Kaikki kirjoittajan Mikko Lemmetti artikkelit

Elämän säätäjä, entinen kääntäjä, nykyinen ympäristöihminen – tavalla tai toisella. Tyhjään päähän mahtuu paljon ajatuksia, joista joitakin laittelen ylös tänne blogiin. Metsäkylpy Suomi- ja Forest Bathing Finland -omistaja ja ylläpitäjä sekä Retkipaikka.fi-blogisti ja eräopasopiskelija.

Mikäpä rauhoittaisi sielun paremmin kuin melonta


Auringon kimallus. Tuulenvireessä väräjävä vedenpinta. Isolumpeen valkoinen lyhty. Tumman vuorenrinteen juurella tyventä. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain melan ajoittainen loiskahdus. Elämä on tässä.

Monenlaisia juttuja voi ihminen rauhoittuakseen tehdä. Eräs parhaimmista on omasta mielestäni liikkuminen vesillä. Vaikka olen metsässäkin kuin kerrassaan kirkossa, ehkä vielä astetta korkeammalle nousee kokemus rauhallisesta lipumisesta kanootissa pienellä erämaisella lammella.

Vielä toistaiseksi ei ole ollut varaa hankkia omaa vesikulkuneuvoa, ja sen ainoankin myin jo vuosia sitten että olisin voinut rakentaa perijättärelle leikkimökin. Ehkä se kuitenkin hommuuttaa ensi kesäksi tuollaisen avokanootin, sillä jotenkin pidän siitä enemmän kuin soutuveneestä – vaikka puolensahan silläkin on.

Onneksi sain mahdollisuuden lainata kanoottia kesän ajaksi, ja onhan se ollut käytössä aina kun vain mahdollista. Melontakaudenhan olisi voinut käynnistää toki heti, kun jäät lähtivät ja jatkaa sitä sinne asti, kun (tai jos) ne taas tulevat, mutta aika kesäkuun alusta elokuun puoleenväliin on sekin parempi kuin ei mitään.

Mikä on paras: lampi, järvi, joki, koski, avomeri?

Jaa-a, sanopa se. Meitähän on vanhan sanonnan mukaan moneen junaan – ja osa mahtuu kanoottiinkin. Siitä syystä myös mielipiteitä ”oikeasta” melontapaikasta ja -tavasta lienee yhtä paljon kuin on melojia. Joillekin melomisesta ei kannata edes puhua, ellei mainitse samassa yhteydessä kohisevaa koskea tai aavaa järven- tai merenselkää. Ja ihan oikeasti melonnasta jotakin tietävien lisäksi löytyy koko joukko oman elämänsä eksperttejä, joilta löytyy neuvoja niin melomisen tekniikkaan kun muihinkin asioihin ihan kysymättä.

Itselleni melomiseksi kelpaa melottavaksi tarkoitetun vesikulkuneuvon kuljettaminen melaa käyttäen. Tekniikka voi olla sieltä, missä jalat ja selkä kohtaavat ja mela väärin kädessä, mutta voidaanhan antaa miehen pitää melastaan kiinni kuten lystää. Ajan kanssa taito karttuu ja Turkka opettaa.

Samaten minulle riittää vesielementiksi ainakin toistaiseksi syrjäinen metsälampi, jolla lillutellessa pääsen heittämällä – tai pikemminkin melomalla – oman mukavuusalueeni ytimeen ja flow-tilaan. Tai miksi sitä kukakin tahtoo sanoa. Lampi on zen.

Mitä myöhäisemmäksi ilta ehtii, sitä tyynemmäksi lammen pinta käy. Ainakin hyvin usein. Silloin on mielestäni paras hetki lähteä vesille, vaikka mikä muukin ajankohta sopii oikein mainiosti. Joka välissä ei ole tarpeen edes meloa, vaan voi antaa kanootin olla ihan paikallaan tai antaa sen hakea oman suuntansa. Vähän niinkuin melojansakin.

Kun lammelle vielä laskeutuu yksinäinen kuikka tai joutsen, ja miksipä ei useampia, niin mitä muuta voisi kaivata. Eipä kerrassaan mitään. Jos ihmisen saa tyyneyden tilaan ja onnelliseksi näin yksinkertaisilla asioilla, kaikki muu paitsi navigointi on turhaa.

”What sets a canoeing expedition apart is that it purifies you more rapidly and inescapably than any other travel. Travel a thousand miles by train and you are a brute; pedal five hundred on a bicycle and you remain basically a bourgeois; paddle a hundred in a canoe and you are already a child of nature.”

— Pierre Elliott Trudeau

Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista


Huomasin netistä taannoin mielenkiintoisen ilmoituksen, jossa etsittiin osallistujia kävelytutkimukseen. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan toteuttama ja Koneen Säätiön rahoittama tutkimus on kaksivuotinen (2016–2017). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko luonnossa liikkumisella ja siellä tehtävillä aistiharjoitteilla tarkkaavaisuutta, hyvinvointia ja elpymistä parantavia vaikutuksia.

Kävelytutkimus käynnistyi siis jo vuonna 2016, jolloin kaikkiaan 150 tutkimukseen vapaaehtoisesti osallistunutta koehenkilöä kävelivät touko- ja syyskuun välisenä aikana Ikaalisten kylpylän läheisyydessä sijaitsevan Voimapolun. Tänä vuonna 2017 kävelytutkimuksen kenttäosuus toteutetaan vastaavasti Tampereella sijaitsevan Hatanpään arboretumin alueella.

