Auringon kimallus. Tuulenvireessä väräjävä vedenpinta. Isolumpeen valkoinen lyhty. Tumman vuorenrinteen juurella tyventä. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain melan ajoittainen loiskahdus. Elämä on tässä.
Monenlaisia juttuja voi ihminen rauhoittuakseen tehdä. Eräs parhaimmista on omasta mielestäni liikkuminen vesillä. Vaikka olen metsässäkin kuin kerrassaan kirkossa, ehkä vielä astetta korkeammalle nousee kokemus rauhallisesta lipumisesta kanootissa pienellä erämaisella lammella.
Vielä toistaiseksi ei ole ollut varaa hankkia omaa vesikulkuneuvoa, ja sen ainoankin myin jo vuosia sitten että olisin voinut rakentaa perijättärelle leikkimökin. Ehkä se kuitenkin hommuuttaa ensi kesäksi tuollaisen avokanootin, sillä jotenkin pidän siitä enemmän kuin soutuveneestä – vaikka puolensahan silläkin on.
Onneksi sain mahdollisuuden lainata kanoottia kesän ajaksi, ja onhan se ollut käytössä aina kun vain mahdollista. Melontakaudenhan olisi voinut käynnistää toki heti, kun jäät lähtivät ja jatkaa sitä sinne asti, kun (tai jos) ne taas tulevat, mutta aika kesäkuun alusta elokuun puoleenväliin on sekin parempi kuin ei mitään.
Mikä on paras: lampi, järvi, joki, koski, avomeri?
Jaa-a, sanopa se. Meitähän on vanhan sanonnan mukaan moneen junaan – ja osa mahtuu kanoottiinkin. Siitä syystä myös mielipiteitä ”oikeasta” melontapaikasta ja -tavasta lienee yhtä paljon kuin on melojia. Joillekin melomisesta ei kannata edes puhua, ellei mainitse samassa yhteydessä kohisevaa koskea tai aavaa järven- tai merenselkää. Ja ihan oikeasti melonnasta jotakin tietävien lisäksi löytyy koko joukko oman elämänsä eksperttejä, joilta löytyy neuvoja niin melomisen tekniikkaan kun muihinkin asioihin ihan kysymättä.
Itselleni melomiseksi kelpaa melottavaksi tarkoitetun vesikulkuneuvon kuljettaminen melaa käyttäen. Tekniikka voi olla sieltä, missä jalat ja selkä kohtaavat ja mela väärin kädessä, mutta voidaanhan antaa miehen pitää melastaan kiinni kuten lystää. Ajan kanssa taito karttuu ja Turkka opettaa.
Samaten minulle riittää vesielementiksi ainakin toistaiseksi syrjäinen metsälampi, jolla lillutellessa pääsen heittämällä – tai pikemminkin melomalla – oman mukavuusalueeni ytimeen ja flow-tilaan. Tai miksi sitä kukakin tahtoo sanoa. Lampi on zen.
Mitä myöhäisemmäksi ilta ehtii, sitä tyynemmäksi lammen pinta käy. Ainakin hyvin usein. Silloin on mielestäni paras hetki lähteä vesille, vaikka mikä muukin ajankohta sopii oikein mainiosti. Joka välissä ei ole tarpeen edes meloa, vaan voi antaa kanootin olla ihan paikallaan tai antaa sen hakea oman suuntansa. Vähän niinkuin melojansakin.
Kun lammelle vielä laskeutuu yksinäinen kuikka tai joutsen, ja miksipä ei useampia, niin mitä muuta voisi kaivata. Eipä kerrassaan mitään. Jos ihmisen saa tyyneyden tilaan ja onnelliseksi näin yksinkertaisilla asioilla, kaikki muu paitsi navigointi on turhaa.
”What sets a canoeing expedition apart is that it purifies you more rapidly and inescapably than any other travel. Travel a thousand miles by train and you are a brute; pedal five hundred on a bicycle and you remain basically a bourgeois; paddle a hundred in a canoe and you are already a child of nature.”
— Pierre Elliott Trudeau
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 