Retkibloggaajan moraalinen dilemma


Ihan ensimmäisenä minulla oli tarkoitus kirjoittaa uusi retkijuttu Retkipaikkaan. Sen piti kertoa eräästä hienoksi osoittautuneesta paikasta omassa kotikunnassani. Maastossa ajatus kuitenkin meinasi ensiksi kuivua pelkäksi tavanomaiseksi oman blogin lukijoita joko ilahduttavaksi tai harmittavaksi kertomukseksi, koska en etsimääni paikkaa meinannut sitten ensinkään löytää kuin vasta ihan reissun loppumetreillä.

Palattuani kotiin aloin kysellä paikasta lisätietoja alueella asuvilta ja toimivilta ihmisiltä, taas kerran mm. kyläyhdistyksen edustajilta ja muilta, jotka kohteesta voisivat jotakin tietää. Kyselin useilta tahoilta, myös Keski-Suomen museosta ja eräältä yliopiston professorilta, ja viimeksi tavoitin henkilöt, joiden mailla paikka oli. Siinä vaiheessa tulikin sitten potkukelkan jalasten alle sepeliä.

"Blockhead"
”Blockhead”

Minulle esitettiin toivomus, että en esittele paikkaa millään muotoa, kerro sen sijainnista tms. ettei liikenne alueella ja käynnit kohteessa lisääntyisi, tulisi mahdollisia geokätköjen tekijöitä ja lopulta kätköjen etsijöitä ja niin edestakaisin. Sinänsä asiallinen toivomus, mutta jos ensinnäkin ”paikka ei ole mitenkään merkittävä”, niin kuka sinne silloin haluaisi tullakaan?

Toiseksi, kuinka suuri kansanvaellus olisi jutusta seurannut? Jos erittäin suosittua retkeilyblogisivustoa ja siinä olevaa blogikirjoitusta lukisi vaikkapa muutama tuhat ihmistä, luultavasti heistä pari kolme voisi lähteä paikkaa katsomaan. Omaa blogiani lukee ehkä muutama kymmenen ihmistä satunnaisesti, ja niistä lukijoista luultavasti yksi saattaisi mennä jutun perusteella itse katsomaan, mistä on kyse. Se yksi voisi olla toinen perheenjäsen. Tai sitten ei yksikään.

Kuvituskuva. Ei liity todelliseen kohteeseen.
Kuvituskuva.

No, joka tapauksessa lupasin olla kertomatta kohteesta, mikä se on ja missä se on, vaikka mitään laillista estettä siihen ei olisi ollutkaan. Ainoastaan moraalinen este, kaiketi. Siitä päästäänkin toivottavasti tämän jutun ytimeen. Kumpi on tärkeämpää, tuodako aiheesta kiinnostuneiden tietoon hienoja ja jännittäviä tai ainakin kirjoittajan mielestä sellaisia paikkoja, joista pitäisi toistenkin tietää ja jotka olisi hyvä pitää kollektiivisessa muistissa ennen kuin kaikki muistitieto niistä katoaa – etenkin, jos sitä ei ole kirjattu mihinkään aiemmin, vai pitää ne korkeintaan omana tietonaan ja enintään maanomistajan ja paikallisten ihmisten muistitietona, joka säilyy vain niin kauan kun joku on hengissä muistamassa.

Täällä ei ole mitään nähtävää.
Täällä ei ole mitään nähtävää.

Erilaisten mielenkiintoisten luontokohteiden esittelemisessä on olemassa monenlaisia riskejä. Jos aiemmin lähes tuntematon paikka tuodaan julkisuuteen blogissa, lehdessä, televisiossa tai sosiaalisessa mediassa, alkaako sinne tulla roskaajia ja sotkijoita, ilkivallan tekijöitä ja kaljanjuojia? Ainahan sellainen mahdollisuus on olemassa, ja totta onkin, että yksikin ääliö riittää pilaamaan minkä tahansa luontokohteen kaikilta muilta, jotka haluaisivat siitä nauttia – puhumattakaan siitä, että samalla tuhotaan paikan kulttuurihistoriallinen, geologinen, biologinen tai joku muu arvo.

Kumpi tie on oikea?
Kumpi tie on oikea?

Henkilökohtaisesti minulle ei ole merkitystä laisinkaan, voinko kertoa jostakin käymästäni paikasta vai en. Olen enimmäkseen vain onnellinen siitä, että saan nähdä ainakin subjektiivisessa mielessä hienoja ja jännittäviä paikkoja ja liikkua luonnossa nauttien vaikka pelkästään raittista ilmasta ja maisemista sekä hyvistä eväistä.

Omakohtaisesti on myös mahtavaa tietää tällaisia paikkoja ja oppia ehkä samalla vähän omankin alueen luonnosta ja historiasta. Mutta jos tarkoituksena olisi tosiaan antaa muillekin mahdollisuus nähdä ja kokea uutta ja saada uusia elämyksiä luonnossa, on mielestäni erittäin valitettavaa, jos esitteleminen estyy jollakin lähinnä verukkeeksi katsottavalla syyllä.

