Kävelyretki Rautalammin Myhinkoskelle paljasti niin kauniin paikan, ettei siitä voinut olla kirjoittamatta

Taisin tehdä Cheekit, vai Antti Tuiskut vai Robinit, ja tulla takaisin vaikkei pitänytkään. Tosin kaikki edellä mainitut ovat kertaluokkaa suurempia staroja, joten heidän paluutaan sentään ”jokunen” on varmasti juhlinut. Vaikka eiväthän artistit oikeastaan koskaan pois lähde; he odottavat vain sopivaa tilaisuutta tulla takaisin.

Moni jo tietääkin, mutta osa ei, että aikoinaan rustasivat isoa ulkoilureittihanketta, josta sanottiin mm silloisen Pohjois-Savon ympäristökeskuksen julkaisussa vuodelta 2000 seuraavaa:

Sisä-Savon ulkoilureittihankkeen tavoitteena on suunnitella ja toteuttaa Suonenjoen, Karttulan, Rautalammin, Vesannon ja Tervon alueille runkoreitistö, joka yhdistää alueen sisäisiä palvelukeskittymiä (taajamat ja kylät, matkailuyritykset ja vetovoimakohteet) tarjoten lisäksi riittävät yhteydet alueen ulkopuolisiin reitistöihin.

Reitistöllähän oli alkuperäisessä asussaan mittaa vaikka kuinka, maastoon tehtiin punaisella maalilla merkintöjä, pystytettiin retkeilyreitistön tolppia ”usseempi kappale”, jyrsittiin viittoja ja vaikka mitä. Sisä-Savon retkeilyreitistön linjaukset näkyvät edelleen monissa digitaalisissakin kartoissa, ja osa fyysisistä merkinnöistä on enemmän tai vähemmän paikallaan maastossa. Toiset siinä, mihin ne alun perin istutettiin, toiset nurin ojan pohjalla, nojaamassa puuta tai kiveä vasten ja mikä kussakin.

En tiedä, miten muiden kuntien alueella tilanne on tällä hetkellä, mutta omakohtainen näkemys ainakin Rautalammin osalta on, että eivätpä ole ihan parhaassa mahdollisessa kuosissa paikat. Tosin niinhän se tuppaa käymään melkein jokaisen hankkeen kanssa, että kun hankeaika päättyy, päättyy myös huolto, ylläpito, panostus, ja vähän kaikki. Mutta onneksi luonto ei pääty.

Kartan perusteella patikoimaan

Eihän parin-kolmen kilometrin kävelylenkkiä oikein patikaksi kai voi sanoa, mutta jos ei hirveästi saivarrella, niin menköön. Katsoinpa nimittäin peruskarttaan retkeä edeltävänä päivänä ja tuumasin, että tuotapa tietä ei olla käveltykään, ja että lenkin päässä näyttäisi olevan koski. Nimittäin Myhinkoski. Ehkäpä koskella olisi jotakin koskimaista, eli yleensä aika viihtyisää. Eikä kävelymatka tosiaan ollut pitkä.

Lähdimme siis perheen voimin patikalle Konnekoskentieltä kohti Myhinkoskea nimettömänä pysyttelevää yksityistietä myöten. Mainitsin tuossa alussa Sisä-Savon retkeilyreitin, koska vasta kyseiselle yksityistielle päästyämme huomasin ne punaiset maalimerkit puissa ja retkeilyreitin merkkiä (kolmihenkinen perhe reppuineen) kannattelevat puutolpat. Enpä olisi arvannutkaan, että kyseessä olisi pätkä tuota retkeilyreittiä, vaikka useasti olen kartasta yrittänyt reitin linjauksia tuijotella.

Aika tavaran nauttii

Useasti olen kuullut emännän suusta sanonnan ”aika tavaran nauttii”. Itse ymmärrän sen niin, että vaikka jollekin asialle tai tavaralle ei tekisi itse mitään, kyllä aika huolehtii siitä tavalla tai toisella. Ajan kulumisen huomaa myös heti, kun tulee tiellä vanhan tilan kohdalle. Ihmisasukkaat ovat paikan jättäneet jo aikoja sitten, ja pihat ja perunamaat kasvavat koiranputkea ja horsmaa. Päärakennuksen päätyräystään alla pesii kuitenkin pääskynen, tai ainakin olettaisin niin. Pesimisen ilmiantaa poikasten ruokarukous, joka ihmisen korvaan kuulostaa lähinnä kimeältä huudolta.

