Myhinpään mykkyröillä


Olen tässä muutamana viikonloppuna kelkkonut läskipyöräni Rautalammille laajentaakseni hieman alueen tuntemusta. Tokihan ns. basecampin ympäristössä on paljon vielä koluamatonta kolkkaa, mutta kiinnostavia paikkoja on myös hieman edempänä, nimittäin Myhinpään suunnalla.

Kehuin itseäni hyvästä ostoksesta, eli helppokäyttöisestä pyöränkuljetustelineestä, jonka hankin viime vuonna – yllätys yllätys – pyörän kuljettamiseen. Siinä voi kuljettaa kätevästi yhtä pyörää, kun taas kahden pyörän kuljetuksessa joutuu kikkailemaan vähän enemmän.

Samaten huomasin kesällä, että jos pyörä on erittäin paksurunkoinen ja/tai rungossa on vielä akkupaikka, perusteline ei ole ehkä paras mahdollinen. Vaan koska sähkö löytyy omassa pyörässä reisistä eikä akusta, oman pyörän siirtelyyn paikasta A siihen toiseen paikkaan sujuu kyllä ongelmitta.

Rautalammillahan noita metsäautoteitä löytyy, ja pyöräilijälle riittää poljettavaa kilometritolkulla, vaikkei mitään virallisia pyöräilyreittejä alueella ole – enkä tiedä, tuleeko. Suunnitelmia kai on, mutta niihin en ole päässyt osalliseksi, vaikka olen yrittänyt. Ainakin 10 vuotta vanha GPS-laite on pyörän sarvessa kiinni, ja siitä sitten näkyvät tiet ja reittipisteet, jotka ohjelmoin laitteeseen aina ennen retkelle lähtöä. Onpahan vähemmän haahuilua paikan päällä, kun edes jonkinlainen reittisuunnitelma on olemassa.

Suunnitelmana on ollut, että ajan auton johonkin järkevään paikkaan, josta lähden sitten pyöräilemään, ja pyöräilyn jälkeen jalkaudun mastoon etsimään mitä nyt etsinkään, ja palaan takaisin kun kerkiän. Tähän aikaan vuodesta valoisaa ei ole enää pitkään, joten maastosta pitää olla pois noin kolmen, neljän aikaan, ettei tarvitse hämärässä kompuroida. Otsalamppuretket ovat sitten Eriksenin asia.

RETKIPÄIVÄ 5.11.2022

Kävin parisen viikkoa aikaisemmin samoilla suunnilla, tarkoituksena etsiä eräs rauhoitetuksi merkitty puu ja paikkoja, joista saattaisi löytyä uusia luolia. GPS-piste oli niin tarkka, että löysin täsmälleen oikeaan kohteeseen, missä rauhoitettu-merkki oli, mutta paikalla oli enää vain toista metriä halkaisijaltaan olevan kannon jämät. Kannon päällä oli joskus varmaankin ollut kunnon muurahaiskeko, josta ei kuitenkaan ollut jäljellä kuin keon pohja, ja muutamia sieniä.

Vastapainoksi aikoja sitten kadonneelle puulle löytyi reitin varrelta paikka, jossa kasvoi varsin hieno haapa. Tyvellä oli mittaa niin paljon, että yhden ihmisen kädet eivät olisi riittäneet ympäri, ja puolessa välissä puuta kasvoi jonkin sortin pahka.

Matkalla näin kuitenkin vanhan haavan, joka ansaitsisi mielestäni rauhoituksen, tai ainakaan sitä ei saisi kukaan tirvaista nurin. Haavan puolessa välissä oli jonkinlainen pahka. Olisiko puu katkennut pahkan kohdalta joskus ja alkanut kasvaa uudestaan, mutta lieneekö sellainen mahdollista – ja milloin katkeaminen olisi tapahtunut?

Haavan lähellä oli mielenkiintoinen kalliomuodostelma lippaluolineen. Lipan alunen on aika matala, mutta kuvassa oikealla on syvennys, johon mahtuisi seisomaan, jos haluaisi. Mutta jos ei halua niin ei tarvitse.

