Liikkeellä valon valtakunnassa

Männä lauantaina läksin jo ennen auringonnousua ajelemaan kohti Konneveden Kärkkäälää ja siellä olevia Keskisenkoskea ja Hannulankoskea, tarkoituksena kuvata koskilla ja niiden lähellä olevalla luontopolulla. Viikolla ollut karsea pakkanen otti ja lauhtui reiluun kymmeneen pakkasasteeseen, ja kuten yleensä lauhtumisen seurauksena, alkoi sataa lunta. Sen vuoksi mietin herättyäni, että kannattaako laisinkaan lähteä, jos vaikka koko päivän sataa lunta. Mutta kuten toivottavasti tämän jutun kuvista voi päätellä, kannatti.

Vielä Keskisenkoskella ennen kymmentä taivas oli pilvessä, mutta pian siirryttyäni Hannulankosken puolelle, alkoi tapahtua. Pilvet väistyivät nousevan auringon tieltä, ja hiljainen lumisade putoili maahan, metsiin ja pelloille.

Aurinko ei vielä tammikuun alkupuoliskolla nouse kovin korkealle, jolloin valo on pitkään aamupäivällä pehmeää ja saa aikaan yllättävän lämpimiä värisävyjä, vaikka pakkasta olisikin runsaasti. Tällaisessa valossa on runsaasti tunnelmaa.

Hannulankosken rannassa virittelin kameran jalustalle ja objektiiviin harmaasuodattimen, tarkoituksenani yrittää kuvata koskea pitkillä valotusajoilla. Hannulankoski, vaikka onkin nopeasti virtaava verrattuna rauhallisempaan Keskisenkoskeen, on myös suhteellisen leveä, eikä siinä ole suuria korkeuseroja tai koskelle vaihtelevaa ilmettä antavia kiviä – ainakaan tällä nimenomaisella kohdalla, jolla olin rannassa.

Huomasin, että pieniä lumikiteitä leijui ja tarttui kameran näytölle. Olisipa mukanani ollut toinen kamera makro-objektiivilla, niin olisin onnistunut taltioimaan hienosti luonnon omaa muotoilua paljon lähempää, mutta kauniita lumihiutaleet olivat kauempaakin kuvattuna.

Vaikka yleensä minkä tahansa virtaavan veden äärelle – ja varsinkin silloin, kun valo on parhaimmillaan – voisi jäädä miten pitkäksi aikaa tahansa, yleensä on jokin toinenkin paikka, johon on mentävä. Näin oli laita tälläkin kertaa, joten käppäilin takaisin autolle ja lähdin ajamaan kohti Kuuhankavettä.

En päässyt kuin vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, kun Kuuhankaveden pohjoispäässä, Nuutinlahden kohdalla oli aivan pakko lyödä kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja marssia äkkiä taas kameran kanssa lähelle rantaa. Ehkä reissun kaikkein kuvauksellisin paikka löytyi tästä.

Sormeni olivat jo jäätymäisillään, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä usein tämmöiset kultaiset hetket menevät ohi niin nopeasti, että ei ole välttämättä aikaa miettiä, onko pukeutuminen juuri sään mukainen.

Kello alkoi olla jo enemmän kuin yleinen järjestyssääntö sallii, ja päivän ykköskohde odotti. Mutta koska tämä juttu ei kerro siitä, teemme nyt toimitusteknisen aikahypyn ja siirrymme suoraan ajankohtaan klo 15 jälkeen ja paluumatkalle.

Ajelen monesti Konneveden puolella olevan Pesiäissalmen ylittävän tien kautta, ja Pesiäissalmi on todella kaunis paikka lähes minä vuodenaikana tahansa. Etenkin nyt talvella, ja sitten, kun pakkasta alkaa olla parikymmentä astetta ja enemmän. Ei muuta kuin auto taas parkkiin, vaikka vähän aikaa sitten oli aikomus jatkaa suoraa päätä kotiin ilman enempiä pysähdyksiä.

Aurinko oli juuri livahtanut taivaanrannan taa, ja mikä jokunen aika sitten oli ollut kultainen hetki, oli muuttunut nyt siniseksi hetkeksi. Vain maitosuklaalevymainos puuttui. Jäälautat lipuivat hiljalleen Pesiäissalmen sillan alta, ja jostakin kuului risahtelua, luultavasti ohuet lautat pitivät matkatessaan sellaista ääntä.

Vielä, ihan sokerina pohjalla, huomasin salmessa olevan Pesiäissaaren edustalla kaksi joutsenta, jotka pakkasta urheasti uhmaten uiskentelivat rauhassa pienessä tyvenessä. Sydämeni hypähti kerran.

Kaks joutsenta