Jos ompelija osuu nappiin, niin onko se hyvä juttu vai ei? Nappiin meni ainakin reissu, joka tehtiin Rautalammille lauantaina, syyskuun 23. päivänä 2018 paikkaan nimeltä Kokkovuori (karttalinkki). Ei riitä, että olisi yksi tai kaksi – tai kolmekaan Kokkovuorta kunnassa – vaan niitä pitää olla neljä! Kokkovuorten nimihistoriaa selittää osaltaan mm. Rautalammin kirja, jossa kerrotaan, että ainakin joillakin Kokkovuorilla pidettiin aikoinaan juhannuskokkoja. Sitä kirja ei kerro, ovatko kaikki neljä Kokkovuorta saaneet nimensä samalla perusteella.
Nyt kyseessä oleva Kokkovuori on Ison Niinivuoren luoteisnaapurissa Savonjoen suunnalla. Ison Niinivuoren itäpuolellahan on räyhäkkä muinaisrantakivikko nimeltään Sorvanloilo, joka on myös näkemisen arvoinen paikka. Vanhaa nimistöä oleva sana -loilo tarkoittaa esimerkiksi jotakin seuraavista: ”notkelmaa / kuilua / laaksoa / matalikkoa”. Käytännössä Sorvanloilo on viistossa kulmassa oleva pirunpelto. Mutta nyt ei pysähdytä loilottelemaan, vaan mennään Kokkovuorelle Savonjoentieltä kääntyen kapealle metsäautotielle, joka on linjattu loppupäästään vuoren komeimpien jyrkänteiden vierestä.
Katselin Maanmittauslaitoksen karttapalveluiden karttoja pari päivää sitten, kun halusin löytää uusia paikkoja, joissa voisi olla luolia. Huomioni kiinnittyi Kokkovuoren jyrkänteeseen, ja vielä tarkemmin jyrkänteen etelänpuoleisimpaan osaan, joka kartassa näytti melkoisen kiemuraiselta. Se oikeastaan riitti lähtötiedoksi, ja lisättyäni täpän GPS-laitteen kartalle olin valmis suuntaamaan paikalle. Mukaani sain kaksi rautalampilaista herraa, kun laitoin Facebook-ilmoituksen erääseen keskusteluryhmään. Yleensähän näille keikoille ei ole ainakaan toistaiseksi ollut ryysistä Beatlesin tai Dingon tapaan (katsokaas, setä on jo sen verran iäkäs, että muistaa nuo bändit paremmin kuin nykyartistit).
Autosta suoraan ensimmäiselle luolalle
Hieman – eikä ihan hiemankaan – alkoi huvittaa, kun nousimme autosta metsätien päässä olevalla kääntöpaikalla, koska katsoessani vuoren suuntaan, ensimmäinen luola näkyi saman tien. Voisiko helpompaa aloitusta etsinnälle olla?
Kymmenisen metriä korkean jyrkänteen juurella oli kookas lippaluola, jonka oma korkeus lienee nelisen metriä. Lipan alle mahtuu siis erittäin hyvin seisomaan, ja tilaa riittää myös sisä- ja syvyyssuunnassa vaikka pienelle porukalle. Vaikka luola on vain noin 30 metrin päässä tiestä, tien ja luolan välissä on monta petollista kivenkoloa, joista yhteen tutustuin melkeinpä heti astuttuani pois tieltä. Vasen jalka meni monttuun reittä myöten, mutta onneksi äijä ei jatkanut matkaa vaikka jalka jäi paikalleen. Ei tullut siis loukkaantumisia.
Luonto ottaa luulot pois heti kättelyssä, ja vuoren juuren kivikko onkin todella vaativa, sillä kantavalta näyttävä maasto ei sitä olekaan, vaan sammalmaton alle jää runsaasti piilokoloja. Luolan pohjalla on kuitenkin kohtalaisen mukava seistä.
Kokkovuoren Pirunpää?
Sanotaan, että ihmisellä on taipumus nähdä luonnonmuodostelmissa kasvoja tai hahmoja. Esimerkiksi Etelä-Konneveden kansallispuistossa kuuluisin hahmo lienee niin sanottu Käpynän Ukko. Muitakin hahmokallioita on, kuten Äänekoskella Mustavuoren Pirunpää, jonka on sanottu näyttävän pirun lisäksi leijonalta. Kun valikoin kuvia tähän juttuun, omat aivoni muokkasivat lippaluolan yläpuolisesta kalliosta myös hahmon, joka ei kovin paljon hymyile.
