Joulu kotona

On aatonaaton ilta. Autotallin edestä pihalta kuuluu kirveen pauketta, ja tuli rätisee savustuspöntön alla. Isä veistää lastuja leppähalosta kalan savustamista varten. Lunta on reippaasti, kuten talvella pitää ollakin, ja pakkasta alun toistakymmentä. Savustuspöntön alle on rakennettu pieni tulipesä tiilistä. Isä ottaa käteensä peltilevyn palasen ja alkaa heiluttaa sitä tulipesän edessä, jotta huonosti palava tuli saisi lisäilmaa. Tuuli tulee ja menee puuskissa, ja pöllyttää kevyttä pakkaslunta ympäriinsä. Lumihiutaleet tanssivat omaa pientä joulutanssiaan toistensa yli, ali ja ympäri.

Savustuspöntön virkaa toimittaa vanha öljytynnyri. Sen pohjalta isä sanoo juuri hakanneensa jäät pois. Tynnyrin pohja on märkä, ja se pitäisi saada kuivumaan ennen kuin leppälastut voisi laittaa sisälle. – Kylläpäs huonosti palaa, isä toteaa ja yskäisee totuttuun tupakkamiehen tyyliinsä, kun tulipesästä pössähtää savua silmille. – Lieneekö matalapainetta, sanon puoliksi todeten ja puoliksi kysyen. Pellinpalasen heiluttelu tulen edessä toimii, ja tuli alkaa palaa lopulta kunnolla. Katsahdan välillä talon suuntaan. Keittiön ikkunassa roikkuu joulukranssi, jossa on valot.

Isä latoo savustuspöntön pohjalle kerroksen leppälastuja. Ne alkavatkin tuottaa pian makealta tuoksuvaa savua. Sitten hän nostaa katiskaverkosta ja teräslangasta tekemänsä ritilän päällä olevat kalapalat pönttöön. – Niin että tuota kuinka kauan se kestää savustua, kun on paksumpaa palasta. Ei kannata mitään varsinaista kiirettä pitää sen kanssa, hän sanoo. Kansi laitetaan pöntön päälle, jotta savu ja lämpö saavat tehdä tehtävänsä. – Se on siellä, tokaisen.

On jouluaattopäivä. Kuusi seisoo koreana olohuoneessa samassa paikassa, jossa se on saanut olla joka joulu. Koristeita on taas runsain mitoin, ja hopeanauhat roikkuvat latvasta puun tyveen asti. Kuusen ympäri kiertää lippunaru, jossa on monen maailman maan lippuja. On oksilla pallojakin, ja tietysti kuusenkynttilät. Pöydällä palaa kynttilä jonkun tekemässä savilyhdyssä. Keittiöstä kuuluu astioiden kilinää, kun äiti valmistelee joulupöytää. Isä viheltelee eteisessä. – Onkohan kello ajassa? kysyn. – Ihan ajassa, paitsi että tunnin myöhässä, isä vitsailee. CD-soittimessa pyörii kanteleella soitettuja joululauluja, vuorossa kuuluu olevan Santa Lucia, ja levy on Christmas Kantele. Soiton tahti ei päätä huimaa, mutta jouluna ei pidäkään olla kiire – ei näköjään edes soittajilla.

Kurkistan keittiön puolelle. – Mitenkäs tämä pöytä näin täyteen tulee? äiti ihmettelee. Hän onkin kattanut jouluruoat aika lailla viimeistä nurkkaa myöten punaisen pöytäliinan päälle. Kinkku on jo odottamassa, ja valkeat lautasliinat on taiteltu nätisti tötterölle pystyyn lautasten päälle. Pöydällä palaa myös pieni tuikkukynttilä, johon meinaan aina polttaa käteni, kun kurkotan ottamaan jotakin. Soittimesta pyörähtää seuraavaksi ilmoille Heinillä härkien kaukalon.

