Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä

Tällainen ajatus valkeni kuluneella viikolla metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksessa. Ohjaaja kysyi, mitä tuntemuksia metsäänuppoutumisen harjoitusten aikana kullekin syntyi, ja minä vastasin, että pitäessäni silmiä kiinni, tuntui kuin olisin ollut auringonpaisteessa vaikka olikin pilvistä.

Vastaus aiheutti ehkä ansaittuakin hörähtelyä ja vitsailua, että mitä sieniä olin vetänyt ennen harjoituksia. No en mitään, mutta kun kerran tuntemuksia kysyttiin niin semmoisia saatiin.

Kuten sanottua, Nuuksiossa oli todella vaihteleva sää täydellisen virheettömästä auringonpaisteesta aina läpitunkemattomaan lumisateeseen saakka. Harjoitellessamme eräällä kukkulalla päällemme ja maastoon satoi selvästi erottuva lumikerros.

Vaan eihän me siitä lannistuttu, sillä metsäänuppoutumisen harjoitukset veivät tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta säätilasta. Olihan sentään suurin osa viikosta auringonpaistetta, eikä aamusta iltaan ja päivästä toiseen päällä ollut harmaata pilvikattoa.

Jos metsämeditaation yhtenä tarkoituksena on saada mielestä pois kaikki turha kelailu, josta ei ole mitään hyötyä, niin siinä se kyllä onnistuu. Samalla tavalla kuin aurinko tosiaan paistaa vaikka olisi pilvistä, niin ne asiat, jotka ovat olemassa, ovat – kelailusta huolimatta.

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?

Tässähän on klassinen itämainen pähkinä, jota varmasti on pohdittu pitkään ja pohditaan vastakin. Sitähän voidaan pähkiä, että kuuluuko todella, sillä jos kukaan ei ole kuulemassa, voiko silloin myös väittää, että kuuluu – tai ei.

Samaan tapaan kuin kysymys, että onko jokin olemassa silloin kun sillä ei ole havainnoijaa, voidaan herättää kysymys, että olemmeko me olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostamme eikä ole koskaan nähnyt meitä. ”Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?” kuuluu eräs legendaarisimmista ja lainatuimmista lauseista, jonka kirjoittajaa tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mainita.

Hajatelmia

Wikipediaa selatessa tuli vastaan asiaan liittyvä detalji muinaisesta Huineng-nimisestä buddhalaismunkista. En tunne kyllä äijää, mutta eräs tarina, joka Huinengiin liitetään, on kyllä aika jännä. Siinä nimittäin kerrotaan, että kaksi muuta munkkia katselivat temppelin lippua, joka liehui tuulessa. En tiedä, toimiiko tämä yhtä hyvin suomeksi kuin englanniksi, mutta toinen munkki sanoi jotakin tähän tapaan, että ”lippu liikkuu tuulessa”, kun taas toinen sanoi, että ”tuuli liikuttaa lippua”. Huineng totesi tähän, että kumpikin munkeista oli väärässä ja että ”se on teidän mielenne, joka liikkuu”.

Mistähän tuokin sitten tuli, mutta kumminkin noista metsäänuppoutumisen harjoituksista yhdeksi päällimmäisistä jäivät mieleen kehontietoisuusharjoitukset. Voisin ehkä ajatella, että olemmeko me sitten olemassa vasta kun tunnemme sen aistiemme kautta niin että koska aistin niin olen. En edelleenkään ole mitään sieniä vetänyt, mutta tämmöistä tulee nyt tänään mieleen.

Ajan virtaa

Samaan hörhöilyyn menee ajatus ajasta ja sen kokemisesta sekä siitä mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut. Aikamatkailusta on kirjoitettu ja teoretisoitu ties vaikka kuinka pitkään, ja siitä on tehty lukuisia elokuvia, joista jotkut ovat täyttä tuubaa ja jotkut aivan mielenkiintoisiakin. Jälkimmäiseen kategoriaan osuvat esimerkiksi elokuvat Predestination ja Arrival.

Fundeerasin tässä taannoin, että tulevaisuushan on jo oikeastaan olemassa ja kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on jo tiedossa tavalla tai toisella. Miksi tulevaisuuteen ei siis voisi olla mahdollista matkustaa?

Mehän itse asiassa määritämme tulevaisuuden omilla ajatuksillamme ja teoillamme. Jos esimerkiksi tiedän olevani lähdössä huomenna autolla matkalle, niin silloinhan se hetki on jo olemassa tulevaisuudessa. Tai kun tiedämme, että jääpuikon päästä tippuva vesipisara putoaa maahan, niin sehän on jo käytännössä toteutunut – koska elleivät fysiikan lait yhtäkkiä kumoudu – niin maahanhan pisara putoaa.

Tai sekin, että auto ”äkkiarvaamatta” hajoaa ja estää matkalle lähtemisen, on jo ollut jollakin tasolla olemassa ennen varsinaista hajoamista, vaikka emme itse olisi hajoamiseen ainakaan tietoisesti millään tavalla vaikuttaneet. Toisin sanoen asioita voi joko tapahtua tai olla tapahtumatta ilman että meillä olisi niiden kanssa mitään tekemistä.

Tästä piti alun perin tulla päätösbloggaus metsäänuppoutumisen koulutuksesta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen tajunnanvirtajuttu. Ehkä semmoisen aasinsillan tästä kuitenkin koulutukseen saisi, että jos kaipaatte jotakin sellaista, joka luultavasti vie teidän ajatuksenne aivan uusille urille, niin kannattaa kokeilla jotakin täysin erilaista.

Mutta älkää huolestuko: tällaista ulkohuussifilosofiaa ei ole jatkossa tulossa taas pitkään aikaan. Sen vuoksi ei ainakaan kannata perua tilausta.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/17/kuuluuko-aani-jos-kukaan-ei-kuule-avaruusromua-20112016