Tankolammin kiviveljekset

Otsikolla viittaan kahteen Konneveden Tankolammin kylällä 69-tien varressa olevaan suureen lohkareeseen, joista en itse ole vieläkään onnistunut päättelemään, ovatko ne todellakin olleet yhtä suurta siirtolohkaretta kumpikin vai ovatko ne osa peruskalliota mutta vain pullahtaneet maanpinnalle. Keksin niille nimen ”kiviveljekset” ihan juuri tätä kirjoittaessani, eli nimi ei ole millään tavalla virallinen.

Jos ne ovat siirtolohkareita joskus olleetkin, varsinkin kahdesta se suurempi on melkoinen mörkö. Ympärysmitaltaan maastokartasta karttapalvelun mittaustyökalulla mitattuna isoveljen lantionympärys on noin 50 metriä.

Suurin piirtein yhtä kaukana isosta kivestä kuin on sen ympärysmitta,  koilliseen on sen pikkuveli, joka jää koossa reippaasti jälkeen, mutta kummallisuudessa ei paljoakaan.

Kummankaan kiven mittasuhteista ei oikein pääse tolkuille, jos niitä katsoo tieltä käsin ja jaloin, vaan pitää vaivautua oikein niiden viereen. Jos ja kun joku nyt kysyy, että mitä kummallista joissakin kivissä on, niin ainakin minusta on vähintään veikeää, että näinkin suuria kiviä ja kivikasautumia on paikassa, jossa muutoin on joko pelkkää suota tai vanhaa viljelysmaata.

Vähemmän asiaa ihmettelee ehkä vasta sitten kun tarkastelee niin maastokarttaa kuin vinovalovarjostetta, josta voinee päätellä, että aikoinaan alueella on ollut runsaasti enemmän vettä. Läheinen Ala-Tankonen, sen alapuolinen Keski-Tankonen (metsää kasvava suo) ja tien toisella puolella oleva Ylä-Tankosen neva ovat aivan varmasti olleet joskus yhtä isoa järveä tai vielä isompaa vesistöä. Ja siellä, missä on joskus ollut vettä, on aiemmin ollut todennäköisesti jäätä, mistäpä veikkaisin, että myös em. suuret kivet ovat jääkauden mukanaan tuomia tuliaisia.

Sekä pienemmän että isomman veljeksen todellinen koko paljastuu tosiaan vasta kun niitä tarkastelee aivan vierestä. Kiertäessään pikkuveljen ympärillä voi melkeinpä kuvitella katselevansa Pääsiäissaarten moai-patsasta, sillä niin sitä muistuttava muoto löytyy kivestä kuin oikeasta kulmasta katsoo.

Kiven päälle pääsee halutessaan kiipeämään mutta järkevästi oikeastaan vain yhdeltä sivulta, ja sittenkin varoen.

Samanlainen tilanne on, kuten sanottua, noin 50 metrin päässä sijaitsevan isomman veljeksen kanssa. Yhtä lailla jopa monen mielestä mitäänsanomattomalta näyttävä kivi – jos sitä lähestyy koillisesta pikkuveljensä suunnasta – pitää piilossa yllätyksen jos toisenkin, kun sen lähelle pääsee ja alkaa kiertää sitäkin ympäri.

Siinä, missä isoveljen ”selkäpuoli” on vaatimattoman näköinen ja lähes kauttaaltaan sammalten peitossa, kiven ”edustuspuoli” onkin sitten pelkkää lihasta – eli kiveä. Aika näytti tehneen kivelle tehtävänsä, ja eroosio. Jos kivi siis alussa olikin ollut yhtä kappaletta, nykyään se on monta.

Kiven reunalla kasvava koivu on halunnut varmistaa pysymisensä paikallaan tunkemalla juurensa kallion halkeamaan niin pitkälle ja tiukkaan kuin vain ikinä saattaa.