Koska luonnon terveysvaikutukset ja niiden tutkiminen kiinnostavat itseäni kovasti, päätin ilmoittautua tutkimukseen ja tein varta vasten reissun Tampereelle nääs. Tutkimuksen ollessa kesken en valitettavasti voi kertoa sen yksityiskohdista tarkemmin, mutta pääpiirteittäin käytännön toteutus menee seuraavasti.

Kokonaiskestoltaan kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin kestävän testin aikana vapaaehtoiset koehenkilöt saavat tehdä tietokoneella mm. mielialaa ja keskittymiskykyä mittaavia tehtäviä. Koehenkilöiltä otetaan myös sylkinäyte ja heille puetaan sykemittari, joka tallentaa syketiedot koko testin ajan. Tehtävien jälkeen seuraa kävelyvaihe, joka tehdään tänä vuonna siis Hatanpään arboretumin puistoalueella. Kävelyn aikana suoritetaan useita rastitehtäviä, joissa apuvälineenä käytetään älypuhelinsovellusta.

Kävelyn kesto on noin tunti, ja kävelyn jälkeen palataan takaisin tutkimustiloihin, joissa otetaan jälleen sylkinäyte ja tehdään vastaavanlaiset tehtävät kuin ennen kävelyä. Kaikista näytteistä, syketiedoista, paikkatiedoista ja testivastauksista koostuvasta tiedosta tutkijat voivat päätellä, millä tavalla kävely ja tietoisuusharjoitteet ovat vaikuttaneet koehenkilöihin, eli minkälaisia fysiologisia ja psyykkisiä muutoksia on mahdollisesti tapahtunut ja onko esimerkiksi koehenkilöiden tarkkaavaisuus parantunut.

Kyllähän kävely luonnon helmassa rentouttaa

Keskiviikkopäivälle oli lisäkseni ilmoittautunut yksi vapaaehtoinen, joten ruuhkaa Hatanpäässä ei meistä syntynyt. Sitä vastoin arboretumin alueella oli muuten väkeä kuin Vilkkilässä kissoja huolimatta erittäin vaihtelevasta säästä.

Hatanpään kartanon edustalla olevalla kentällä on vain osa kaikkiaan 200 eri ruusulajikkeesta.

Seuraten älypuhelimessa näkyvää karttaa ja sillä GPS-paikannuksen perusteella liikkuvaa täppää, joka näytti kulloisenkin sijaintini, kävelin rauhalliseen tahtiin rastilta toiselle ja tein puhelimen näytölle plävähtäneet tehtävät numerojärjestyksessä. Hatanpään puistoalue on mahtavan kokoinen (taitaa olla lähemmäs 20 hehtaaria kaikkinensa) ja kerrassaan upea.

Sadettakin saatiin, mutta ei tutkimuskävelyn aikana.

 

Itse asiassa kolmesta eri puistosta koostuvalla alueella kiertelisi vaikka kuinka kauan, mutta tutkimuksen osalta noin tunnissa ei hirveästi ehdi jäädä kukkia haistelemaan niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan.

”Wake up and smell the roses!” on kehotus, jonka voi hyvin toteuttaa Hatanpään puiston ruusutarhassa.

 

Senpä vuoksi paljastan tässä, että otin varaslähdön hommaan kiertämällä perheen kanssa puiston jo aamupäivällä kaikessa rauhassa, jolloin pääsin niin katselemaan kuin myös haistelemaan uskomattoman monipuolisia kukkaistutuksia ja tutustumaan erilaisiin puu- ja pensaslajeihin.

Hatanpään kartanossa järjestetään mm. erilaisia tapahtumia ja juhlia, kuten häitä. Kartanon lähistöltä löytyy myös linnamainen huvila.

 

Silloin, kun on riittävästi aikaa, kukkien haisteluun puistossa onkin oivat mahdollisuudet, sillä esimerkiksi ruusuja on kaupungin sivuston tietojen mukaan jopa 200 erilaista lajiketta! Puiston alueelta löytyy myös tunnelmallinen pikku Kahvila Arboretum. Aamupäivällä ennen tutkimuskävelyä oli aivan pakko poiketa sielläkin sateensuojaan sekä kaffelle.

Tutkimuksen ohjeissa muuten sanotaan, että noin 1,5 tuntia ennen tutkimusta ei paranisi juoda kofeiinipitoisia juomia kuten kahvia, mutta käytiin sumppendeeroksella sen verran aikaisin, että ei ollut sitä ongelmaa. Eli sykkeet eivät olleet tapissa ainakaan kahvin takia.

Kävelytutkimuksen kävelyreitin pituus on noin neljä kilometriä, joten siinä saa varsin hyvän käsityksen puiston koosta.

 

Onpa kyse sitten tieteellisiin tarkoituksiin suunnatusta liikkumisesta tai oma-aloitteisesta sellaisesta, kierros luonnossa tekee poikkeuksetta hyvää monella tavalla. Verrattuna esimerkiksi haja-asutusalueen metsäympäristöön kaupunkipuistoalue on tietysti erilainen mm. äänimaailmaltaan. Korpien kätköissä ei välttämättä kuule aina edes lintujen ääniä, eikä tyynellä säällä metsäkään humise.

