Kolisevanlammin kallioiden kolosia koluamassa

Täytyy sanoa, että mennyt kesä meni vähän huhhaillessa kaikin puolin, eikä luolailustakaan tullut oikein mitään. Toki pääsin poikkeamaan Lohjan seudulla Torholan kuuluisassa luolassa ja Sammatissa Urtmäen luolassa sekä pikaisesti Turun Luolavuoren luolassa, ja Lappajärven rannalla Pyhävuoren kolosia ja uhrikiveä katsomassa. Kaikki nämä kohteet ovat jo enemmän tai vähemmän tunnettuja, eivätkä ne kuuluisammiksi muuttuneet vaikka niissä kävinkin.

Sitä vastoin piti vielä yrittää ennen talvea löytää jotakin oikeasti uutta ja seurata omaa vaistoa täältä läheltä, eli perinteisesti Rautalammilta, josta niin monta muutakin luolaa ja luolantapaista on jo löytynyt. Pari päivää sitten siihen koitti tilaisuus, jota en onneksi jättänyt käyttämättä.

Onko nimi enne – vai jälkee?

Muutama vuosi sitten seikkailin samoissa maisemissa, Kolisevanvuoren rinteitä koluten. Vuoren päältä löytyi niin hienoja rautalampilaisia maisemia, kuin omituinen ”kivialttari”, josta jopa lähetin kyselyä Britannian geomorfologiselle seuralle, ja josta sain kuulla monta mielenkiintoista teoriaa tai faktaa. Kolisevanvuori ja sen viereinen idyllinen Kolisevanlampi mahtavine rantakallioineen jäi mieleen muutenkin, eikä vähiten nimiensä alkuosan, Koliseva, vuoksi.

Omalla aukottomalla logiikallani nimittäin päättelin, että jos vanhassa nimistössä Kol-alku saattaisi viitata luolaan, onkaloon tai louhikkoon, niin Koliseva voisi viitata sellaiseen vieläkin todennäköisemmin. Kyllähän siinä sitten lopulta kävi niin, että nimi oli kuin olikin enteellinen, ja Kolisevanlammen takaa, lammen luoteisreunalta, löytyi niin louhikko kuin luola. On siinä ehkä kolina käynyt, kun vuorenseinämästä on kiviä irronnut.

Kolisevanlammin takuisen mäen takana puolestaan on Tornionlahti, ja maaston muodoista päätellen vesi on virrannut jääkauden jälkeen vauhdilla yli mäen uurtaen syviä uomia kallioon ja irrottaen kiviainesta, joka on sitten pysähtynyt rantaviivan tuntumaan muodostaen selkeästi erottuvan louhikon. Lammen takaa, Saukkolammintien puolelta katsottuna, selkeimmin erottuu kuitenkin ensin pystysuora ja paikoin hieman ylikaltevakin jyrkänne, jonka todellinen luonne paljastuu vasta sen vierellä.

Kivi kasvaa täällä korkeaksi, kuten myös suopursu.

Yksinäinen leppä ja mies etsimässä tietään ylöspäin maailmassa.

Vesi on alhaalla myös Kolisevanlammessa, joten aivan vesirajaan pääsee yllättävän kuivin jaloin. Vastarannalla on kapea kaistale metsää, joka peittää sen takana olevan metsäautotien näkyvistä niin hyvin, että vain ääni kuuluu, mutta kuvaa ei näy. Eli tiellä vähän väliä jyristelevää kuorma-autoa. Jonkinlainen maansiirtotyö oli vissiin menossa kai jonkun mökkitontilla, ja vanha tervahöyry-Scania rahtasi maa-ainesta jostakin jonnekin.

Eivät näkymät ole pahat lammellekaan päin, päinvastoin.

Kallio muuttuu louhikoksi joka muuttuu luolikoksi

Rantaa seuratessa irtokivien määrä lisääntyy. Kallioperän profiili muuttuu myös porrasmaiseksi, jossa isommat ja leveämmät kalliohyllyt ovat lähempänä rantaa ja pienemmät, kapeammat, ovat vielä selkeästi kiinni pystykalliossa. Kalliossa on selkeitä ja syviä uurteita niin vaaka- kuin pystysuunnassa.

Rantapenger porrastuu ja jyrkkenee, ja kiviä alkaa olla rantaviivan tuntumassa runsaammin.

Kivet olivat edellisen päivän ja yön sateiden jäljiltä vielä liukkaat, enkä halunnut muljahtaa lampeen tai horjahtaa muutenkaan kiven väliin. Louhikko näytti hyvin lupaavalta mahdollisen luolan suhteen, sillä riittävän isoja lohkareita oli riittävän paljon sopivasti kasassa, että ainakin jonkinlaisia onkaloita on ollut pakko syntyä. Ja niinhän niitä olikin.

