Sammatin salaisuudet, eli luolaseikkailu lohjalaisittain


28.-29.6.2019. Jos ajomatkaa kertyy A:sta 350 kilometriä, pisteessä B täytyy olla jotakin käymisen arvoista. Ja niinhän siellä olikin. Nimittäin jo keväällä Suomen Luolaseuraa oli lähestytty tiedustelulla, kuka voisi tulla opastamaan Lohjan Sammattiin luolaretkeä, ja nakki napsahti allekirjoittaneelle. Hyvä että napsahti, sillä Lohjalla on mm. yksi Suomen kuuluisimmista luolista, Torholan luola. Torholasta on kirjoitettu lukuisia retkikertomuksia, jotka löytyvät helposti kuukkeloimalla. Mutta on siitä kirjoitettu myös vuonna 1923 ruotsiksi julkaistu Rolf Krogeruksen teksti, joka taitaa olla ensimmäisiä virallisia kuvauksia Lohjan kalkkikivikallioperään vuosituhansien aikana muodostuneesta upeasta karstiluolasta. Eräs toinen luola Sammatissa otettiin myös retkiohjelmaan, joka oli hieno sekin, mutta ei yhtä tunnettu kuin Torhola, eikä kalkkikiveen syöpynyt, vaan ”perinteisempi” rakoluola. Kallioperäkartassa alueen kivilajiksi on merkitty mikrokliinigraniitti.

Tutustuminen paikkoihin edellisenä päivänä

Koska en ollut käynyt Sammatissa aikaisemmin näillä asioilla, vaikka viime vuonna sujuvasti ohi ajoinkin läheisen Karjalohjan puolelle metsäterapiapäiville, en tuntenut myöskään kyseisiä luolia muuta kuin kirjoitusten, kuvien ja videoiden kautta. Siksi olikin aivan välttämätöntä käydä itse paikoissa, jotta niistä voisi jotakin myös konkreettisesti kertoa ja opastaa turvallisessa liikkumisessa.

Rakoluolan uumenissa. Raossa roikkuu 127 tuntia -elokuvan fiiliksiin nopeasti vievä lohkare. Onkohan tuo kovin pitkään enää tuossa paikallaan…

Koska kissa on jo niin sanotusti ulkona pussista, kerrottakoon tässä vaiheessa, että kyseinen rakoluola on nimeltään Urtmäen Pähkinäluola. Minua saa vapaasti korjata, jos olen väärässä luolassa. Mutta luolan ympäristössä olevien lukuisten pähkinäpensaiden esiintymisestä päätellen paikka on luultavasti juuri tämä. Lähellä on myös muita luolamaisia onkaloita, mutta koska kallioalue on jyrkkä ja herkkä, ja kalliossa on lukuisia metritolkulla syviä uurteita ja railoja, joihin putoaminen ei kuulu tavoiteltaviin elämyksiin, päätimme jo alussa, että viemme myös luolaseikkailun osallistujat vain tähän turvallisimpaan luolaan.

Urtmäen luolan ”pääsisäänkäynti” on kalliorinteen puolessa välissä, ja yläkautta saapuville se jääkin hieman hämäävästi piiloon. Myös alhaalta päin tulijat saattavat joutua sitä hieman etsimään, mutta kun se kerran löytyy, ei ole epäilystäkään, etteikö paikassa olisi isohko luola. Joku on jättänyt oksannokkaan oluttölkin kai merkiksi siitä, että osaa jättää roskia luontoon. Luolan paikkaa kun ei ole sen virallisemmin merkitty, koska se on yksityismailla. Toinen tölkki löytyy luolan sisältä, ja rinteestä kirkas muovimuki. Ne korjaamme seuraavana päivänä pois kuljeksimasta.

Sisään luolaan mentäessä pitää jo kumartua, ja kypärä haukkuu hintansa viimeistään sitten, kun luolasta poistuu innoissaan, eikä muista kulkea tarpeeksi matalana. Kyllä kunnon kuhmu ja raappu päälaessa takaa, että seuraavalla kerralla on pää suojattuna.