Arboretumin alueella ääniä vastaavasti oli monenlaisia: aaltojen kohina ja liplatus, lehtipuiden havina, ihmisten äänet, puutarhakoneiden pärinä – hoidetaanhan puistossa nurmikoitakin huolella. Siihen, miten ympäristöämme havainnoimme, on äänillä yhtä lailla tärkeä vaikutus kuin sillä, mitä näemme tai haistamme.

Pysähdy kuuntelemaan vaikka puron solinaa.

 

Hyviä harjoitteita

Kävelytutkimukseen valitut harjoitukset kunkin rastin kohdalla saivat hyvin kiinnittämään huomion erilaisiin asioihin luonnossa, joita ei välttämättä ”omin neuvoin” liikkumalla tule havainnoineeksi, ellei sitten tarkoituksella niin tee. Siksi voi olla hyvä totutella havainnoimaan ympäristöään tarkemmin, jolloin luonnossa liikkumisesta voi saada paljon enemmän hyötyä, kun pääsee ikään kuin pintaa syvemmälle.

Kuvittele vaikka olevasi lokinpoikanen: miten kokisit luonnon ja ympäristösi, jos olisit lintu? Mitä ajattelisit? Mitä tekisit ja mihin menisit?

 

Puistossa suoritetun kävelyn vertailuksi voisin mielelläni tehdä vastaavanlaisen reissun jossakin kansallispuistossa. Viime vuonna Ikaalisissa edellisen testiryhmän kiertämä Voimapolku voisi olla myös mielenkiintoista kiertää. Sellainen rajoite vuoden 2017 kävelyssä kuitenkin on, että aiemmin Ikaalisissa olleet eivät voi osallistua Tampereen-kävelyyn.

Oma Voimapolku tai Metsäkävely?

Suomessa on jo useita Voimapolkuja (ks. esim Suomen Mielenterveysseuran julkaisu) ja muitakin vastaavanlaisia reittejä löytyy. Lisäksi on mahdollista osallistua mm. metsäkylpyretkille, joita itsekin olen kouluttautunut pitämään. Tällaisilla retkillä tehdään mm. erilaisia aisti- ja tietoisuusharjoituksia sekä myös voimaannuttavia ja rentouttavia harjoituksia, jotka yhdessä ympäröivän luonnon ”sisäänrakennettujen” hyvää tekevien ominaisuuksien kanssa lievittävät tutkitusti stressiä, laskevat sykettä, kohottavat mielialaa sekä jopa tehostavat kehon omien puolustusmekanismien toimintaa.

Hatanpään puistoalueella voit oppia myös tunnistamaan erilaisia kasveja, mikä ei ole huono juttu sekään.

 

Tällaisiin tutkimuksiin kannattaa osallistua

Viime vuonna kävelytutkimukseen otti siis osaa 150 henkeä, ja tutkijoiden tavoitteena olisi saada vastaava määrä täyteen tänäkin vuonna. Tähän mennessä osallistuneita on lähemmäs 90, joten lisääkin mahtuu. Jotta otanta olisi mahdollisimman edustava, mukaan tulisi saada osallistujia monipuolisesti. Tutkijoiden mukaan enemmistö tutkimushenkilöistä on kuitenkin tähän mennessä ollut keski-ikäisiä naisia, joten meitä miehiä varmaankin kaivattaisiin joukkoon lisää – kannattaisihan meidänkin omaan terveyteemme vaikuttaviin asioihin kiinnittää huomiota.

Osallistuminenhan ei maksa mitään, on täysin vapaaehtoista, ja palkkioksi saapi vielä elokuvalipun. Myöskään erityistä kuntoa ei vaadita, kunhan pystyy tuon nelisen kilsaa käppäilemään omaan tahtiinsa ilman kiirettä.

Itse osallistuin niin pelkästä mielenkiinnosta aihetta kohtaan kuin mahdollisuudesta vierailla hienossa puistossa sekä ulkoilla viihtyisässä luontoympäristössä, mistä luulisin olevan pelkästään hyötyä niin fyysiselle kuin psyykkiselle hyvinvoinnille.

Esimerkiksi näkökulman vaihtaminen saattaa tuottaa uudenlaisia aistimuksia. Luontoa voi havainnoida vaikkapa maanpinnan tasolta.

 

Kaikesta huolimatta, vaikka Hatanpään puistoalueella käveleminen oli rentouttavaa, kuten missä tahansa kauniissa puistoissa, huomasin silti kaipaavani ihan perinteiseen kangasmetsään, johon pääsen aivan vaikka takaoveltani. Samaten käyminen vaikka Etelä-Konneveden kansallispuistossa tai missä tahansa paikassa, jossa ei välttämättä kuule kuin oman äänensä (eikä sitäkään, jos on hiljaa paikallaan), sopii silti rauhoittumiseen ja rentoutumiseen ainakin itselleni paremmin.

