Kukkaisvuoren luolat ja Pirunportti olivat lokakuun viimeisen viikonlopun kymppikohde

Eipä ole tullut paljon kirjoiteltua tänne, ei. Mutta muuten onkin, käytännössä joka arkipäivä. Työhommia, yllättävää kyllä. Nyt puhutaan kuitenkin vapaa-ajasta, ja siitä, että kirjoittamisen aihetta viimein tuli. Samalla uusiutui blogin ulkoasu. Teeman vaihtaminen kävi helposti kuin heinänsyönti.

Kävin jo viime joulukuun lopulla Rautalammilla erään paikallisen asukkaan vihjeen perässä ennakkokatsastamassa itselleni uuden luolan. Paikallinen mies sanoi käyneensä joskus aikoja sitten Ylä-Kaupparisen lammen lähistöllä sijaitsevalla luolalla, joka kuuluu Kukkaisvuoreen. Sen tarkempaa tietoa paikasta en saanut, muuta kuin että sen lähistöllä vartioi iso ja vanha petäjä. Ensimmäisellä kerralla joulukuussa oli jo lunta maassa, eikä oikein ollut kunnon fiilistä matkassa. Pähkäilin pitkään, että menenkö toistamiseen ollenkaan, mutta en malttanut olla menemättä.

Kukkaisvuoren luola ei ole edes kovin kaukana läheiseltä tieltä; se on vain noin 250 metrin päässä siitä, joten autojen äänet (ja mönkijän mörinä, joka retkipäivänä kuului) voivat sopivalla kelillä kantautua ihan hyvin luolan lähistölle. Mutta kukaan ei luolalle tieltä näe – ainakaan vielä. Voihan olla, että vähintään muutaman vuoden sisällä tästäkin on pistetty metsät sileäksi, joten paikan jännitys ja mystisyys katoaa sitten saman tien, kuten on käynyt monelle muullekin aiemmin metsän kätköissä olleelle luolalle. Toistaiseksi paikka on semmoisen kaseikon suojissa muutenkin, että on säilynyt aika lailla suuren yleisön tietämättömissä. Tai sitten paikka on hyvin suosittu, mutta minä vain en ole nähnyt enkä kuullut kenenkään kertovan siitä. Olisihan se itsekästä olettaa, että tämmöiset paikat olisivat vain harvojen ja valittujen palojen tiedossa, vai mitä?

Ensimmäisellä kerralla saavuin paikalle GPS:n ohjaamana, ja valitsin ehkä hieman turhan vaivalloisen reitin Kaupparisenvuoren ja Kukkaisvuoren välissä olevan painauman pohjalta. Tällaisissa ”laaksoissa” on todella kosteaa ja soista, ja paikoin ihan umpipuskaa, mikä tekee liikkumisesta hidasta. Olisin voinut kävellä yli puolet noin 900 metrin matkasta hieman ylempänä rinteessä ollutta vanhaa metsäkoneen jälkeä, mutta miksi tehdä joku asia helposti, kun sen voi tehdä vaikeastikin?

Kummalliset kuopat kivessä

Tiirailin sitä ”isoa petäjää”, ja kun mielestäni sellaisen kohdalle tulin, katsoin, että on siellä kivien välissä jonkinlainen kolo, joka ei kuitenkaan sitten luolaksi kelvannut.

Iso petäjäkin löytyi, mutta sen vieressä ei ollut oikein kunnon luolaa, vaan ihan muuten kivan näköisiä lohkareita. Olihan niiden välissä pikkuinen pesäonkalo, mutta ei lähellekään luolaksi kelpaava. Kuva otetu 29.12.2020.

Sen sijaan huomioni kiinnittivät eräässä isossa lohkareessa näkyneet kummalliset kuopat, vähän niin kuin joku olisi syövyttänyt kiveä. Mutta mikähän ja miksi; geologinen asiantuntemukseni suti tyhjää. Voihan olla, että koska noita syöpymiä vastapäätä on toisen kiven pyöreä selkä, on joskus sattunut sopivasti sataa ropisemaan niin kovaa ja niin pitkään, että vastakkaisesta kivestä kimmahdellut vesi on syövyttänyt pehmeämpää kiviaineista tuolla tavalla kuopille. Kyllähän se vesi kivenkin vähitellen voittaa.

