Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla

Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.