Kalajan Kierros vastakarvaan Etelä-Konneveden kansallispuistossa

Keskiviikkona 15. kesäkuuta pidettiin Etelä-Konneveden kansallispuistossa Vuori-Kalajan laavun ja Kalajan Kierroksen reitin avajaisia. Iltapäivällä oli ohjelmassa opastettu kierros Kierroksella, ja siinä missä muu joukko lähti kiertämään lenkkiä ns. viralliseen kulkusuuntaan myötäpäivään, minä tosiaan tein vastakkaisen liikkeen ja aloin kämpiä mäkeen vastapäivään.

Reitillä oli avajaisvieraiden lisäksi myös muita kulkijoita, koska esimerkiksi nuoria partiolaisia oli sankoin joukoin liikkeellä, ja heitä tulikin vastaan miltei saman tien ohjaajineen.

Nuoriso meni ohi yhtä nopeasti kuin oli vastaankin tullut, ja taisi ollakin hikinen keikka, kun moni siinä tullessansa raskaasti puuskutti. Kalajan Kierros kun ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä ainakaan, jos sen heti takaperin kiertää. Jyrkkyyttä piisaa, ja vaikka uusi reitti onkin linjattu alkuperäisiä polkuja helpommaksi, siinä silti saa testattua reisilihaksia ja hapenottokykyä riittävästi.

Takaperin mentäessä vastaan tulee aika pian Vuori-Kalajan jälkeen viitoitus, joka ohjaa pitkälle Kolmen Vuoren Vaellukselle ja takakäteen Kalajan Kierrokselle.

Jos kuitenkin puoliepähuomiossa erehtyy jatkamaan matkaa eteenpäin, vastaan tulee tekstikyltti, jossa sanotaan, että ”huomoithan kulkevasi nyt vielä osittain merkitsemätöntä reittiä” ja ”palaa takaisin, jos haluat mieluummin kiertää Kalajan Kierroksen”.

Kalajan Kierrokselle menevä polku kun jää hieman hämärän peittoon risteyskohdassa, joten siitä on helppo mennä äkkinäisen ohi. Kyltistä huolimatta jatkoin hetken matkaa pitkän reitin alkua, ja tein uukkarin hienon näköalapaikan kohdalla. Näkymät Kitulammelle olivatkin upeat.

Eikun siis takaisin työjärjestykseen, ja kohti Kalajanvuorta. Reitin varrella olevat ja tyylikkäästi tehdyt luontotaulut kertovat alueen eläimistä ja kasveista sekä luonnonolosuhteista suomeksi ja englanniksi.

Kevään jälkeen Kalajanvuoren rinteille on laitettu useaan paikkaan köysikaiteita, joiden avulla sekä vuoren laskeutuminen että tässä tapauksessa nouseminen helpottuu ja tuntuu turvallisemmalta.

Vastakarvaan Kalajan Kierroksen kulkeminen ottaa kyllä hengityseläimiin, mutta sopii ehkä huonopolviselle paremmin kuin jos sen kulkisi ”normaaliin” suuntaan. Hengästyminen kyllä kannattaa, sillä huomattavasti vähemmälle huomiolle (ja kuvaamiselle) monesti jäänee ylhäällä odottava upea näkymä, joka selkeällä säällä lienee useita kymmeniä kilometrejä.

Kaiteiden suhteen olisin saattanut kaivata tällekin nimenomaiselle näköalapaikalle niitä, mutta ehkä ne ovat tulossa jossakin vaiheessa. Pitää olla varovainen, ettei mene liian reunalle ihastelemaan tai ottamaan itsestään kuvia.

Eteenpäin kuljettaessa ja varsinaisen kallioalueen alkaessa kulkureitit näkyvät selvästi kalliopintojen kasvillisuuden kulumisena. Onkin tärkeää pitää huolta, että noudattaa nimenomaan merkittyä ja näkyvää polkua eikä tallaa viereen uutta.

Kaiken, mitä nähdä tarvitsee, näkee kyllä myös polulta. Sopivalla hollilla olivat esimerkiksi jännät kivet, jotka nököttivät nätisti pienempien jalkakivien päällä. Jostakin kumman syystä noita aluskiviä on melkein poikkeuksetta kolme.

Seikkaperäisempiä selvityksiä erilaisista kummallisista kivistä ja kiviryhmistä on tehnyt esimerkiksi Satunnainen Retkuilija -blogisti Anssi Toivanen. Itse tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että onkohan iso möykky nostettu pienempien päälle vai onko kiviaines vain murentunut aina vain pienemmiksi ja pienemmiksi kiviksi kunnes lohkare on pysähtynyt aikoinaan sijoilleen.