Luonnon muovaamia kuoppia kivessä? Luultavamminkin. Mutta mitä tässä on tarkalleen ottaen tapahtunut, ja kuinka kauan aikaa sitten? Kuvat otetu 29.12.2020.

Toisella käyntikerralla harppasin sujuvasti kyseisestä paikasta ohi, koska oli tarkoitus päästä tutkimaan isompia reikiä ilman, että olisin pysähtynyt taas jokaisen pikkukuopan kohdalle.

Luola lohkareen alla

Noiden kummallisten kuoppien luona oli kyllä ihan miehekkään oloista kalliota ja hyvinkin rosoisia pintoja, mutta missään ei näyttänyt olevan erityisen suuria koloja, joihin olisin alkanut itseäni ahtaa. Jatkoin matkaa eteenpäin pari-kolmekymmentä metriä paikasta, jossa ensimmäinen jyrkänne loppui. Sitten tuli näkyviin vielä komeampi jyrkänne ja sen juurella louhikkoa. Päätin aloittaa kivien alle kurkistelun, eikä kulunut pitkäänkään, kun löytyi jo ensimmäinen lohkare, jonka alla näytti olevan varsin tilava onkalo. Seuraavaksi tehdäänkin niin, että tekstiselostuksen sijasta saatte kuunnella lyhyen horinan...

…tai ettepäs saakaan: katsoin juuri, että äänitiedostojen lisäämiseksi olisi pitänyt päivittää WP:n tilaus 96€ vuodessa maksavaan versioon, ja koska en ole tähän(kään) saakka saanut pennin latia tämän blogin kirjoittamisesta keneltäkään, eivätkä pakolla tähän persaukisversioon tungettavat mainokset ole tuottaneet minulle senkään vertaa, jatkan sitten ihan tekstin kanssa. Oma vikahan se on, jos setti ei houkuttele sponsoreita. Luolissa sinänsä ei ole mitään vikaa, vaan vika on kirjoittajassa. ”En vastaa sähköpostiin, jos siinä ei ole mielenkiintoinen otsikko”, kuten yksi entinen pomoni aikoinaan sanoi. Menee siis samaan kategoriaan kuin ”En lue blogia, jos siinä ei ole mielenkiintoista sisältöä”. Itse asiassa minullehan tarjottiin muutama vuosi sitten mahdollisuutta ansaita blogillani: hommahan meni muistaakseni sillä tavalla, että sain viestin, että joku Diibadaaba.com-sivusto piti mukamas blogiani mielenkiintoisena ja halusi tehdä yhteistyötä ”suositun blogini” kanssa. Minua lähestynyt taho olisi halunnut, että kirjoitan blogissani tietyistä ennalta valituista aiheista tai sitten vedän settiä omasta päästäni, mutta että tekstin sekaan olisi pitänyt laittaa joitakin ”yhteistyökumppanin linkkejä” jne. lisäsisältöä, joka olisi tuonut ”lisää liikennettä sivustolleni”. Olisin jopa saanut itse päättää, miten paljon minulle olisi ”yhteistyöstä” maksettu. Niinpä hetken aikaa olin jopa innoissani, että jopas minulla kävi nyt mäihä, ja että viimeinkin tästä lompsa lihavoituu. Kävi kuitenkin aika nopeasti ilmi, että ne linkit olisivat johtaneet esim. joillekin kansainvälisille uhkapelisivustoille tai joka tapauksessa semmoisille sivustoille, joiden kanssa en halua olla missään tekemisissä. Varmaan olisi jotakin jyystöjumppaakin avautunut näytölle, jos niitä linkkejä olisi seurannut. Kyselin hieman muiltakin bloggareilta ja sain tietää, että heillekin oli tullut vastaavanlaisia huijauksia, joten en ollutkaan niin erityinen kuin olisin äkkiseltään voinut kuvitella olevani. Onneksi en mennyt halpaan, vaan sanoin että nou tänks. Mutta, takaisin työjärjestykseen, eli luolien etsintään:

Tässä lohkareluolassa on kohtalaisesti tilaa muutamalle, mutta eipä ole omilla reissuilla juuri jonottaa tarvinnut.