Istumme joulupöytään. Kilistelemme laseja ja toivotamme toisillemme hyvää joulua, mutta koska en itse pidä viinistä, omassa lasissani on maitoa. Päätän aloittaa kinkulla, mutta äiti panostaa alkupaloiksi kalaan, jota tälläkin kertaa on kolmea eri sorttia: tönkkösuolattua siikaa, kylmäsavulohta ja silliä. Isä kysäisee, että pitäisiköhän siikaan laittaa runsaammin suolaa. Ehkäpä ei, onhan se ollut karkeaan suolaan tukahdutettuna jo pari viikkoa ennen aattoa.

Kinkussa on kohtalaisen paksulti läskiä. Arviolta sentti–puolitoista. Siihen on hyvä tehdä sinappi–korppujauhokuorrutus. Otan kuitenkin veitsellä läskin pois, sillä jouluateriasta taitaa saada kaloreita jo muutenkin tarpeeksi. – Tässä on tätä homejuustoa, sanoo äiti. – Se on herkullista. – Onko se ullakkohometta vai kellarihometta? isä kysyy.

Aattoilta on pimentynyt. Ikkunassa loistaa joulutähti, ja kuusikin on komeassa jouluasussaan. Onneksi nykyään käytössä on turvallisemmat sähkökynttilät, mutta ihan ensimmäisinä jouluina ainakin mummolassa (tai itse kutsuin paikkaa pappalaksi) kuusenoksilla oli vielä oikeita kynttilöitä. On lahjojen jaon aika. Oikeaa joulupukkia ei ole käynyt enää vuosiin, enkä sitä ole aikuisiällä osannut kaivatakaan. Lapsena se oli aina mukavaa, ja muistan, että kaikki pukit olivat onneksi selväpäisiä ja hyvätapaisia, kuten joulupukin kuuluu ollakin.

Laulamme Tonttujen jouluyön. Tai lähinnä sen tip-tap-osuuden, mutta kumminkin. – Nyt joulupukilta jäi silmälasit! Ne varmaan putosivat tuonne hankeen, äiti hihkaisee. Niin, mitenkäs sitä muuten paketeista näkee, kenelle ne on tarkoitettu.

Paketteja jaetaan puolin ja toisin. Eihän se pakettien määrä niin olennaista saisi olla, vaan se, kenen kanssa niitä saa jakaa. Ja ilman tavaraakin tulee varsin hyvin toimeen – mutta ilman rakkaita ihmisiä ja lähimmäisiä ei niinkään. Koska istumme lattialla jakamassa lahjoja, meinaavat äidin jalat puutua. – Aijjaijai, nyt puutuu jalat! On nostettava vähän. – Kolmesataaviiskymmentä vuotta vanhat jalat puutuu! naurahtaa siihen isä. Lahjojen jako on hyvä päättää lauluun Joulupuu on rakennettu.

Kuuluu lahjapaperien rapinaa. Olohuoneessa oleva olkipukki seuraa tarkasti, mitä mistäkin paketista paljastuu. Äidin paketista paljastuu mm. suklaata. Toisessa paketissa on karvareunuksiset sisätossut, jotka osoittautuvat liian pieniksi. Osuvampi lahja onkin sitten pippuri- ja suolamylly, joka toimii puristamalla eikä ruuvaamalla.

Puhelin soi. Isä menee vastaamaan. Äidin puolen isovanhemmat siellä toivottelevat hyvää joulua. Menneinä vuosina heiltä on tullut aina iso ruokapaketti, josta löytyy mm. karjalanpiirakoita. Niitä voi sanoa kyllä rehellisesti karjalanpiirakoiksi, koska isovanhemmat ovat Pohjois-Karjalasta. Isä huikkaa äidin puhelimeen, joka kiittää ensimmäisenä lahjoista ja toivottelee meiltä päin hyvät joulut. Me jatkamme pakettien aukomista.