Itseäni kiehtovat ehkä kiviä enemmän jyrkänteet ja luolat, mutta makunsa kullakin sanoi mies kun homeista leipää järsi. Seuraavaksi selvisin paikalle, jossa oli vielä pystyssä vanha mittausmasto ja parhaat päivänsä nähneet penkit. Kyseisellä paikalla on kuulemma aikoinaan käräjöity, mutta nyt sillä ihastellaan maisemia.

Maisemia saivat ihastella myös juuri parahiksi paikalle saapumassa olevat retkeläiset, joiden oppaana toimivat Maija Mikkola ja Rami Tuominiemi Metsähallituksesta.

Siinä sitten porukalla istuskeltiin ja seisoskeltiin katselemassa maisemia, ja Metsähallituksen Maija Mikkola sekä Rami Tuominiemi vastailivat ihmisten kysymyksiin mm. tulevista rantautumispaikoista jne.

Ryhmän matka jatkui melko pian, joten minäkin jatkoin omaani. Sain kuljeskella aivan kaikessa rauhassa suurimman osan lenkistä, mikä ei laisinkaan haitannut – vaikka ryhmässäkään liikkumisessa ei ole mitään vikaa. Yksin olikin mukavampi kulkea siinä mielessä, että halusin myös videoida patikan, ja kameralle höpöttäminen on helpompaa silloin, kun ei ole muita kuuntelemassa.

Silloin kuulee myös paremmin luonnon omat äänet ja tekee ehkä tarkemmin havaintoja. Ainakin jonkinlainen haukka pyyhkäisi mäen harjanteen poikki, ja myöhemmin olin näkevinäni ensimmäistä kertaa eläissäni valkoselkätikan. Sattui vain olemaan tavallinen objektiivi kamerassa kiinni, joten kummoista kuvaa ei tikuttajasta tullut. Mutta se tarkoittaa vain, että pitää käydä uudestaan väijymässä ja teletötterö kiinni kamerassa.

Viimein saavuin kaikkein ehkä suosituimmalle paikalle Kalajanvuoren laella. Täällähän sitä eniten kuvataan, ja kaikki ovat luultavasti nähneet riittävästi kuvia samasta paikasta, joten niissä ei ole mitään uutta tarjottavaa. No, jos kumminkin yksi…

Tälläkin paikalla kaiteet olivat aika jännissä paikoissa. Käen kukunta oli rauhoittavaa, eikä muita ääniä juuri ollut. Itsekin hiljenin hetkeksi enkä lörpötellyt videokameralle. Joskus (tai aika useinkin) pitää vain osata pitää suunsa kiinni ja antaa luonnon puhua.

Valoisalta mäntykankaalta aloin laskeutua vähitellen kohti varjoisampaa vanhan metsän aluetta, jossa aluskasvillisuus muuttui aina vain tuoreemman kankaan ja jopa lehtomaisen kankaan mukaiseksi. Kielojen määrä lisääntyi, ja kivien päällä oli entistä enemmän sammalia ja kyljissä kallioimarretta.

Männyt saivat tehdä tilaa kuusille, erilaisille lehtipuille ja lopulta haavoille. Vanhan metsän osuus pitää sisällään arvokkaan haapa-alueen, ja osa haavoista on todella vanhoja ja tukevia. Myös laho- ja maapuita on runsaasti, mikä luo erinomaisen ympäristön monimuotoisuudelle, mm. raidankeuhkojäkälille ja erilaisille hyönteisille.

Siinä, missä lehtipuuston määrä kasvoi, kasvoi myös hyttysten joukko monikymmenkertaisesti. Haapojen havina kilpaili yhdessä hyttysarmeijan innityksen kanssa. Hyttyskarkote ei näihin ryökäleisiin enää taida tehota. Siinä se taas etelän mies huitoi.

Haavikon lähellä sijaitsee niin sanottu Tarasoffin mökki, joka kuului samannimiselle metsien miehelle, Feliks Tarasoffille. Hän asusti mökkiä yhdessä hevosensa kanssa tehden silloin omalla maallaan metsätöitä ja hoitaen metsää niin, että myös em. haavikko on niinkin hyvin säilynyt kuin se on tällä hetkellä.

Mökin jälkeen Vuori-Kalajalle ei enää olekaan pitkä matka, vaan reissu alkoi olla loppua vaille kömmitty. Katseltavaa riittää tästäkin kulkusuunnasta, ja ehkä parhaat näkymät Kalajanvuoresta alhaalta käsin, ellei pääse sitten vesille katselemaan.

Reissun viimeiseksi näkymäksi valitsin vastarannalla näkyneen laavun ja sen lähellä vielä loppupäiväksi rentoutumaan jääneet retkeilijät. Suurin osa päivävieraista oli jo poistunut kukin taholleen, ja järjestäjät pakkailivat vielä kamppeitaan luultavamminkin tyytyväisinä päivään. Minä ainakin olin erittäinkin tyytyväinen.