Pitäisikö kohteet eristää muulta maailmalta?
Pitäisikö kohteet eristää muulta maailmalta?

Monesta vähän lähialuetta lukuun ottamatta tunnetusta kohteesta on usein vain tiedonmurusia sieltä ja täältä, ja ne täytyy koota yhteen useasta eri lähteestä. Jos paikasta on kirjoitettu vähän tai ainakin kirjoitetut tiedot ovat vain tiettyjen tahojen pöytälaatikossa tai henkilökohtaisessa arkistossa, on turvauduttava suulliseen tietoon. Ja suullisen tiedon kerääminen vaatii yhteydenottoja ihmisiin.

Tästä voi kuitenkin muodostua ongelmallinen toimintatapa silloin, kun on samalla kohteliasta kertoa, mihin tarkoitukseen tietoja kyselee. Siitä voi seurata, että jollei nyt ihan suoranaisesti kielletä, niin ainakin esitetään toive jättää paikka rauhaan ja homma silleensä. Joissakin tapauksissa voidaan jopa kieltää kirjoittamasta ja julkaisemasta kuvia, mutta onneksi hyvin harvinaisissa tapauksissa aletaan uhkailla jonkinlaisilla seuraamuksilla, jos juttu julkaistaan.

Evästelyä ei sentään voi kukaan estää.
Evästelyä ei sentään voi kukaan estää.

Tuosta uhkailuvaihtoehdosta kerrotaan esimerkiksi Suomen Luolat -kirjassa, jossa erästä kirjan tekijää oli ihan haulikkovisiitillä peloteltu, kun oli mennyt käymään tietyssä luolassa ja jopa esittelemään paikan julkisesti. Aika karua settiä, kun tuolla tavalla toimitaan.

Toisaalta, minua ei haluta eikä huvita alkaa kenekään kanssa haulikkohippasille tai pelaamaan lärvilottoa, saati ihan vain väittelemään oikeudesta ilmaisuvapauteen, jokamiehenoikeuksiin tai mihinkä vaan, kun selkeästi olisin vastapuolen kanssa eri mieltä. Maassamme kyllä riittää kohteita, joihin meneminen ei edellytä kulkemista kenenkään kuistin nurkalta kelirikkoaikaan yksityistietä pitkin, ja muutenkin.

Viime kädessä maanomistajalla, kyläyhteisöllä, kunnalla tai muulla taholla on mahdollisuus hakea alueelle tai yksittäiselle kohteelle suojelua ja rauhoitusta, jos käyttö ja kuluminen huolettaa. Rauhoitus takaa edes lain suojan ja ainakin teoriassa auttaa kohteen säilymistä ennallaan, vaikkei se idioottien toilailuja estäisikään.

Oikeiden päätösten tekeminen voi olla joskus veemäinen juttu.
Oikeiden päätösten tekeminen voi olla joskus veemäinen juttu.

Paikkojen pitäminen muilta piilossa toki vähentää todennäköisyyttä ilkivallalle, mutta jos joku on ne joskus löytänyt, joku toinenkin ne joskus löytää, ja kaikki eivät välttämättä kerro etukäteen, että olisivat niistä kirjoittamassa saati olisi niin kohteliaita kuin meikäläinen ja kunnioittaisi maanomistajan toivetta.

Kun itse kuitenkin olen yksinkertainen kuin vasemman jalan syylinki, en osaa ajatella näitä asioita tarpeeksi laajalla kirjolla, vaan hyvin mustavalkoisesti – ehkä korkeintaan 20 % harmaasävyllä höystettynä. Huolimatta siitä, että joku voi pitää luontokohteita yksityisomaisuutenaan tai muuten olla vastahankainen sille, että niistä voisi kukaan toinen saada tietää, onneksi on sellaisiakin paikkoja, joista voi huoletta ja vapaasti kertoa ja joita esitellä.

Jääköön aikomani retkijutun paikka ja sen historia siis vain harvojen salaisuudeksi ja arvoitukseksi ”suurelle yleisölle”. Eiköhän niitäkin paikkoja löydy, joista maanomistaja tai kyläläiset kertovat mielellään muillekin ja ovat vain ylpeitä omasta paikallishistoriastaan. Ja onneksi löytyy sellaisia henkilöitä (en puhu missään tapauksessa nyt itsestäni, vaan oikeista tutkijoista, kuvaajista, kirjoittajista ja historioitsijoista), jotka etsivät tuollaisia paikkoja ja omalta osaltaan edesauttavat tiedon säilymistä myös jälkipolville.

Jutun lopun galleriakuvat on otettu aivan lähistöltä, eivätkä muutkaan kuvat ole paikasta, josta puhuin vaan ne ovat jostakin muualta eikä niillä ole todellisten henkilöiden, paikkojen tai muiden asioiden kanssa mitään tekemistä. Tuli tuosta mieleen vielä lopuksi eräs lausahdus, jonka ajattelin tähän vielä kiteyttää. Hyvää ötyä.

Tässä teoksessa esiintyvillä eläimillä on todellisuuden kanssa täysi tekeminen. (Kalevi Korppi)

Mainokset