Jos kuitenkin pääsee edes hetkeksi irti arjesta ja kaupungin melusta vaikka läheiseen puistoon ja pystyy viettämään siellä aikaa ainakin puoli tuntia – joka monen tutkimuksen mukaan on ”vähimmäisvaatimus” – huomaa varmasti suotuisat vaikutukset omassa hyvinvoinnissaan ja kehossaan hyvässä lykyssä jopa ensimmäisellä kerralla. Ja mitä useammin pystyy luontoympäristössä liikkumaan, sitä enemmän hyötyä siitä on monella tavalla.

Luonto hoitaa ihmistä kuin äiti lastaan.

Ensin tutkitaan ja sitten hut…analysoidaan tulokset

Tampereen yliopiston kävelytutkimus päättynee kenttätutkimusten osalta viimeistään syyskuussa, jonka jälkeen alkaa armoton datan järsiminen. Tutkimuksen tuloksia voitaneen odottaa joskus ensi vuoden puolella, ja ne tullaan tutkija Tytti Pasasen mukaan julkaisemaan alan tieteellisissä julkaisuissa, jonka jälkeen niistä voinen jopa minä jotakin blogissani kirjoittaa.

Sitä ennen toivon, että tutkijat saavat kokoon riittävästi osanottajia myös tämän vuoden osuuteen ja että tutkimusaineistosta nousee esiin mielenkiintoisia huomioita metsäkävelyjen vaikutuksesta ihmisiin. Lopputulostahan tässä vaiheessa ei tiedä vielä kukaan, joten nähtäväksi jää.

Tampereen yliopiston psykologian oppiaineeseen kuuluvassa projektissa työskentelevät projektin johtaja, professori Kalevi Korpela (kalevi.korpela[at]uta.fi), tutkija FM Tytti Pasanen (tytti.pasanen[at]uta.fi) ja tutkimusassistentti PsK Pia Jussila (jussila.pia.m[at]student.uta.fi).

Jatka lukemista Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku Saksassa – Huh! vai Höh?


Jos tämä olisi ruokajuttu, niin voisin sanoa että ”lihaisat terveiset” Baijerista. Mutta kun ei ole, niin jääköön vain pienelle maininnalle, että kyseisessä osassa Saksaa ei paljon wihanneksilla kikkailla. Sen sijaan tämä on pieni matka kautta luontojuttu, eikä ihan tuorekaan sellainen.

Itse asiassa tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2017 helmikuulle, jolloin käväisimme Kiehtova Maisema -hankkeen järjestämällä pienellä opintomatkalla Saksanmaalla, ja yhtenä opintomatkan kohteena oli Baijerin Metsän kansallispuisto, joka sijaitsee Saksan ja Tsekin rajamailla. Kansallispuiston alue ulottuu Tsekin puolelle, jossa sillä onkin toinen nimi: Sumavan kansallispuisto. Ässän päälle pitäisi tulla shuhu-merkki, mutta en tiedä, mistä sen tähän hätään saa.

Baijerin metsän kansallispuiston ehkä jännittävin nähtävyys on puunlatvapolku, joka ei kuljekaan maan pinnalla vaan sen yläpuolella. Saksankieliseltä nimeltään vaikeasti lausuttava, mutta helppokulkuinen, alimmillaan muutamasta metristä alkava polku nousee korkeimmillaan puunlatvojen tasalle ja päättyy yli 40 metriä korkeaan näköalatorniin, josta avautuvat hulppeat näkymät pitkälle puiston alueelle ja ympärille.

Tälle polulle lähdimme opintomatkaseurueen mukana, ja vaikka en sanottavammin pidä korkeista paikoista, yritin sinnitellä mukana ainakin niin pitkälle, kun vatsa sietää. Muuten meni mukavasti, mutta torniin jäi kiipeämättä.

Erikoisin polku aikoihin

Arkkitehti Josef Stögerin suunnittelemaa kansallispuiston puunlatvapolkua ylläpitää ulkopuolinen toimija nimeltään Erlebnis Akademie AG, joka myös rakensi polun sekä munan muotoisen näkötornin. Puunlatvapolulle pääsee maksua vastaan, eli se ei ole ilmaiseksi sisään käveltävissä noin vain, kuten Suomen kansallispuistojen reitit ja polut.

Puunlatvapolun lippukassa ja sisääntuloportti. Ei koiria, rullaliustimia, roskaamista tai spaddu hampaissa kulkemista.

Oppaanamme toimi Heinrich Vierlinger, jonka nimikyltistä paistoi arvokkaan oloinen titteli ”Waldführer”. Opastus tapahtui englannin kielellä, ja Heinrich kertoi varsin seikkaperäisesti puunlatvapolun historiasta ja siitä, mitä sen varrelta löytyy.

Jo pelkästään opastauluista näkee, että kustannuksissa ei ole tingitty. Kuvassa muita vastaavia paikkoja ympäri Saksaa.

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku ei ole ainoa laatuaan, vaan vastaavantyyppisiä paikkoja on muuallakin Saksassa. Näkötornit ovat joka paikassa erilaisia, mutta periaate on sama ja käyttö maksullista. Aikuisilta lipun hinta on tällä hetkellä 9 euroa, lapsilta (alle 6 vuotta) ilmainen tai 6-14-vuotiailta seitsemän euroa.

Eli mitään halpaa hubaa polulla ja näkötornissa käynti ei sinänsä ole, mutta myös perhelippuja ja ryhmälippuja on saatavana hieman edullisemmin. Kattavan hinnaston ja aukioloajat löydät tästä linkistä (linkin ylläpitovastuu ja vastuu tiedoista EAG).