 

Pääskysillä taitaa vain olla tänäkin kesänä ne paikat harvassa, joista saa pesänrakennukseen tarvittavaa savea. Mutta ehkäpä pesän voi muustakin kuin syljestä ja savesta tehdä, vaikka vähän risuvoittoisemman.

Sopisi vaikka pyöräilyyn

Sisä-Savon retkeilyreitistöllä on ollut useita tarkoituksia, ja yksi niistä, joka ehkä eniten on vieläkin käytössä, on ratsastus. En ole tosin yhtään hevosta vielä nähnyt ratsastajan kanssa taikka ilman. Vaikka muutamaan otteeseen olen jopa minäkin hevoisen selässä kiikkunut, itseäni hotsittaa enemmän pyöräily. Haikailin yhdessä blogijutussa läskipyörän perään, enkä kyllä ole lakannut haikailemasta, mutta tiellä, jota nyt kävelimme, voisi vallan mainiosti myös pyöräillä.

Tiellä riittää korkeuseroja, ja maisemat ovat pääasiassa viihtyisiä – ainakin sen jälkeen, kun hakkuutyömaiden ohi pääsee. Ihan paljaaksi maisemaa ei ole nyljetty, ja joitakin aikoja sitten päätehakattu alue kasvaa jo kauttaaltaan koivua. Tien pientareilla on jo kypsiä ja kypsymäisillään olevia metsämansikoita. Kypsät maistuvat oikein makeilta – vielä keskeneräiset lähinnä kitkeriltä.

Mietin, että tämä tie on voinut olla joskus aika kovassakin käytössä, sillä nimittäin Hankamäen puolelta Hanhitaipaleeseen tai päinvastoin ei oikein muuta kautta ole välttämättä aikoinaan päässyt. Vanhoista kartoista käy selville, että vasta 80-luvun puolella tuli tie, joka kulkee Myhipään ja Rautalammin välillä. 70-luvun kartoissa alueella ei juuri muuta näy kuin paksua tai ohutta katkoviivaa.

Useampaan otteeseen olen yrittänyt patistaa kuntaa maastopyöräilyn ja pyöräilyreittien kehittämiseen, mutta toistaiseksi vailla vastahaikua. Mutta saahan näillä teillä pyöräillä ilman kunnan vaikutusta. Eihän koko reitistöä tarvitse elvyttää, kunhan edes osa siitä.

Talolta talolle

Entisaikaan naapurit eivät välttämättä olleet aivan aidan tai seinän takana, vaan talojen välimatkat ovat olleet huomattavasti pidempiä. Tälläkin tiellä kahden talon väliin mahtuu noin kilometri tietä. Siinä missä ensimmäinen talo oli autio, toisessa oli elämää. Tie menee suoraan pihan läpi, joten kuka siitä kulkee, muistaa kotirauhan, eikä häiriköi talon asukkaita mennessään.

Kuljimme siis vilkkaasti tämän osuuden, ollen noin puolessa välissä matkaamme kosken kuohuja kuuntelemaan. Maiseman vaihtelu toi, no, vaihtelua, ja kotvasen kuluttua näkyviin alkoikin tulla vihreän sijaan sinistä.

Taivaalla oli vuoroin tummanpuhuvia sadepilviä ja poutasään valkoisia kumpupilviä. Samaten koko päivän aikana oli vuoroin sadetta ja poutaa, muttei sentään ukkosta. Tuuli oli puuskissa aika voimakasta, ja lämpötilaerot tuntuivat selkeästi, kun aurinko meni pilveen tai tuli taas sen takaa esiin. Joka tapaksessa retkeilysäänä erinomainen, eli ei liian kuuma eikä liian kylmä.

Myhin muinaiset rannat

Huomasimme selvästi maiseman muuttuvan, ja näimme lähestyvämme asutumpaa aluetta. Tie kulki aivan rannan tuntumassa, ja näimme myös pienen pyöreän saaren, joka sijaitsee aivan Myhinlahden? pohjukassa. Ajattelin välittömästi, että tuossa saaressa täytyy olla jotakin historiallista tai jopa esihistoriallista. Aivan väärässä en ollutkaan, sillä Myhinniemen ja Myhinrannan alueelta on rekisteröity useita muinaisjäännöksiä, jotka on päätelty kivikautisiksi asuinpaikoiksi niistä löytyneiden kvartsi-iskosten ja tulisijan jäänteiden perusteella.