Iso järkäle toimitti luolan kattoa, leväten hieman pienempiä vasten. Luolan pohjalla oli eri kokoisia lohkareita, eikä vettä laisinkaan. Arvelin luolan mitoiksi noin 2,5-3 metriä sivuunsa ja korkeudeksi jotakuinkin 1,2 m. Ainakin sen verran, että siellä mahtui hyvin istumaan. Sisällä kivien pinnassa oli vesihelmiä ja sellaista otsalampun valossa kiiltävää valkoista juttua, joka vissiinkin on jonkinlaista mikrobikasvustoa. Katosta ei löytynyt mitään kuvioita tai kirjoitusta, ei muinaista eikä modernimpaa.

Isomman pääkammion lisäksi tässä lohkareluolassa oli vain pieniä lokeroita, joista ei ainakaan ihminen pääse mihinkään.

Noin viiden metrin päässä ensimmäisestä luolasta Ylä-Kaupparisen lammen suuntaan oli hieman pienempi, samantyyppinen onkalo lohkareen alla, mutta se osoittautui liian ahtaaksi. Lisäksi sen pohjalla oli vettä, eli oltiin jo jonkin verran alempana rinteessä. Olikin siis parempi jatkaa isompien kalojen jahtaamista, joten aloin kiivetä ylemmäs.

Kivet keikkuen tulevi

En muista käyneeni hetkeen paikassa, jossa kivet olisivat olleet yhtä löysässä ja keikkuvia kuin Kukkaisvuorella. Yleensä suurin osa paikkansa löytäneistä kivistä on jotenkin kiinnittynyt alustaansa, mutta nyt tuntui siltä, että yksikään kivi ei ollut. Rinteeltä olisi siis saattanut heilahtaa nurin varsin helposti. Kerran meinasi niin käydäkin, mutta onneksi oli toinen käsi kiinni rinteellä kasvavassa pikku puussa, joita onneksi on juurtunut kivien väliin siellä täällä. En tosin ihmetellyt, että jalan alla oleva tavara on irtonaista, jos koko kallioseinämä näyttää siltä, että siitä voi minä hetkenä tahansa lähteä puoli vuorta pois paikaltaan.

Kovin vaikutti lohkeavan sorttiselta tuo kallio, mutta onneksi ei lähtenyt vuori liikkeelle ainakaan tällä kerralla.

Kiipesin jalansijani huolellisesti valiten ja hitaasti kuin laiskiainen. Kypärä oli jo päässä, mutta jos olisin kaatua rojahtanut alas louhikkoon, olisi todennäköisesti sattunut moneen muuhunkin paikkaan kuin päähän. Tiesin jo missä päivän pääkohde on, mutta halusin silti tutkia vielä sellaisia paikkoja, joissa en noin vuosi aiemmin ollut vielä käynyt. Eräs mielenkiintoinen kohde löytyi pystysuoran jyrkänteen vasemmasta reunasta, noin 20 metriä alhaalla olevan lammen pintaa korkeammalta. Se oli lähestymissuunnastani katsoen jopa hieman piilossa lohkareiden takana ja kallionsyvennyksessä, johon en nähnyt kunnolla ennen kuin pääsin lähemmäs.

Tämä ”reikä” osoittautuikin lopulta leveäksi ja pitkäksi vaakaraoksi.

Ryömin varovasti katsomaan tarkemmin, jolloin huomasin, että tavalliselta pieneltä onkalolta yhdestä suunnasta näyttänyt paikka olikin huomattavasti isomman vaakasuuntaisen kallionraon toinen reuna. Sain onneksi kierrettyä varovasti vasemmalta raon puolelle ja mahduin jopa ryömimään siitä sisään.