Polku on leveä ja sopii myös liikuntarajoitteisille. Kävelytie on rakennettu vahvojen pylväiden varaan ja varustettu tukevilla kaiteilla.

Puunlatvapolun kävelytien kaltevuus on niin loiva, että puustossa noustaan huomaamatta korkeammalle ja korkeammalle. Välillä on erilaisia opastauluja ja kohtia, joista näkee suoraan alas maanpinnalle, jos vaikka sattuisi unohtamaan, miten korkealla oikeasti onkaan menossa.

Paikoissa, joista näkyy alas, on myös lapsille on tehty jännittäviä ”ratoja”, joissa voi kulkea esimerkiksi karhun jäljissä. Pitemmältä polun varrelta löytyy myös suuri välitasanne, jossa on niin tietopuolisia opastauluja kuin pelkästään huvitteluun sopivia juttuja, kuten iso verkko, joka roikkuu ”tyhjän päällä” ja johon voi mennä köllimään.

Monelle lapselle kuitenkin tuntui riittävän se, että saa juosta hirveää vauhtia edestakaisin pitkin kävelytietä ja ylös näköalatorniin ja takaisin vailla holttia. Tässä kuitenkin hieman rauhallisempaa toimintaa.

Kaikkea se saksalainen keksii

Näin suomalaisittain tällainen puunlatvapolku vaikuttaa melko raflaavalta tavalta tutustuttaa ihmiset luontoon. Jotenkin puiden seassa tällä tavalla kävely minusta tuntuu hieman omituiselta, sillä näin ei juuri pääse näkemään metsää puilta, kuten maanpinnan tasalta.

Tunnelma on jollakin tapaa jopa steriili, sillä hyvin suuri osa kaikista mönkijöistä ja öttiäisistä, kuten isommistakin eläimistä liikkuu aivan muualla kuin ylhäällä latvuksissa – oravia ja lintuja tietysti lukuun ottamatta. Sademetsä on sitten asia aivan erikseen.

Kävelysilta pystyy tukevasti paikoillaan ja reitti on käytössä ympäri vuoden säässä kuin säässä – paitsi myrskyjen aikaan, jolloin reitti on suljettu.

Meneehän tämmöinen eräänlaisena kuriositeettina, mutta jos ei mietitä niinkään, mitä lisäarvoa puunlatvapolku tuo luonnosta kiinnostuneelle, niin sen sijaan esimerkkinä yksityisen toimijan käyttämisestä rakenteiden ja reitin rakentamisessa ja ylläpidossa – vaikkakin maksua vastaan – tämä eittämättä toimii.

Saksan kansallispuistojen (tai ainakin tämän Baijerin Metsän kansallispuiston) meininki vaikuttaa poikkeavan aika lailla oman maamme puistoista, ja se mikä on meille itsestäänselvyys, ei sitä vastoin Saksassa olekaan. Siinä, missä Suomessa esimerkiksi ilvekset pääsevät liikkumaan vapaasti puistossa ja sen ulkopuolella, mm. Baijerin Metsässä ne ovat ”luonnollisessa ympäristössä” aitojen sisäpuolella.

Baijerin Metsän kansallispuiston vetovoimaa ja samalla rahavirtaa puiston toimintojen ylläpitoon onkin pyritty näemmä lisäämään tällä erikoisuudella, josta en oikein tiedä, voisiko samanlainen konsepti toimia myös Suomessa. Ehkä toimii, ehkä ei.

Tornitouhua

Puunlatvapolku johti lopulta todellakin suurta munaa muistuttavan näkötornin juurelle. Tornin sisälläkin kasvoi puita, ja ainakin itselleni näkymä toi mieleen valtavan kasvihuoneen, josta kuitenkin puuttuivat seinät.

Melkoinen insinöörien päännousema se tämäkin paikka on.

Trafiikki ylös torniin ja sieltä alas oli jatkuvaa. Ja ne isin ja äidin pienet vesselit veuhtoivat jaloissa sinne tänne. Jos oma lapsi olisi ollut mukana, olisin jo aikaa sitten konahtanut, että nyt jarrua! Mieli olisi tehnyt hieman kommentoida jo muutenkin, mutta hyvinhän nuo tuntuivat pärjäävän ilman konahtelujakin. Tosin välillä jopa vaaralliselta näyttänyt lasten kurkkiminen kaiteen yli hirvitti, mutta ehkä muualla ollaan vähän liberaalimpia lasten turvallisuuden suhteen kuin meillä.

Näkymä polulta, joka jatkuu vielä tornista eteenpäin.

Minulle tuli toppi nousussa kahden kierroksen jälkeen, ja päästinkin muun porukan suosiolla menemään niin ylös kuin tahtoivat. Sen vuoksi ylempää otettuja kuvia ei minulta olekaan näytiksi, vaan ne on ottanut matkan johtajana toiminut Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakova.

Hellä hetki puunlatvapolulla jollakin pariskunnalla.

Ylhäältä tornin huipulta olikin sitten hulppeat näkymät, kuten voin hyvin uskoa käymättä itse siellä. Ehkä jonakin päivänä sulkijalihakseni sallii käymisen korkeammalla itsekin.