Kun luolaan pääsee sisälle, huomaa, että siellä ei juuri tarvitse kyyristellä: luolan korkeus on varmasti viisi-kuusi metriä – ellei enemmänkin – ja leveyttä riittää noin metrin. Syvemmällä luolassa rako jakautuu kahtia, ja vasemmanpuoleisimman pystyraon umpiperä näkyy selvästi. Oikealle haarautuva rako sen sijaan jatkuu niin pitkälle, että perää ei näy, ellei onnistu ahtautumaan teräväreunaisten kivien välistä eteenpäin. Sen kohdan kun selvittää, huomaa, että rako kiertyy vasempaan ja päättyy vasta useiden metrien päästä kiilamaiseen peräseinään.

Kuva otettuna luolan oikean haaran puolesta välistä tulosuuntaan päin. Kiven takaa kurkistaa reissun isäntä Juha Kiljunen, joka toimi myös yhteyshenkilönä Sammattiseuran puolelta.

En voi liikaa korostaa kypärän merkitystä tällaisissa paikoissa, sillä vaikka käytin kotvasen aikaa analysointiin, miten päästä raon edessä tiellä olevien kivien toiselle puolelle, jouduin sen verran kääntelemään päätäni ahtaissa raoissa, että ilman kypärää olisin tarvinnut useamman laastarin. Voihan joku fakiiri mennä samasta paikasta vaikka lippalakki väärinpäin, mutta en minä.

Urtmäen luolista yksi tuli nyt korkattua, ja toisiin emme yrittäneetkään ilman turvavarusteita. Sen verran syviä ja vaarallisia kalliossa olevat railot ovat. Kalliolla olevat sammalet ja jäkälät lähtevät liian helposti irti kuivalla sekä kostealla kelillä, ja ihan niitä säästääksemme ja myös omaksi turvaksemme emme kovin rinteillä peustanneet. Huomioonotettavaa on myös se, että Urtmäen juuri ja rinteet ovat osittain luonnonsuojelualuetta.

Kohti Torholaa

Ennakkotiedustelun toinen paikka ja ”piesta resistaans” olikin sitten kuuluisa Torholan luola. Sehän sijaitsee Karkalinniemen ensimmäisellä kolmanneksella, ja on yksi maamme kuuluisimmista luolista, ollen samalla Suomen suurin kalkkikiviluola.

Torholan luolan suuaukko. Vieressä Metsähallituksen infotaulu ja taukopenkki, sekä alempana (kuvassa infotaulun vierestä alas vasemmalle) portaat Lohjanjärven rantaan.

Torholan luola lienee yksi harvoista luolista Suomessa, jolla on oma parkkipaikkansa. Eräs toinen on Kolin Pirunkirkolle johtavan polun alkupäässä. Torholan parkkipaikka on kuitenkin sellaisessa kohdassa, että soratie on ylitettävä, eikä näkyväisyyttä kumpaankaan suuntaan ole liikaa, joten kannattaa oikeasti katsoa ja kuunnella molempiin suuntiin ennen tien ylittämistä. Kaikki eivät aja neljääkymppiä, saati hiljempaa.

Polku luolalle on riittävän selkeä. Polun alussa on opastaulu luontopolusta, ja kuvaus luonnonsuojelualueesta karttoineen. Noin puolessa välissä polkua on toinen opastaulu ja luonnonsuojelualueen rajan merkki.

Luolan vieressä on Metsähallituksen kyltti ja kuvaus luolasta sekä eläimistä, joita luolasta saattaa löytyä. Kyltissä on myös poikkileikkaus luolan rakenteesta, joka on periaatteessa oikea, paitsi ettei ole. Kaksiulotteinen kuva antaa ymmärtää, että luola on pituussuunnassa yhtenäinen aina luolan perälle asti (musta soikio kuvassa). Mittasuhteet eivät myöskään korkeussuunnassa pidä täysin kutiaan, sillä ns. salin perältä ei ole 3 metrin yhtenäistä pudotusta seuraavalle tasolle.

