”Virkamiehet” vaelluksella Salamajärvellä

Vetoavien otsikoiden keksiminen on oma taiteenlajinsa, ja nyt tuli tällainen siveltimenveto. Avaan ajatuksen otsikoinnin takaa tämän jutun lopussa.

Kysehän on nyt siitä, että viime vuonna Suomen Latu järjesti retkeilyohjaajakurssin, jolle ilmoittauduin ja jonka suoritin. Vastineeksi kurssista lupauduin olemaan käytettävissä tänä vuonna Salamajärven kansallispuistossa järjestettyyn Nuku Yö Ulkona -tapahtumaan liittyvissä talkoohommissa. Omalle osalleni napsahti vaelluksen järjestäminen kansallispuistossa.

Ajattelin että mikäpä siinä, ja koska eräopasopintoihini kuuluu myös kesänäytön suorittaminen, onnistuin saamaan vaelluksesta tarvittavan kesänäyttöosuuden, jonka läpäisystä jury on vielä ulkona (ehkä nukkumassa yötään), mutta itse vaellus meni käsitykseni mukaan hyvin.

Viisi virkeää vaeltajaa

Ilmoittautumistiedoissa oli vaelluksen kestoksi ilmoitettu kaksi yötä. Ensimmäinen yö vietettiin Sysilammella, jonne vaellettiin Koirasalmesta noin 10 kilometrin matka. Vaellukselle ilmoittautui mukaan viisi naista. Enimmäismääräksi olin laittanut 10 henkeä, joten puolet siitä oli varsin hyvä tulos. Lähtöpäivä oli torstai 15.6. ja lähtöpaikka Koirasalmelta noin klo 10. Aikataulu oli kuitenkin väljä ihan siitäkin syystä, jos olisi tarvinnut säätää varusteiden kanssa. Niin tarvitsikin, mutta saatuamme kaikkien kamppeet suht hyvään vireeseen, pääsimme matkaan auringonpaisteen saattelemana.

Porukassa oli pari kokeneempaa vaeltajaa, pari hieman vähemmän korpea kolunneita ja yksi aloitteleva vaeltaja. Varustepuoli oli todella hyvin hallinnassa käytännössä kaikilla, ainoastaan taisi olla vain hieman liikaa ryönää rinkoissa näinkin lyhyelle reissulle – ainakin allekirjoittaneella – vaikka mielestäni pakkasin hyvin säästeliäästi.

Olin painottanut ennakko-ohjeissa riittävän juoman ja ruoan määrää, josta varsinkin juomapuoli osoittautui olennaisen tärkeäksi todella lämpimien päivien aikana. Jokaisella vaeltajalla tuli nimittäin olla omat eväät, eli talvinäytöstä poiketen en kokkaillut porukalle tällä kertaa mitään.

Talvinäytöstä sain palautetta, että taukoja oli liian vähän, joten kesävaelluksessa tilanne korjattiin ja pidettiin heti ensimmäisen 15 minuutin kävelyn jälkeen tilannekatsaus ja pieni rinkkojen säätö. Muutoin pysähdyttiin melkeinpä kellontarkasti noin puolen tunnin välein juomaan ja heittämään rinkat selästä. Lounastauolla ohjeistin riisumaan myös kengät ja tuulettamaan sukat ja jalat. Pienet kevyet taukotossut oli kaikilla matkassa.

Yhteispelillä kaikki sujuu

Keittimien käyttö ja muutkin retkeilijän perustaidot vaikuttivat olevan hallinnassa suurimmalla osalla. Porukan kokemattominta neuvottiin ja autettiin aina tarvittaessa sekä lainattiin mm. keittimen pannua ja kattilaa sekä muutakin mitä sattui uupumaan. Näinhän se pitääkin olla.

Ryhmähenki oli mahtava, ja kaikki vaikuttivat tulevan hienosti toimeen keskenään. Sellaiset, ketkä eivät olleet aiemmin käyneet Salamajärvellä, saivat varmasti yhtä lailla uusia kokemuksia ja näkökulmia asioihin kuin nekin, jotka tunsivat paikat ja reitit entuudestaan. Tutuiksi tulivat monelle aivan uudet ihmiset yhtä lailla kuin paikatkin.

Sauna kruunaa illan

Ensimmäisen päivän soijat pestiin pois – erillisillä vuoroilla – Sysilammen saunassa, joka paistatteli upeassa ja lämpimässä illassa. Saunan lämmitys oli nyt huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna, sillä nyt puut olivat kuivia ja koivua. Kiuas ja pata saivat lämmitä kaikessa rauhassa sillä aikaa kun esittelin teltan pystytystä ja laittelimme ruokiamme.