Tuolla ihmisten ilmoilla liikkuessa tulee usein vastaan ihmisiä, joilla on kasvoillaan samanlainen yrmeä ilme. Onko kivikova elämä sitten tehnyt tehtävänsä, mutta Käpynän virnistelevään Ukkoon verrattuna Kokkovuoren kaveria ottaa selkeästi joku urakalla pattiin. Pirunpäähän ei ole mikään virallinen nimi kalliolle, eikä siitä varmaan sellaista tulekaan, mutta olkoon toistaiseksi näin.
Toinen lippaluola
Ensimmäisestä yllätyksestä (sillä yllätykseksi kai luolan ja hahmokallion löytymistä alle viiden minuutin paikalle saapumisesta voi sanoa) toivuttuamme jatkoimme kallioalueen tutkimista kolmeen mieheen. Liikuimme tulosuunnassamme vasemmalle, eli kartalta katsottuna kaakkoon, eikä aikaakaan, kun vajaan 50 metrin päässä ensimmäisestä lippaluolasta löytyi toinen.
Hyvin oli korkeutta ja tilaa toisessakin luolassa. Ajan tekohammas oli järsinyt kallioon syvennyksen, joka oli ensimmäistä luolaa parikymmentä metriä ylempänä. Sitäkin kotvan ihmettelimme. Joitakin muitakin rakoja ja reikiä jyrkänteessä oli, mutta olimme jo melkein vuoren toisessa päässä, jossa jyrkänne alkoi vähitellen loiveta ja mahdolliset luolanpaikat vähetä. Päätimme siis tulla takaisin tielle ja siirtyä hyvän matkaa taaksepäin luoteen suuntaan.
Kolmantena solakka sola
Autolta reilun 120 metrin päässä ja tieltä vastaavasti 20 metrin päässä jyrkänteessä oli myös mielenkiintoisen näköinen paikka, jossa kallio oli revennyt reilusti muodostaen pienen solan, jonka molemmilla sivuilla oli kalliolippa.
Solan kautta olisi voinut kätevästi päästä vuoren päälle, ja siitä varmaan on aikoinaan saatettu kulkeakin, sillä muutoin lähes puoli kilometriä pitkän jyrkänteen matkalla ei juuri muita kulkuväyliä vuoren päälle ole, ellei ole vuoripukki tai -kiipeilijä, jotka tietysti menevät mistä vain.
Kenossa luolaan
Vaikka olin jo tähän vaiheeseen saakka enemmän kuin tyytyväinen siihen, minkälaisia hienoja paikkoja Kokkovuori oli jo meille tarjoillut, mistään en olisi voinut arvata, että reissumme varsinainen tulosvedon kärkikohde löytyisi pian.
Kävellessämme edelleen tietä tulosuuntaamme, mukanani olleet herrat huomasivat ison kiven taas aivan tien vieressä. Senkin alla oli pienehkö onkalo, jonka lähempi tarkastelu lopulta vei meidät sitten aivan asian ytimeen. Ja viimein ensin minut – sitten toisen retkeläisen – maan uumeniin.
Kömmin lohkareen alle sen minkä mahduin, ja huomasin, että aukkoa riittää oikealle ja alas pitemmälle kuin katsomalla näkee. Toiset retkeläiset hipsivät kiven toiselle puolelle ja sanoivat, että siellähän se vasta luola onkin. Siinä vaiheessa alkoi tulla sisäisiä riemunkiljahduksia.
Kiven toiselta puolelta kuului, että siellä on onkaloita jopa kahdessa kerroksessa. Tämähän jännittäväksi muuttui! Ei siinä muu auttanut kuin lähteä katsomaan. Onneksi olin ollut taas kaukaa viisas ja läheltä tyhmä, että olin pukenut haalarin ylleni jo kotona. Kypärä roikkui myös valmiina repussa odottamassa päähän laittoa, ja sekä haalarille että kypärälle tulikin pian käyttöä.