Vaakaraolla oli leveyttä useita metrejä paikassa, johon mahtui vielä ryömimään. Rako jatkui minusta vielä toisen mokoman vasemmalle, mutta siellä ei ollut enää riittävästi tilaa ryömiä. Minusta oikealle ja alaspäin oli vielä noin metrin syvyinen pystyhalkeama, ja kuvan ottosuunnassa kamera on kohdassa, jossa edellisessä kuvassa näkyy kuvan keskivaiheilla kiilamainen kivi.

Tällaisissa paikoissa yleensä sitä aina olettaa, että kaikki on luonnon muovaamaa. No, jotkin asiat ovatkin, mutta kun oma historia ulottuu vain n. 50 vuoden päähän, ei tule usein ajatelleeksi, että esimerkiksi tässä Kukkaisvuoren rinteen kohteessa on saatettu hyvinkin etsiä malmia tai lohkoa kiviä joskus vuonna kukkaruukku. Usein ei tule edes etsineeksi mitään merkkejä ihmisen kädenjäljistä, elleivät ne ole sitten ilmiselvästi näkyvissä. Esimerkiksi porareiän jäljet kivessä tai peruskalliossa ovat aika selvä merkki, mutta jos kiviä on lohkottu muulla tavalla, usein vain harjaantunut geologi ja kiviharrastaja sen huomaa.

Tämä kuva on otettu samasta paikasta, mutta kamera on nyt onkalon peräosassa vielä siinä kohdassa, johon ihminenkin mahtuu. Katselen tässä, onko luolan katossa merkintöjä tms. Mutta noin läheltä olisi pitänyt olla jo silmälasit päässä, koska lähinäköni on aika kehno. Siksipä tämä on ”kuvituskuva”.

Jännähän tuo vaakarakoluola oli, mutta ei se päivän pääkohde vieläkään. Seuraavaksi oli aika siirtyä sinne, kun olin saanut jo haalarit liattua.

Koko ajan oli varottava, ettei joku kivi olisi lähtenyt luistamaan jalan alta. Tai sitten sitä on tullut jo niin vanhaksi köpöksi, että aristelee jo joka askeltaan…tiedä häntä. Kuvasta ainakin saattaisi voida päätellä, että irtosälpää on, ja varmaan aika-ajoin sitä lohkeaa kalliosta lisääkin.

Katsoin jälkeen päin Paikkatietoikkunan kallioperäkartasta kohteen kivilajeja, joita ovat kartan tietojen mukaan porfyyrinen graniitti, kiillegneissi ja porfyyrinen kvartsimontsoniitti. Suattaapihan tuo olla niinnii, sanoisi savolainen. Olipa kivilaji mitä tahansa, niin ”varsinaisen luolan” edusta oli peittynyt ihan perinteiseltä soralta näyttävään tavaraan. Ihan kuin sitä olisi vielä ikään kuin mätetty pois luolasta; niin runsaasti sitä luolan suulla oli.

Tuonneko sitä pitäisi sitten mönkiä? Juu, sinne. Ja möngittiinkin.

Kävin tosiaan luolassa sisällä noin vuosi sitten, ja silloinkin tuumailin, että mitenkähän mahtavat luolan yläpuolella olevat kivet kestää paikoillaan etenkin, kun tuota rapautumista on tapahtunut niin paljon. Eihän siinä kuitenkaan auttanut muu kuin kömpiä kammariin, kun kerran oli liikkeelle lähdetty. Luolan suuaukko oli justiinsa sen suuruinen, että siitä aikuinen ihminen mahtui ja jäi vähän tilaakin. Mutta ei liikaa. Onneksi ei kuitenkaan ollut teräviä kiviä heti alla, vaan sitä samaa soramytyä, mitä oli luolan ulkopuolellakin. Jostakinhan sitä on täytynyt liueta.

Kuva luolan ”eteisestä” tuosuuntaan päin. Pikku tunneli on ehkä noin 1,5 metrin pituinen. Sanon ”ehkä”, kun kaikesta yrityksestä huolimatta en muistanut ottaa metrimittaa mukaan.

