Eräopasopintojeni loppusuoralle sattui vielä valinnaiseksi tutkinnonosaksi valitsemani erä- ja maastoruokapalveluiden järjestäminen ja siihen liittyvä näyttö. Aloin suunnitella näyttöä vasta vain reilu kuukausi ennen varsinaista näyttötilaisuutta, vaikka ajatus siitä, missä se pidetään ja mitä siellä tehdään, olikin jo hautunut padassa pitempään.
Koska toteutin näytön yksin, tarvitsin noin 10 hengen asiakasryhmän. Jos näyttö olisi tehty parityönä, silloin asiakkaita olisi pitänyt olla tuplasti. Lopulta asiakkaita olikin 11, mutta sillä ei oikeastaan ollut merkitystä, koska jos kymmenelle pystyy tekemään ruoat ja järjestämään tarjoilun, voi sen tehdä yhdellekintoista. Asiakkaikseni sain osan jo syksyllä pitämäni erikoisosaamisen näytön asiakkaina olleita ihmisiä, mutta myös joitakin uusia ”naamoja”.
Valmistelu vaatii aikaa
Riippuen siitä, mitä aikoo valmistaa ja millä tavalla (sekä vielä missä sen aikoo tehdä), ennen h-hetkeä voi joutua tekemään reilustikin esivalmisteluja. Jos haluaa ja pystyy, voi kaiken toki valmistaa alusta loppuun ruokailupaikalla, mutta erinäisistä syistä (kuten omaa elämääni helpottaakseni) leivoin menuun kuuluvat ruisleivät ja rosmariinileivän eli focaccian jo aiemmin. Myös ruoassa käytettävät juurekset pesin, kuorin ja pilkoin edellisenä iltana sekä valmistin jälkiruoan uunissa. Pääruokaan kuuluneen paistilihan ostin Juonolan tilalta Konnevedeltä paria viikkoa aiemmin, ja liha sai olla rauhassa pakastimessa siihen saakka, kun se piti ottaa sulamaan päivää ennen käsittelyä ja kypsennystä.
Muut tarvikkeet olivat pääasiassa kauppatavaraa, mutta myös itse poimittuja luonnontuotteita löytyi. Nimittäin syksyllä kerättyjä ja kuivattuja mustatorvisieniä pataruokaan ja jälkiruoan kanssa tarjottavaksi keväällä omasta metsästä kerätyistä kuusenkerkistä valmistettua kuusenkerkkäsiirappia. Kuusenkerkkien keräämiseen tarvitaan maanomistajan lupa, eli kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Tässä tapauksessa lupa keräämiseen heltisi yllättävän helposti.
Kaikkea ei kuitenkaan voi näytön vaatimusten puitteissa tehdä kotikeittiössä valmiiksi, vaan riittävän osan ruoanvalmistuksesta on tapahduttava myös maasto-olosuhteissa, oli se sitten vaikkapa tavallisella nuotiolla tai kotakeittiössä ja tulipadan päällä, kuten minulla. Näytön suorituksen edellytyksenä ei toki ollut sellaisten varusteiden omistaminen, mutta käytin niitä kuitenkin, koska olin ne aiemmin hankkinut. Tarvitseehan niitä muuhunkin kuin pelkkään ruokanäyttöön, eli siis jatkossa eräoppaan ammatissa ja asiakaspalvelussa.
Pelkästään esivalmistelut veivät hyvän osan edellisestä päivästä ja illastakin. Eipä siinä mitään, koska se, mihin näkee vaivaa etukäteen, helpottaa hommia huomattavasti myöhemmin. Ihan helposti seuraavana aamuna ei kuitenkaan kaikki sujunut…
Pientä pintasäätöä
Poikkeuksellisen luminen on ollut vuoden 2017 joulukuu ja 2018 tammikuu. Mutta pakkasta ei ole ollut juurikaan, eikä myöskään sitä mukaa kunnollisia jääkelejä. Sitä vastoin suojasäätä, räntää ja vettäkin on saatu runsaan lumen lisäksi. Näyttöpäivää edellisenä päivänä oli ollut taas täysi loskakeli, mikä tarkoitti, että kaikki pienet yksityis- ja metsätiet olivat suurella todennäköisyydellä tosi ikäviä ajettavia. Sää ei siis luvannut hyvää näyttöä ajatellen.