ALPS Mountaineeringin Gradient 3 -teltta onkin helppo demoteltta, koska se pysyy pystyssä jo kahdella kaarella ilman mitään lisävirityksiä. Kolmannella kaarella saadaan aikaan lisätukea ja sään mukaan valinnaisen ulkoteltan kireys oikeanlaiseksi. Välttämättä maakiiloja ja telttanaruja ei edes tarvitse, jos vain on riittävän tyyntä. Ja tosiaan ei edes ulkotelttaa, jos on poutaa tai käyttää ulkoteltan tilalla tarppia.

Ensimmäisen vaelluspäivän ilta oli saunomisen ja uimisen (ketkä uimassa kävivät) jälkeen vapaata ohjelmaa, mikä pienen iltanuotiolla pidetyn tarinatuokion jälkeen tarkoittikin monella lähinnä nukkumaan menoa. Sysilammelle ilmestyi illan korvalla myös yksinäinen eräjore, joka telttaili yhden yön paikalla ja jatkoi aamulla vaellustaan Hirvaan kierrokselle.

”Nuku yö ulkona” – tai valvo, ihan mitenkä vaan

Sehän on nyt tunnustettu tosiasia, että meikäläinen ei kovin loistavasti teltassa nuku. Semmoisessa pienessä pintahorteessa meni torstain ja perjantain välinenkin yö. Kesäkuussa luontokaan ei yöllä nuku, ja erilaisten lintujen konsertti jatkui illasta aamuun. Ainoastaan esittäjät vaihtuivat. Se näytön edellytys, että opas majoittuu teltassa vaikka asiakkaat olisivat hotellissa, ainakin täyttyi.

Uusi päivä ja uudet kujeet

Toinen vaelluspäivä näytti valkenevan – siinä missä valkeat yöt voivat juuri enää valjeta – vähintään yhtä hienona kuin ensimmäinenkin. Sääennustuksesta olin paria päivää aiemmin ollut näkevinäni, että on pilvistä, mutta mitä vielä. Arska paistoi entiseen malliin. Telkät treenailivat lentoonlähtöä, laskeutumista ja sukeltamista, ja taisivat vähän kurmoottaa toisiaankin siinä välissä.

Aamupala valmistui kätevästi keittimillä ja nuotiolla, ja pari vaeltajaleidiä olivat jopa laitelleet soppansa itsetehdyistä kuiva-aineista päivää varten valmiiksi ennen kuin me muut edes aamukahvia ennätimme juomaan.

Kamppeet olivat kasassa ja kannossa hieman yli klo 10. Tilaajien toiveena oli kiertää paluumatkalla niin sanottu Pakosuon kierros (ei sentään Jakosuon), eli heti Sysilammen kupeesta lähtevä neljän ja puolen kilometrin mittainen rengasreitti. Pakosuo on tiettävästi saanut nimensä muiden alueen pako-alkuisten paikkojen lailla isovihan ajalta, jolloin venäläismiehittäjiä jouduttiin usein pakenemaan vaikka suolle.

Nykyään ei tarvitse paeta ketään, vaan Pakosuo on hieno suo, jota kiertävän reitin varrella on useita pieniä metsäsaarekkeita, jotka sinällään kaikki sopivat vaikka taukopaikoiksi.

Kiersimme Pakosuon kierrosta vain reilut kolme kilometriä, koska tarkoituksenamme oli palata takaisin Koirasalmeen samaa reittiä myöten, jota edellispäivänä tulimme, eikä meidän tarvinnut palata enää takaisin Sysilammelle.

Edellistä selvästi lämpimämpi päivä vaikutti hidastavan askelta jonkin verran ja vaati vähintään saman määrän levähdys- ja juomataukoja. Varsinkin suo-osuuksilla oli jopa välillä tukalaa kulkea, mutta onneksi varjoakin löytyi.

Todellakin metsäpeuran mailla

Siinä missä edellispäivänä näimme lintutornista metsäpeurojen käyskentelevän harmittavan kaukana, pitkospuita kävellessämme yksi vaeltajista huomasi vaalean hahmon aivan lähellämme puiden takana. Jutustelu pistettiin hetkeksi tauolle ja alettiin seurata, mihin nähtävästi yksin liikkunut metsäpeura oli matkalla.

Peura haisteli ilmaa koko ajan ja kuulosteli meitä. Yritin äännähdellä jokseenkin peuramaisesti, josko sulavasti suolla liikkuvaa luontokappaletta saisi tulemaan edes vähän lähemmäksi. Jonkinlaista uteliaisuutta urahteluni taisi herättää, sillä lähimmillään peura uskaltautui noin 50 metrin päähän, kunnes lähti taas omille teilleen.

Kipusimme paluumatkallakin Heikinjärvennevan lintutorniin, josta näkyikin jo parhaimmillaan toistakymmentä metsäpeuraa – osa jopa suhteellisen lähellä.

