Kieli keskellä suuta kamerakopterin kanssa Laukaan Hitonhaudalla


Huh huh. Itse paikan puolesta sekä sen vuoksi, että melkoisen pulssianostattavaa on yrittää lentää rotkossa, jossa on kallioseinämää joka puolella, ja kivinen monttu odottaa kopteria, jos sitä vain huolimattomasti ohjastaa.

Nimittäin pitihän sitä lähteä yrittämään rotan syömistä sellaiseen paikkaan, jossa ei ihan äkkinäisen ainakaan kannata lähteä kokeilemaan onneaan varsinkaan sellaisen lentolaitteen kanssa, jossa ei ole vakuutusta ja joka on omilla vähillä rahoilla ostettu.

Katselin eilen rohkaisuksi juutuubista, miten National Geographicin ammattilaiset lentävät omilla laitteillaan. Joten siinä lienee sitten pidettävä omatkin peukut vakaina, vaikka ihan NG:n kuvauskaluston tasoisia ja hintaisia vehkeitä ei lennetäkään.

Laukaassa, sijaitsee Suomen ainakin toinen – ja se tunnetumpi – Hitonhauta, joka on sekä luonnonsuojelualue että mahtava rotkolaakso, jonne pääsee (tai voi yrittää päästä) jalkaisin kahdestakin suunnasta joko rotkon pohjalta tai sen päältä.

Aikoinaan Hitonhaudan rotkoon ja rotkossa olevalle luolalle ja vesiputoukselle kulki ihan ainakin jollakin tapaa ylläpidetty luontopolku, mutta nyt polun alussa olevassa opastaulussa sanotaan, että ylläpito on lopetettu ja kulku omalla vastuulla.

Kopterin lennättämisestä ohjeissa ei sanottu mitään, mutta omalla vastuullahan sekin tapahtuu. Lentovehkeet kuljetin repussa, joka oli juuri sopivan kokoinen pienelle vispilälle, mutta propellit piti sentään ruuvata irti kuljetuksen ajaksi.

Kopterissa vaikka onkin gps, sillä ei juuri tee alhaalla rotkossa mitään, kuten ei retki-gps:lläkään. Tai ainakin tarkkuus heittää niin paljon, että jälki kulkee milloin missäkin. Ja kopterin kanssa se ei saisi kulkea missä tahansa, vaan just siinä, missä pitääkin.

Lennätys oli siis tehtävä käsivaralta, sillä kopterin ominaisuuksiin kuuluu gps-lennossa paikallaan pysyminen silloin, kun ohjaimiin ei kosketa. Pito-ominaisuus ymmärtääkseni perustuu juuri satelliittipaikannukseen, johon kopteri vertaa koko ajan sijaintiaan eikä lähde sinkoilemaan minne sattuu.

Huono puoli gps:ttömässä lentämisessä on se, että kopteri voi sitten lähteä driftaamaan nimenomaan siitä syystä, että se ei tiedä, missä se millonkin on. Eli vaikka vetäisi vispilän suoraan ylös, se saattaa huonoimmassa tapauksessa lähteä myös sivuttain ennalta arvaamattomaan suuntaan.

Sen vuoksi pumppu alkoikin takoa kolminumeroisia lukuja heti, kun kopteri alkoi lähestyä kallionseinämää tai lähistöllä olevia puita. Koptereillekin taitaa ainakin jossakin päin maailmaa olla jo vakuutuksia, mutta eppäilen, että monikaan vakuutus ei korvaa, jos rehellisesti sanoo lentäneensä kopterin kiville. Eri asia sitten, jos se putoaa itsekseen vaikka ohjelmistovian tms. vuoksi.

Kyllä kävi varsin selväksi, että kamerakopteria on helpompi lennättää, kun ympärillä on kymmeniä tai satoja metrejä tyhjää tilaa kuin jos sitä ei ole kuin muutama. Kopterin pitäisi lisäksi saada nousta ilmaan käytännössä täysin tasaiselta alustalta, kuten myöskin laskeutua sellaiselle.

En suosittele kenellekään, että kopteri otetaan alas tarttumalla sen laskutelineeseen potkurien ollessa käynnissä. ”Don’t do this at home – or in the ravine!”

Sormet kuitenkin säästyivät, ja kopteriakaan ei tarvinnut minigrip-pusseissa tuoda kotiin. Ehkä kuitenkin katselen helpompia lennätyspaikkoja seuraavalla kerralla.

If...
”Don’t you worry ’bout a thing…”

Teksti ja kuvat Mikko Lemmetti

Mainokset