Ja taas mennään maan alle
Kiersin tien kautta kiven toiselle puolelle, mutta kuten ihan alussa olleelle lippaluolalle, myöskään tälle luolalle ei lyhyestä matkasta huolimatta mennä ihan mistä tahansa. Paikassa on nimittäin aika miehekäs louhikko, jonka monet kivenkolot peittää petollinen sammalmatto. Soitellen ei voi sotaan lähteä, tai jos lähtee, voi varautua soittamaan yks yks kakkoseen. Paitsi, että tässäkään paikassa ei oikein ole kenttää.
Toiselta reunaltaan silmiinpistävän viiston lohkareen juurelta pääsee syvälle kiven alle, ja muutama muukin kulkuaukko luolaan on ihan toisiaan lähellä. Suunnittelin ajan kanssa, miten laskeutuisin luolaan, sillä sen ensimmäinen varsinainen kammari oli jo aika syvällä. Tikkaita tai köysiä luolaan pääsemiseksi ei kuitenkaan tarvitse, vaan sinne pystyy laskeutumaan kyllä ilmankin, kunhan tekee sen harkiten ja hitaasti.
Ulkoa ei uskoisi, miten tilava ja laaja luola kivien alta löytyykään. Istumakorkeutta on monissa paikoissa aivan riittävästi, eikä liikkuminenkaan tuota suuria vaikeuksia. Luolan pohjalla on kuitenkin paljon teräväreunaisia kiviä, joten polviansa saa varoa. Kypärä on myös enimmäkseen tarpeellinen, sillä muutamissa paikoissa päänsä kalauttaminen kiveen on enemmän kuin todennäköistä.
Useampaan otteeseen kypärä kolahtikin kiveen, joten oli huomattavasti mukavampi että kiven ja pään välissä oli muutakin kuin päänahka. Luolassa oli kohtuullisen kuivaa, ja luolan pohjalla lähinnä multaa ja lehtiä. Tietysti luolassa oli vielä perinteinen luolan tuoksumaailma, joka tarttuu tiettyä materiaalia oleviin vaatteisiin ja pysyy niissä pesun ja tuuletuksenkin jälkeen pitkään.
Luolan kolmas kammari olikin ehkä se suurin ja mielenkiintoisin, sillä sinne mahtuisi useampikin ihminen oleskelemaan. Toinen retkiseurueemme jäsenistä uskaltautuikin pienen suostuttelun jälkeen laskeutumaan luolaan katsomaan, minkälaisesta paikasta onkaan kyse.
Tilaa kolmannessa huoneessa oli muita ruhtinaallisemmin, ja jos jossakin olisi pitänyt kortteeria pitää, niin tässä. Ehkäpä niin on joskus tehtykin, mutta mitään majailun jälkiä ei paikassa näkynyt. Tosin emme joka sopukkaa tonkineetkaan.
Luolan asukkeja
Luolissa asustaa näin moderneina aikoina aika vähän ihmisiä, mutta sitäkin enemmän erilaisia öttiäisiä, kuten hämähäkkejä, erilaisia hyttysiä ja karikkeen seassa vipeltäviä kuoriaisia sekä vaikka mitä muuta. Luolat ovat myös lepakoiden suosiossa.
Käydessäni jo vuonna 2015 Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevalla Ukonvuoren Pirunpesällä bongasin elämäni ensimmäiset yöperhoset nimenomaan luolasta. Vielä ensimmäisen kerran ne nähdessäni en tunnistanut niitä vaan jouduin kysymään itseäni huomattavasti viisaammilta. Kokkovuoren keikalla sainkin sitten olla ”asiantuntija”, kun luolan katossa oli samanlaisia hyönteistä. Ne olivat liuskayökkösiä.
”Luolissa ja kellareissa talvehtimisen lisäksi liuskayökkönen on kahdessa mielessä poikkeuksellinen perhonen: Se kuuluu yökkösryhmään, jota esiintyy eniten trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla, mutta kuitenkin sitä tavataan Pohjois-Afrikasta Lappiin ja Pohjois-Amerikasta Siperiaan. Lisäksi se pystyy lävistämään hedelmien sitkeän päällysketon imeäkseen niistä mehuja.” (http://suomenluonto.fi/uutiset/mika-talvehtii-luolassa/)
Kyseisiä yöperhosia ei ehkä uskoisi edes sellaisiksi, kun ne ensimmäistä kertaa näkee. Kauempaa katsoen ne voivat näyttää jopa luolan kattoon liimatuilta tupakantumpeilta, joita ne eivät tietystikään ole. Joka tapauksessa hienoja hyönteisiä, joita voi olla kiinni yhdessä kivessä useita kerrallaan.