Olin käynyt rikospaikalla viikolla yhtenä päivänä, ja jo silloin sinne johtavan tien risteyksessä oli mahtava kasa pääväylältä aurattua lunta. Vaara oli, että sama kasa (tai vielä isompi) odottaisi aamulla sekä minua, näytön vastaanottajaa että varsinkin kaikkia autoilevia asiakkaita, ja luvassa saattaisi olla ylimääräisenä ohjelmanumerona autojen työntämistä, lumitöitä, pahimmassa tapauksessa traktorimiehelle vetoavun soittamista – ja muutama ärräpää siihen sekaan.
Sääkartalla tosin sunnuntaipäivälle oli luvattu pakkasta, joten ihan sohjossa tuskin olisi tarvinnut puskea. Mutta se, mikä olisi lauantaina pehmeää huttua, olisi sunnuntaina sitten renkaita kurittavaa rouhetta ja teräviä jääreunoja. Yritin tavoitella auramiestä lauantaina siinä onnistumatta, joten piti luottaa siihen, että tarvittaessa olisin saanut hänet kiinni näyttöaamuna ennen asiakkaiden saapumista.
Ajelin kohteeseen kaikkine varusteineni, joita oli sitten useampi yksikkö. Onneksi olin jo vuosia sitten hommannut korkeareunaisen ahkion, jolla oli hyvä viedä tavaroita hankea myöten useampi kerralla tarvitsematta kantaa kaikkea yksitellen. Kun pääsin paikalle, tienristeys oli juuri sellainen kuin olin pelännytkin. Siitä oli kuitenkin päästävä yli; onneksi oli alla hieman korkeammalla maavaralla varustettu ajopeli, mutta kaikilla asiakkailla sellaista ei ollut. Soitto auraajalle odotti.
Tiellä olleista ajojäljistä päätellen sitä myöten oli yritetty taiteilla jonain edeltävänä päivänä. Melkoista luikertelua näytti olleen, ja epäilemättä eteneminen tavallisella autolla oli ollut hankalaa. Sunnuntaiaamun pakkanen hieman paikkasi ongelmaa. Sujuvaa meno ei vieläkään ollut, joten päätin tavoitella auraajaa uudestaan. Sainkin hänet kiinni, ja lopulta kävi niin onnellisesti, että tie ja risteys oli aurattu juuri ennen ensimmäisten asiakkaiden tuloa. Kiitos siitä!
Koneet tulille
Pikkupakkasta ja auringonpaistetta sekä valkoisena kimaltava hanki. Siinä olivat palikat kohdallaan. Pienen pakkasen hyvä puoli oli lisäksi siinä, että kylmäketju varmasti säilyi, eikä toisaalta ollut liian kireää, jotta raaka-aineet olisivat päässeet jäätymäänkään. Kun olin saanut kaikki tavarat roudattua paikalle, seuraava toimenpide oli tulien tekeminen. Tuulta ei juuri ollut, mikä oli pelkästään hyvä asia, sillä tuuli vie aina tehoja nuotiosta ja saattaa hankaloittaa ruoanvalmistusta ja lämpimänä pitämistä.
Hätäratkaisu tuulta vastaan olisi ollut kotakeittiön ympärille pystytettävä kuormapeitteestä saatava väliaikainen tuulisuoja, jota en onneksi tarvinnut, sillä se ei olisi ollut ensinnäkään mikään silmänilo ja toisekseen se olisi peittänyt suuren osan hienosta näkymästä.
Lihaa palasiksi ja pöytä koreaksi
Kun kotakeittiössä oli iloinen tuli, ja tulipata vielä odotti sytyttämistään, alkoi paistin paloittelu. Veitsi oli hyvässä terässä ja teki selvää noin kahden kilon sisäpaistista kuin itsestään. Toisella leikkuulaudalla paloittelin pekonin eri veitsellä tietenkin. Tarkoitus oli tehdä burgundinpata, johon kuuluva pekoni sai kunnian mennä isoon Petromaxin valurautapataan ensin ruskistumaan. Sinne perään edellisenä päivänä pilkotut sipulit, seuraavaksi lihapalat ja kun ne olivat ruskistuneet riittävästi, punaviini ja muut ainesosat vähitellen. Lihojen ruskistuttua siirsin padan toisen tulen päälle, jossa koko pata sitten sai kaikessa rauhassa valmistua mureaksi.
Kotakeittiön kääntyville tasoille tuli tilaa muille keitto- ja paistoastioille, ja koska olin luvannut tarjota vieraille alkuun niin glögiä kuin rosmariinileipää, nostin sekä glögikattilan että muurikkapannun (jossa olin leivän uunissa edellisenä päivänä paistanut) lämpenemään.
