Alceskurssilainen


Eilissä päivänä piti hoidella parit viralliset asiat, mutta niiden jälkeen kalenteri oli vapaa. Olinkin suunnitellut jo etukäteen meneväni tarkistamaan, mitä yhdessä vanhahkossa kuusimetsässä olisi; jos vaikka pöllöihin törmäisi. Tai kettuun. Tai metsäkauriiseen.

Noita metsäkauriin jälkiä oli hangessa vähän siellä täällä, ja monia ”lukijoiden kuvia” näkyy televisiossa tänäkin keväänä, kun kauriit kerääntyvät pelloille ja ruokintapaikoille. Kettukuvia on kanssa vähän väliä, eikä se sinänsä ihme olekaan, jos niitä kerran uutisten mukaan on kohta melkein aamukahvipöydässä keskikaupungillakin.

Omat kohtaamiseni ketun kanssa ovat olleet käytännössä siinä, että ”Ahas, tuolla on kettu, mutta eipä ole kameraa tai se on niin kaukana, ettei kannata kuvata”. Eikäpä auta isokaan teletuutti, jos matkaa kettuun on satoja metrejä. Lähelle pitäisi päästä.

Mutta: kun olin lampsinut metsässä tovin, päätin pistäytyä sen vieressä olevalle pitkälle niitylle, jonka nimi oli – yllätys yllätys – Pitkäniitty. Semmoiset 700 metriä pitkä. Niityllä oli enimmäkseen lumisohjoa ja traktorin jäljissä virtaavaa vettä, mutta kyllähän siellä pääsi kulkemaan.

Jäin kuulostelemaan, että laskeutuisivatko kauempana karjuvat kurjet tuohon pellolle, ja asettauduinkin kameran kanssa kyykkysilleni pellon reunaan väijyyn. Ei alkanut pitkäkauloja kuulua, mutta sitten olin erottavinani taustakohinasta pientä risahtelua ja havaitsevani jonkinlaista liikehdintää vastapäisessä pusikossa.

Ja kehveli sentään, sieltähän tuli esiin hirvi! Ja toinen. Ja kolmas. Sepäs olikin melkoinen yllätys, sillä en ainakaan minä niitä ihan joka päivä pääse näkemään muutaman kymmenen metrin päästä ja vieläpä niin, että on järjestelmäkamera teleobjektiivilla ihan näpeissä valmiina.

Ei ollut morjestava hirvi.
Ei ollut morjestava hirvi.

Voisi luulla, että hirviähän nyt pääsee kuvaamaan ihan milloin ja missä vain, ja joidenkin kotipihallakin sellaisia parveilee harva se päivä. Eihän sitä nyt sinänsä muutamaa sataa metriä enempää ole meilläkään lähimpiin hirvenjälkiin, ja vielä reilu 10 vuotta sitten lähimmät papanakasat olivat käytännössä talon takana, kun oli vielä kuusikkoa pystyssä.

Hirvi pystyy halutessaan liikkumaan hiljaakin. Samaten pystyy useamman hirven porukka. Monessa paikassa ei ole edes niin hiljaista, että liikkumisen äänet voisi kuulla, ja ihminen taitaa melkein melskata eniten tuolla metsässä, jolloin niin hirvet kuin karhutkin häippäsevät suosiolla muualle ennen kuin niitä pääsee näkemään.

Kolmen kopla.
Kolmen kopla.

Edelliset hirvikuvat tuli otettua Repovedellä – silloinkin melkoisella tsägällä – auton sisältä kehnohkolla pokkarikameralla ja kännykkäkameralla. Järkkäri oli pakattu aiemmin laukkuunsa, ja laukku oli takapenkillä, eikä silloin hirvillä ollut aikaa jäädä poseeraamaan, joten oli pärjättävä sillä, mitä sattui olemaan käsillä.

Ainahan sitä kaipaisi parempaa kamerarunkoa, isompia ja teräväpiirtoisempia objektiiveja, mutta tällä kertaa sain laukoa menemään sarjakuvauksella riittävän hyvällä kuvauskalustolla ja ihan kaikessa rauhassa, eikä kerrankin muita tärähtäneitä sitten tuolta reissulta kotiin tullut kuin allekirjoittanut.

 

 

Mainokset