Isä saa perinteisesti lahjaksi MMM-kirjan. Se on siis Mitä Missä Milloin – Kansalaisen vuosikirja. Kyseistä kirjaa on julkaistu vuosittain vuodesta 1950 saakka, ja se on koonnut yhteen aina edellisen vuoden merkittävimpiä tapahtumia koti- ja ulkomailta. Interverkon tietolaari Wikipedia kertoo kirjasta seuraavaa:

Kukin kirja kattaa ajallisesti yhden vuoden ja kertoo sen uutistapahtumista ja -ilmiöistä. Kirjan alkupuolella on kuukausien mukaan jaoteltu uutiskatsaus, jossa kerrotaan kuluneen vuoden tärkeimmät tapahtumat. Vuoden aikana kuolleista kuuluisista henkilöistä on erillinen luettelo. Loppuosa kirjaa käsittää laajempia artikkeleita vuoden ajankohtaisista asioista ja ilmiöistä. Mukana on sekä jokavuotisia vakioartikkeleita, joissa käydään läpi esimerkiksi kotimaan politiikan, urheilun tai eri kulttuurin alojen tapahtumia vuoden ajalta, että vaihtuvia artikkeleita, joissa käsitellään erilaisia ajankohtaisiksi nousseita teemoja.

Teos ilmestyy syksyisin, sen uutiskatsaus ulottuu edellisen vuoden syyskuusta kuluvan vuoden elokuuhun, ja kirja nimetään ilmestymistä seuraavan vuoden mukaan. Esimerkiksi Mitä missä milloin 2000 sisältää uutiskatsauksen ajalta syyskuusta 1998 elokuuhun 1999. Tämä on sen vuoksi, että kirja ehtisi kunkin vuoden joulumarkkinoille.

Niinhän se oli tänäkin vuonna. Alun perin suorakaiteen muotoinen kirja muuttui vuosituhannen taitteessa neliskanttiseksi. Sen leveys siis lisääntyi, mutta onneksi korkeus säilyi, joten niin vanhemmat kuin uudemmatkin kirjasarjan kirjat näyttävät kirjahyllyssä samanlaisilta tuttuine vaakasuorine raitoineen ja viiden vuoden jaksoissa vaihtuvine väreineen, jotka ovat olleet sininen, punainen, vihreä, violetti ja oranssi. Onhan niitä aiempienkin vuosien kirjoja kirjahyllyssä jo aimo rivi.

Minun paketistani löytyy mm. wok-pannu. Sehän tulee tarpeeseen, koska en juuri opiskelupaikkakunnalla yliopiston ruokia syö, vaan laitan itse omat sapuskat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. – Uattelin ja kaepasin teitä, kunpa olisitte suaneet olla työkiin täällä, äiti sanoo puhelimessa omalle äidilleen. Niin mekin toivomme. 80-luvun puolella, kun pappakin eli isän isä oli vielä voimissaan, kävimme aina Tapaninpäivänä syömässä jouluruokaa isän vanhempien luona muutaman kilometrin päässä. Kun papasta aika jätti, jäi myös tämä jouluperinne. Mummoa on sen jälkeen pyydetty vastaavasti meille syömään. Äidin puolen vanhemmat asuvat monen sadan kilometrin päässä, eivätkä enää jaksa matkustaa pitkiä matkoja.

Aattoilta on päätöksessään. Ensimmäinen monista suklaarasioista on korkattu, eikä ole pelkoa siitä, että suklaat jäisivät nurkkiin pyörimään. Lahjat on jaettu ja avattu, jouluruokaa on vatsa täynnä, ja pyyteetöntä lämpöä ja rakkautta on taas annettu ja saatu.

 

---

EPILOGI

Pysäytän DVD-soittimen. Otan levyn pois soittimesta ja laitan sen koteloon. Nostan kotelon videohyllyyn. Vuoden päästä otan taas levyn esiin ja vietän joulun kotona.