Todellinen korkeusero on noin 1,5 metriä ennen ”väliporrasta”, josta on vastaavasti parisen metriä pudotusta vielä sille tasolle, josta erkaantuu kaksi käytävää oikealle ja vasemmalle. Tulosuunnassa vasemmalla on käytävä, joka johtaa ns. Torholan kellariin, ja oikealla käytävä, joka johtaa ryömittävään umpiperään. Tosin kyseisellä puolella on myös useita metrejä pitkiä matalia vaakarakoja, joihin ei kannata lähteä ryömimään.

Torholan luolassa on tosi pimeää jo salin perällä kohdasta, josta pitää ujuttautua suhteellisen vaivalloisesti alaspäin, jos mielii mennä kellariin asti.

Mietin pitkään, miten laskeutua alas reittiä, jota kautta sinne ”peräkammariin” eli kellariin pääsisi. Olin saanut vinkkejä, että kannattaa mennä mahallaan jalat edellä, mutta että poistulo olisikin hankalampaa, koska alhaalla ei ole oikein mitään, jolta ponnistaa. Melkoisen litteänä pitääkin olla, ja jalat hamuavat pitkään tyhjää ennen kuin ne tavoittavat kiven jalan alla. Silloinkin pitää olla erityisen varovainen, koska molemmin puolin on jälleen noin kahden metrin pudotus luolan alimpaan osaan.

Niin kutsuttu ”vatsanhalkaisukivi” on selkeästi ja ikävästi todella juuri keskellä ryömittävää käytävää, mutta sen voinee ohittaa pudottautumalla vasemmalta alas, mikä ei helpolta näytä sekään. Koska en halua odotuttaa mukanani olevaa isäntäpariskuntaa, eikä kumpikaan heistä ole tulossa alas mukaani, päätän tarkistaa oikeanpuoleisen käytävän, jonne pääsy on helpompaa. Kellari jääköön toiseen kertaan.

Pimeää, kiiltävää, kämmenenjälkiä ja pakollinen jorma

Otsa- tai muu lamppu on Torholan luolan uumenissa aivan välttämätön. Mutta luolan seinät ja katto näyttävät mahtavilta, koska niissä kimmeltävät vesipisarat ja nähtävästi jotakin kiillettä on myös runsaasti. Erittäin hämäävää on, että varsinkin, kun valonlähteitä on useita, monen raon takaa näyttää loistavan valo, vaikka oikeasti siellä ei ole ketään. Niin hyvin kiven pinta heijastaa. Yhtenä ihmetyksen aiheena kummallisten valonkajastusten lisäksi oli muuten heti luolan suulla ollut kivenlohkare, joka ihan varmasti näyttää paksulta, kivettyneeltä puunrungolta. Katsokaapa vaikka itse, kun paikalla käytte! Mutta kaipa se kiveä on, ja luolaan syöksynyt vesi on vain muotoillut kiveen samansuuntaisia uurteita ympäriinsä.

Tietojen mukaan Torholan luolalle tehtiin jo 1800-luvun puolella säännöllisesti järjestettyjä laivaretkiä, ja reilun parinsadan vuoden aikana luolaan onkin jätetty melkoinen määrä punaisella ja mustalla värillä tehtyjä merkintöjä, joista osa on vanhempaa, osa uudempaa perua. Vanhempiin teoksiin kuulunevat punaisella maalilla yhteen pystyseinämään jätetyt kämmenenjäljet, uudempiin ”se pakollinen jorma”, eli kyllähän te tiedätte, mistä on kyse. Vaikka en ihan tiukkapipoisimpaan kastiin mielestäni kuulune, en silti ymmärrä, miksi pitää tulla tällaiseen paikkaan sotkemaan ja varsinkaan maalaamaan nimenomaan suvunjatkamisväline, oli se sitten kristillinen vesikulkuneuvo tai tuo toinen vaihtoehto. Kuvaa en laita, koska en halua turhaan antaa taiteilijalle kunniaa töhryistään.

