Voipiovuorelle kapuaminen maksaa vaivan

Voipiovuori-Petäjikkömäki KONNEVESI
Karttalehti: 3221 11
Alueen pinta-ala: 89 Korkeus: 172 Suhteellinen korkeus: 84

Kallioalueen sijainti: Pilkanselän Voipiolahden rannalla.
Kallioalueen yleiskuvaus ja tärkeimmät arvot:
Kieräjärven ja Pilkanselän Voipiolahden välisellä kannaksella sijaitseva Voipiovuori-Petäjikkömäki on kahden jyrkkäpiirteisen kallioselänteen ja niiden välisen syvän metsäisen notkelman muodostama kallioaluekokonaisuus, joka on maisemallisesti hyvin arvokas kohde.

Porfyyrigraniittia olevien selänteiden jyrkät rinteet ja lakiosa ovat etenkin Voipiovuorella hyvin paljastunutta, laajoista ja ehjistä silokallioista muodostuvaa kalliomännikkömaastoa. Selänteiden lakiosat ja ylärinteet ovat vedenkoskematonta maastoa, alarinteillä esiintyy vyömäisiä lohkareikkoja.

Petäjikkömäkeä jonkin verran jyrkkärinteisemmän Voipiovuoren kalliorinteet näkyvät hienosti länsi- ja pohjoispuoliselle tielle ja kallioaluekokonaisuus erottunee läheisille järvialueille massiivisena selänteenä. Selänteiden lakialueiden näköalapaikoilta avautuu avaria järvi-, metsä- ja peltomaisemia. Lähimaisemat ovat myös vaikuttavia ja Keski-Suomen olosuhteissa erikoisia harvapuustoisilla ja lähes avoimilla kalliorinteillä.

Alueen kalliokasvillisuus on erikoista varsinkin Voipiovuorella, jonka kalliorinteillä rahkasammal- ja poronjäkäläpatjat sekä kuivan kangaskasvillisuuden laikut vuorottelevat lähes paljaiden kalliopintojen kanssa. Matalia pystypintoja hallitsevat tavanomaisemmat jäkälä ja sammalyhteisöt. Selänteiden välisessä notkelmassa on mustikkakorpea ja jonkin verran myös metsäkortekorpea. Alueen pohjoisosassa ja Petäjikkömäellä on taimikkoalueita ja puusto on osittain nuorta myös Voipiovuoren lakiosassa. Ilmeisesti näköalapaikkoina käytetyillä selänteillä kulkee vahvoja polkuja, jotka ovat
kuluttaneet kalliokasvillisuutta.

Näin kerrotaan Ympäristö.fi-sivuilta löytyvässä luontoselvityksessä, ja monesta selvityksen kohdasta onkin helppo olla samaa mieltä, sillä niin mainio retkeilypaikka Voipiovuori on. Se sijaitsee Konneveden Hänniskylällä ja erottuu todellakin kauas muusta ympäristöstä huomiota herättävästi esimeriksi Hänniskyläntielle.

Voipiovuoren kokoa voi ihastella myös Kynsivedeltä käsin, kun on vesillä liikkeellä. Samaten Kynsivesi näkyy paikka paikoin hienosti Voipiovuoren pohjoispuolen rinteeltä, vaikka puusto hieman näkymää blokkaakin. Siinä, missä esimerkiksi Voipiovuoren lähellä olevalla Kotivuorella on hieno luola, niin Voipiovuori ottaa voiton maisema-arvojensa ansiosta.

Voipiovuorelle voipi päästä esimerkiksi Voipiovuorentien puolelta. Tien risteyksestä vajaan 200 metrin jälkeen erkanee heinittynyt vanha ajoura vasemmalle. Vielä pari vuotta sitten uralta pääsi pientä polkua pitkin lähemmäs vuoren juurta, mutta polku näyttää nyttemmin metsittyneen umpeen, joten ajouraa seurailemalla pienen metsäsaarekkeen voi kiertää ja alkaa suunnistaa vuorta kohden.

Maasto on valoisaa ja vuoren suuntaan melko avointa, toisella puolella metsä on tiheämpää ja peittää näkymän läheisille pelloille. Pääasiassa mäntyvoittoinen kuivahko kangas on loistava mustikkapaikka, ja punaisia mustikanraakileita näyttää olevan pilvin pimein.

Varvikko on paikoin peittämässä maastoon muodostuneita polkuja alleen, mistä voi päätellä, että aivan mahdottoman kovassa retkeilykäytössä paikka ei ole – vaikka voisi olla, sillä kun metsän keskeltä lähtee nousemaan vuoren rinnettä, huomaa olevansa aivan mainiossa retkipaikassa.

Nousu tapahtuu vuoren pohjoisrinnettä. Noin 300 metrin matkalla noustaan suurin piirtein 110 metristä 170 metriin (merenpinnasta). Voipiovuorelle on paras kiivetä kuivana aikana, jolloin lähestulkoon mono kuin mono pitää kalliolla. Sateella kallio on hyvin luikas. Ohutta kalliokasvillisuutta säästääkseen kannattaisi todella kulkea vain näkyvää uraa pitkin. Rahkasammalta löytyy, mikä johtunee pitkälti siitä, että sadeaikojen valumavedet pitävät turpeen riittävän kosteana.