Melkeinpä löisin vetoa, että myös kyseisessä saaressa on jotakin. Myhinkoskesta noin 2 kilometriä pohjoiskoilliseen on nimittäin varmaankin alueen kuuluisin muinaisjäännös, eli kuuluisat Toussunlinnan kalliomaalaukset. Enpä ole vielä niilläkään käynyt.

Vaikka jo tässä vaiheessa tuntui hienolta, että olimme ihan sattuman kaupalla lähteneet näin viihtyisälle ja viihdyttävälle patikkaretkelle, paras paikka oli vielä edessä – vaikkakin vain enää muutaman sadan metrin päässä.

Myhinkoski here I come

Vaikka Myhinjärvestä Hankaveteen päin laskeva Myhinkoski ei koskista komein ehkä olekaan, mutta on se silti oiva päätepiste pienelle päiväretkelle – jos siis meinaa Myhinkoskella päivänsä päättää. Tämmöisiä paikkoja kun tulisi yllättäen vastaan enemmänkin, niin ei haittaisi!

Kosken ylittää kaksi tunnelmallista puusiltaa, joten paikassa on kaksi uomaa, joista matalalla virtaava vesi jatkaa matkaansa kohti Hankavettä. Ehkäpä tätä kautta ovat kulkeneet muinoin alueella asuneet tai pyyntireissuillaan vaeltaneet.

Retkeilyreitin ollessa vielä voimissaan, Myhinkosken ylittävän kahden puusillan lähellä on parhaat päivänsä myös nähneet puupenkit ja pöytä. Joku kai on jossakin vaiheessa aikonut taukopaikkaa kunnostaa, mutta näyttää jääneen aikomukseksi. Sillan molemmin puolin on muodostunut kalastajien tekemä pieni polku uomien väliin jäävän maakannaksen päästä päähän.

Muutoin napakka tuuli ei oikein mahtunut kosken luona puhaltamaan, joten hyttysiä parveili ympärillämme sitäkin enemmän. Kosken partaalla on myös kyltti ”Luvaton kalastus kielletty”. Kuulimme tapaamaltamme paikalliselta isännältä, joka tuli vastaan kaksi vastaa kainalossaan, että koskessa on pitkästä aikaa elinvoimainen luontainen taimenkanta, mutta kalastajia varten on istutettu rasvaeväleikattua taimenta.

Emme nähneet niin kalastajia kuin taimeniakaan, mutta vesilintuja sitäkin enemmän. Vakituisina nähtävyyksinä koskella on mm. koskikara, kuikka ja telkkä.

Vanhassa kansanperinteessä, nimenomaan Kalevalan tarustossa muuten kerrotaan, että maailma syntyi telkän – jota vielä silloin kutsuttiin nimellä sotka – munasta.

Toinen myyttinen lintu, nimittäin kuikka, oli myös paikalla. Huomasin sen, kun menin katsomaan kosken uomien välisen saarekkeen eteläpäätä, jossa on myös pitkä ja kapea laituri. Epäilisin, että aika taitava tasapainoakrobaatti laiturille menevä saa olla, sillä niin aaltoilevat muodot se oli saanut.

Koskikalastajanhan ei tosin tarvitse laiturilta ronkkia, mutta olisiko tämä laituri sitten tarkoitettu johonkin muuhun tarkoitukseen – en tiedä. Joka tapauksessa en lähtenyt tuuriani koettamaan, vaan katselin tukevan maan puolelta. Silloin näin silmäkulmastani häivähdyksen harmaata ja kuulin matalaa ”kurnutusta”. Kuikkahan se siinä. Ei muuten laulanut kuiiikka-kuiiikka-kuiiikka, joka tietenkin on se tunnetuin kuikan äänistä.

Kansantarustossa kuikka on ehkä telkkääkin myyttisempi ja taianomaisempi lintu, kuten tässä Taivaannaulan sivustolta lainatussa otteessa sanotaan:

Kuikka oli pelätty noitalintu. Kuikan nokasta tehtyjä nuolenkärkiä eivät mitkään taiat pysäyttäneet. Tietäjät kantoivat usein mukanaan kuikan sulkia. Taikakonsteja osaavat metsämiehet kuljettivat karhunhampaansa, käärmeenrasvansa ja muut taikakalunsa läpi erämaiden kuikasta valmistetuissa omituisen näköisissä pusseissa. Kuikka ja sen läheinen sukulainen kaakkuri karkottivat myös pahoja voimia. Lintuja käytettiinkin tähän tarkoitukseen taioissa. Porstuaan esimerkiksi asetettiin kuikkapariskunta uima-asentoon estämään kateiden pääsemistä sisälle taloon.