Seuraavana päivänä uudestaan

Molemmat luolaseikkailuun tarkoitetut luolat tuli siis koeponnistettua onnistuneesti, joten saatoin hyvillä mielin valmistautua varsinaiseen retkipäivään. Isäntäperheeni piti minua kuin piispaa pappilassa, ja iltasella savusaunan ja syönnin jälkeen oli hyvä katsella Suomen Luolat -kirjasta kuvausta Torholasta ja muista maamme lukuisista luolista.

Luolaseikkailijoita varten oli saatu lainaan kypäriä läheiseltä Tytyrin elämyskaivokselta – kiitos heille – ja otsa- tai muita lamppuja oli omasta takaa. Haalareita ei tällä kertaa ollut, mutta pukeutuminen vaikutti pääosin asialliselta ja sopivalta kenkineen päivineen. Itse asiassa muuten törmäsimme pariin nuoreen mieheen Torholan luolan opastaulun luona, ja heillä oli jalassa tavalliset farkut. Olin olevinani asiantuntija ja sanoin, että farkut ovat aika kehnot housut luolailuun, jos/kun ne eivät jousta yhtään. Ahtaissa paikoissa ja mutkissa pitäisi kaikkien raajojen mielestäni nimittäin pystyä taipumaan luonnollisesti koko liikeratansa matkan, eli esimerkiksi jalka voi jäädä jäkkiin, jos sitä ei voi riittävästi taivuttaa polvesta.

Sammattiseuran järjestämälle seikkailulle lähti kohtalaisen kokoinen porukka, eikä oikeastaan enempää yhdellä setillä olisi voitukaan ottaa mukaan.

Torholan luola oli järjestyksessä ensimmäisenä, ja porukka vaikutti innokkaalta näkemään, minkälaisista paikoista oli kyse. Muistaakseni vain yksi koko joukosta oli aiemmin käynyt Torholassa, Urtmäessä ei vissiin kukaan.

Torholan luolan katto ja seinämät ovat kyllä velehon näköisiä, ihan kuin oltaisiin asteroidin sisuksissa!

Laskeutuminen Torholan eteiseen vaatii jo tarkkuutta, sillä kosteat kivet ovat liukkaita, ja joissakin kohdissa, joista eniten kuljetaan, kiven pinta on aikojen saatossa kulunut sileäksi. Ensimmäinen itsensä telomisen paikka on siis jo heti alussa, ellei ole varovainen.

Tämä kohta riittää monelle Torholan luolasta, eikä siinä mitään – mennään vain niin pitkälle, kuin tuntuu vielä mukavalta.

Kyllähän Torholassa ihmeteltävää riittää, mutta suurimmalle osalle luolavieraista tosiaan piisaa luolan näkeminen sisältä ilman tarvetta päästä ryömimään aivan perimmäisiin sopukoihin. Siksipä en myöskään tämän porukan kanssa lähtenyt kellariin asti. Seikkailun ja itsensä ylittämisen fiilistä varmasti tuli jo tämänkin vertaisesta.

Urtmäki on sellainen paikka, johon kannattaa myös mennä nöyrästi. Ei pelkästään sen vuoksi, että mäenalusta ja osa rinnettä on yksityistä luonnonsuojelualuetta, mutta koska rinne on todella petollinen ja täynnä syviä ja vaarallisia railoja. Täynnä se on kuulemma myös kyykäärmeitä, joista meitä varoiteltiin jopa kolmesta eri suusta. Siksipä pitkälahkeiset housut ja varsikengät olivat paikallaan. Kenkien pohjien tulisi olla myös pitävät ja hyvin kuvioidut, sillä jalat lähtevät yllättävän helposti alta rinteillä.