Komiat on maisemat!

Rahalla saa ja hevoisella pääsee

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku kaikkinensa tuli maksamaan kolmisen miljoonaa euroa. Polun käyttömaksuilla katetaan sen ylläpito ja muitakin kustannuksia, ja jos kävijöitä on miljoona vuodessa ja jokainen maksaa keskimäärin 8 euroa, on paikan takaisinmaksu kuitattu sen perusteella jo aikoja sitten. Kaikki miljoona kävijää tuskin käyvät polulla ja näkoalapaikalla, mutta hyvin moni sen tekee silti.

Suomessa voitaisiin ehkä miettiä, toimisiko vastaava malli myös meillä. Tosin voi olla, että perinteinen tapa on ja pysyy vielä pitkään, vaikka julkinen raha on vuosi vuodelta entistä tiukemmalla. Pääseehän muualle Baijerin Metsän kansallispuistoon vielä maksutta, mutta vertailun vuoksi esimerkiksi Yhdysvalloissa kansallispuistoihin pääsystä peritään maksu vaikka niissä ei mitään ihme härveleitä olisikaan.

Puunlatvapolun uloskäynti ja munatorni kuvattuna opastuskeskuksen puolelta.

Kokemuksena sekä koko opintomatka että käynti kansallispuistossa puunlatvapolkuineen jää varmasti mieleen. Onhan tuollainen ilmassa kulkeva luontopolku ja erikoislaatuinen näköalapaikka sinänsä hieno, mutta jostakin syystä se jokin siitä jäi puuttumaan.

Omasta puolestani kuljeskelen mieluiten metsässä ihan siellä missä ihmisten kuuluukin kulkea, eli jalat tukevasti maassa. Eikä näkemys johdu siitä, että korkeat paikat jotenkin heikottaisivat. Hienommalta tuo torni ja polku näyttävät ainakin markkinointikuvien perusteella ilmasta, ja jos oltaisiin käyty vaikkapa kuumailmapallolennolla, olisi wow-elämys varmasti koettu. Ehkä fiilistä latisti vielä aikainen kevät, kun lehtikään ei ollut vielä puussa ja värimaailma vaisumpi.

Tällaisissa paikoissa ei kuitenkaan tule jatkuvasti käytyä, tokkopa koskaan – elleivät paikallisesta Metsähallituksesta satu kylään pyytämään – joten siinä mielessä ihan kannattava keissi. Tarkoitushan oli muun muassa perehtyä siihen, miten muualla päin mualimata toimitaan. Joten voin ainakin erikoisena käyntikohteena suositella. Onko kokemus sitten Huh! vai Höh? – se jääköön kävijän itsensä päätettäväksi.

GOOGLE MAPSIN kartta Baijerin Metsän kansallispuistosta

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ja onhan Baijerissa paljon upeita paikkoja muitakin, eikä pelkästään niitä, joista saa baijerinschnitzeliä tai olutta. Esimerkiksi kilometrin mittainen Burghausenin linna. Mutta se on eri tarina se.

Höpö Stove


Kun kerran suuresta maailmasta tunnetaan myös retkeilijöiden keskuudessa termi ”Hobo Stove”, niin olkoon tämä meikäläisen viritys sitten Höpö Stove – kaikkien risukeitinten anoppi, if you will.

Nurkissa pyöri pitkään yksi pienikokoinen perinteikäs ”valkoisen kullan” kuljetukseen ja säilytykseen suunniteltu astia, joka paremmin tunnetaan nimellä maitohinkki. Semmoinen parisen litraa vetävä alumiinipönttö, joka on monen sisustusintoilijan huutokauppalistalla, mutta katoavaa kansanperinnettä yhtä kaikki.

Ajattelin tyhjässä päässä jo viime kesänä, että mitähän muuta käyttöä tuolle astialle keksisi kuin pitää sitä pölyyntymässä varaston hyllyllä. Nopeasti oli selvää, että jotakin retkeilyaiheista siitä pitäisi kehittää, ja itseoikeutetusti ratkaisu oli jonkinlainen risu- tms. keitin. Keittimen lopullinen malli ei ollut vielä silloin valjennut, mutta kuten monesti muutenkin, homma kirkastuu sitä mukaa kun sitä tekee.

Eipä sitten muuta kuin viivain, tussi ja kulmahiomakone elikkäs rälläkkä känsäiseen käteen ja toimintaa. Mittasin noin puolesta välistä hinkkiä kohdan, josta hinkki menisi jakoon suhteessa fifty-sixty. Eli toisesta puolesta keittoastia ja toisesta varsinainen keitin.

Maitohinkki, tonkka, pänikkä, pystö…(kuvan lähde: https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:S3400:246?lng=fi)

Tokikaan kyse ei ollut kuvassa olevasta Museoviraston pänikästä, vaan oman jemmatsuisen esineestä. Samantapainen kumminkin. No, rälläkällä meni pänikkä osiin. Ei olekaan mitään pierunkuoria nämä alumiiniastiat olleet, mutta jos mennään varsinaisiin maitotonkkiin, niiden vetoisuudet olivat kymmeniä litroja ja painokin sitten varsinkin täysinä sitä luokkaa, että maitotilojen emäntien kanssa ei kannattanut lähteä kädenvääntökisoihin tai vapaapainiin. Toiseksi olisi jääty.