Täällä pärjää vielä onneksi ilman kiipeilyvarusteita. Mutta varovainen passaa silti olla.

Niinpä löytyi rannan puolelta kivien alta ensimmäinen luolakandidaatti. Luolan suuaukko oli sen kokoinen, että sinne mahtui sisään, kunhan vähän näki vaivaa. Joku oli nähnytkin, sillä suuaukolta sisään kurkistaessani näin luolan ”eteisen” pohjalla sinisen Lapin Kulta -tölkin. Eli ei nähtävästi niin vaikeaa paikkaa, ettei sinne voisi mennä kaljaa juomaan. No, olenhan minäkin juonut eräässä luolassa kahvia. Mutta en toki jättänyt siitä reissusta jälkeäkään. Lieneekö kaljatölkkien ja muiden roskien jättäminen sitten jonkinlainen rituaali tai reviirijuttu tyyliin ”Kilroy kävi täällä – ja otti oluen”.

Kämmin ensimmäiseen osastoon sisään, jotta olisin päässyt tarkastelemaan, minkälaisia muita salaisuuksia ”lappalaisen” juhlavuoden version lisäksi paljastuu. Yhdelle ihmiselle riittävän tilavan eteisonkalon lisäksi löytyi kaksi muuta onkaloa, joista toinen oli rannan suuntaisesti vasemmalle viettävä ja toinen eteen ja ylös rinteeseen päin nouseva.

Mitoiltaan eteisestä katsoen edessäpäin oleva onkalo ei ole kummoinen, vaikka se ehkä ne ”3 miehen” luolakriteerit täyttäisi. Luola jatkuu eteen päin kuitenkin useamman metrin, mutta sivusuunnassa jäädään noin metriin tai hieman yli, ja pystysuunnassa ei ole tilaa seistä, mutta kyykkysillään mahtuu olemaan. Tarkat mitat pitää ottaa joskus toiste – jos on tarpeen.

Molempien onkaloiden suuaukolle oli sitä vastoin ikävästi jäänyt teräväreunaisia kiviä, ja vaikka kuinka yritin tuumia, miten pääsisin edessäni olevaan kammioon, en onnistunut sovittamaan kroppaani sillä tavalla että olisin itseäni ja vaatteitani repimättä sisään päässyt. Selkeästi olin alivarustautunut, eli ei ollut haalaria eikä kypärää, saati polvisuojia tai muuta pehmustetta.

Onkaloihin tuli valoa useastakin eri rakosesta. Eteisen lisäksi muissa kammioissa ei näyttänyt olevan äkkiseltään katsoen mitään sinne kuulumatonta ryönää. Mutta ei ollut mammutinluitakaan.

Niin suurta hinkua yrittää tunkea itseään ahtaasta pullonkaulasta ei ollut, että olisin riskillä yrittänyt – ainakaan ilman kaveria, joka olisi voinut tarvittaessa auttaa tai antaa hyviä neuvoja. Periaatteessa kumpaankin sisempään onkaloon olisi mahtunut, mutta jääköön vaikka seuraavaan kertaan sitten, kun on vähän paremmat varusteet mukana. Piti siis tyytyä vain työntämään kamera niin pitkälle kammioon kuin pystyin.

Voisihan tämä rantarosvojen piilopaikasta käydä.

Tulin siihen tulokseen, että tämä paikka on saattanut olla vähintään jonkinlainen jahtimiehen väijypaikka, sillä niin hyvät näkymät lammelle luolan eteisen suulta on. Sota-aikaan on täältä voitu vaikka väijyä vihulaistakin, mistä sen tietää.

Ainakin tuulelta ja sateelta täällä pystyy suojautumaan. Matalan veden aikaan on hankala sanoa, miten paljon luolan pohjalla on normaalin vedenkorkeuden aikaan vettä, mutta sitä todennäköisesti on.

Yritin myös etsiä luolan ulkopuolelta vaihtoehtoisia reittejä syvemmälle luolaan, mutta en onnistunut sellaisia löytämään, joiden kautta olisi ollut ainakaan yhtään helpompaa päästä sisään. Toistaiseksi kaikki reitit vaikuttivat yhtä hankalilta.

Ensimmäisen luolan seikkaperäisempi tutkiminen jäi siis siihen, mutta vielä näytti olevan tutkittavaa muualla. Ja keli sen kuin parani, joten vaikka mitään luolia ei olisikaan löytynyt, fiilis oli silti korkealla hienon syyspäivän vuoksi.

Luolantapainen myös rannan isoimman lohkareen alla

Vajaa parikymmentä metriä eteen päin louhikosta löytyy pystystä töröttämästä rannan isoin lohkare, jolla on kaverinaan hieman pienempi kivi.

Kiersin lohkareen toiselle puolelle katsomaan, miltä siellä näyttää. Selvä peli, kuus–nolla: luolansorttinen se sielläkin on.