Urtmäen luolalle menijöiden kannattaa ottaa huomioon, että autoa ei välttämättä saa kovin kätevästi parkkiin, eikä sitä saa summassa ilman maanomistajan lupaa pysäköidäkään. Ehkä kävely- tai pyöräilyretki sopii paremmin. Me saimme kuitenkin maanomistajan luvan pysäköidä tiettyyn paikkaan, ja autoilimme muutenkin niin vastuullisesti kuin pystyimme, eli kimppakyydillä eikä jokainen omallaan.

Urtmäen luola-alueella on varsinaisten rakoluolien lisäksi myös hienoja kallioseinämiä, joista osa on ylikaltevia lippoja. Samaten geologiset muutokset näkyvät upeasti jyrkänteissä, jotka näyttävät kohoavan milloin mihinkin suuntaan tai vastaavasti valuvan alaspäin, vaikka ovatkin olleet paikoillaan ikuisuuden.

Urtmäen luolassakin oli monta kummastuksen paikkaa. Monia arveluttivat rakoon päidemme yläpuolelle kiilautuneet kivet.

Pari vuotta sitten Länsiväylä-nimisessä lehdessä oli julkaisu luolista ja luolaseikkailuista. Siinä yksi Suomen Luolat -kirjan tekijöistä, luolatutkija Tuomo Kesäläinen kertoo mm. että tällaisiin luoliin saatettiin tulla joskus esimerkiksi ”kortinpeluuseen ja naisväkeä pakoon”. Muita syitä piiloutua luoliin olivat yleensä sodat tai muut konfliktit, tai tarve hävitä virkavallan katseen alta, mutta tiettävästi monessakaan suomalaisessa luolassa ei ole varsinaisesti asuttu.

Parempiakin paikkoja sököporukan kokoontumiselle ehkä olisi ollut, mutta makunsa kullakin.

Urtmäen luolaan ei mahduttu kaikki kerralla, eikä tarpeen ollutkaan. Jokainen halukas pääsi kuitenkin vuorollaan luolaan äimistelemään ja kuvaamaan.

Eihän tämä mikään Carlsbad Cavernsin luola ole, mutta kumminkin luola.
Mukanamme olleella amerikkalaisella Ronilla oli hyvä muistisääntö siitä, mitkä tippukiviluolissa olevista tippukivistä ovat mitäkin: ” STALAGMITE pushes up with all its might, and a STALACTITE holds on tight to the roof.”

Niin Torholan kuin Urtmäenkään luolissa ei ole tippukiviä, vaikka Torholan luola onkin kalkkikivikallioperässä. Suurin osa kalkkikivestä on jo kauan aikaa sitten liuennut pois. Tavallaan keinotekoisia tippukiviä kuitenkin syntyy esimerkiksi vanhoihin betonirakennelmiin, kuten esimerkiksi Degerbyn räjäytettyihin bunkkereihin. Mutta se on sitten eri juttu.

Sen pituinen seikkailu se

Kaikki luolaseikkailulle osallistuneet olivat silminnähden tyytyväisiä päivän tarjontaan, ja varmasti syystäkin tyytyväisiä omaan itseensä, sillä kyllähän tällaisissakin paikoissa saadaan seikkailun fiilis aikaan. Koolla ei niinkään ole väliä, eikä mikään Suomen luolista pysty kuitenkaan kilpailemaan maailmanluokan luolien kanssa siinä suhteessa. Joka tapauksessa Suomen luolat ovat kukin arvokkaita ja hienoja paikkoja itsessään.

Jokainen osallistuja tulee saamaan diplomin ”rohkeudesta, reippaudesta ja rakkaudesta luontoon”, joka toivottavasti osaltaan kannustaa liikkumaan luonnossa enemmänkin ja etsimään uusia ja jännittäviä paikkoja ja kokemaan uusia ja jännittäviä asioita. Kiitos kaikille osallistujille tasapuolisesti (and of course to you Ron!), ja kiitos tietysti myös suurenmoiselle isäntäväelle, Juhalle ja Pirkolle!

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Sammatin salaisuudet, eli luolaseikkailu lohjalaisittain

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this:
search previous next tag category expand menu location phone mail time cart zoom edit close