 

Pääpuu (vai puupää) lajina on tosiaan mänty, mutta mikään optimaalinen kasvupaikka kalliorinne ei puustolle ole. Sen sijaan jäkälät ja sammalet sekä kanerva viihtyvät paikassa erinomaisesti.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä paremmaksi käyvät maisemat nimenomaan järvelle päin. Polulta pitää vain malttaa vilkuilla sivulleen tarpeeksi usein, jotta onnistuisi spottaamaan parhaan tähyilypaikan sinistä järveä kohti.

Kiipeäminen ottaa hengityseläimeen ihan mukavasti, joten maisemien tiirailu vähän väliä toimii hyvänä tekosyynä huilaamiselle. Sininen taivas ja valkeat poutapilvet korostavat entisestään alla levittäytyvää vihreän sävyjen maailmaa ja kauempana siintävää järvenselkää.

Taakseen vilkaisemalla huomaakin nousseensa jo hyvän matkaa. Kallion paljastumisen näkee ehkä selvemmin kuin ylöspäin katsoessaan.

Vuoren päältä löytyy polun vierestä jonkun kyhäämä pieni nuotiokehä, sillä tällaisiin paikkoihin joku lähes poikkeuksetta haluaa tehdä tulet. Itsellä ei ollut aikomustakaan tulentekoon, vaan mukana retkellä oli vain pieni reppu, jossa oli vähän evästä ja riittävästi juotavaa. Sen enempää ei tarvitse ollakaan muutaman tunnin retkelle.

Epävirallinen tulipaikka sai siis jäädä taakse, sillä polku jatkuu vielä hyvän matkaa vuoren päällä. Polkua ei ole millään tapaa merkitty, eikä muitakaan reittejä Voipiovuorella. Maastokartassa tai gps-laitteen kartassa katkoviivamerkinnät loppuvat vuoren korkeimmalle kohdalle, mutta maastossa sitä vastoin polkua riittää ainakin parisataa metriä, kunnes se häviää huomaamattomiin.

Evästelyyn sopivia paikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Tilaa on vaikka piknikhuovalle, tai sitten voi etsiä mukavan kiven, jolle istahtaa nauttimaan vaikka sämpylän ja termarikahvit. Tällä reissulla kuuman kahvin sijasta kuitenkin oli kylmää vettä ja mehua, sillä auringonpaiste ja kallio ovat melkoisen lämmittävä yhdistelmä.

Täysin paahteessa vuoren päällä ei tarvitse istua, sillä varjoistakin paikkaa löytyy. Luonnon rauhaa etsivien ei tarvitse sitä kaukaa hakea, sillä Voipiovuori on juuri niin rauhallinen paikka kuin toivoa saattaa. Lähimmältä Hänniskyläntieltä ei kuulu mitään, ja vilkasliikenteinen 69-tiekin on yli 8 kilometrin päässä.

Tänne voi siis huoletta tulla ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa – tai vaikka yksin ajatustensa kera, mikä ei ole huono vaihtoehto sekään.

Voipiovuorelta voipi laskeutua joko samaa reittiä, mistä tulikin, tai sitten valita täysin omansa. Oma reittivalinta oli selkeä, sillä Voipiovuoren ja Petäjikkömäen väliin jäävällä lounaisrinteellä on aika muhkeita jyrkänteitä ja louhikkoja.

Voipiovuori ja Petäjikkömäki ovat voineet olla omia pieniä saariaan muinoin vanhan rantaviivan ollessa nykyistä merkittävästi korkeammalla. Välissä olevassa syvänteessä on vielä soistumaa ja kosteita kohtia, ja pienpuusto ja pajukko peittää näkyväisyyttä varsinkin Petäjikkömäen rinteen suuntaan.

Syvänteen pohjalla on paljon pientä elämää, esimerkiksi kauniin vihreä, mutta pienen pieni kangasperhonen erottuu vain vaivoin ympäristöstään ja lähes samanväristen puolukan lehtien seasta.

Etsiskelin myös kyykäärmeitä, joita olisi voinut ihan hyvin olla tällaisessa louhikkoisessa ja kallioisessa ympäristössä, mutta lienevätkö karanneet piiloihinsa tai olleet jossakin muualla, mutta yhtään pientä tai isoa luikeroa ei kuvattavaksi löytynyt.

Selkeästi rapautuneet ja rosoiset kalliot muuttuvat reitin loppupuolella sileiksi avokallioksi, ja vastapuolinen maasto alavoituuu ja aukeaa lopulta Petäjikkömäen jälkeen avoimen mäntykankaan takaa perinteiseksi peltomaisemaksi.

Takaisin lähtöpaikkaan ei ole enää pitkä matka, ja vaikka kierrokselle tuli kokonaismatkaa hieman vaille kolme kilometriä, aikaa meni rauhallisesti liikkuessa ja naatiskellessa kolmisen tuntia. Kiirettä ei siis pidetty, eikä kannattanutkaan pitää. Tällaisissa paikoissa ei katsota kelloa – paitsi jos on suunnistuskilpailuista kyse.