Pelkiltään hinkin yläosa ei tietysti kelvannut keittimeksi, vaan siihen piti saada ilmastointi. Poralla reilusti reikiä ja sitten vielä samaisella rälläkällä reunasta siivut pois, että tuli saa paloilmaa eikä pökerry. Hinkin kansi käymään pohjasta, kun nythän homma menee ihan päälaelleen.

Vielä salmiakkiverkosta ritilä keittimeen, jonka päälle voidaan sitten laittaa niin risuja ja männynkäpyjä (ja miksei kuusenkin) kuin itse suosimaani pellettiä. Kyllä sitä vielä kissan huussiinkin riittää, vaikka vähän lainaa keittimeen.

Vieläkin ehkä tiheämpi verkko voisi olla paikallaan, että pienimmät pelletinmuruset tai risut eivät tipahtaisi verkon läpi, mutta enimmäkseen ne kyllä verkon päällä kestävät.
Hinkin pohjasta tehty keittoastia käy sinällään keittimen päälle.

Näissä vehkeissä on aina jonkinlaista kehittelyvaraa, ja hyvä niin. Kerralla jos tulisi valmista, niin mitä sitten olisi tekemistä? Keittimen päälle piti vielä leikata samanlaista salmiakkiverkkoa, jotta keitto/paistoastian alle jäisi ilmarakoa ja voisi käyttää myös hinkin halkaisijaa pienempiä astioita, esim. Trangian tai Kelly Kettlen kuppeja.

Tässä kuvassa kuitenkin vielä varaston pohjalta löytynyt ritilä.

Älä heitä vanhaa pois

Jos joskus vaikuttaa siltä, että nurkkiin kertyy kaikenlaista ryönää, jolle ei ole juuri heti käyttöä, sitä voi silti tulla myöhemmin. Vaikka mikään hamsteri en olekaan, on monelle näennäisen joutavalle tavaralle löytynyt tarkoitus lopulta, vaikka sitten vuosienkin päästä.

Jos jotakin ei tarvitse ostaa tehdäkseen jotakin muuta, vaan voi käyttää ennestään löytyviä tarvikkeita, mielestäni se on aina kestävää toimintaa. Saahan risukeittimien tekoa varten käydä ”Clasulla” tai Ikeassa ostamassa ulkoroihuja – kuten moni tekee – mutta itse tykkään kehitellä vanhasta kamasta jotakin uutta silloin, kun semmoinen innostus iskee.

Sen lisäksi, että wanhan hywän ajan maitohinkki löytyi risukeitinsavottaan, löytyi niin ikään muistaakseni 80-luvulla myynnissä olleen neliskanttisen paistinpannun mukana tullut kokoon taittuva kypsennysritilä, joka avattuna muistuttaa avaruussatelliitin lautasantennia. Semmoisen päällä voi vaikka paistaa maggaraa tai kypsennellä juureksia tms.

Hyvät on loimut.

Eli, kun seuraavan kerran kuulette sanan #hinkki, ei kannata automaattisesti ajatella, kuten eräs jyväskyläläinen komerokolumnisti, jolla on aina naiset mielessä. Sen sijaan kyse voi olla tavarasta, joka on aikoinaan ollut yksi maatilan olennaisista tarve-esineistä ja joka nyt voi olla jonkun tuurinikkarin toivetarvike.

Itse rakennellun risarin käytettävyys ja kauheus olkoon sitä vastoin katsojan silmässä. Saipahan sitä taas yhden päivän käytettyä johonkin hyödyttömään.

 

Konnevedellä taimia tonttiin 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!


Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Mietin taas, millähän tekstinpätkällä aloittaisi tämän horinan. Koska oma runosuoneni on kohjuinen, tuumailin että parempi lienee käyttää oikean runoilijan materiaalia, joka sopisi tähän tarkoitukseen. Aleksis Kiven runostahan tuo on tuo ensimmäinen säe. Ehkä artikkelikuvaa katsomalla voisi löytää perusteen sille, miksi juuri tämä runo tuli valittua.

Tänä vuonna oi maamme Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Monella paikkakunnalla tempaistaan eri tavoin juhlavuoden kunniaksi. Joillakin paikkakunnilla saatetaan istuttaa esimerkiksi juhlapuu.

Konnevedellä – jota metsien ja vesien pitäjäksikin tituleerataan – päätettiinkin istuttaa kokonainen metsikkö. Istutuspuuksi valikoitui kuusi ja istutuspaikaksi Lapunmäen maasto lähellä uuden uutukaista koulukeskusta ja suositun pururadan varrella.

Istutustempaus innosti paikalle monta yhdistystä.

Lukuisa joukko eri konnevetisten yhdistysten edustajia saapui perinteisessä suomalaisessa kesäsäässä (lue: satoi ja paistoi ja paistoi ja satoi) Lapunmäelle tiistaina 27. kesäkuuta klo 18.00 alkaen istuttamaan oman taimensa ravinteikkaalle ja aurinkoiselle kasvupaikalle.

Paikassa tulee kasvamaan toivon mukaan sadan vuoden päästä uljas kuusikko. Kaikkein pienimmät mukana olleet ehkä saattavat sen nähdäkin.

