo 1700-luvun loppupuolelta. Lisäksi paikan nettisivujen perusteella siellä tapahtuukin vaikka mitä ja on tohinaa ja touhua, mutta nähtävästi vain isommille porukoille ja kesäisin. Ehkä onkin varsin mainio paikka silloin, kun asiakkaita on parikymmentä tai enemmän, joten myös erilaista toimintaa ja esittelyjä tms. on paljonkin tarjolla.

Mutta autapa Armias, sanoi Danny, jos menet sinne yksin tai perheesi kanssa, niin taitaa olla melkein sama, vaikka et menisikään. Koska paikkaan on vapaa pääsy, on hyvinkin arvattavissa, että kun ei dineroa ole odotettavissa, ei ”palvellaan, palvellaan” -asennetta löydy kovin heittämällä. Korkeintaan rinkelimunkkikahvit jos asiakkaat erehtyvät ostamaan, niin siinä se tämän päivän tuotto on…

Ei meinaan ole ensimmäinen kerta, kun menemme tällaiseen ”lapsiystävälliseen pihapiiriin”. Nimittäin jo vuonna 2010 poikkesimme Ähtärin eläinpuistossa, ja koska meiltä on Ähtäriin jonniinmoinen ajaminen, ei tehnyt mieli lähteä saman päivän aikana takaisin körryyttelemään. Etsimme silloinkin netistä mahdollisia majoituspaikkoja läheltä puistoa, ja löysimmekin mestan nimeltään Hankaniemen tila. Katsoimme kuvista ja luimme tekstistä, että viihtyisältä näytti, ja että tilan pihapiiri on tosiaan ”lapsiystävällinen ja siisti”. Eli ei muuta kuin majoitusta varaamaan.

No, tuli se aika sitten, kun päästiin pois puistosta ja mentiin majoitukseen. Perin boheemilta vaikuttanut emäntä toki toivotti ihan oikeasti tervetulleeksi eikä varoitellut kukoista eikä nurkissa pyörivästä ukonvätyksestä, mutta eipä viihtyisän huoneen lisäksi oikein sitten muuta positiivista sanottavaa paikasta löytynytkään. Nimittäin homma alkoi tökkiä jo siinä vaiheessa, kun tuli ruokailun aika. Sinänsä myös viihtyisään ulkorakennukseen – muistaakseni vanhaan talliin – oli katettu meille maittava makaronilaatikkoateria Felix-ketsupilla.

Itseämme saimme tavallaan syyttää siitä, että valitsimme kahdesta eri vaihtoehdosta juuri ulkorakennuksen ruokailupaikaksi, mutta jumaleissön, että oli kylmä! Tallin pariovista kävi sellainen veto pöytään, että pienemmältä mieheltä olisi lähteneet karvatkin jaloista. Vedeltiin siinä sitten nuoruuden innolla tosiaan mamman makaronilootaa näennäisine lisukkeineen ja ruokailun jälkeen lähdimme huoneeseemme mutisemaan.

Koska meillä oli pieni lapsi mukana, tarvitsimme lisäpatjan. Kun soittelimme aiemmin varauspuhelua, emäntä lupasi patjan meille huoneeseen tuoda, mutta kun alkoi olla ilta pitkällä ja perijätärtä väsyttää, eikä patjaa alkanut kuulua, lähdimme sitä kyselemään. Sieltä viimein muistaakseni joku kesätyöntekijä sen meille roudasi, joten pääsimme iltatoimien pariin viimeinkin. Huoneessa ei ollut muuta lämmitystä kuin pieni kamina, ja kun sattui olemaan melkoisen kalsa kesä, kaminan lämmössä olisi ollut mukava lämmitellä – jos olisi ollut kuivia puita. Ne puut, joita meille oli suotu, suhisivat ja pihisivät kuin entinen vanhapiika pissillä. Aikansa, kun niitä yritti poltella, lämpeni kamiinakin sentään sen verran, että yö pärjättiin.

Aamupala sentään oli päivällistä monipuolisempi (ja nautittiin palelematta), ja se jopa tuotiin meille oven taakse sovittuun aikaan. Syötyämme aloimme keräillä kamoja ja koska oli reissun ikävimmän osuuden, eli maksamisen aika, lähdin etsiskelemään ehtoisaa emäntää. Löytyihän hän lopulta touhuilemasta jotakin omassa keittiössään, mutta kun menin huhuilemaan, hän säikähti niin, että oli nähtävästi jo unohtanut meidän olleenkaan majoittumassa hänen nurkissaan.

