Luola päivässä pitää lääkärin loitolla


Ja pelastushelikopterin, jos sattuu itsensä telomaan sellaisessa paikassa, jonne ei pääse kuin jalkapelissä hakemaan. No, ei onneksi ole vielä käynyt niin, eikä toivottavasti käykään. Joka tapauksessa luolien etsinnässä on omat riskinsä, kun joutuu lohkareiden seassa ja kallionjyrkänteillä kömpimään, eikä ole mikään vuorikauris tai karaistunut kiipeilijä.

Kaikesta huolimatta luolien etsintä harrastuksena ja yhtenä ulkoilumuotona toimii varsin mainiosti, ja ehkä sitä voisi pitää vähän kuin geokätköilyn serkkuna, vaikka aika moni luola on jo samalla kätkökin. Kaikki luolat eivät kuitenkaan ole, ja monia niistä eivät välttämättä kätköilijätkään tiedä. Itse innostuin ihan retkijuttujen kirjoittamisen mukana kyselemään ja tonkimaan tietoja luolista, ja hyvin pitkälti näyttää siltä, että erinomaisia tietolähteitä ovat mm. kyläyhdistykset, paikalliset asukkaat ja vaikkapa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Paikannimikartasto.

Paikannimikartasto ei sinänsä ole mikään luolarekisteri tai mikään muukaan kohderekisteri, vaan se on lähinnä nimipalvelu, jota voi kuitenkin käyttää hyväkseen sellaisten paikkojen etsimisessä, joista on jotakin perimätietoa ja joita ei välttämättä näy nykyisissä Maanmittauslaitoksen kartoissa tai muissa MML:n aineistoon perustuvissa karttapalveluissa.

Sähköisen nimikokoelman lisäksi ja taustalla on lähes kolmen miljoonan paikannimikortin arkisto, joka on luolanetsijän ja erilaisten jo pitkälti unholaan jääneiden paikkojen perässä juoksijan aarreaitta, josta ei tieto lopu kesken ihan äkkiä. Kokoelmaa ollaan paraikaa digitoimassa, ja se valmistunee parin vuoden sisällä.

Enivei, olipa tietolähde mikä tahansa, niin aina on jännittävä päästä näkemään, minkälainen loukko sitä mistäkin päin löytyy. Olen tässä viimeisen puolentoista–kahden viikon aikana urakoinut neljän eri luolan kanssa, joista tähän mennessä on löytynyt tasan kaksi. Parista luolasta löytyy ihan kartastakin merkintä, mutta vain toisesta nimi. Kahdesta muusta luolasta toinen on paikallisten tuntema, ja toisesta eivät paikallisetkaan (tai ainakaan kaikki) ole tietoisia.

Ensimmäinen luola, jolla tällä rupeamalla poikkesin – tai olisin poikennut, jos olisin sen löytänyt – oli ns. Pirunpesä, joka sijaitsee Äänekosken Sumiaisissa Jylhänvuori-nimisessä paikassa. Siitä on tulossa juttua Retkipaikkaan aikanaan. Yritän ottaa revanssin tuosta paikasta tulevana viikonloppuna, jos/kun pääsen erään paikallisen kanssa siellä veneellä käymään. Luola on kuulemma niin iso, että siellä ovat joskus aikoinaan paikalliset kalamiehet verkkojansa kuivatelleet.

Kiikkerän kiven alla.
Kiikkerän kiven alla.

Jylhänvuorella oli tosin niin upeaa, että vaikka mitään luolaa ei siellä olisikaan, pelkästään retkeilyn kannalta ja eväitten syöntiin se käy kuin suutarin sormi sinne jonnekin. Noh, toinen luolakeikka oli sitten paikkaan nimeltä Orrinkolo. Se on ihan kartassa tuntematon paikka, mutta sattuipa eräässä puhelinkeskustelussa tulemaan ilmi, että sellainen on olemassa lähistöllämme.

Orrinkolo, vai onko se Örrinkolo (tai Orrin tai Örrin kolo välilyönnillä), on kuulemma ollut joskus aikoinaan tuon nimisen miehen asuinpaikka tai joku piilopaikka joka tapauksessa Sumiaisten ja Konneveden rajamailla. Tästäkin on juttu tulossa Retkipaikkaan. Siinä missä Jylhänvuorella käynti oli maisemallisesti ja ulkoilumielessä vertaansa vailla, oli Orrinkolon etsintä sitten etupäässä puskissa rämpimistä ja melkein vesiperä.