Ison veljen kyljessä näkyy suuri halkeama, joka näyttää laajenneen siitä, kun pari vuotta sitten kävin katsomassa kiveä edellisen kerran kunnolla. Kyllähän kolosiin jäätyvä vesi vähitellen rakosia laajentaa. Halkeamasta onkin muodostunut itse asiassa pieni rakoluola, johon jopa saattaisi saada itsensä ahdettua. Tai sitten ei.

Kiven piirteet vain voimistuvat, mitä enemmän sitä kiertää ympäri. Oikeastaan voisi ajatella kyseessä olevan ihan toisen kiven kuin minkä aluksi näkee.

Ison kiven länsipuolella retkeilijä tuntee jo itsensä pieneksi, sillä niin ylevät piirteet kivellä on. Varovasti kiipeämällä voi nousta tarkastelemaan tilannetta ylempää, mutta sopivia jalan- ja kädensijoja ei ole liiaksi. Ylempänä näkyviin tulee pieni pesäluola, jossa voisi majailla vaikkapa kyy tai kettu, mutta kumpaakaan ei pesässä näy.

Laskeudun varovasti takaisin alas ja jatkan kierrostani kiven ympäri. Entistäkin terävämpiä ja jyrkempiä kulmia paljastuu. Tämä ei todellakaan ole mikään yhden ilmeen tyyppi.

Jyrkimmältä sivultaan iso kivi on arviolta noin 10 metriä korkea. Jos kivellä on ympärysmittaa ainakin yli 40 metriä ja korkeuttakin näin runsaasti parhaimmillaan, kuutioita ja massaa kivessä on uskomaton määrä. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että kivi olisi voinut liikehtiä jään mukana, eli käsittämättömiä voimia luonnosta täytyy löytyä.

Kun kivi on melkein ympäri kierretty, se tarjoaa vielä lisää yllätyksiä. Nimittäin kiven kupeesta, pienen tasaisen kohdan päältä, löytyy linnunpesä. Huomaan pesän vasta kun olen ihan sen kohdalla, mutta onneksi siellä ei ole vielä munia. Joko pesä on vanha tai sitten vasta odottelee uusia asukkaita. En siis häirinnyt pesintärauhaa enkä saanut emoa hylkäämään haudontaa, koska mitään haudottavaa ei ollut.

On aika kiivetä kivelle. Ylös pääseekin helpohkosti vain kiven selkäpuolelta, jossa kasvaa puita ja sammalta. Paikka on erinomainen pienelle eväsretkelle ja lähialueen tarkasteluun.

Kiven päältä löytyy vielä uusi yllätys, nimittäin halkeama, johon mahtuu sisään. Syvyyttä rakosella on parhaimmillaan yli kaksi metriä, mutta leveyttä ei nimeksikään. Pari vuotta sitten sinne itseni änkesin, mutta silloin halkeamassa ei ollut lunta ja jäätä, joten sinne oli helpompi päästä.

Onhan tämä mahtava kivi! Löytyy seikkailupaikkoja ja tutkittavaa, sekä viihtyisä ympäristö eväiden syöntiin ja ympäristön tarkasteluun. Viimeksi vietin pitkän tovin kivellä lokakuussa 2015, mutta olipa sitten kevät tai syksy, paikka on aina yhtä kiehtova. Kivelle voisi tulla joskus yön yli väijyyn kameran kanssa, sillä läheltä kulkee säännöllisesti hirviparvi.

Tankolammin kiviveljeksiä eivät välttämättä huomaa ohi nopeasti ajavat, eivätkä kaikki hitaamminkaan liikkuvat ehkä saa aikaiseksi perehtyä kivien saloihin tarkemmin. Se kuitenkin kannattaa, sillä niitä pääsee tervehtimään hyvin helposti, kun vain malttaa eikä paahda miljoonaa ohi. Ja jos eivät kivet ihan veriveljiä lopulta olisikaan – onhan niillä sentään välimatkaa toisiinsa – niin ehkä ainakin velipuolia.

Seuraavassa guvagalleriassa on GoPro-kameralla napsittuja otoksia lokakuulta pari vuotta sitten.