Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri


Aarteenetsintä metallinpaljastimen kanssa on nyt kova sana, ja menneiden aikojen mysteerien tonkiminen maastosta mullan alta on todellakin kiehtova harrastus, joka on monelle käytännössä täyttä työtä.

Kansantarinoissa ja kertomuksissa mainitaan usein erilaisia aarteita, joita joku ihminen tai taruolento on piilottanut johonkin paikkaan, kuten lähteeseen, järveen, suonsilmään tai maakuoppan tai kiven alle. Esimerkiksi näiden kertomusten perässä moni seikkailee taas tulevana kesänä selvittääkseen, onko niissä perää ja onko jossakin kätköpaikassa todella aarre.

Usein kuitenkin aarteenetsintään on perusteita sillä syyllä, että ennen meitäkin Suomea on asutettu satoja ja tuhansia vuosia, ja menneiden aikojen ihmiset ovat jättäneet omat jälkensä ja omia tavaroitaan ja esineitään, joita nykyään löydetään ja kaivetaan esiin.

Omasta elämästäni ajattelinkin kertoa hieman toisenlaisen aarretarinan ja mysteerin, jonka koin jo toistakymmentä vuosia sitten. Näin se meni ja se on totta.

Olin ollut naimisissa vasta varsin lyhyen aikaa, ja olin hankkinut vaimolleni Kalevala-korun Uskela-sormuksen vihkisormukseksi. Hän piti luonnollisesti sitä sormessaan käytännössä jatkuvasti, eikä ottanut sitä pois sormesta myöskään yhtenä päivänä lähtiessään sienimetsään ystävänsä kanssa.

En ollut mukana sienessä vaan jäin kotiin, kunnes sitten myöhään illalla puolisoni palasi siipi maassa takaisin ja kertoi harmissaan hukanneensa sormuksen johonkin sinne metsään.

En tietysti ollut asiasta iloinen, mutta päätin että sormushan mennään etsimään ja löytämään ensi tilassa, vaikka sattumalta sormuksen löytäminen epämääräisesti osoitetulta alueelta vaikutti jo alkuunsa toivottomalta tehtävältä. Kyse oli kuitenkin vihkisormuksesta, joka on avioliiton tärkeyden muistaen erittäin merkityksellinen jo sinällään, ja tunnearvoltaan suuri eikä mikään Kinder-yllätysmunalelu.

Lainasin jostakin – en nyt muista mistä – kuitenkin metallinpaljastimen, jos siitä olisi edes henkistä tukea. Seuraavana päivänä menimme kolmen hengen voimin niille huudeille, jossa vaimo oli ystävänsä kanssa muistinsa mukaan liikkunut. Maastohan oli perinteistä suomalaista mänty- ja kuusimetsää, jossa ei ollut merkittyjä polkuja eikä muutakaan selkeää paikkaa, johon etsinnän olisi voinut keskittää.

Kuljeskelimme noin-suunnalla ristiin rastiin jalkoihimme katsellen, ja minä huitelin metallinpaljastimella kuin sillä nyt yleensä kuvien mukaan huidellaan ja kuunnellaan, missä vinkuu vai vinkuuko. Värkki vikisi ihan miten sattui ja ihan missä sattui, eikä siitä lopulta tuntunut olevan muuta kuin haittaa. Senpä vuoksi pistin koko laitoksen pimeäksi ja jatkoin ihan niin sanotusti perstuntumalta.

Nyt päästäänkin siihen mysteeriosuuteen. Maasto oli siis kaikkialla enimmäkseen samannäköistä, mutta yhdessä tietyssä kohdassa minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Outohan meikäläinen taitaa monen mielestä olla aina, mutta nyt oli ihan erilainen fiilis, jonka tunsin itsekin selvästi.

Jokin tuntui sanovan (en kuullut päässäni ääniä), että tässä paikassa on jotakin, ja että ikään kuin ”katsopas tuon mättään juurelta”. Jalkojeni juuressa oli vanha sammaleen peittämä kanto, jonka ääreen kyyristyin ja siirsin sammalet sivuun…

Kannon tyvessä juurakossa oli pieni kuoppa, jonka pohjalla hankkimani vihkisormus lojui kuin se olisi sinne ihan laittamalla laitettu, mitä se ei todellakaan voinut olla, sillä kuka täyspäinen jättäisi sormuksensa tarkoituksella metsään ja laittaisi vielä jonkun toisen sitä etsimään – koska kyseessä ei ollut mikään peli tai leikki.

Vaimoni oli ystävänsä kanssa useiden kymmenien metrien päässä minusta etsiskelemässä kumpikin omista paikoistaan, joten he eivät olleet myöskään antamassa mitään vinkkejä (jos sormuksen hävittäminen olisi siis ollut tarkoituksellista) ja ohjailemassa minua oikeaan suuntaan.

Kylmät väreet nousivat pintaan kun näin sormuksen kuopassa. Eihän tämmöinen voi olla totta ja mitenkään mahdollista! Mutta niin se vain oli. Voin rehellisesti sanoa, että isolta pojalta meinasi itku tirahtaa.

Otin vapisevin käsin sormuksen pois kuopasta ja huusin toisille: ”Tulkaapa käymään vähän täällä!” He tulivat, ja kun pääsivät paikalle, sanoin että arvatkaapa minkä löysin ja näytin sormusta. Siinä sitten oli meitä kolme toinen toisiaan hämmästyneempiä ”aarteenetsijöitä”, eikä kukaan meistä vielä tänäkään päivänä pysty selittämään, miten löysimme sattumanvaraisesti esineen, josta tiesimme ainoastaan sen alueen, jolle se oli voinut pudota. Ja kyseinen alue oli parin-kolmen hehtaarin suuruinen.

Sen tapauksen jälkeen minkäänlaisia sormuksia ei ole viety metsään vaan ne ovat pysyneet turvallisessa paikassa neljän seinän sisällä.

Tämän kertomuksen vakuutan todeksi vaikka käsi Raamatulla.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin ”Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri”

Kommentointi on suljettu.