Tässä paikassa olisi voinut olla potentiaalia huomattavasti näyttävämpäänkin luolaan.

Kurkistin reiästä sisään todetakseni, että nyt oli kakku päältä kauniimpi, muttei sentään ihan silkkoa sisältä. Hieman erilaisella kivien järjestyksellä paikka olisi voinut olla tosi näyttävä, mutta mitään suuria saleja ei näyttänyt tähän luolaan mahtuvan.

Vähän liikaa kiviä edessä. Se on hiinä ja hiinä, voiko tätä edes luolaksi sanoa.

Suuaukolta katsottaessa suoraan eteen päin menei pitkähkö onkalo, jonka päästä näkyi valoa ja erikoisen näköinen kivi. Tai en minä tiedä, miltä se muista näyttää, mutta ainakin minusta se näytti erikoiselta; ikään kuin sitä olisi toisesta sivustaan vesi joskus huolella hivellyt.

Olisiko tuota kiveä vesi muinoin valellut ja virrannut tästä aukosta läpi?

Jos käytössäni olisi ollut vene, olisin voinut käydä katsomassa, onko onkalon vastapuolelle pääsy helpompaa. Ehkä käyn talvella jäiden aikaan uudestaan. Vaan eipä hänessä mitään, oli sentään mielenkiintoinen reikä maailmassa tämäkin omalla tavallaan.

Rannassa oli vielä laakea kivi, jonka päällä näkyi vanhan nuotion jäänteitä. Kenen nuotion, en osaa sanoa. Näitä omatoimitulipaikkoja aina välillä tulee eteen. Huomasin useista puista, että paikalla on joskus ollut myös metsäpalo. Ne eivät kuitenkaan ole kyseisen nuotion syytä, vaan paljon vanhempia. Kuitenkaan ei olisi kovin helppo keissi alkaa sammuttaa metsäpaloa, jos sellainen nuotiosta leviäisi, vaikka vettä olisi aivan vieressä. Niin vaativa maasto on kyseessä.

Kun en ole Holmesin Sherlokki, en pysty sanomaan, onko tämä nuotio tehty kesällä vai talvella.

Maisemat kuin kansallispuistossa

Katselin, vieläkö näkyisi muita luolaehdokkaita, mutta eipä niitä näkynyt. Jyrkännekin näytti päättyvän, ja rinne loiveni niin paljon, että jyrkänteen päälle saattoi päästä nousemaan. Se kannatti, sillä Kolisevanlammen takuisen mäen päältä avautui lähes samantapainen maisema kuin Etelä-Konneveden kansallispuiston kuuluisalta Kalajanvuorelta. Huomattavasti matalammalta tosin, eli vain noin parisenkymmentä metriä rantaa ylempää. Mutta eipä mataluus haitannut – ei laisinkaan.

Eihän kansallispuiston raja olisi ollut kuin reilun puolen kilometrin päässä. Itselle ei ole juuri mitään väliä, onko puiston sisä- vai ulkopuolella, kun luonto on käytännössä samanlaista.

Ylhäältä päin näkee hyvin myös, miltä rannan louhikko näyttää. Näkymät alas lammelle ja louhikkoon ovat jopa vielä paremmat kuin alhaalta katsoen.

Enpä tuonne välittäisi pudota. Mutta katsella välitän kyllä.

Mietin, että täällähän sitä vasta hyvä retkipaikka onkin! Ja kelpaa kuljeskella, vaikkei luolista perustaisikaan. Syksyn parhaista päiviä sään suhteen vielä kun sai nauttia, niin mikäs oli ollessa.

Tällaiset pienet metsälammet ovat ehkä kauneinta, mitä alueelta löytyy.

Kolisevanlammen takuinen mäki nousi vieläkin ylemmäs, ja kalliopatteja oli siellä täällä. Jos ja kun täällä oli paljon enemmän vettä, maisemat olivat aivan erilaisia. Kyllä niistä kelpaa nauttia tänäkin päivänä!

Halusin päästä jo takaisin alas, mutta se olikin helpommin mietitty kuin toteutettu. Rinne oli hyvin jyrkkä pitkältä matkalta, ja alas alkoi päästä riittävän turvallisesti vasta suhteellisen kaukaa lammen pohjoispään jälkeen. Mutta pääsinpä kumminkin ja palasin takaisin tielle tyytyväisenä retken tuloksiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka on ollut ensimmäinen vieras Kolisevanlammen luolissa ja kuka on viimeksi paikalla käynyt. Kaljatölkki ei liene kovin vanha, mutta se on saanut nyt paikan muualla kuin siellä, mistä sen löysin. Olin mielissäni, että en vetänyt vesiperää tälläkään kertaa – johtuneeko osin siitä, että vesi oli todella alhaalla.