”Kanootin kapean vesille laskin…”

Alkaa olla jo sen verran pitkät välit, kun jotakin tänne kirjoittaa, että täytyy ihan muistella, miten tämä homma toimii. Vaikka olen olevinani retkeilyihmisiä, niin en muista, minä kesänä retkeily olisi jäänyt niin vähiin kuin tänä kesänä. Onhan sitä tullut ulkoiltua ja pari yötä olevinaan nukuttuakin luonnon helmassa, mutta millekään vaellukselle ei ole ollut menemistä. Arkipäivät menee töissä ja viikonloput on sitten täynnä vähän sitä ja tätä vaihtelevalla sekoitussuhteella. Lienevätkö nämä sitten niitä ruuhkavuosia, vai ainoastaan huonoa organisointikykyä. Vai jopa suoranaista laiskuutta? Olipahan miten tahansa, niin jotakin pientä nikkarointia ja näkkäröintiä on silti myös mahtunut näihin kuukausiin. Siitäpä sitten seuraavassa.

Hommasin muutama vuosi sitten inkkarikanootin – vai pitäisikö nykyään sanoa alkuperäiskansakanootin – jolla olen enimmäkseen melonut yhdessä paikassa. Vaikka kyseinen paikka onkin aivan upea ja mahtava paikka meloa, niin jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että voisikohan sitä meloa vaikka jossain muuallakin. En hirveästi halua taistella kanoottia auton katolle, koska joutuisin senkin tekemään todennäköisesti yksin. Kanootti ei kuomulliseen peräkärryynkään järkevästi mene, joten jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: kanoottikärry. Sellaisiahan on valmiiksi kaupasta saatavana, mutta ei aina haluta kaikkea ostaakaan, jos on pienikin mahdollisuus, että jotakin voisi rakentaa itse.

Kauppojen kanoottikärryt vaikuttivat ensinnäkin melko heppoisilta kuvista päätellen, mutta kokeilematta en toki pysty sanomaan sen paremmin. Ne varmasti olisivat myös kevyitä ja pakkautuisivat pieneen tilaan kuljetusta varten, mutta koska minulla ei ollut tarve säästää painossa eikä tilassa, päätin selvittää, olisiko tavallisesta nokkakärrystä kanoottikärryksi. Sellaisenaanhan se ei tietysti kanootin kuljetukseen sovi, ja koska nokkakärryä käytetään pystyasennossa eikä vaaka-asennossa, ensimmäinen tehtävä oli selvittää, onko nokkakärryn rakenne ylipäänsä sopiva kanootin kuljetukseen ilman suurempia muutostöitä.

Selvisi, että kovin paljon ei itse asiassa minulla olleeseen kärryyn tarvinnut tehdä muutoksia, eikä ainakaan hitsata mitään. Siitä taitaa olla jo n. 35 vuotta, kun viimeksi koskin hitsausvehkeisiin, enkä ole koulun metallikässätuntien jälkeen hitsarintaitoja juuri tarvinnut – sikäli mikäli minun kohdallani taidoista voidaan puhua muutenkaan. Tuumasin, että jos ei rälläkällä ja porakoneella selviä kanoottikärryn rakentamisessa, niin sitten hommaan valmiina. Rälläkkä oli tarpeen, kun kavensin ensin nokkakärryn alaosassa olevan metallilevyn, jonka alkuperäinen tarkoitus oli tukea kärryssä olevaa taakkatelinettä, jonka päälle kuljetettava kuorma tulee. Levy oli liian leveä, joten kanootti olisi jäänyt lepäämään sen päälle väärässä kulmassa, eikä se olisi ollut sivuttainkaan tukevasti.

Kun olin saanut rälläköityä liiat metallit poikkeen, piti tehdä kanootin pohjan muotoa myötäilevä ja pohjaa naarmuuntumiselta suojaava kappale, joka syntyi näppärästi havuvanerin palasta. Vanerin kiinnitin kolmella pultilla, joita varten jäljelle jääneeseen metallilevyn osaan piti porata reiät. Yhdessä vaiheessa mietin vielä erillisen pehmusteen laittamista levyn reunaan, mutta havuvaneri on sen verran pehmeää, että tokkopa tuo kanootin pohjaa raapii.

Meikäläisessä on sen verran hamsterin vikaa, että vuosien varrella varastoon kertyy kaikenlaista kilkettä, jota ”saattaa tarvita joskus”. Kun joitakin vuosia sitten jouduin ostamaan toiset kottikärryt, niistä jäi jäljelle viralliselta nimeltään vissiinkin kaatotuki, joka oli mielestäni muutenkin vähän turha varuste kottikärryssä. Mittailin, mitenkä kyseistä tukea voisi käyttää kanoottikärryssä seisontajalkana. Vaihtoehto erilliselle seisontajalalle olisi ollut yrittää taivuttaa nokkakärryn kahvat jyrkempään kulmaan, joten ne olisivat ottaneet maahan kiinni, kun kärry on vaaka-asennossa.

Rautaputken taivuttaminen kylmänä ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta, enkä halunnut lähteä leikkimään tohon eli kaasupolttimen kanssa pehmittääkseni kahvojen putkia. Luultavasti putken taivuttamiseen olisi vielä tarvittu semmoinen putken sisään työnnettävä vieteri, jolloin putki ei olisi mennyt lommolle.