Reikiä on kuin emmentaalijuustossa. Vai neandertaalijuustossa, kun kerran luolassa ollaan

Heti ensimmäisessä kammiossa, luolan ”eteisessä” oli sen katossa yksi ihmetyksen kohde, josta tuli mieleen, että voisiko tässä paikassa olla myös hiekkakiveä. Vaan kyllä kai se toisenkinlainen kivi rapautuu oikeissa olosuhteissa, mutta että tällä tavalla…

Luolan eteisen katossa oli pyöreään kiveen syntynyt vaikka millä mitalla erilaisia kuoppia, ja kivi vaikutti tosi ”murealta”. En kyllä uskaltanut sitä ronkkia millään, ettei olisi vain ropissut niskaan koko laitos. Mutta mikä täällä luolan sisällä tuota kiveä murentaisi? Onko samaa ainetta mitä luolan ulkopuolelle on kerääntynyt?

Tietysti nolotti, kun en osannut heittämällä sanoa, mitä kiveä luolan katossa oli (kuvasta päätellen yhdessä kohdassa voisi olla sitä kiillegneissiä, kun se kerran niin kovasti kiilteli, mutta tuo reikiintynyt kivi oli kyllä todella outo. Ammattilaiselle ei varmasti niinkään, mutta kuten en ole tehnyt lukioaikana päntätyillä pitkän matikan integraaleilla ja derivaatoilla sen jälkeen mitään, niin en ole opiskellut geologiksikaan. Sääli, sillä nämäkin kummastukset selviäisivät ihan toisella tavalla. Asiantuntija hymähtäisi, että ”tämähän on ihan selvää pässinlihaa sanoi mies kun lammaspaistia pisteli”. Siellä kuuluisassa Torholan luolassahan on joskus ollut kalkkikiveä kiillegneissin kaverina. Kalkkikivi on liuennut pois ja kovempi kivilaji on jäänyt jäljelle. Mikä sitä sen sijaan Kukkaisvuorella tuota kiveä murentaa? Ehkä kovalla vesisateella luolaan losottaa vettä? Pitäisi kai joskus tulla ihan älyttömällä kaatosateella katsomaan, että roiskuuko kun räpätään.

Tosiaan, luolan ensimmäinen kammio on sen eteinen, kuten Torholassakin, ja siihen mahtuu nippa nappa itsekseen kyykkimään ja kääntyilemään. Itse asiassa heti luolan sisääntulon jälkeen on hieman laskeuduttava alemmas. Mitähän sanoisin eteisen mitoiksi? Ehkä pari-kolme metriä sivuille ja noin puolitoista pystyyn. Kuitenkin sen verran, että seisomaan ei mahdu, mutta maata ei tarvitse.

Kuvassa luolan eteinen, joka on kykkimiskorkea. Ylhäällä paistaa valo luolan suuaukolta.

Luolan pohjalla on samantapaista kivisälää kuin sen ulkopuolellakin, joten polvillaan konttaaminen teki oikein imelää ilman polvisuojia. Toisessa polvessa on vielä melkein kuukauden jälkeen muisto retkestä, mutta yllättävän vähällä pääsin jos sormenkynnen kokoisella hiertymällä selvisin.

Toinen kammio

Luolan toiseen kammioon johtava käytävä sijaitsee eteisestä vajaan parin metrin päässä hieman alempana ja suuntautuu vasemmalle. Käytävä on hyvin ahtaan näköinen, enkä keksinyt, miten olisin sinne päässyt – enkä yksinäni olisi edes yrittänyt. Jotenkin käytävän mittasuhteet hämäsivät, sillä vaikka se näytti minusta riittävän isolta että olisin voinut sitä myöten mönkiä, selvisi pian, että se ei ollutkaan.

Kuvasta päätellen tilaahan olisi vaikka kuinka, mutta oikeasti tuon aukon leveys oli vain ehkä noin 50 cm, jos sitäkään. Taas kerran ilman mittanauhaa pelkkä arvaus. Mutta käytävän pituus on useita metrejä, ja perällä saattaisi hyvinkin olla tilava kammio. Jos sinne vain mahtuisi ryömimään! Tästä haaste pienikokoiselle!

