Minun nimeni on Mikko ja olen ulkoholisti. En ole tuota nimitystä keksinyt itse, ja kaikki kunnia sille, joka sen ensimmäisenä lanseerasi. Nimi on vain niin sopiva, jos kyse on sellaisesta henkilöstä, joka harrastaa ulkoilua ja luonnossa liikkumista niin kovalla innolla, että yhdenkin päivän – tai jopa alle päivän – sisälläolo alkaa tuntua jo ylivoimaiselta ja aiheuttaa tietynlaisia vieroitusoireita.
Ulkoholismi voisikin ehkä olla rinnastettavissa johonkin muuhun koukuttavaan, mutta huomattavasti vähemmän terveelliseen toimintaan, joihin en tässä yhteydessä perehdy sen kummemmin. Enkä tosin ole perehtynyt muutenkaan empiirisellä tasolla. Ulkoholismin hoitoon ei myöskään tarvittane kovin radikaaleja toimenpiteitä, usein riittää se, että lähtee luontoon vähintään puoleksi tunniksi.
Ilmastonmuutoksenko syytä on, että käsite Suomen talvi pitää kohta varmaan laittaa lainausmerkkeihin, sillä ainakin täällä meillä päin talven tulo soutaa ja huopaa kuin se yksiairoinen venemies, eli lunta tulee ja kohta se menee. Ja siinä välissä on sitten vesisadetta, räntäsadetta, pientä pakkasta ja useampi lämpöaste ja näiden sekoituksia. Ihan kelillä millä tahansa ei kuitenkaan huvita lähteä metsään, joten oma ulkoholismini ei liene ihan siitä vakavimmasta päästä.
Sen verran vakavaa se silti on, että kun nyt on ollut säiden vaihtelevuuden vuoksi jonkun verran taukoa luolien etsintäreissuilta ja muulta paikkojen koluamiselta, oli yksinkertaisesti pakko päästä pois neljän seinän sisältä jonnekin. Tiedän nimittäin tarkalleen, kuinka monta askelta olohuoneesta on keittiöön: 10. Jos kierrän välieteisen kautta, niitä tulee 12. Ja niin poispäin. Istuin siis koneen ääreen ja avasin karttaohjelman, josta löytyi mielenkiintoisen niminen paikka. Sinne päätinkin lähteä.
Kuten yleensä, jätin auton kauas kohteesta, koska en halunnut ottaa riskiä auton pohjan rikkomiseksi tuntemattomalla tiellä. Toisaalta ajaminen perille ei korkeammallakaan maavaralla varustetulla menopelillä olisi välttämättä onnistunut, sillä tien ”tukkeena” oli pari metsäkonemiestä, jotka ähelsivät minimotoa trailerin kyytiin. Eipä se haitannut, sillä kävelen oikein mielelläni metsäteillä, ja sekin jo lievittää kummasti noita oireita.

Vaikka lämpötila maleksi siinä nollan paikkeilla, ilma oli sentään sen verran kylmää, että puissa ja maassa lumi pysyi hyvin. Tätä kirjoittaessani ei enää ole pysynytkään, vaan vettä ja räntää on tullut ihan miehekkäästi.
Taivaanranta ja kaukana näkyvät metsät näyttäytyivät siniharmaan eri sävyissä, ja lähellä olevat puut puhtaan valkoisina. Täydelliseen kuvaan olisi vaadittu vain puissa olevia teeriä tai tien poikki puikkelehtivä kärppä. Sen jälkiä tosin oli siellä täällä, mutta itse eläintä en nähnyt.

Tien pohja oli paikoin varsin vetinen ja pehmeä, joten autollakin olisi voinut olla jauhamista. Tien päähän päästyäni vilkaisin gps:ää, jossa olisi pitänyt olla tallennettuna määränpääni reittipiste. Vaan eipä ollutkaan, joten se piti sinne lisätä käsin ja laittaa laite suunnistamaan.
Vähän ennen metsätien päätä löytyi metsäkoneen ura, joten palailin takaisin jälkiäni muutaman kymmenen metriä ja painuin metsään. Metsäkone olikin näköjään suunnannut ihan samaan suuntaan, johon minun piti mennä, joten kuljin uraa pitkin omaa elämääni helpottaakseni.
Tosin isolle koneelle, jolla on isot pyörät ja kaikki systeemit tehty vaikeassa maastossa liikkumiseen, homma olikin varmasti paljon helpompaa. Kävely uralla ei loppujen lopuksi ollutkaan kovin yksinkertaista, sillä se oli täynnä kiviä, kuoppia, oksia, savea, vetisiä lammikoita ja kaikkea muuta mukavaa.
Kone oli myörinyt isolla alalla lähellä Kettulouhua ja tehnyt jollekin isännälle ihan kohtuullisen metsätilin. Metsähakkuut näyttävätkin olevan nyt kova sana, sillä pitäähän tulevalle biotehtaalle saada evästä.
Samalla toisaalta kauhistuttaa se puun määrä, jota pistetään nurin ja kelkataan teollisuuden tarpeisiin. Todellista kuvaa pelkästään tämän vuoden aikana hakattujen metsäalojen määristä ja koosta ei saa kuin ilmasta, mutta paljon tavaraa on lähtenyt ja paljon vielä lähtenee ennen kuin riittää.
Itse kohde osoittautuikin sitten ainakin näillä keleillä pienoiseksi pettymykseksi, jolle ehkä olisin voinut jättää rämpimättä jos olisin tiennyt ennalta. Se oli pienen kivisen nyppylän takana nähtävästi jonkinlainen pirunpelto, luultavasti ikivanhaa joenuoma tai sen tapainen, josta jäljellä olivat vain ehkä tavallista isommat kivet.
Nyppylältä löytyi yhdestä kohtaa sopiva paikka, johon päätin tehdä tulet – pitkästä aikaa – sillä viime aikoina olen yleensä vain käytellyt risukeitintä. Joskus on piristävää saada tehdä ihan aikuisten oikea nuotio.

Keitinkin toki oli mukana, mutta sitä tuli nyt vain ulkoilutettua. Trangian pannussa vesi kiehahti nopeasti, ja eväskahvit valmistuivat tuota pikaa.

Tuli lämmitti myös todella mukavasti, kuten sillä on yleensä tapana. Pahempiakin tapoja viettää aikaansa varmasti olisi, mutta ei tule äkkiä mieleen parempia.

Närhi tuli rääkymään läheiseen puuhun, mutta sen sulolaulannasta huolimatta ei ottanut pannuun muuta kuin noki, vaikka metsässä jouduin kämpimään yllättävän hankalassa maastossa. Lopulta kilometrejä tuli edestakaisin noin seitsemän.
Ulkoholismia tuli hoidettua silti ihan mukavasti, vaikka mitään mahtavaa nähtävää ei löytynyt, eivätkä metsäneläimetkään suostuneet tulemaan kuvattaviksi. Kyllä sitä taas vähän aikaa jaksaa, kunnes on lähdettävä uudestaan.