Rupesin palauttelemaan mieliin tähän mennessä toista aidosti ulkomaan reissuani vuodelta kuokka ja vasara eli siinä 90-luvun vaihteessa. Näin muistaakseni 1985 valmistuneen The Highlander -elokuvan silloin aika lailla tuoreeltaan, ja siinä elokuvassa mainittiin paikka nimeltä Glenfinnan. Niinpä päätin tehdä ”interrail”-reissun tuohon kyseiseen paikkaan Skotlannin Ylämailla, ilman sitä varsinaista Interrailia.
Ensin oli lento Helsingistä Heathrowhun, ja sitten junamatka Lontoon Eustonin asemalta pohjoista kohti ja Fort Williamin pikkukaupunkiin. Tottumattomana matkailijana ja silloinkin vielä kaikista yksin matkustamisen mahdollisista vaaranpaikoista välittämättä vetelin huoletta hirsiä istuviltani kaikki matkatavarat vieressäni suuren osan matkasta Skotlantiin. Vaan eipä hätiä mitiä, mitään ei hävinnyt, ei lompsaa eikä munuaista. Tosin jälkimmäisestä saattaa päästä eroon vain jossakin muualla päin maailmaa.
Lompsalle oli tosin ommeltu ylimääräinen sisätasku päällystakin hihaan olkavarteen, joten aika fakiiri olisi saanut taskuvaras olla, jos sieltä olisi taskun varastanut. Junamatka oli siitä huolimatta sellainen elämys yhteen suuntaan, että paluumatkalle valitsinkin ihan reilusti makuuvaunupaikan. Mutta ennen kuin pääsin paluumatkalle, piti päästä määränpäähänkin. Se oli tosiaan kaakana säkkipillien ja haggiksen syntysijoilla Fort Williamissa.
Fort Williamin pikkukaupungista piti päästä vielä Glenfinnaniin, ja sehän onnistui sitten niin sanotun Länsi-Ylämaan linjan junalla, joka sattumoisin oli höyryjuna, jollaisella en ole matkustanut ennen enkä jälkeen tuon reissun. Höyryjuna liikennöi silloinkin ja edelleen heittää keikkaa Fort Williamin ja Mallaigin rannikkokaupungin välillä. Se pysähtyy, kun pyydetään, myös Glenfinnanin asemalla ja kulkee myös todella mahtavan Glenfinnanin viaduktin päältä.
Vasta supersuosittujen Harry Potter -elokuvien aikaan tajusin, että olen kulkenut täysin samalla junalla ja myös täysin samoissa maisemissa kuin itse elokuvan päätähdet. Silti tuolloinkin höyryjunareitti oli jo suosittu turistien keskuudessa, mutta aivan toisenlaiseksi tilanne lienee muuttunut Potterin jälkeen. Nyt voi olla, että sekaan ei enää mahtuisi, jos yrittäisi kyytiin päästä.
Potterin junana oli elokuvaa varten muunneltu Jakobiitti, eli rautatielinjalla kulkeva, nimensä vuoden 1745 jakobiittikapinasta saanut juna. Skotlantilainen West Coast Railways omistaa kyseisen junan lisäksi myös melkein yhtä suositun The Dalesman -junan, joista molempien kyytiin voi hypätä joko ”vakiovuoroilla” tai tilauksesta.
Olin siis reissussa noin 10 vuotta liian aikaisin, muutenhan olisin saattanut jopa joutua samaan junaan velhojen velhon ja hänen kumppaniensa kanssa. Pahuksen pahus. Mutta eipä siinä mitään, pääasia, että sain tehdä matkan ja vieläpä nautin siitä todella paljon. Tapasin monta miellyttävää ihmistä, pääsin kuuntelemaan aidon säkkipillin soittoa (joka muuten kuuluu pienessä olohuoneessa riittävän kovaa ilman vahvistintakin) tiirailin Skotlannin korkeinta vuorta Ben Nevis’tä ja päihitin biljardissa Glenfinnanin paikallisen majatalon, The Prince’s House Hotel’in (silloisen The Stage House’n) omistajan tyttären.
Majatalossa sain valita, vedänkö aamiaisella rasvaisia makkaroita ja pekonia vai muroja ja paahtoleipää. Sellainen ero noissa muun Euroopan aamiaisissa ja suomalaisissa aamiaisissa on, että sielläpäin rasvapaakku tosiaan alkaisi painaa aortan mutkassa, kun ottaisi ”täyden englantilaisen aamiaisen”. Onneksi valittavissa oli myös ns. mannermainen vaihtoehto, joka oli huomattavasti kevyempi. Päivällisellä sitten sain sellaisen korvamadon, ettei ikinä. Nimittäin päivän ja viikon hitit olivatkin silloin Paul Simonin kynästä, ja Call Me Al menee vieläkin ulkomuistista heittämällä unissaan ja kädet selän takana.
Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 
hauska kirjoitus ja videolisäys nappikymppi!
TykkääTykkää