Onhan kuikan huudossa ja muissa äänissä jotakin mystistä, ja kun jonkin äänen kuulee jossakin paikassa ensimmäistä kertaa, saattaa jopa hieman pelästyä. Varsinkin kuikan surumielinen huuto a-uuu saattaa kuulostaa pienellä pinnistyksellä jopa suden ulvonnalta.

Pieni sade virkistää kosken kohinasta rauhoittunutta mieltä

Myhinkoskella olisi viihtynyt vaikka kuinka pitkään, mutta olihan meillä tavallaan jonkinlainen aikataulukin. Kosken kohinaa kuunnellessa aika jotenkin menettää merkityksensä, ja idyllisessä ympäristössä sillä ei olekaan mitään väliä. Poismenomatkalla saimme niskaamme pienen sadekuuron, joka meni ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanut. Säätilan vaihtelut olivat päivän aikana melkoiset.

Palasimme takaisin samaa tietä, jota olimme koskelle tulleet. Ohitimme taas kesäasukkaiden pihan. Tiellä oli jopa autoliikennettä! Yksinäinen farmariauto ajoi ohitsemme, ja mietin, että mitenkähän mahtaa alustalle käydä, kun keskellä tietä on joissakin kohdin aika isoja kiviä. Ehkäpä autoilija tunsi tien, tai sitten autossa oli riittävästi maavaraa. Omallani en olisi välttämättä lähtenyt koettamaan. Tai sitten olen tullut muuten liian varovaiseksi, kun ajatus puhjenneesta öljypohjasta ei oikein innosta.

Saavuimme hetken kuluttua takaisin autiotilan kohdalle. Siinä oli selvästi valokuvan paikka.

Vaikka tekemämme lenkki ei pituudella ollut pilattu, sen varrelle mahtui sitäkin enemmän hyvää tuulta sekä aurinkoa kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti että maistuvia mansikoita, rentouttavaa kosken kohinaa, virkistävää kesäsadetta ja ”Paramount-pilviä”.

Mitähän sille retkeilyreitille tekisi?

Mikään ei jäänyt harmittamaan, paitsi se, että varmasti alussa hyvä retkeilyreitistö on päässyt/päästetty sellaiseen kuntoon kuin se nykyään on. Itse haluaisin kehittää tosiaan etenkin pyöräilymahdollisuuksia, ja vaikka ”oikeat” maastopyöräilijät eivät varmaan halua ajaa minkäänlaisella tiellä yhtään enempää kuin on pakko, on varmasti myös sellaisia pyöräilijöitä, joille kelpaa varsin hyvin vanha kärrytie ja satunnainen soratie, jossa on jokunen kinttupolkukin välillä.

Mielessäni ja kartan ääressä hahmottelinkin jo useita eri reittejä, joita voisi yrittää hyödyntää. Ovathan vanhan retkeilyreitin linjaukset edelleen olemassa, ja ehkä nykyisten maanomistajienkin kanssa saatettaisiin päästä yhteisymmärrykseen, jos pyöräilyyn alettaisiin panostaa.

Pyöräreittejä eli ei, mutta on ainakin metsänokiperhosia

Kesän parasta antia ovat toki marjojen lisäksi myös kauniit perhoset. Yksinkertaisen kaunis perhonen on myös metsänokiperhonen (Erebia ligea), jonka ruskean päävärin täydentävät punaoranssit raidat, joiden sisällä on mustavalkoisia silmätäpliksi kutsuttuja laikkuja. Metsänokiperhosia näkyy näillä main runsaasti mm. hopeatäplien ja kangasperhosten lisäksi. Reissullamme näkyi myös yksi ohdakeperhonen – tienvarsien ohdakkeet alkavatkin olla jo purppuranvärisessä kukassa.

Voisin siis sanoa, että kerta kaikkiaan onnistunut reissu. Päästiin kulkemaan ennestään tuntemattomia teitä ja nähtiin monenlaista luontokappaletta. Maistettiin makoisia mansikoita ja tunnelmoitiin idyllisen kosken partaalla. Mitäpä muuta juhannuspäivältä voisi vaatia!

• 

• 

• 

• 

• 

• 

•