Kello kaksitoista lyö…
Ensimmäiset vieraat ilmoittivat saapuvansa jo puolen päivän aikaan ja haluavansa käydä ennen ruokailua lumikenkäilemässä. Aika tarkalleen kahdentoista maissa tulikin jo enemmistö vieraista. Vastaanotin heidät pysäköintipaikalla ja ohjasin laavulle lämpimän glögin pariin. Pakkasellä glögi teki tehtävänsä eli maistui ja lämmitti. ”Virallinen” tapahtuman alkamisaika oli klo 13, mutta vieraita tuli sen verran porrastetusti, että osa sai glöginsä ja alkupalansa hieman toisia aiemmin. Pääruoka tarjottiin kaikille samaan aikaan.
Mitä tarjottiin?
Eli alkumaljana oli alkoholiton mustikkainen glögi, lämpimähkönä alkupurtavana rosmariinileipä pannulta ja sen seurana kylmäsavulohi-tuorejuusto-smetana-persiljatäyte sitruunamehulla kipakoituna. Pääruokana oli pitkään ja hartaasti hautunut herkullisesta Juonolan tilan lihasta valmistettu burgundinpata, jossa käytin myös itse syksyllä keräämiäni ja kuivaamiani mustatorvisieniä. Liharuoka sai hautua järkälemäisessä Petromaxin ft12-valurautapadassa, johon olisi toki mahtunut vieläkin enemmän tavaraa kuin mitä nyt siinä oli.
Padan kanssa tarjosin paikalla isolla Muurikan paellapannulla valmistetun juuresmixin, jossa oli bataattia, perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punasipulia. Leipää oli myös, eli niitä samaisia ”reissarin” kokoisia ruisleipäsiä, joita yleensäkin teen. Ruokajuomana oli raikas vesi. Jälkiruokana neljän viljan omenapaistosta, vaahdotettua vaniljakastiketta ja omatekoista kuusenkerkkäsiirappia sekä kahvia.
”Ruoka oli lämmintä ja riittoisaa”
Semmoinen kestoläppä on vuosien varrelta jäänyt muistiin, kun joltakin kysyttiin, miltä ruoka maistui. Ei kehdannut muuta sanoa, kuin että ”No, ainakin se oli lämmintä ja sitä oli paljon”. Tarkoittikohan, että syötiin pitkin hampain vai mitä… Mutta siihen nähden, miten pata tyhjeni ja juureksetkin tekivät santsikierroksen, ruoka näytti tälle porukalle maistuneen. Oikeastaan mitään muuta ei jäänyt jäljelle, kuin pieni määrä omenapaistosta ja kahvinporot. Ja tietysti reilu kasa tiskattavaa.
Jälkiruoan jälkeen oli pienoinen ihme, että väki jaksoi vielä päättää päivänsä pienellä opastetulla retkellä läheiselle kivenjärkäleelle. Retkipaikassakin siitä kerrotaan, kunhan saan jutun valmiiksi. Tätä kirjoitettaessa se on vielä vaiheessa.
Zen pituinen ze
Tapahtuma näytti olevan vieraiden mieleen, näytön suhteenkin kaikki olennaiset asiat sujuivat hyvin. Vieraiden lähdettyä keskustelimme näytöstä ja muustakin jäljellä olevasta tutkintoon liittyvästä sälästä, ja samalla ja vielä näytön vastaanottajan lähdettyä, keräilin kamppeita ja siistin paikkoja. Päivällä oli mukavasti mittaa, sillä heräsin kuudelta ja olin takaisin kotona myös kuudelta. Aika lailla tarkalleen 12 tuntia tujahti. Vaan mikäpä siinä, kivaa oli. Kiitos vieraille ja muillekin!
Kunnon välineillä oli myös ilo tehdä ruokaa. Varsinkin kotakeittiö, tulipata ja Petromaxin valurautapata olivat loistavia! Pelkästään valurautapadan koko ja paino luovat vankkaa metsäuskottavuutta, ja kun padan huoltaa ja käsittelee asianmukaisesti, se palvelee varmasti käyttäjänsä eliniän, ellei pidempäänkin. Kiinteän kotakeittiön ansiot on myös todettu ja osoitettu, kuten tulipadan käytännöllisyys ja liikuteltavuus. Ja komposiittiretkiruoka-astiat kruunasivat kaiken hyvällä ulkonäöllään ja laadullaan.
Juonolan Tila
Muurikka
Espegard
Petromax
Kupilka
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 