Tulenhaltian tuvassa moni on tullut tiensä päähän – ainakin kertomuksissa


”Kivmäessä on luukku, josta männöö syvvää vuoren sissää käytävä, ja jossa on pilkkosten pimmee. Mitkään tulet eivät siellä pala, sillä haltia ne sammuttaa, eikä nii ihteesä suuttunutta oo ollunna kuuteenkymmeneen vuoteen ett’ ois sinne pimmeesee männä. Syksysinä öenä siellä usein kummittelloo, millon sotaherra punasissa vuatteissa, millon vaemonen immeene liikkuu, ja kuavailekosehan se millon minnii näköseks. Isäniäi ovat sieltä kuulleet vanhat immeeset usseita kertoja.”

Tällaisen kertomuksen kuuli noin vuonna 1902 retkillään Hankasalmen ja Rautalammin seuduilla kuljeskellut pastori Valdemar Lindbohm, joka lähdetietojen mukaan syntyi Rautalammilla vuonna 1882 ja kuoli Mikkelissä 70 vuotta myöhemmin. Silloin parikymppisen miehen selkäpiitä todennäköisesti kylmäsi jo pelkän tarinan kuuleminen, mutta varmaankin vielä enemmän meneminen itse kiven sisään luolaan, joka tunnetaan nimellä ”Kivimäen luukku” ja josta on kirjoittanut melko tuoreen retkijutun Toivasen Anssi, eli Satunnainen Retkuilija. Ja hyvän jutun onkin kirjoittanut.

Mutta en Anssin jutun perusteella tuolle luolalle lähtenyt, vaan nimenomaan Kuopion Kulttuurihistoriallisen museon arkistosta nettiin kulkeutuneen jutunpätkän johdattelemana. Olihan se kuitenkin jännä kertomus ajalta, jolloin näilläkin seuduilla olivat tiet harvassa ja torpat vielä harvemmassa ja jolloin taruilla ja kertomuksilla sekä ihmisten uskomuksilla oli suurempi sija kuin nykyisin.

Mukaani sain sumialaisen Matti Markkasen, saman miehen, jonka kanssa kävin vastikään Jylhänvuoren Pirunpesällä. Anssi kulki eri reittiä ns. Jättöniityn suunnasta, jonka lähellä olevan tien varteen jätti autonsa, kun ei jaksanunna kauempaa kävellä…no vitsi vitsi. Me puolestamme jyrryytimme Rasinmäentietä pitkin Etelärinne- ja Hänninen-nimisten tilojen kohdalle, ja huomasimme autosta noustuamme, että tieltä koilliseen lähtee viitoitettu luontopolku, jonka varrelta löytyy jonniinmoinen näkötornikin.

Matti ampaisi torniin ihastelemaan maisemia.
Matti ampaisi torniin ihastelemaan maisemia.

Polku oli merkitty erittäin ansiokkaasti lähes jokaisessa männyntaimessa olevin sinisin nauhoin ja sinisellä maalilla maalatuin kepein, joten varmasti pysytään reitillä. Tornista näkee pitkälle Häähninmäen ja Sirkkamäkien suuntaan, mutta vielä avoimempi maisema olisi ollut, jos torni olisi sijainnut parisataa metriä luoteeseen. Mutta tähän se oli laitettu ja kaiketi kunnostettu hiljattain, sillä kunnostuksesta oli maininta polun alussa olevassa viitassa.

Eipähän mittään, jatkettiin matkaa suuntaan, jossa luolan oli tarkoitus oleskella. Sinne ei varsinaisesti ole viitoitusta, mutta ei tarvitsekaan, sillä sen löytävät ne, jotka sinne haluavat löytää. Kartassa näkyi parikin jyrkännettä kuvaavaa sahalaitaviivaa, mutta itse luola onkin aiempana.

Tämä ei ole vielä luolaa vaan vasta esimakua tulevasta.
Tämä ei ole vielä luolaa vaan vasta esimakua tulevasta.

Saavuimme kallioalueelle hieman alaviistosta, ja meille tuli riittävän selväksi, että olimme oikeassa paikassa tai ainakin hyvin lähellä sitä. Tätä olettamusta tuki vahvasti GPS:n alati pienenevä etäisyyslaskurin lukema. Pieniä, keskisuuria, suuria ja hemmetin suuria lohkareita, haljennutta peruskalliota, harvaa kuusikkoa ja karikkeen peittämää kangasta, josta erottuivat selvästi paikalla aiemmin liikkuneiden käyttämät kulkulinjat.

Vaikka paikassa oli monenlaista reikää ja rakoa, niin varsinaisen pääluolan, eli siis Kivimäen luukun sisäänkäynti jäänyt varmasti epäselväksi.
Vaikka paikassa oli monenlaista reikää ja rakoa, niin varsinaisen pääluolan, eli siis Kivimäen luukun sisäänkäynti jäänyt varmasti epäselväksi.

