Kämmen keskellä peukaloa: laavuprojekti miehelle, jonka logiikka on omaa luokkaansa

Pitihän sitä sitten vielä ennen vuodenvaihdetta alkaa väsäämään palstalle laavua, vaikka olin jo mukamas päättänyt, että vasta ensi keväänä sitten. Toki vedin mutkia sen verran suoriksi, että hommasin laavun valmiiksi veistettynä ja tontille kelkottuna, mutta pystytysvastuun annoin itselleni. En tiedä, olisiko kannattanut.

Sain nimittäin tosiaan laavupuut valmiiksi veistettynä ja paikalle tuotuina, kiitos siitä. Mutta veistäjän numerointitapa ja meikäläisen ymmärrys eivät osuneet oikein yksiin. Otan kuitenkin syyn täysin omille niskoilleni.

Ei-tasalaatuisten hirsien veistäminenhän on homma jo sinänsä (nimim. kokemusta on), ja niiden pitäminen pystytysvaiheeseen asti oikeassa järjestyksessä sitten kerrassaan toinen. Numeroinnin pitäisi olla kohdallaan, selkeä ja looginen. Minulle se taisi olla kuitenkin sumea logiikka.

Alun alkaen nimittäin hirret oli kyllä merkitty, mutta en silti meinannut merkinnöistä saada tolkkua. Jos hirsikerta lähtee parinkin hirren verran jo lähdöstä menemään ”väärin”, ongelmia jatkossakin on luvassa, sillä seuraavat hirret eivät välttämättä enää sovikaan toistensa niskaan odotetulla tavalla.

Tämä laavu on lattiallinen laavu, ja noita lattiavasoja tavasin todella pitkään viime viikolla, kuuluivatko ne nykyisille paikoilleen. Todennäköisesti ainakaan toinen tai kaksi neljästä eivät kuuluneet, mutta olin kasannut kehikkoa sen verran pitkälle, että en todellakaan halunnut alkaa sitä purkaa ja tehdä uudestaan. Menköön sitten miten menee. Tosin kyllähän nuo hirret numerojärjestyksessä sitten alkoivat mennä, mutta kakkosrivin hirsikerrassa se sekaannus lienee tapahtunut.

Mikäs aamulla oli hommia tehdessä; aurinkohan paistoi juuri parhaasta suunnasta, ja talvinen tunnelma oli jaloin kosketeltava. Viikko sitten maa oli paljas ja savea oli kuin savenvalajan työhuoneessa kyynärtaipeisiin asti. Tai ainakin melkein.

Apuna minulla oli ihan tohtorismies, Béla Pavelka, jolla on myös oma Tavinsulka-niminen melonta-alan yritys Jyväskylässä. Bélan kanssa pähkäilimme hirsien merkintöjä kahteen pekkaan ja yritimme sovitella niitä paikoilleen. Huomattavasti mukavampaa noita hirsiä on siirrellä, kun on joku apuna.

Koska tosiaan joku legopalikka oli varmasti mennyt väärään kohtaan, muutamissa paikoissa piti turvautua moottörisahaan ja hieman sipsiä nurkkia tilavammiksi. Kovin suurta myllytystä en käynyt toisen veistämään kehikkoon tekemään. Saahan niitä pahimpia rakoja sitten viimeistelyvaiheessa täpittyä umpeen vaikka sammalella tai pellavariveellä.

Fyysisestä rasituksesta tuppaa tulemaan myös nälkä, ja omille tavoilleni uskottomana olikin tällä kertaa varannut meille hieman peruskäyrää monipuolisemmat eväät. Nimittäin valkosipuli-yrittipatonkia, jonka väliin tuli paistettua kanaa, punasipulia, suolakurkkua sekä cheddar-juustoa. Smetanaakin olisi ollut tarjolla, mutta sen purkin jätimme avaamatta tällä kertaa.

Subit vain sitten alumiinifolion sisään ”grilliin” lämpenemään ja hyvä tuli. Samaan aikaan kaasutrangia tohisi kahvivettä varten, ja kun kahvin ja teen kaveriksi vedettiin vielä isoäidin kardemummopitkosta pari siivua, niin johan alkoi taas elämä olla mallillaan.

Tähän aikaan vuodesta hämärätä alkaa tulla jo aikaisin varsinkin pilvisellä säällä. Iltapäivästä mitä aurinkoisin ilma muuttuikin yhtäkkiä yltä päältä pilviseksi, ja alkoi sataa lunta ihan tolkuttomalla teholla.

Lunta tuli sen verran kovalla höökillä, että kokoamattomien laavuhirsien ja muiden kamppeiden peittämiselle tuli jopa jonkinlainen kiire. Voimakas lumikuuro kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta se oli meidän valomerkkimme tältä päivältä. Taistelu jatkuu taas aikanansa. Kyllähän tästä vielä laavu saadaan.