Taimivakka paakkutaimineen, kolme kuokkaa ja istutusputki odottamassa istuttajia.

Kullekin taimelle oli varattu omat mättäänsä, jonka vieressä olevaan merkkipaaluun merkittiin sitten järjestysnumero, jotta tiedettäisiin jatkossakin, kenen istuttama taimi on kyseessä.

Ensimmäisenä oman taimensa istutti Konneveden Reserviläiset ry.

Kaiken kaikkiaan istuttamaan ilmoittautuneita yhdistyksiä oli lähemmäs 30. Ihan jokaiselta yhdistykseltä ei ollut omaa edustajaa paikalla, mutta muut avustivat istuttamisessa heidän puolestaan. Lista kaikista ilmoittautuneista yhdistyksistä on tämän jutun lopussa.

Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen edustaja, metsäasiantuntija Juho Laitinen oli paikalla opastamassa istutuksessa sekä tekemässä tarvittavat merkinnät taimien istutusmättäiden viereisiin tolppiin.

”Siitä se ajatus sitten lähti”

Mistä sitten idea kokonaisen kuusikon istuttamiseen sai alkunsa, sillä yleensähän tosiaan istutetaan vain yksi puu? Syyttää saadaan kaiketi Konneveden kunnansihteeri Jouko Hyppöstä, Viime vuoden puolella kunnassa pidettiin ideapalaveri, mitä juhlavuoden kunniaksi kunnassa voitaisiin tehdä.

Hyppönen totesi puolileikillään, että kun Konnevedellä ovat viime vuosina tahtoneet myrskyt tehdä tuhojaan ja kaataa metsää, niin tällä kertaa toimittaisiin toisin päin eli istutettaisiin sitä.

Kuusikon istuttaminen yhden puun sijasta sai kannatusta, ja vaikka on epävarmaa, miten monta puuta on todella vielä sadan vuoden päästä pystyssä, aina kannattaa yrittää ja toivoa. Jokainen yhdistys voi seurata oman puunsa kasvua, ja myöhemmin tänä vuonna alueen ympärille tullaan rakentamaan pisteaita sekä taimikkoa siistimään jatkossa niin, että mitään muita puita ei paikassa kasvaisi kuin istutuskuusia.

Syksymmällä yksi tärkeimmistä taimikonhoidollisista toimenpiteistä on taimikon heiniminen eli uusien taimien kasvua haittaavien heinien niitto tai käsittely muulla tavoin, kuten esimerkiksi tallomalla. (ks. esim. https://www.storaensometsa.fi/heinikko-pois-taimien-paalta/)

Sukupolvelta toiselle

Istuttajien ikäjakauma vaihteli taaperoikäisestä lähemmäs sataa, mutta tällainen tapahtumahan on juuri monen sukupolven tilaisuus. Yhtä lailla nuoret kuin vanhemmatkin voivat näin jättää jälkensä tuleville polville.

Nuoren polven edustajiin lukeutui esimerkiksi Matias Tikka (artikkelikuvassa), joka tarttui innokkaasti toimeen ja taimeen sekä pottiputkeen ja oli valmis auttamaan myös muita istuttajia. Taisipa Matiaksen käsien kautta maahan jäädä juurtumaan useampikin taimi.

Ikähaitarin yläpäätä vastaavasti edusti 96-vuotias Kalle Varis (kuvassa vasemmalla).

Itse olen jo siinä iässä, että 100 vuoden päästä kasvan jo horsmaa ja tattia, mutta ehkä jos elän ja terveenä olen, voisin vielä puolen vuosisadan päästä käydä muistelemassa, mitä yhtenä kesäkuisena iltana Konnevedellä tehtiin kotimaamme kunniaksi. Kokemuksena istuttajajoukon pienimmille oman taimen istuttaminen jää toivottavasti mieleen loppuiäksi.

Taimien istuttajayhdistykset

1. Konneveden Reserviläiset ry
2. Sotainvalidien Veljesliiton Konneveden osasto ry
3. Suomen Punaisen Ristin Konneveden osasto ry
4. Sirkkamäen kyläyhdistys ry
5. MTK-Konnevesi ry
6. Konneveden 4H-yhdistys ry
7. Konneveden Kotiseutuyhdistys ry
8. Konneveden Sotaveteraanit ry
9. Konneveden Eläkkeensaajat ry
10. Konneveden Riistanhoitoyhdistys ry
11. Konneveden Moottorikerho/Urheiluautoilijat ry
12. Rantin Rämpijät ry
13. Konneveden seudun vanhustenkotiyhdistys ry
14. Ilomäen Erä ry
15. Konneveden Hevosystäväinseura ry
16. Jyty Konnevesi ry
17. Eläkeliiton Konneveden yhdistys ry
18. Konneveden Kristilliset Eläkeläiset ry
19. Konneveden Ammattiautoilijat ry
20. Konneveden Urheilijat ry
21. Konneveden Ampujat ry
22. Konneveden vasemmistoliitto ry
23. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Konneveden paikallisyhdistys ry
24. Siikakoski-Puteron osakaskunta
25. Konneveden Työväenyhdistys ry
26. Keskustan Konneveden kunnallisjärjestö ry
27. Konneveden kokoomus ry
28. Särkisalon kyläyhdistys ry

Lisäksi Konneveden kunta istutti taimet 29–32.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.