Kesäpäivän ratoksi: Sumiaisten Peuravuoren lehmuslehto ja Petäjäsaaren virkistysalue

Olen monesti miettinyt, että tokkopa sitä tämän elämän aikana pääsee mihinkään hienoihin paikkoihin ulkomailla enää koskaan, kun ei ole rahaa eikä oikein aikaakaan. Tosin sitten samalla todennut, että käydäänpä sitten hienoissa paikoissa kotimaassa ja vieläpä yllättävän lähellä. Mutta miten eräs ex-presidenttimme (ei Kekkonen) liittyy tähän juttuun, se selviää jutun lopulla!

Lueskelin kevväämmällä Sumiaisten kirjaa, jossa oli maininta Peuravuoren lähistöllä sijaitsevasta lehmusesiintymästä. Se vaikutti kiinnostavalta, koska vaikka metsälehmus (Tilia cordata) ei sinänsä ole mikään harvinaisuus Suomessa, sitä ei silti käsittääkseni ihan Keski-Suomen korkeudella kovin monessa paikassa kasva luonnonvaraisesti ainakaan mitenkään laajoina esiintyminä.

Niinipuuksikin sanottua lehmusta on kuitenkin sen verran runsaasti Peuravuoren jyrkänteen juurella, että paikka on rekisteröity luonnonsuojelualueeksi. Itse asiassa Niini-alkuisia paikannimiä on lähistöllä runsaastikin, eli Niinimäki, Iso Niinimäki ja Niinimäensalmi, joten alueella on siis tähän viittaavaa kasvillisuutta ainakin ollut aiemminkin.

Vaikka Peuravuoren lehmuksia pääsee katselemaan teitäkin pitkin (kartta jutun lopussa), kävimme tutustumassa niihin vesiltä käsin. Sumiaisten satamasta pärryyttelimme pienellä veneellä kohti Peuravuorta ja rantauduimme hienolle kalliorannalle.

Rannalta lehmuksien luokse ei ole pitkä matka. Lehmuksen lehti on niin omanlaisensa, että sen kyllä yleensä huomaa. Ehkä suurimman oho-elämyksen kuitenkin antoi mahtava kallionseinämä, jossa ”komeili” joukko punaisella maalattuja nimikirjaimia ja numero 41. Välittömästi tuli mieleen viime vuoden puolella paikka Konneveden Pyhävuorella, jossa laakean kiven alle muodostuneessa laajassa luolassa oli kiveen hakattuna myös nimikirjaimia ja sama numerosarja, jonka tulkitsin tarkoittavan vuosilukua.

Sitäpä en tosin tiedä, olisivatko samat tyypit käyneet molemmissa paikoissa ja onko merkinnöillä mitään muuta kuin korkeintaan ajallista tekemistä toistensa kanssa. Vaan eipä sinänsä, nuo lehmuksethan olivat se pääasia, vaikka kalliotkin näyttivät mahtavilta.

Meitä oli retkellä yhteensä neljä, ja muut paitsi minä lähtivät kiipeämään vuoren päälle vasenta kautta. Itse jäin katselemaan ja kuvailemaan sekä selvittämään, minkä kokoisia lehmuksia paikasta oikein löytyisi. Halkaisijaltaan suurimmat vaikuttivat olevan noin 20-senttisiä; mitään kunnon jytkyjä en löytänyt.

Vuoren päälle kiipeäminen kannattaa, sillä siellä on ensinnäkin mahtavasti mustikkaa, mutta myös mainiot maisemat järvelle. Erinomainen retkikohde siis! Epäilemättä moni on poikennut kerran jos toisenkin nauttimassa maisemista, ja tulee varmasti uudestaan.

Tuumailimme, josko pitäisimme eväshetken läheisessä Peurasaaressa, joka olisi ollut myös tosi hieno taukopaikka. Toisena vaihtoehtona oli lähempänä Sumiaisia sijaitseva Äänekosken kaupungin ylläpitämä Petäjäsaari.

Petäjäsaari

Päätimme kuitenkin suunnata Petäjäsaareen, koska sieltä löytyy useampikin tulipaikka, parit laavut ja jopa sauna sekä venelaituri. Paikka on erittäin suosittu retkipaikka niin veneilijöiden kuin melojienkin keskuudessa, ja sieltä löytyy myös geokätkö.

Nousimme rantaan Petäjäsaaren pohjoispäässä olevassa pienessä poukamassa, jossa on mainio ranta ja suhteellisen matalaakin. Heti rannassa on tulipaikka, laavu on muutaman kymmenen metrin päässä. Polttopuu”huolto” on sellainen, että rannasta löytyy joitakin paksuja halkoja pressun alta, ja ainakin tällä kertaa puussa roikkui isokokoinen halkosaha, jonka tosin huomasin vasta poispäin lähtiessämme.

Valmiiksi tehtyjä polttopuita ei ole, eikä niitä hirveästi voi tehdä itsekään, sillä kirveestä oli jäljellä vain terä. Varsi oli joko katkennut tai katkaistu. Toisaalta eipähän sitten kukaan niitä saaresta nyysi, kun ei ole ensinkään. Eli jos retkelle halajaa Petäjäsaareen, varautukoon tuomaan itse omat polttopuunsa ja/tai retkikeittimen.

Pistimme kumminkin pienet lieskat laavun edustalla olevaan tulipaikkaan hyttysten riesaksi, mutta kahvinkeittotapahtuma suoritettiin retkikeittimen suosiollisella avustuksella.

Laavun seinustalla oli sekalainen valikoima jotakin rompetta ja mitä lie weetabixejä varmaan jonkinlaisiksi sytykkeiksi ajateltuina, mutta pienellä säädöllä (ja ruiskauksella polttogeeliä) nuotio saatiin syttymään. Samalla tuli testattua, miten sujuvat meikäläiseltä retkijorinat englanniksi. Kaipa siitä jotakin selvää sai.

Hyvästä retkikohteesta löytyy tietenkin myös huussi, mutta enpä olisi arvannutkaan, kenet tapasin siellä. Jos Merikarvian Ouraluodolla on käynyt Kauniiden ja Rohkeiden Brooke, niin Petäjäsaarestapa löytyikin ex-presidenttimme Tarja Halonen!

Jos olisin juuri ollut napostelemassa mustikoita, olisin varmasti vetänyt ne väärään henkeen, sillä yllätys oli melkoinen, kun huussin oven takaa löytyi presidentti – isona julisteena tosin, mutta silti.

Päivän höröt oli taattu, ja kun vielä ilmat olivat parhaat mahdolliset, kahvi maistui ja seurakin oli mukavaa, oli melkeinpä sääli lähteä tekemään poistumiseleitä saaresta.

Saunarannassa emme poikenneet, mutta katselimme sitä kauempaa ajatellen, että tännehän pitää tulla uudestaan ja vaikka yöksi. Petäjäsaaressa tilaa kyllä pitäisi riittää, ellei sinne sitten satu tulemaan joku änkyrä, jonka mielestä n. 24 hehtaarin saaressa ei saa samaan aikaan olla ketään muita. Mutta eihän sellaisia onneksi ole olemassa.

Aika vesistövoittoista on ollut tämä kesä ainakin meikäjampalla, mutta onhan siinä samalla voinut hankkia vertailupohjaa, minkälaista on vesillä maamme rannikolla merisaaristossa ja miltä taas sisävesillä seilaaminen tuntuu. Ihan mukavalta tuntuu molemmissa.

Peuravuori ja Petäjäsaari kartalla