Luolan suu oli aurinkoisena aamupäivänäkin mustanpuhuva, ja en epäile yhtään, etteikö hämärämmässä paikalle saapuvalla jo jonkin verran karmi selkäpiitä vaikka olisi toinen mies tukena ja turvana. Näin jatkaa kertomustaan Valdemar Lindbohm:

”Tämän edustalle seisotuimme, otimme tulet kahteen kynttiläämme, ja koitimme tarkastella luolan suuruutta ja muotoa. Mutta yhtä mustalta ja salaperäiseltä kuin ne näytti ilman tulia katsottuna, näytti ne vaikka kynttilämmekin sitä koittivat valaista. isäntä katsoi minuun, rupesi nauramaan ja tuumi että ”tässähän se on muihennii tien piä olunna. Kumpko eeltä?” Menimme sisälle luolaan, kynttilöillä koettaen valaista edellemme, sillä emmehän tienneet minkälainen kuilu meitä olisi saattanut uhata. Emme tarvinneet mennä kuin noin 3 metriä, kun jo olimme luolan perillä. Omituinen veto, joka siellä luolan sisällä kävi, ja kostea ilma tahtoivat väkisinkin sammuttaa kynttilämme.”

Meidän lyhtyjämme ei onneksi kummitus puhaltanut sammuksiin, mutta selkeä veto luolan suuaukon lähellä kävi edelleen.
Meidän lyhtyjämme ei onneksi kummitus puhaltanut sammuksiin, mutta selkeä veto luolan suuaukon lähellä kävi edelleen.

Luolan mitat olivat mykistävät, sillä pituutta luolan suuaukosta katsottuna vasemmalla ”päähaaralla” oli melkein 13 metriä, leveyttäkin pienimmillään vähän vaille metri sekä korkeutta pohjalla olevien pienempien kivien pinnasta sisäkaton lippaan oli viitisen metriä. Lisäksi eräässä kohdassa luolan pohjalla oli vielä reikä, joka ulottui syvälle noin puolentoista metrin verran.

Luolan oikeanpuoleinen haara oli lyhyempi ja jakautui umpiperäiseen pesään sekä pystysuoraan nousevaan "hormiin".
Luolan oikeanpuoleinen haara oli lyhyempi ja jakautui umpiperäiseen pesään sekä pystysuoraan nousevaan ”hormiin”.

Kurkisteltuamme näihin sisäluolan sopukoihin siirryimme vähän matkan päähän toisenlaiselle muodostelmalle, joka olikin sitten avoin lippaluola. Kalliolipan alla on tilava syvennys, jossa on pidetty joskus nuotiota, ja nuotiopuitakin on paikalle tuotu. Mutta sen sanon, että ulkotulien metallikuoret eivät pala nuotiossa, ja muovikassin maatumisaika on edelleenkin sen verran pitkä, että ne kannattaisi viedä mukanaan lajiteltuna kierrätykseen.

Me emme tulia tehneet vaan käytimme risukeitintä kahvin keitossa. Emmekä myöskään roskanneet.
Me emme tulia tehneet vaan käytimme risukeitintä kahvin keitossa. Emmekä myöskään roskanneet.

No, jos on lusikalla annettu, niin ei voi kauhalla vaatia. Eli jos ei järki sano, miten luonnossa ollaan, niin voisi vaikka jäädä kotiinkin roskaamaan. Eipä siinä mitään, pahempiakin paikkoja on olemassa, ja täällä on todennäköisesti joku viisas ja tunnollinen käynyt aina välillä vähän paikoista pitämässä huoltakin.

Kyllä kelpasi taas nauttia Suomen syksystä ja retkieväistä.
Kyllä kelpasi taas nauttia Suomen syksystä ja retkieväistä.

Evästelyn jälkeen jatkoimme vielä hetken tutkaillen paikkoja, josko löytyisi lisää jännittäviä kolosia. Matti meni eteenpäin vilkuilemaan ja minä kiersin lippaluolan vieressä olevan lohkareen etupuolelle katsomaan, miltä se näyttää. Olihan siinäkin sitten kivikakku päältä kaunis ja eikä niin silkkoa sisältäkään.

Myös tämän kasan alta löytyy luola.
Myös tämän kasan alta löytyy luola.

Olisiko ollut tässä kasassa osa tuosta lippaluolasta ehkä irronneena vai joku oma erillinen palasensa, mutta alleen sekin kätki pienen läpi luikerreltavissa olevan luolan. En tiedä sitten, oliko järkeä sinne itsensä taas ängetä, mutta tungen mieluummin itseni tuollaisiin läpiin kuin reality-ohjelmiin ja missikisoihin.

Hyvinhän tänne mahtuu! Tai no joo... Mutta kuvakulma valehtelee, itse asiassa luola on vain loivasti kallellaan, eikä pystyssä, kuten tästä voisi kuvitella.
Hyvinhän tänne mahtuu! Tai no joo… Mutta kuvakulma valehtelee, itse asiassa luola on vain loivasti kallellaan, eikä pystyssä, kuten tästä voisi kuvitella.

Matti jo muistuttelikin: ”Älä sitten työnnä itseäsi sellaisiin paikkoihin, joista et pääse pois!” Näinhän se on, eli vaikka olisit liikkeellä porukalla, älä koskaan yliarvioi itseäsi tai aseta itseäsi liian vaativaan saumaan. Innostuin vain taas kerran tästä mahtavasta paikasta, että pakko oli vääntäytyä tuonne kivenkoloon.

Tämähän oli siis erinomainen lokakuinen päivä, jona pikkupakkasta oli lähes koko ajan. Valoisa aika on lyhyt tähän aikaan vuodesta, mutta emme silti jääneet pimeän tuloa odottelemaan. Mistä sen tietää, vaikka nuo Valdemarin retkioppaan mainitsemat kummitukset olisivat meitä tulleet pelottelemaan.

Mainokset