Halusin samalla antaa hieman asiakaspalautetta, ja niinpä istuimme päärakennuksen terassille asiasta keskustelemaan. Kun kerroin, mihin kaikkiin asioihin emme olleet tyytyväisiä, omistaja helähti punaiseksi ja tokaisi, että ”Minulle ei ole kahteentoista vuoteen kukaan tuollaista palautetta antanut!”. Minä siihen vastasin, että no nyt antoi – ja syystä antoikin. Siinä sitten omistaja alkoi kertaamaan mittavaa ja ansiokasta työhistoriaansa pakkaussuunnittelun parissa pääkaupunkiseudulla, johon minä kommentoin, että millä tavalla se nyt tähän tilanteeseen liittyy. Lisäksi omistaja onnistui pistämään kehnon palvelukokemuksemme ainoan kesätyöntekijän syyksi, kuinkas muuten.

Omistajan puheista kävi ilmi, että hän viettää suurimman osan ajastaan tosiaan Suomen jalkopäässä ja pitää tilaa auki kesäisin ja lähinnä tilauksesta. Saimme lisäksi rivien välistä ymmärtää, että nähtävästi oli liian konstikasta palvella meitä, koska tilalla vierailee yleensä aina isompia porukoita pääasiassa Etelä-Suomesta. Toisin sanoen, kolmihenkinen perhe Keski-Suomesta ei paljon napannut.

Tämä ongelma näyttää vaivaavan monessakin paikassa, eli jos asiakasmäärä on pieni (lue: huonosti kannattava), palvelun taso mukautuu siihen. Jos meitäkin olisi ollut 20 autokuntaa, niin jo olisi ollut pötyä pöydässä ja pelimannit soittamassa. Ei tietenkään kuviteltu – eikä kuvitella edelleenkään – että meille olisi pitänyt olla kateenkorvaa ja hanhenmaksaa pöydässä ja ohjelmaa niin maan perusteellisesti, mutta pitäähän näissäkin jutuissa joku ratkaisu noiden ääripäiden välistä löytyä. Makaronilaatikkoa saamme kotonakin (ja jopa itse teen parempaa), ja ketsuppiakin on. Ja sinappia. Kuivaa puutakin löytyy useampi kymmenen mottia, ja me emme sentään asu maatilalla, jossa sitä pitäisi olla monin verroin enemmän ja aina saatavilla.

Yhden alan ammattilaisesta ei ole välttämättä toisen taitajaksi, eli vaikka kuinka hyvin kartonki taipuisi kuosiinsa, ei välttämättä majoituspalveluilla mahtailla. Toivon mukaan kyseisellä tilalla on petrattu noista ajoista, ja nimenomaan kehittäväksi tarkoitettua asiakaspalautetta ei jouduta odottamaan toista 12 vuotta. Mutta oli niin tai näin, seuraavan majapaikkamme Ähtärin suunnalla katselemme suosiolla muualta.

Pointinhan siis pitäisi olla se, että riippumatta asiakkaiden määrästä, heidät palvellaan aina yhtä hyvin, eikä katsota alta kulmien tai lymyillä nurkissa, etteivät vain tulisi mitään pyytämään. Kaikkea ei tarvitse kaikille ollakaan tarjolla, mutta melkoista pelisilmän puutetta osoittaa se, että kuvitellaan jonkun perussetin ja kuhan hänessä on -asenteen kelpaavan asiakkaille. Pienillä jutuilla asiakaskokemuksesta saadaan joko hyvä tai huono, eikä mitään suuria manoovereitä tarvita, kun palveluntarjoaja hommansa osaa. Asiakkaita on lähestyttävä aktiivisesti eikä odotettava, että he tekevät aloitteen. Pitää kysyä, ”miten voin auttaa”, ”mitä tarvitsette”, ”onko kaikki hyvin”, ”haluatteko tietää tästä ja tästä” jne. Tiskin takana murahtelu tai mielensä osoittaminen ei toimi silloin, kun asiakas ei pelkästään kehu tai ihastele kaikkea mahdollista.

Lopuksi voisin kehaista paria paikkaa, jossa olemme pienelläkin porukalla saaneet hyvää palvelua, hyvää ruokaa ja muutenkin olemme olleet varsin tyytyväisiä. Käynnistämme noissa paikoissa on tosin jo useampi vuosi, mutta jos samalla linjalla menevät kuin silloin, mitään hätää ei ole. Nämä paikat ovat Vaihelan Tila Joutsassa (jos vaikka tulee Leivonmäen kansallispuistoon asiaa) ja Ylä-Tuuhosen Tila Ruovedellä (mm. Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistojen lähellä). Molempien tilojen omistajille toivotan paljon menestyksekkäitä vuosia ja kiitos vielä viimeisestä! Teitä muistamme lämmöllä ja toivottavasti pääsemme käymään joskus uudestaankin!