Toinen kammio jäi siis tutkimatta, kuten kolmaskin, joka sijaitsi edempänä ja alempana luolassa eteisestä katsoen alaviistoon oikealla. Etäältä katsoen kolmas kammio olisi varmasti ollut luolan suurin, johon olisi mahtunut varmasti puolenkymmentä ihmistä. Elleivät mittasuhteet taas olleet ihan pielessä.

Kolmas kammio: niin lähellä mutta niin kaukana

On luolaharrastajia ja on luolaharrastajia. Ne toiset harrastajat olisivat varmasti olleet jo kolmannessa kammiossa ennen kuin itse ehdin kunnolla sanoa äteritsiputeritsipuolilautatsijänkä, mutta minä jäin vain pähkimään kolmanteen kammioon johtavan käytävän suulle, että eipä sitä tuonnekaan mennä. Sama laulu kuin toisen kammion kohdalla, että välillä on ahdasta mutta perillä on perhanasti tilaa.

Että tämmöinen tapaus. Ei riitä vaikka muutaman kilon laihduttaisi.

Kolmanteen kammioon päästäkseen olisi pitänyt varmasti tiivistää itseään melkoisesti. Kivien välissä olevasta alemmasta raosta ei ollut mitään toivoa päästä, mutta ehkä ylemmästä olisi saattanut mahtua jotenkin päin hivuttautumaan. En kuitenkaan nähnyt kunnolla kolmannen kammion pohjaa, että olisiko siellä ollut jalansijaa, josta olisi saanut tukea. Jumiin ei tällaisessa paikassa kannata jäädä eikä muutenkaan lipsahtaa paikkaan, josta ei välttämättä ilman apuvoimia olisi pois päässyt. Jankkaan tätä samaa asiaa vähän joka luolajutussa, mutta onhan se niin, että vaikka näille luolaretkille joutuu lähtemään aina itsekseen, ei ole pakko hölmöillä ja ottaa turhia riskejä. Ei näistä reissuista kuitenkaan niin paljon kultaa ja kunniaa saa, eikä edes somenäkyvyyttä, että kävisi sen takia kikkailemaan.

Näkymä kolmanteen kammioon. Perillä vaikuttaisi olevan tilaa reilummastikin, mutta kulman taakse ei pahaksi onneksi näy, että selviäisi, miten iso kammio lopulta on ja että onko siitä vielä jatkoyhteys johonkin. Saattaa nimittäin olla, sillä kun sammuttaa otsalampun, luolan perältä kajastaa vieno valo.

Ei minua millään tavalla ahdista eikä pelota luolissa, mutta ne teiniaikojen huolettomat päivät, jolloin ihmisellä riskinottokyky on huomattavasti suurempi, ovat menneet ohi jo aikoja sitten. Kolmanteen kammioon johtava käytävä lienee ollut niin ikään muutaman metrin mittainen, mutta kuten kuvastakin näkyy, auttamatta meikäläiselle vähän liian ahdas. Olisi tehnyt mieli sellaista luolarobottia, jonka olisi voinut kameran kanssa laittaa ryömimään. Jonkinlainen hämähäkkimallinen versio olisi voinut toimia parhaiten.

Ei ollut hämähäkkirobottia, mutta oli hämähäkki. Kuvanlaatu on yhtä loistava kuin ufokuvissa tai valvontakameroissa. Just ja just näkee, onko se hirvi vai hemmetin iso orava.

Koska en saanut enää mitään muuta aikaiseksi luolassa, niin päätin alkaa kömpiä sieltä pois. Vielä oli kuitenkin tutkimattomia paikkoja jäljellä ja kello kului koko ajan. Edelliseltä reissulta oli muistissa jonkin verran alempana rinteessä ollut rako, joka jäi silloin tarkemmin tutkimatta.