Paikka löytyi kuitenkin viime hetkillä, ja mukana oppaana ollut kaveri kertoi sitten, että olisi parinsadan metrin päässä ihan ajettava autotiekin ollut, mutta mentiin sitten tukalamman kautta…

Kylläpä taisi kolottaa Orria täällä oleskeleminen.
Kylläpä taisi kolottaa Orria täällä oleskeleminen.

Kolmas keikka oli heti seuraavana päivänä Orrinkolon jälkeen, ja se oli tuolla Jyväskylän toisella puolella lähellä Korpilahtea. Siitä en vielä kerro, mikä sen nimi oli, koska lupasin maanomistajalle näyttää niin ikään Retkipaikkaan tulevan jutun ensin, että on faktat kohdallaan. Kyseinen paikka oli erittäin hieno, ja siinä missä Orrinkolo oli pimeä ja kolkko, tuo toinen luola oli melkein kuin loma-asunto siihen verrattuna.

Hieno yksiö näköalalla ja kattoikkunalla.
Hieno yksiö näköalalla ja kattoikkunalla.

Neljäs reissu tapahtui jälleen seuraavana päivänä, ja sillä kertaa olin vuodelta 1952 olleen kirjallisen litteroinnin perusteella Sumiaisissa olevan Hitonhaudan maastoon. Tietojen mukaan sielläkin olisi luola nimeltä Pirunpesä (näitähän riittää), mutta lähtötiedot olivat erittäin ylimalkaiset, enkä tarkalleen tiedä, tulkitsinko niitä väärin.

Laitoin ennen lähtöäni gps:ään neljä vai viisi eri jyrkännettä reittipisteiksi, ja kuljin neljän tunnin aikana läpi niin louhikot kuin jyrkänteetkin poikkimain ja pitkittäin, mutta en onnistunut luolaa vielä löytämään. Joku paikallinen sen kyllä sanoi olevan olemassa, kun oli sanojensa mukaan käynyt siellä joskus 70-80-lukujen taitteessa. Ehkäpä vielä tärppää…

Hiton hieno päivä ilman luolaakin.
Hiton hieno päivä ilman luolaakin.

Mikä muu kuin hinku löytää luolia yhdistää sitten tätä touhua? No ainakin mahtavat paikat, todellinen hyötyliikunta, paikkojen tuntemuksen lisääntyminen ja vaikka mikä! Varsinkin tuo Hitonhauta on tullut kierrettyä aina käytännössä polkja pitkin, ja vaikka niinkin pääsee näkemään hienoja mestoja, polulta poikkeaminen ja kulkeminen ihan ”missä sattuu”, tuo sekin eteen mahtavia näkymiä ja avartaa katsantokantaa.

Esimerkiksi tuo yllä oleva jyrkänne on upea, eikä sitä näe polulta, vaan se pitää löytää. Se sijaitsee luonnonsuojelualueen reunalla, kuten suuri osa alueen jyrkänteistä, vaikka paljon jää alueen sisäpuolellekin. Ne sisälle jäävät osat kuitenkin ovat enimmäkseen niitä, jotka kaikki muutkin näkevät.

Tämän jutun viimeinen luolanetsintäkeikka oli siis lopulta vain kunnon sykkeennosto- ja raitisilmapläjäys, ja tietysti makkaranpaisto- ja kahvinkeittoreissu, jos ei muuta. Pellettikeitin taas matkassa paistui kabanossi hetkessä ja kahvitkin tulivat siinä perässä. Ainoa kämmendaali, joka kävi, oli se, että unohdin ottaa juomamukin.

Koska kahvivesi kiehui jo täyttä häkää, päätin, että juodaan sitten kahvit vaikka pannun nokasta, jos ei muu auta. Onneksi kuitenkin oli desin mitta matkassa kahvin mittausta varten, niin se sai toimia juoma-astiana, vaikkakin pienenlaisena. Olivat sellaisia vieraskupin kokoisia kahviannoksia, mutta maistuipa silti erinomaiselta luonnon helmassa!

Seuraavaksi etsitään taas kerran yhtä Pirunpesää tällä kertaa Ukonvuorelta Sumiaisista, yritetään ottaa niskalenkki Jylhänvuoren Pirunpesästä ja selvittää, mistä Hitonhaudalta se ryökäle puolestaan löytyy!

Advertisement

Julkaissut Mikko Aslak Lemmetti

Tyhjään päähän mahtuu paljon ajatuksia, joista joitakin laittelen ylös tänne blogiin. Having an empty head with some occasional thoughts which I will spill here once in a while.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: