Kävin tuossa jokunen aika sitten ajaa pärryyttämässä skootterilla kotipaikkani lähistöllä olevilla metsäteillä. Muuten maasto oli hyvin pitkälti samanlaista kuivaa mäntykangasta, mutta muuttui ”yhtäkkiä” selkeästi mäkisemmäksi, kivisemmäksi sekä metsät lehtomaisemmiksi. Maastossa oli suhteellisen tasaisen ja avoimen kankaan sijasta suuria siirtolohkareita, syviä painanteita ja muutenkin koko lailla toisenlaista oli maisema kuin hetki sitten.
Siksi kiinnostuin kotiin palattuani tarkastelemaan kartasta, olisiko kyseisellä alueella jotakin mielenkiintoista käyntikohdetta. Tarkempi syynäys näytti, että olihan siellä ainakin yksi jyrkänne, joka oli nimetty – jyrkänteeksi. Eli mikään maailmannähtävyys ei ollut kyseessä, mutta olipahan syy lähteä käymään tuo paikka tarkastamassa.
Toisella kertaa jätin ajopelini kahden ja puolen kilometrin päähän päämäärästä ja jatkoin matkaa jalkaisin senkin vuoksi, että ehtisin katsella ympärilleni ja ottaa vaikka valokuvia matkan varrelta. Kesäinen päivä – jollaisia tänä vuonna on ollut vähän liian harvassa – sai viimein monet päiväperhosetkin liikkeelle, ja hiekkaisilla kankailla näkyikin monenlaisia perhosia pikkuruisista sinisiivistä hopeatäpliin ja hieman isompiin metsänokiperhosiin.
Tietysti nuo perhosten nimet voivat mennä metsään, kun en ole perhosasiantuntija(kaan). Mutta kuka paremmin ne tuntee, voi sitten ojentaa tyhmempäänsä. Joka tapauksessa kauniita perhosia kaikki, mutta valitettavasti vielä isommat päiväperhoset jäivät näkemättä. Tosin noita tälle elinympäristölle ominaisia lajeja oli runsaasti.
Aikani pysähdeltyäni perhosten kuvauksissa pääsin suurin piirtein niille kohdille, jolta arvelin pääseväni etsimälleni jyrkänteelle. Laitoin gps:n päälle ja valitsin suunnan kohti kohdetta. Tieltä sinne ei ollut kuin satakunta metriä. Paljon eri kokoisia kiviä tuli vastaan, mutta erehtymään en päässyt, sillä etsimäni paikka erottui selkeästi muusta ympäristöstä. Muhkeat kalliot näkyivät hyvin jo pitemmän matkan päästä.
Jyrkänne oli kuitenkin reippaasti yli viisi metriä, ehkä jopa lähemmäs kymmenen, korkea ja arviolta reilu parikymmentä metriä pitkä. Siinä oli selvästi erottuva lippa, joka ei kooltaan kovin mahtava ollut, mutta jännän näköinen silti.
Lipan lisäksi kivien väleihin oli jäänyt pieniä onkaloita, mutta mistään ei ollut oikein varsinaisesti luolaksi asti. Olisi kuitenkin kiva löytää joskus sellainen paikka, jossa olisi ainakin yhden äijän mentävä luola ja jota ei kukaan muu olisi aiemmin löytänyt. Sellaisiakin paikkoja tulee vielä joskus vastaan, sillä tätäkään maata ei ole ihan joka nurkasta koluttu. Moni jännittävä kohde voi olla aivan vieressä, mutta siitä saattaa kulkea ohi huomaamatta esimerkiksi peittävän kasvillisuuden vuoksi.
Tämä kivimuodostelma oli kuitenkin varsin hyvin näkyvissä melkein joka suunnasta, ja sen päälle pääsi suhteellisen näppärästi kiipeämään. Aika korkealla tunnuin olevan, mutta vielä ei vatsanpohjassa väpättänyt, vaikka korkeat paikat eivät oikein sovi minulle yleensä.
Paikalla ollessani en huomannut oikeastaan, miltä lippakivi näyttää kauempaa ja tietystä kulmasta katsoessani – saati sitten muut ryhmän kivet. Mutta ”kakkoskameran”, eli kepukan päähän kuvaamaan jätetyn GoPro-kameran kuvista hoksasin, että lippakivihän näyttää mielestäni kilpikonnan päältä. Jonkun toisen mielestä siinä on joku muu kuva, ja joku taas ei näe siinä yhtikäs mitään.
Verrattuna esimerkiksi Suolahden Loukkuvuoren lippaan tai Viitasaaren Koljattiin, tämä kivikasa oli varsin vaatimaton. Tosin päivähän oli verrattain mainio, oli lämmintä ja kaunista, eikä jyrkänteelle pääsykään ollut niin sanotusti kiven takana.
Ihan omassa lähiympäristössä voi olla siis vaikka mitä mielenkiintoista, kunhan sen vain löytää. Toivottavasti vielä tänä kesänä tai sitten ensi kesänä tulee vastaan paljon uusia ja kiehtovia paikkoja. Yleensä riittää, kun vain lähtee liikkeelle ja pitää silmänsä auki. Täytyy itsenikin yrittää muistaa, että katselee ja tutkiskelee varsinaisen käyntikohteen lähiympäristössä olevia juttuja myös tarkemmin, eikä kiinnitä liikaa huomiota vain yhteen asiaan.
Voi löytää vaikka jännittävän pesän isojen kivien välistä tai jotakin muuta kivaa, ja ainakin pienille lapsille vilkas mielikuvitus antaa vielä enemmän valinnanvaraa. Mutta voi aikuinenkin kuvitella.
Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 