Tämän(kin) jutun kirjoittaminen on ollut takalevyllä hautumassa jo useamman vuoden, joten olisikohan jo aika päästää ajatus aivokammiosta ulos ja kirjoittaa se virtuaaliselle paperille. Vuosia sitten isävainaan lukemista lukemattomista eräaiheisista lehdistä nurkkiin jäi pyörimään Metsästys ja kalastus -lehden numero 4 vuodelta 1965. Siinä oli monta mielenkiintoisesti kirjoitettua artikkelia Suomen luonnosta ja eläimistä, mutta erityisesti mieleen jäi legendaarisen luontokuvaajan Hannu Hautalan kirjoitus Katoaako korppi metsistämme.

Kirjoituksessaan Hautala oli huolissaan korpiemme suuresta varislinnusta, korpista, ja siitä, että mahtaako korppeja kohta luonnossamme ollakaan. Siis 60-luvulla. Vaan eipä loppunut korpin tarina 1960-lukuun, eikä sen jälkeenkään. Ei siitäkään huolimatta, että jo 60 vuotta sitten ”korpin vaatimukset täyttävien erämetsien aika rupeaa olemaan mennyttä Etelä-Suomen osalta”, kuten tekstissä todettiin.

Näitä erämetsiä, eli vanhoja luonnontilaisia metsiä ei Suomessa juuri nykyään ole senkään vertaa, mitä vielä tuolloin; nyt niitä on enää vain muutaman hassun prosentin verran. Mutta korppi se vaan porskuttaa; korppien pesimäkannan arvioidaan olevan lähteestä riippuen noin 21 000 yksilöä (Luontoportti) ja esimerkiksi vuonna 2015 Suomessa pesivien korppien määräksi oli arvioitu jopa noin 30 000 yksilöä. Sitä vastoin vielä 1950-luvulla korppeja todellakin oli vähän; vain noin 1 200 yksilöä.

Suurin syy korppien määrän vähenemiseen vuosisadan puoleen väliin mennessä lienee ollut se, että korppia pidettiin turhana, joutavana haittalintuna ja pitkälti vanhojen kansanuskomustenkin perusteella ”pahana” lintuna, joka pistettiin päiviltä surutta usein vain, jos siltä tuntui. Monestikaan korpin tappamiselle ei ollut käytännön perusteita, mutta koska en elänyt tuolloin, en pysty tietysti varmasti sanomaan, mitä muita perusteita korpin korjaamiseksi pois luonnosta olisi ollut. Ehkä korppi kiusasi kotieläimiä ja karjaa, ja teki muitakin kolttosia, joita ei sitten hyvällä katsottu. Korppi rauhoitettiin vasta 1990-luvulla; nykyään se on rauhoitettu poronhoitoalueen ulkopuolella ympäri vuoden ja myös poronhoitoalueella 10.4.-31.7. välisenä aikana.

Korppi ja korven veikot

Pikkupoikana oli kiva viettää lukuhetkiä isän kanssa. Suosituimpia kirjoja olivat Jukka Parkkisen kirjoittamat Korppi-kirjat, joista ensimmäinen, Korppi ja kumppanit, ilmestyi jo vuonna 1978, sen jälkeen Korppi ja korven veikot (1979), Korppi ja korpin poika (1980) sekä Korppi ja Pitkänen (1985). Toistaiseksi viimeinen Korppi-kirja Kalevi Korpin seikkailut julkaistiin vuonna 1999. Kalevi Korpin seikkailut on itse asiassa kokoomateos, joka sisältää nuo aikaisemmat kirjat. Kirjoissa korpitkin osasivat puhua, ja Parkkisen omaperäinen kirjoitustyyli kielikikkailuineen irrotti monet naurut, ja vanhemmilla päivillä luettuna on joskus saanut irtoamaan jopa kahvit nenästä. Hyvä lahjaidea vieläkin, jos kirjan/kirjat onnistuu käsiinsä saamaan.

Ehkä osaksi juuri näiden kirjojen kautta korppi alkoi kiehtomaan minua lintuna, sillä vaikka se ei oikeasti osaakaan puhua (tai mistä sen tietää, jos ei ole linnun kanssa kunnolla jutellut), sillä on erittäin monipuolinen äänivalikoima matalasta ronkunnasta korkeampiin säveliin kohoavaan sarjaraakuntaan (kuuntele esim. tästä) ja kaikkea siltä väliltä. Tai korjataan tuota edellistä väittämää sen verran, että kyllähän korppi varsin älykkäänä varislintuna matkii hyvinkin sujuvasti erilaisia ääniä ja ihmisenkin puhetta, jos sille päälle sattuu (katso vaikka tästä). Mutta Parkkisen kirjoissa oleviin värikkäisiin dialogeihin eivät korpitkaan taida oikeasti yltää, mutta kirjoissa sana on korpeilla hyvinkin sattuvasti hallussa.