Jäin vielä hetkeksi itse luolaan etsimään mahdollista uloskäyntiä, joka olisi ollut ehkä helpompi kuin se, mistä tulin sisään. Löysinkin sellaisen – tavallaan. Kyseinen aukko oli loivasti yläviistossa eikä pystysuorassa, mutta ulospääsy vaati vielä hieman raahautumista terävien kivien yli ja pujottautumista aukon suulla olleiden käsivartta vahvojen kaatuneiden puunrunkojen ali.
Vielä yksi herkkupala ennen kotiinlähtöä
Siinä, missä löytynyttä luolaa ei ole merkitty eikä nimetty ainakaan mihinkään nykyiseen tiedossani olevaan karttaan, on sitä vastoin ylösalaisin olevalta T-kirjaimelta näyttävä karttamerkki erään siirtolohkareröykkiön kohdalla, joka sekin on aivan tien vieressä. Autolle takaisin päin kävellessämme huomasimme tien vasemmalla puolella suuren kiven, joka tukeutui yhteen pienempään ja johon puolestaan nojasi yksi keskikokoinen, laakea kivi.
Retkiseurueemme muut jäsenet kiersivät jo vauhdilla kiven toiselle puolelle huhuilemaan, että tulepas katsomaan tänne. No niinpä menin, ja siellähän sitä taas oli vielä yksi luola äimisteltäväksi!
Kävimme kolmistaan toteamassa myös tämän luolan kriteerit täyttäväksi. Täytyy vain sanoa, että uskomaton mälli kävi tälläkin kertaa siinä, että ilman mitään erityisiä lähtötietoja tai taustatarinoita paikannnimikorteista puhumattakaan löytyi taas semmoinen seikkailupaikka, että huh huh!
Mikä luolalle nimeksi?
Kuten jutun alussa sanoin, Rautalammilla on nykykartoissa tosiaan jopa neljä eri Kokkovuorta. Nimiarkiston paikannimitietojen mukaan jokaisella Kokkovuorella on poltettu juhannuksena kokkoa, mutta muuta kertomatietoa korteissa ei vuorista ole myöskään luolasta tai luolista.
Mieli tekisi antaa näille paikoille joku nimi, joka ehkä periytyisi jossakin vaiheessa myös kartoille niin, että myöhemmät sukupolvet voisivat tarkastella karttoja samalla mielenkiinnolla kuin minäkin ja lähteä luontoon jonkin jännittävän asian, kuten luolien, perässä nimitietojen perusteella.
Kuten esimerkiksi YLE:n äskeittäin Areenassa julkaisemassa Kivisiä Kertomuksia -sarjan jaksossa Luolia, rotkoja ja rosvojen majapaikkoja kerrottiin, Suomessa on jo kymmeniä piru-alkuisia luolannimiä. Monessa tapauksessa luolan nimen sanotaan johtuvan siitä, että piru olisi pelotellut ihmisiä luolasta käsin, asunut luolassa tai että luola olisi ollut niin pelottava ettei kukaan muu kuin piru olisi voinut asua siellä ja niin edelleen.
Kokkovuoren luolan nimeämistä Pirunluolaksi, Pirunkammariksi, Pirunkirkoksi, Pirunkappeliksi, Pirunkomeroksi tai vaikka Pirunhuussiksi ei varmaan kannata tehdä, ettei nimi koe inflaatiota. Pienehköille luolille ja onkaloille on kuitenkin annettu vanhastaan vaikka minkälaisia nimiä, kuten komeikko, komejikko, komelo, kommelo jne. Olisikohan tämä Kokkovuoren luola sitten vaikka Kokkovuoren Komejikko, kunnes parempi keksitään tai löytyy oikeasti tarina tai peruste toiselle nimelle.
Nimeä tai ei, mutta reissu oli hieno ja seura mainiota! Kiitos hyvästä paikallistuntemuksesta, kahvista ja korvapullasta myös!
Sinisen Repun Kirous | Curse of the Blue Backpack 