Rakoluola(nen)

Seuraava paikka oli siis ehkä noin 20 metrin päässä alempana rinteessä vasemmalla. Kalliossa oli noin 45 asteen kulmassa rako, joka kaartui oikealle niin, että perille asti ei raon suulta nähnyt. Vasemmalle sitä vastoin näytti menevän vaakahalkeama, jonka toista ääripäätä en nähnyt. Saattoipa jopa olla, että tässä kohtaa oli äskeisen luolan toinen suuaukko; sieltä perimmäisen kammarin perältä, johon en päässyt, paistoi jonkinlainen valonkajo, mikä saattoi tulla juuri tästä paikasta. Tämäkin asia olisi selvinnyt helposti, jos olisi ollut joku mukana valaisemassa lampulla toisessa päässä.

Tällainen rako löytyy Kukkaisvuorelta myös. Vasemmalle ulottuva vaakarako saattaa olla äskeisen luolan kolmannen kammion yhdyskäytävä, mutta se oli niin pimeä, että jonkun olisi pitänyt olla valaisemassa toisesta suunnasta, jotta olisi voinut nähdä, onko reikä läpi asti. Jos on, luolan pituus olisi varmasti parikymmentä metriä.

En lähtenyt kuitenkaan ryömimään vasemmalle selvittämään, mihin asti olisin päässyt, vaan lähdin helpompaan suuntaan oikealle. Viisto kallioonrako oli onneksi sen kokoinen, että mahduin luikahtamaan siitä syvemmälle. Selvisi, että olin tullut ihan mukavaan pieneen kammioon, jonne olisin voinut piiloutua ilman, että kukaan aukon suulta olisi voinut minua huomata.

Hyvä pikku piilopaikka, jossa voisi pysyä sateellakin kuivana.

Kelpuutetaanko tätä nyt sitten rakoluolaksi, vai onko sillä jokin muu virallinen termi – jos katsotaan vaikkapa Suomen Luolat -kirjaa, siellä on erilaisia luolatyyppejä vaikka hurumykky.

Vieläkin löytyy lisää onkaloita

Joitakin metrejä äskeisestä onkalosta kohti itää jyrkänteen viertä kuljettuani huomasin taas yhden mustanpuhuvan reiän kalliossa. Edellisellä retkelläni en ollutkaan kyseistä kohtaa huomannut. Reikä oli kolmion mallinen ja sen suulla oli pystyssä melko teräväkärkinen kivi.

Ulkoa ei uskoisi, mitä kiven takaa löytyy.

Ensivilkaisulla vaikutti siltä, ettei sisään onkaloon olisi päässyt, mutta lähempää katsomalla huomasin, että kyllähän sinne sisään mahtuu ja että onkalokin on jopa ihan kohtalaisen iso ainakin yhdelle. Sujahdin vähemmän sulokkaasti kiven päältä onkaloon, jonka pohja oli onneksi sillä korkeudella, että saatoin hyvin laskea sille jalkani. Onkalon pohjalla olikin sitten kaikenlaista kivisilppua, joten polvillaan liikkuminen ilman polvisuojia ei olisi tullut kyseeseen – paitsi jos olisin halunnut tehohierontaa muutenkin kierukka- ja rustovikaisille polvilleni.

Onkalon pohjalla oli vaikka minkälaista kiveä, myös ihan punaisia. Ei sentään eläimen – eikä onneksi ihmisenkään – luita.

Kammiossa olisi ollut tilaa ehkä parille-kolmelle ihmiselle, mutta tästäkään paikasta en ottanut mittoja. Onhan se toisaalta hyvä, jos voisi kertoa tragediset mitat, mutta kun nämä luolat ovat niin pieniä, että onko sillä juuri merkitystä, onko joku paikka 1,5 metriä korkea vai 1,87 metriä korkea ja 3 vai 5 metriä pitkä jne. Ehkä on, ehkä ei. Tietysti sellaisille, joille kelpaa vain vähintään 20 metriä pitkä luola, ennen kuin aletaan luolista edes puhua, nämä pienet pesäset voisi siinä tapauksessa sivuuttaa suoralta jalalta. Suuaukolta luolan perälle oli ainakin muutama metri, ja luolan perällä oli toisiaan ja seinän virkaa tekevää kalliota vasten kiilautuneita kiviä.

”Pieniä ovat silakat joulukaloiksi”, sanotaan. Ja pieniä ovat tällaiset onkalot luoliksi.