Haapa ja lippaluola olivat reissun parhaat palat, ja raitista ilmaa sekä kuntoilua tuli tietysti myös. Vaikka alueen metsätiet ovat pääosin erittäin hyvässä kunnossa, niitä ei ole sentään ammuttu kallion läpi, vaan ylä- ja alamäkiä löytyy.

Retkipäivä 12.11.22

Viikkoa myöhemmin, sää oli jo viilentynyt reippaasti, ja tuuli puhalteli voimakkaasti. Mietin ennen retkelle lähtemistä, että mahtaakohan haitata polkemista, mutta sitten päätin, että ei haittaa, koska en liiku kovin avoimilla paikoilla, joissa tuuli pääsee vapaasti puhisemaan. Tosin avoimia paikkoja tulee yhä enemmän, kun metsiä katoaa, ja tuuli saa enemmän tilaa temmeltää.

Ajoin auton jälleen kerran samaan paikkaan parkkiin, ja lähdin siitä polkemaan osin samoja metsäteitä myöten. Kartassa näkyi katkoviivana noin puolen kilometrin mittainen oikoreitti, jota käyttämällä säästin yli 7,5 km ajomatkaa suuntaansa. Ei siinä mitään; olisinhan voinut toki pyöräillä 14 kilsan lisämatkan vaikka huvikseenkin, mutta koska tarkoituksena ei ollut käyttää koko tarjolla ollutta valoisaa aikaa pelkästään pyöräilyyn, vaan myös maastossa liikkkumiseen, oikopolku tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Oikoreitti oli ollut varmasti joskus tavallisellakin autolla ajettavissa, nykyään siitä voi päästä vain lähinnä maasturilla, traktorilla tai sitten maastopyörällä. Oikoreitin toiseen päähän on ajettu joko lumenaurauksen yhteydessä tai sitten tarkoituksella jotakin mytyä isot kasat, mikä estää kyllä tehokkaasti turhan läpikruisailun autolla, mutta pyörällä liikkuminen vielä sujuu.

Pian hiekkatielle paluun jälkeen näköpiiriin ilmestyi mahtavan näköinen siirtolohkare, joka oli aivan tien vieressä. Kivi oli useita metrejä korkea, ja ympärysmittaa oli myös varsin paljon. Eikö olekin tarkkoja mittoja? Kiven alla olisi ollut tilaa vaikka loikoiluun, mutta nyt kivilipan suojissa oli tervaspuupilkkeitä ja kiven edustalla joskus aiemmin poltetun nuotion jäänteitä.

Juhlavan näköinen ilmestys. Kaikenlaista se jääkausi tuokin tullessaan.

Kiveä ei voi olla huomaamatta, jos vähän ympärilleen katsoo kiven ohi ajaessaan. Tietä myöten nimittäin pääsee jonkinlaisille kalastuspaikoille Mehtiönkoskelle ja Valkeinen-järvelle. Sanon ”jonkinlaisille”, sillä en tiedä, miten kalaisia paikkoja nuo kalastuskohteet ovat, mutta ovathan ne aika lailla rauhallisen oloisia siitä huolimatta, vaikka ns. Ysitie on linnuntietä lähimmillään noin kahden kilometrin päässä. Valkeinen on myös törkeän syvä; kartasta katsottuna sen syvin kohta on jopa 40 metriä.

Pällistelin siinä sitten kiveä aikani ja kiersin sen ympäri, mutta kiipeilemään en alkanut, koska en harrasta boulderointia. Matkaa oli koskelle vielä noin pari kilometriä. Tie oli hyvässä kunnossa – enkä minäkään ollut huonossa – joten päästelin menemään. Kyllä täytyy sanoa ihan vilipittömästi, että läskipyörän ajomukavuus on vertaansa vailla, vaikka omassa pyörässä mitään kaasujousituksia ei olekaan – saati sähkömoottoria. Pyörä rullaati rullaa niin sujuvasti, että varsinkin alamäet ovat yhtä juhlaa.

Ohitin tunnelmallisen näköisen pienen Mustalammen, josta on Mehtiönkoskelle vain alle puoli kilometriä. Mehtiönkoski on kalahenkilöiden tuntema kalapaikka, jonka kalaisuudesta en itse osaa sanoa mitään, kun en juuri kalasta – en edes ääniä kunnallisvaaleissa tai suosionosoituksia harrastajateatterissa. Kai siinä jotakin elukkata uiskentelee, kun kerran lupia myydään.