Erinomaisen Pro gradu -tutkielman Parkkisen Korppi-kirjoista, Jukka Parkkisen Korppi-kirjojen subtekstit karnevalistisuuden ja draamallisen ironian ilmentäjinä, on kirjoittanut Elina Riihiniemi Jyväskylän yliopistosta vuonna 2001, mikä sattuu yllättäen olemaan sama vuosi, kun itsekin graduilin ja valmistuin samaisesta maisterileipomosta. Vaikka ei näillä kahdella asialla ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Kunhan sanoin.

Ei korppi korpin silmää noki, mutta naapurin pojan kyllä

Harva asia jää mieleen nykyään, ja vielä harvempi on jäänyt mieleen menneisyydestä varsinkin alakouluajoilta. Mutta korppiaiheeseen liittyen on jäänyt sellainen, että ala-asteella koulun pihaan ilmestyi loukkaantunut korppi, ja silloin naapurissa asunut koulukaverini halusi jostakin syystä ottaa sen kotiinsa kesken koulupäivän – vissiinkin aikomuksenaan tehdä siitä lemmikkilintu.

No, seuraavana päivänä tämä kaveri sitten saapui kouluun naama ja käsivarret ruvella. Tästä jotenkin pystyi päättelemään, että yhteiselo isokokoisen ja -nokkaisen siivekkään kanssa ei oikein ottanut ilmaa siipiensä alle. Lintu kyllä otti, ja kun oli saanut muutaman kerran nokkaistua ja raavittua, lennähti omille teilleen. Tai ainakin näin olen itseni antanut ymmärtää. Kaverin silmät onneksi säästyivät ja korpillekaan tuskin pitkäaikaisia traumoja tapauksesta jäi.

Omat kohtaamiset korpin kanssa ovat jääneet sille tasolle, että mustatakki on korkeintaan istunut raakkumassa jossakin ylemmällä tasolla puun oksalla tai sitten useimmiten vain lennellyt omia lentoreittejään joko yksin tai kumppanin kanssa. Lähes aina olen yrittänyt raakkua jotakin tervehdykseksi, kun olen linnun kuullut tai nähnyt, mutta luultavasti nämä korpit ovat puhuneet toista murretta, kun eivät ole lähemmäksi ihmettelemään tulleet. Kivahan sitä on yrittää kuitenkin matkia korpin ääntä, kun se onnistuu huomattavasti vaikka joutsenen honkotusta helpommin.

Valokuvaan en ole korppia saanut – enkä kyllä kovasti yrittänytkään – sillä korppikuvia ei maailmasta puutu, joten en tiedä, mitä lisäarvoa omat kuvani toisivat. Ne olisivat muutenkin sellaisia tyyliin ”tuolla on joku musta lintu, mutten saa oikein selvää”. Eli kaukana puun latvassa istuva tai yksiväristä taivasta vasten lentävä lintu on aika yksitoikkoinen kohde. Persaukisen kameran objektiiveissa ei riitä vara eikä piirto kunnon lähikuville. Kaikkiruokaisena lintuna korppi kyllä tulisi varmasti ruoantähteille tai metsässä haaskalle, mutta sen takia en ala kelkkomaan sapuskan jämiä tai raatoja pusikkoon, että korpista lähikuvan saisin. Tämänkin jutun kuvat on ”epäerähenkisesti” lainattu Pixabay-sivustolta ja vieläpä luvallisesti.

Katoaako korppi metsistämme?

Ilmastonmuutos ja lisääntyvät hakkuut varmasti tulevat vaikuttamaan myös korpin elinpiireihin ja -oloihin, mutta aikoinaan ennen kaikkea korpimaiden lintuna pidettyä korppia löytyy nykyisin niin urbaaneista ympäristöistä kuin monenlaisilta metsäalueilta ja viljelysmaiden laitamilta jne. Korpin pesä on monesti kallionjyrkänteellä tai korkealla puussa, ja pesimäaika on maalis-huhtikuu. Korppia pidetään ”harvalukuisena”, mutta kanta on silti elinvoimainen. Huoli korpin katoamisesta on siis vielä toistaiseksi turha, mutta ajat muuttuvat, ja tilanne voi olla toinen korpin, kuten muidenkin metsälintujen – ja ylipäänsä lintujen kannalta – lähitulevaisuudessa. Tähän loppuun voisi veistellä pienen värssyn, jonka Kalevi Korppi tai hänen kumppaninsa olisivat ehkä voineet myös keksiä. Nyt se on peräisin vain omasta tylsästä korpinsulkakynästä.

Faktanakki

Korppi

Corvus corax

• Suomen suurin varislintu: pituus 54–67 cm, siipien kärkiväli 115–130 cm, paino 0,95–1,4 kg.
• Siivet: melko pitkät ja kapeat, pyrstö kiilanmuotoinen, nokka voimakasrakenteinen.
• Väritys: kauttaaltaan musta, mutta höyhenistä löytyy myös metallinkiiltoisia vihreän ja sinivioletin sävyjä hyvässä valossa ja sopivasta kulmasta katsottuna.
• Pääasiassa paikkalintu, mutta nuoret korpit vaeltelevat jonkin verran.
• Korppi on luonteeltaan arka ja varovainen, mutta myös utelias.
• Pariuskollisena korppi pariutuu eliniäkseen.