Päätin siis kokeilla erillisen jalan kiinnittämistä muulla tavalla. Onneksi U-kirjaimen mallisen kaatotuen putkien väli oli suurin piirtein sama kuin nokkakärryn sisempien pystyputkien väli, jolloin sain sopivasti porattua reiät ja kiinnitettyä vekottimen pulteilla nokkakärryyn. Seisontajalasta tuli vielä sikälikin hyvä, että jalka joustaa jonkin verran, jolloin se palautuu asentoonsa, jos se sattuu osumaan johonkin juurakkoon tai töyssyyn.

Oikeastaan muuta rakentelua ei kärryn valmistamiseen tarvittu. Pehmusteita laitoin pariin putkeen, mutta näin jälkeen päin katsoen, ne olisivat voineet olla ehkä hieman paksumpia. Enpähän kuitenkaan taida lähteä niitä vaihtamaan.

Paras kohta kanoottikärryn akselille ja takimmaiselle sidontalinjalle näyttäisi olevan perästä katsoen suurin piirtein ensimmäisen poikittaisjäykisteen ja kanootin keskivaiheilla olevien ”ämmänlänkien” puolessa välissä. Poistin kyseiset ”ämmänlänget”, koska rakentelin jo aiemmin kanoottiin keskipenkin, jolloin länget olisivat olleet turhaan tiellä. Niiden tarkoitushan olisi ollut toimia sekä jäykisteenä että helpottaa mm. kanootin kantamista. Monet saattavat sitoa länkiin myös varusteita.

Koska ainakaan toistaiseksi ei ole aikomusta kuljettaa kanoottia niskassa eikä kiinnittää mitään tarvikepönttöjä tms. kanoottiin, länget saivat lähteä. Tallessa ne ovat vieläkin, jos tarvetta laittaa ne takaisin paikoilleen ja ottaa käyttöön ilmenee.

Kanootin sitominen kärryyn tapahtuutavallisilla kuormaliinoilla. Täytyy vain varoa kiristämästä niitä liikaa, sillä tuommoinen muovikanootti on lopulta aika vetelää materiaalia ja saattaa muuttua muotopuoleksi, jos sitä puristaa liikaa.

Toinen sidontapiste on kanootin etumaisen penkin ja ”ämmänlänkien” välissä, arviolta 1/3-kohdassa penkistä katsoen. Sidontapisteiden paikkaa voi vähän muuttaa, jos kärryn siirtää lähemmäs kärryn keskikohtaa, jolloin myös tasapainopiste hieman muuttuu.

Eikun vetämään

Kun kanootti oli riittävän napakasti kärryn päällä, seuraava vaihe olikin sitten kanootin vetäminen paikasta K paikkaan P. Ensimmäisen ylämäen nousu kanootin kanssa osoitti, että reilut 40 kiloa painoa (kanootti n. 33 kg, kärry noin 10 kg + muut varusteet) tulee kyllä perässä, vaikka vähän lenkkarit sutien. Tosin yhtään jyrkempää ylämäkeä en kaivannut.

Onneksi ylämäen jälkeen tuli tasainen osuus, kun hiekkatielle pääsin. Tasaisella vetäminen on niin kevyttä, että kanoottia ei oikeastaan edes tunne kiskovansa. Suurin osa painosta siis lankeaa juuri oikeaan paikkaan, eli kärryn päälle.

Jos suurin urakka on kiskoa kanoottia ylämäkeen, alamäet menevät vastaavasti painovoiman avustamana hyvinkin vilkkaasti, ellei kuljetusta hieman toppuuttele. Jyrkemmät alamäet onkin viisainta laskeutua peruuttamalla, eli kääntää kanootin perä menosuuntaan. Hyvät kengät antavat paremman pidon, sillä kanootti menee kyllä pitkälle kärryn päällä, jos se lähtee käsistä.

Kun olin saanut kanootin oikeaan kohtaan, josta rantaan oli vain parisenkymmentä metriä, olin jo itseeni enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka ylämäet kohottivat sykettä kunnolla ja hikeä pukkasi (oli myös liian paksu paita päällä), nekään eivät olleet ylivoimaisia. Matkaa tuli kuitenkin vain noin kilometri suuntaansa, joten kyllä sen kesti.

”Vesille venosen mieli…”

Loppumatka tieltä rantaan oli kaikkein epätasaisin, mutta vedin kärryllä kanootin niin lähelle rantaa kuin sain ja nostin sen sitten pois kärryn päältä. Ranta oli sopivan loiva ja kivetön, joten kanootin saaminen vesille ei ollut enää homma eikä mikään.

Rakenteluun käytetty aika (mikä ei ollut pitkä) ja kustannukset (jotka eivät olleet suuret) sekä muutamat hikipisarat (oli niitä vähän enemmän) korvautuivat heittämällä, kun kanootti viimein oli uudella järvellä.

Vietin pari tuntia ”uudella” järvellä ihastellen maisemia ja mm. majavan aikaansaannoksia. Se kaveri osaa kyllä tehdä selvää isostakin puusta. Tuuli kävi järven suuntaisesti, joten joissakin kohdissa kanootti meinasi mennä melomisesta huolimatta vähän omia menojaan.

Parempi oli kuitenkin istua itse tehdyllä keskipenkillä, jolloin kanootin keula ei ollut niin pystyssä kuin se olisi ollut, jos olisin istunut peräpenkillä. Kanoottikärryn jätin rantaan, koska minulla ei ollut tarvetta vetää kanoottia enää mihinkään muualle kuin takaisin pisteeseen K.

Huonomminkin sitä olisi voinut päivänsä viettää. 🙂