Sen voin sanoa, että ei ollut mitenkään mieltä ylentävän näköinen ympäristö, kun rantaan asti pääsin; esimerkiksi ”tulipaikka” sen näköinen, että sille ei oltu tehty mitään kymmeniin vuosiin – paitsi annettu rapistua. Roskia ei hirveästi näkynyt, mutta muutama pakollinen kaljatölkki lojui siellä täällä. Nekin olisi voinut kyllä kerätä veks, kuka ne oli sinne asti kantanut. Tulipaikan ympäristö oli joka tapauksessa masentava.

Vähän matkan päässä oli jonkinlainen kalamökki ja grillikatos, joita en sen tarkemmin lähtenyt tutkimaan, koska kunnioitin alueella olleita ”yksityisalue”-merkkejä, enkä halunnut tarttua riistakameraan. Kauempaa katsoen mökin ympäristökään ei kovin houkuttelevalta vaikuttanut, mutta ei siitä sen enempää, ettei mökin omistaja vedä Rapalaa nenäänsä.

Mehtiönkosken rannalla. Koski itsessään on kivan näköinen ja virtaa rauhallisesti, mutta rakennettu ympäristö jättää toivomisen varaa.

Koska en tullut kalastamaan enkä ihailemaan arkkitehtuuria, jätin vain pyöräni parkkiin yksityisalueen ulkopuolelle ja läksin tutustumaan koskeen ja sen läheisiin luonnonmuodostumiin.

Mehtiönkosken ylittää pieni kävelysilta, joka on rakennettu milloin lienee. Näkyvissä on myös vanhemman puurakennelman jäännöksiä, jotka ovat varmaankin siltä ajalta, kun Mehtiönkoskessa uitettiin puutavaraa, mikä oli varsin kauan aikaa sitten. Vai lieneekö ollut jopa jonkinlainen patorakennelma kyseessä, en osaa sanoa.

Tietojen mukaan Mehtiönkoskeakin kunnostettiin ns. Rautalammin reitin kalojen – eli vissiinkin lähinnä villin järvitaimenen – liikkumisen ja lisääntymisen parantamiseksi joskus aikoinaan, mutta eräässäkin kalakeskusteluryhmässä sanottiin, että kunnostus on mennyt ”perseelleen” myös Mehtiönkoskella. Tiedä sitten häntä, kun en tosiaan kalahommista niin ole kiinnostunut.

Läksin seuraamaan jokea ylävirtaan pientä polkua myöten. Joen hiljainen virtaus ja veden solina rauhoittivat mieltä, vaikka se ei ennestäänkään mitenkään erityisen rauhaton ollut. Mehtiönkoski virtaa Keskisenjärvestä Mehtiöön päin, mutta koska Keskinen ei ole mikään iso järvi, eikä vastaavasti sen yläpuolella olevasta Pieni-Myhistä ole tarpeeksi suurta uomaa yhdistämään järvet toisiinsa, mahtaako vettä riittää Mehtiönkoskeen tulevaisuudessa; se jää nähtäväksi. Mutta ei siitä sen enempää, kun en ole myöskään vesi- enkä kalatalousasiantuntija.

Maastonmuodoiltaan Mehtiönkosken seutu on melkoisen jyrkkää ja hyvin vaihtelevaa, ja maastosta voi selkeästi nähdä, missä muinaisrantojen penkat ovat sijainneet ja jokien uomat ovat kulkeneet. Siellä täällä on jyrkänteitä, suuria louhikoita ja siirtolohkareita, joiden sijoittelu selkeästi seurailee joen uoman muotoja varsinkin Mehtiönkosken länsipuolella. Ilmakuvasta näkee, että monin paikoin soistumina nykyään näkyvät kohdat ovat varmasti olleet veden peittämiä, ja vesialueet huomattavasti nykyistä laajempia.

Isompiakin kiviä on toki nähty, mutta tämmöisiä on kosken ympäristössä useita.

Kurkistelin toki myös erilaisiin kivenkoloihin mukanani olleen otsalampun kanssa, mutta vielä tällä kertaa en mitään isompia onkaloita bongannut. Sitten seurasikin melkoinen dementiakohtaus: lähdin jatkamaan matkaa koskea ylös, ja laitoin otsalampun takaisin repun sivutaskuun.