Lounastaukomme oli tulopäivänä Heikinjärvellä ja paluupäivänä Tavilammella. Veden haku kummassakin paikassa on taitolaji, sillä hetteikön reunassa rannassa on varottava heilahtamasta veteen. Ehkä jonkinlaista parannusta vesisysteemeihin voisi kummassakin paikassa olla, eli vaikka vähän tukevampi alusta tai sitten käsipumppu kuivalla maalla, josta menee letku lampeen tai järveen. Tai sitten mun pitäisi vain lakata narisemasta ja mennä hakemaan vettä kuin mies.

Askel kerrallaan eteenpäin

Jos emme olisi pitäneet taukoja ja huolehtineet juomisesta ja syömisestä, kymmenenkin kilometrin tarpominen olisi saattanut sylettää huomattavasti. Paikka paikoin saattoi jollekin tulla mieleen, että jokohan tämä kohta alkaisi riittää. Siitä huolimatta juttua riitti ja mieliala vaikutti olevan korkealla. Voimia antavaan rauhoittumiseen riitti esimerkiksi idyllinen pikku joki, jonka ylittävää siltaa oltiin nähtävästi käymässä pian korjaamaan.

Välimatka maaliin lyheni kuitenkin koko ajan, ja olinkin sanonut, että kun päästään perille, mennään syömään jäätelöt Koirasalmen luontotuvalle. En tiedä, antoiko se lisävoimia vaeltajille, mutta sinnikkäästi lähestyimme määränpäätämme. Kun Koirajärven sinertävä selkä vilahti ensimmäistä kertaa puiden takaa, oltiin jo fyysisesti ja henkisestikin voiton puolella.

Reilun kilometrin loppumatka olikin sitten enää vain melkeinpä pelkkä muodollisuus. Tosin reitin kivisyys oli vertaansa vailla juuri Koirajärven kohdalla, eikä ainakaan minua haittaisi, vaikka se olisi vähemmän kivinen. Tai sitten kivikon päälle tehtäisiin pitkokset, joita pitkin voisi päästä edes Hiiliniemen tulipaikalle kompuroimatta. Kolmas vaihtoehto on se, että olen hiljaa enkä napise kaikesta joutavanpäiväisestä.

Kiitos upeille vaeltajaleideille ja Maaselän Ladulle

Kokeneemmat ja kokemattomammat vaeltajat olivat yhtä mahtavia reissukavereita kaikki, ja jokaisen kunto näytti kestävän tarpomisen lämpötiloissa, jotka kävivät parinkymmenen plusasteen paremmallakin puolella. Saavuttuamme perille törmäsimme Maaselän Ladun tehokaksikkoon Heli Hiiliahoon ja Helena Kinnuseen. Täydestä Metsähotellin valmistelutohinasta huolimatta heillä oli hetki aikaa jutustella, ja Kinnusen Helena ottikin meidän vaellusporukastamme tämän päätöskuvan.

Vaikka Metsähotellin käynnistymiseen oli vielä vajaa vuorokausi aikaa, oli sanomattakin selvää, että tapahtuman eteen oli jo tehty tolkuton määrä työtä. Tienoo oli täynnä tavanomaisia telttoja, riippumattoja ja puolijoukkuetelttoja, talkooväkeä suhasi niin ulkona kentällä kuin talkooruokalassakin.

Onnistuneesta vaelluksesta voin kiittää vilpittömästi sille osallistuneita ja vaelluksen mahdollistaneita Suomen Ladun Maaselän-osaston ihmisiä! Kiitos niin ikään avoimesta ja miellyttävästä vaellusseurasta ja Ladun kirjaimellisesta evästyksestä vaelluksen päätteeksi! Ne jäätelöthän jäivät nauttimatta, sillä Koirasalmen luontotuvan kahvio oli mennyt kiinni jo neljältä, mutta eihän tuo mahdottomasti haitannut.

Kahden yön vaellus toteutui lopulta yhden yön vaelluksena, sillä osa porukasta joutui lähtemään muihin velvoitteisiin ja vain osa jäi Koirasalmeen pidemmäksi aikaa. Mitään erityistä ohjelmaakaan minulla ei ollut enää kiinalaisen loppuvoimistelun ja loppumiitingin lisäksi, joten tällä kertaa näin.

Mikä se virkamiesjuttu sitten oli?

Eränkäynnillä on tarkoitettu aikoinaan metsästyksen ja kalastuksen ohella myös kaskenpolttoa sekä muuta luonnonvarojen hyödyntämistä. Eränkäyntioikeus oli yleensä taloilla ja maanviljelijäyhteisöillä, ja eräpoluiksi kutsuttiin riistaeläinten luonnollisesti kulkemia reittejä.

Eräpolku tunnettiin silloin myös nimellä virka, ja polkuja kulkeneita kutsuttiin virkamiehiksi (Lämsä 2006). Salamajärven polutkin ovat olleet ainakin osin riistan eräpolkuja, virkoja, joten mekin ehkä olisimme saattaneet antaa itseämme kutsuttavan virkamiehiksi, vaikka suurin osa olikin tällä kertaa naisia.