Ei aivan mahdu seisomaan, mutta pitkäkseen kyllä, jos ei pelkää kivistä petiä.

Ihan mukava pieni sopukka tämäkin onkalo oli, jotenkin sellainen kotoisan oloinen. Ehkä minulla on päässä vikaa, jos pidän kylmää ja kosteaa kivenkoloa kotoisana. Siinä mielessä ainakin turvallisemman tuntuinen on sellainen luola, jossa ei ole vaaraa kiven putoamisesta päähän.

”Päätä päiväsi Pirunportilla”

Tämän onkalon jälkeen alkoi jyrkänne päättyä ja loiventua, eikä mahdollisia luolan paikkoja enää näyttänyt olevan edempänä, joten päätin retkeni lopuksi nousta ylemmäs ja katsoa, mitä siellä on. Olipa hyvä, että jatkoin tutkimista; jyrkänteen päältä löytyikin sitten ”pirunportti”, eli leveä rako kahden kallioseinämän välissä ja holvikaaren näköinen kivi, ja sen alla kulkuaukko.

Melkoisen jyhkeä ilmestys olikin kyseessä; nähtävästi kallio on jossakin vaiheessa rytkähtänyt kunnolla halki ehkä jään halkomana. Vai olisiko vesi virrannut joskus tästä läpi? Ehkä ei ainakaan pitkään, koska seinämissä ei näkynyt merkkejä veden kuluttavasta vaikutuksesta. Päätin tutkia tätä paikkaa tarkemmin mm. nähdäkseni, mitä kiviholvikaaren toisella puolella on.

Oikealle minusta jää ”istumakivi”, jonka jälkeen tuleekin pudotus ja jyrkästi alaviistoon vasemmalle ulottuva kallionrako ja toinen halkeama jatkuu vielä muutaman metrin loivasti oikealle.

Kulkuaukon jälkeen tulikin sitten kohta, josta en jatkanut pidemmälle; jyrkästi vasemmalle alaviistoon johtava halkeama ja suoraan edessä louhikkoa, johon ei olisi ollut kiva pudota. Jäin hetkeksi istuskelemaan kivelle ja mietin, että kyllä sitä on jänniä ja hienoja paikkoja tässä maailmassa vielä paljon näkemättä ja kokematta.

Tämäkään paikka ei liene ihan hetkessä syntynyt ja saanut nykyistä muotoaan.

Kun olin saanut istuskelusta tarpeekseni, kömmin pois kallion välistä ja kiipesin aivan jyrkänteen päälle nähdäkseni, miltä paikka näyttää ylempää katsoen. Aika hervoton halkeama olikin kyseessä, ja varmasti jossakin vaiheessa iso palanen kalliota rysähtää kokonaan irti ja alas laaksoon. Eri asia sitten on, että milloin.

Vielä on metsää jäljellä, mutta tämänkin kohteen erikoisuus ”hieman” kärsii, jos/kun ympäriltä hakataan paikat paljaaksi.

Ilmassa oli kyllä koko päivän suuren seikkailun tuntua, vaikka tosiaan yllättävän lähellä tietä olinkin. Jospa tämän kohteen lähellä olevaa metsää ei hakattaisi, mutta se lienee turha toivo. Tällaisista paikoista menee kyllä hohto kertaheitolla, kun puusto on poikessa. Olisivat mielestäni saaneet tämänkin paikan laittaa kansallispuiston rajojen sisäpuolelle; puiston raja on kuitenkin ihan lammen toisella puolella vajaan 300 metrin päässä. Johonkinhan se on raja vedettävä, mutta Kukkaisvuorenkaan luolat eivät ole ainoita paikkoja, jotka ovat jääneet nippa nappa suojelualueen rajojen ulkopuolelle. Esimerkiksi läheisellä Mustikkavuorella on erittäin hieno louhikko, jää-tä-vän kokoinen lohkare ja monenlaisia onkaloita aivan puiston rajalla, mutta juuri ja juuri sen ulkopuolella. Jos saisin aikaiseksi, voisin kirjoittaa niistä sitten seuraavalla kerralla. Tai saa nyt nähdä 😉