Ei siinä mitään, jos olisin muistanut, että tein sen, mutta mikä aivohärö lienee iskenyt, kun parin sadan metrin verran käveltyäni iski ajatus, että otsalamppu on poikessa! Töpöttelin takin ja housujen taskut ja tongin repun olevinaan joka paikasta, mutta lamppua ei vain löytynyt. Sen on siis täytynyt pudota repun sivutaskusta sammalikkoon, kun tasku näytti jääneen auki. Siis ei muuta kuin samoja jälkiä takaisin ja lamppua etsimään.

Palasin takaisin sen louhikon kohtaan, jossa olin lamppua käyttänyt, mutta sitä ei vain näkynyt missään, ei polulla, polun vieressä eikä kiven juurella. Pakkohan se oli löytää, kun ei mikään halpatalliversio ollut. Melkein alkoi jo ketuttaa, mutta sitten päätin vielä kerran penkoa repun läpikotaisin; ja siellähän se lamppu oli! Oli vain toisessa taskussa niin pohjalla, että ensimmäisellä etsimiskerralla en sitä ollut tuntenut. Niin sitä alkaa viiskymppisellä näköjään pää jo pehmetä…

Tällä kertaa tutkailin Mehtiönkosken rantaa vain noin kosken puoliväliin asti, eli paljon jäi vielä seuraavaksikin kerraksi. Palasin pyörälle ja polkaisin seuraavaksi vajaan puolentoista kilometrin matkan läheistä metsäautotietä paikkaan, jossa karttaan on merkitty mielenkiintoisen kiemurainen jyrkänne. Semmoisista paikoista löytyy usein jonkinlaisia onkaloita.

Tulin paikkaan, jonka jännittävän näköisen kallion nimesin viipymättä omin lupineni Tynnyrikallioksi. Kallion pyöreä muoto selittää kyllä sen, ja seinämä oli haljennut säännönmukaisiksi paloiksi, jotka näyttivät aivan kuin paikoilleen asetelluilta. Kiinnostavin yksityiskohta oli kuitenkin kuvassakin vasemmassa reunassa näkyvä musta reikä, jota olisin halunnut päästä tutkimaan lähemmin.

Vaikka jalassa oli pitkävartiset saappaat, en arvannut lähteä kokeilemaan kallion edessä olevan vesialtaan syvyyttä. Ehkä saappaan varsi olisi riittänyt, tai sitten ei. Seuraavalla kerralla testaan syvyyttä jonkun kepin kanssa tai käyn paikalla silloin, kun vettä on vähemmän. Aivan summassa ei tehnyt mieli harpata lammikon keskellä olevalle mättäälle, kun olen jo aikoinaan pariinkin otteeseen uponnut vehkeitä myöten mutavellin, ja ne kerrat riittivät sitä lystiä. Todennäköisesti näitä teitä ei aurata talvella, joten uusi reissu jäänee seuraavalle kesälle.

Siinäpä se sitten tämänkertainen tutkimusretki olikin, ja enää oli vain poljettava noin 6,5 km matka takaisin autolle. Seuraavalla viikolla iskikin sitten viimein korona, ja nyt ei olisi mitään toivoa lähteä tekemään samanlaista keikkaa – ei ainakaan ennen kuin kunto palautuu.

Näitä horinoita tulee nykyään hirveän harvoin, joten seuraavaa juttuakin saattaa joutua odottamaan reilusti ensi vuoden puolelle. Tuskinpa tuo ketään haittaa.

Advertisement

Julkaissut Mikko Aslak Lemmetti

Tyhjään päähän mahtuu paljon ajatuksia, joista joitakin laittelen ylös tänne blogiin. Sivutoiminen Metsäkylpy Suomi -yrittäjä, eräopas, joskus aiemmin aktiivinenkin Retkipaikka.fi-blogisti ja nyttemmin sisällöntuottaja mm. Vaeltajankaupalle. Katso horinoitani myös suositusta Retkipaikka-blogista! A Forest Bathing Finland entrepreneur, and a wilderness guide among other things. Writing my silly stories here mainly in Finnish, but also in English sometimes.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: