Kaikki kirjoittajan Mikko Lemmetti artikkelit

Elämän säätäjä, entinen kääntäjä, nykyinen ympäristöihminen – tavalla tai toisella. Tyhjään päähän mahtuu paljon ajatuksia, joista joitakin laittelen ylös tänne blogiin. Metsäkylpy Suomi- ja Forest Bathing Finland -omistaja ja ylläpitäjä sekä Retkipaikka.fi-blogisti ja eräopasopiskelija.

3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Mustikkavuorella Hanhitaipaleella on muutakin kuin mustikkaa


Mustikka-aika alkaa olla ohi, mutta luolien aika ei. Nimittäin taas kerran yllätin iloisesti itseni löytämällä Rautalammin Hanhitaipaleelta Mustikkavuori-nimisen paikan rinteiltä hienon luolan.

Horisin jo viime vuonna eräässä jutussa, miten runsaasti Rautalammilla on monenlaisia luonnonmuodostelmia, ja tietysti luoliakin. Vielä silloin en kuitenkaan itsekään osannut arvata, miten paljon niitä itse asiassa onkaan, kun saa käytettyä vain tarpeeksi aikaa ja vaivaa etsimiseen.

Onhan alueen geologia erittäin otollinen luolien syntymiselle. Vaikka monet luolista eivät yllä koossa kansallisella listalla kovin korkealle, ehkä määrässä kuitenkin tavallista ylemmäs. Minulla on joka tapauksessa aavistus, että jotakin suurta on vielä löytämättä.

Rottinkisauva käteen, gps-laite toiseen ja menoksi

Kun lähden luolia etsimään tai ylipäänsä louhikoille, pyrin pitämään mukanani joko modernimpaa vaellussauvaa tai sitten perinteistä rottingista tehtyä suksisauvaa sommalla tai ilman. Se on yllättävän hyvä apuri paikoissa, joissa ei voi välttämättä tietää, mitä milloinkin askeleen alla on. Hyvinkin usein sammalen alla piilossa voi olla metrinen monttu, jossa koipi voipi katketa, jos oikein huonosti käy.

Tämänkertaisen etsintäreissun suuntasin Rautalammin Hanhitaipaleella sijaitsevien Kaupparisenvuoren ja Mustikkavuoren maastoihin, koska lähistöltä olen jo löytänyt monta muuta mahtavaa paikka luolista valtaviin hiidenkiviin asti. Todennäköisyys uusien luolien löytymiseen olisi siis suuri. Viime viikolla bongattu hiidenkivi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkä kolmea pilkku neljäätoista, eikä tämänkertainen löydös paljon siitä jälkeen jäänyt.

Painuin puskaan Tampintien mutkasta läheltä Pitkä-Kaupparisen järven eteläpäätä suunnaten Mustikkavuoren itäpuolen rinnettä kohti.  Minkäänlaista ennakkotietoa mistään luolasta ei ollut (kuten yleensä viime aikoina), joten arvalla mentiin. GPS:n jäljestä kotona katsomalla huomasin, että olinkin kävellyt melko lailla suoraan luolan löytymispaikalle, noin sata metriä tieltä ja noin 30 metriä korkeussuunnassa ylempänä.

Mistäpä tämänkään olisi tiennyt, ellei olisi omin silmin nähnyt.

Tasamaatahan tuo vuorenrinne ei luonnollisestikaan ole, eli pientä kiipeilyä ja tasapainoilua oli harrastettava. Sauvasta oli paljon apua. Vaikka en vielä siinä vaiheessa tiennytkään, niin ensimmäisten pystysuorien kallioseinämien kätköistä tulisin löytämään jännittävän paikan.

Kiire ei ole hätäisen hommaa

Etsintähommiin olin varannut vain kaksi tuntia aikaa, joten olisi tietysti ollut ehkä paikallaan liikahdella rivakamminkin, mutta tällaisissa paikoissa se ei vain onnistu. Lenkin pituudeksi tuli metsässä vain kilometrin verran mutta aikaa meni todellakin pari tuntia.

Kun saavuin ensimmäiselle jyrkänteelle, ajatuksena oli vain laittaa merkintä gps:ään ja tulla paikalle uudestaan myöhemmin, mutta päätin onneksi tutkia paikkaa tarkemmin. Katsoin yläpuolelleni kohoavaa kalliota, jossa oli selkeä halkeama. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja herätti kysymyksen, miten pitkä halkeama on ja mitä mutkan takaa löytyy. Selvitettyäni turvallisen reitin halkeamalle nousin ylemmäs ja kurkistin nurkan taakse.

Että tämmöinen tapaus tällä kertaa.

Sieltä löytyi juuri se, mikä pitikin. Tosin luolan suulle oli vielä viitisen metriä matkaa, joten en tiennyt, miten iso tai pieni tai minkään muunkaan lainen paikka suuaukon takana oli ennen syvempää tutkimista (kirjaimellisesti).

Luolaan johtavan kapeikon yläpuolella näytti olevan kiilaantuneena iso kivi, jota en olisi halunnut saada niskaani. Enkä muitakaan kiviä, joita suuaukon yläpuolelle oli kertynyt. Piti vain luottaa siihen, että ne eivät putoaisi. Yksin seikkaillessa on tietysti aina vaara olemassa, että jää kiven alle eikä voi viheltää sitten kun sattuu.

Rohkea rotan syö.

Eipä siinä muu auttanut kuin otsalamppu päähän ja rohkeasti sisään. Kuulostelin kyllä ennen sisään menoa, että kuuluuko luolasta murinaa tai sähinää. Ei kuulunut onneksi kumpaakaan. Aina pitäisi periaatteessa olla kaveri mukana, mutta käytännössähän se ei tahdo onnistua. Tämmöiset paikat eivät välttämättä nappaa oikeita luolaharrastajia, ja muut eivät sitten innostu muuten tai ovat niin matkan päässä, että pitäisi olla isompata sorttia tiedossa ennen kuin latukka liikahtaa.

Tämä paikka menee varmasti omaan luolalistaan.

Sievä pikku kammari

Sisältä paljastui sitten pienoinen yllätys. Olin arvellut, että luola olisi todella pieni, mutta se ei pitänyt täysin paikkaansa. Arviolta alle kaksi metriä kanttiinsa pohjan alalta sekä vähintään istumakorkea ”eteinen” liittyi suuaukolta katsoen oikealle alas ja syvemmälle kallion sisään viettävään osuuteen.

Luola jatkuu tuonne.

Jos meitä olisi ollut kaksi, niin olisin yrittänyt joko itse tai yllyttänyt kaverin menemään kapeasta raosta eteenpäin. Siitä nimittäin saattaisi päästä luolan osaan, jossa on enemmän kuin tarpeeksi seisomatilaa. Mitään latotansseja peräkammarissa ei vastaavasti mahdu järjestämään, korkeintaan lambadaa paritanssina voisi yrittää.

Olisiko luola neljästä viiteen metriä syvä kyseiseen suuntaan? Olen aika kehno arvioimaan etäisyyksiä ja mittoja, mutta kun ei ole mitään teknologista vimpainta kuten laserkeilainta. Olisi mielenkiintoista joskus tämmöisiä paikkoja päästä skannailemaan ja nähdä, mitkä ovat luolan mitat ja muodot niin kuin kone ne näkee.

Tutkittavaa jäi vielä.

Olisinpa ottanut järkkärin mukaan, mutta nyt oli tyytyminen vain erinomaiseksi luolakameraksi osoittautuneeseen kolmosversion GoProhon ja kuvanlaadultaan surkeahkoon Canonin PowerShot -pokkariin. Tai vähintään olisi pitänyt olla kaksi pikku jalustaa matkassa aikavalotuksille. Alla olevasta hämppiksenverkosta ja itse hämppiksestäkin olisi tullut jopa tarkka kuva. Mutta se on nyt sitten mikä se on.

Ehkä pieni kuvakoko antaa vähän epätarkkuutta anteeksi.

Luola päivässä, kaksi parhaassa

Sisällä luolassa oli – kuten arvata saattaa – lähestulkoon hiljaista. Nimittäin hetken aikaa siellä oltuani alkoi kuulua pörinää ympäriltä, ja joitakin kärppäsiä tai mitä lienevät olleet, kävi lentelemään luolassa edestakaisin. Valon houkuttelemina ehkä aktivoituivat. En huomannut muita elukoita, kuten liuskayökkösiä, joita oli esimerkiksi Ukonvuoren Pirunpesässä.

Huomioni kiinnittyi ihan muihin asioihin luolassa, joten huomasin vasta valokuvasta luolassa olleen hämähäkinverkon keskellä päivystäneen, olisiko ristilukin. Aika iso kaveri se oli, enkä hirveästi pidä hämähäkeistä, joten hyvä ettei tarttunut päähäni luolassa könytessä.

Olin erittäin tyytyväinen päivän saaliiseen siksikin, että ehdin etsiä luolaa vain lyhyen aikaa kunnes sen löysin. Halusin vielä jatkaa matkaa, joten poistuin peruuttamalla varoen tökkimästä yläpuolellani olevia kiviä. Mustikkavuoren mahtavat jyrkänteet ja luolalta parinsadan metrin päässä oleva louhikko kätkevät varmasti sisäänsä vielä lisää yllätyksiä löydettäväksi. Eikä vielä koko vuorta edes tullut kierrettyä, kiivettyä ja tongittua!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

P.S. Miksi en laita paikasta karttalinkkiä? Siksipä, että jos näkee hieman vaivaa sen löytämiseksi, uskoisin, että se on palkitsevampaa sillä tavalla. Kyllähän tuossa jutun alussa lienee riittävästi vihneitä sellaiselle, jota aihealue oikeasti kiinnostaa.

 

Luonnon oma seikkailupuisto – Tankolammin pesäluolat


Kun luontoäiti pelasi jääkaudella omaa Tetristään, siinä eivät välttämättä kaikki palikat asettuneet nätisti päällekkäin. Kun kyse on isoista kivistä, niin hyvin suurella todennäköisyydellä kivien alle ja väleihin muodostui isompia ja pienempiä luolia ja onkaloita. Konnevedellä sijaitsevan Tankovuoren lähistöllä, sen ja Ala-Tankonen-nimisen lammen väliin, on aikoinaan muodostunut louhikoita, joilla olen käynyt monesti aiemminkin malttamatta tutkia paikkoja kunnolla – kunnes nyt.

Kun kerran syyskuun päivät näyttävät olevan aurinkoisempia ja lämpimämpiä kuin kesällä konsaan, mikäpä on oli käydessä tutkimassa kivikkoa ihan ajan kanssa. Tosin paikka on myös melkoinen hirvareiden paratiisi näihin aikoihin, joten niiden pörähtely ja kömpiminen hiuksissa, niskassa, korvissa, partakarvoissa jne. hieman ottaa pattiin. Vaan ei liikaa.

Selkeästi toisistaan erillään olevat kaksi isompaa louhikkoa kätkevät sisälleen jos jonkinlaisia sopukoita, joista muutamiin mahtuu jopa äijä sisään. Mitään monen hengen luolia ei toistaiseksi vielä ole löytynyt, mutta en pitäisi ihmeenä, jos jossakin välissä tutkimalla semmoisiin törmäisikin. Siitä huolimatta löysin edes yhden semmoisen, johon pääsi kirjaimellisesti maan alle.

Tähän luolaan kannattaa mennä haalari päällä.

Jo kesällä hankkimani Dimexin kokohaalari tuli viimeistään nyt tarpeeseen, sillä ryömin turpeeseen, joka oli sekä märkä että likainen. Juuri ja juuri tarpeeksi iso reikä maassa johdatti minut pikkuruiseen pesäluolaan, johon oikein paljon Rexonaa käyttämällä olisi voinut ehkä toinenkin ihminen mahtua.

Tervetuloa tupaan! sanoi peikko.

Jos haluaisi piiloon hetkeksi maailman pahuutta (ja puhelinmyyjiä), tämmöinen pesäluola olisi siihen ihan passeli.  Toki luolan suuaukko kun on ylhäällä, voi olla melko varma, että kaatosateella luolassa vettä riittää. En silti halunnut sitä jäädä odottelemaan. Auringonpaiste on paljon kivempaa.

Ulostauduttuani ensimmäisestä kolosesta siirryin toiselle, johon pääsi sentään horoskoopiltaan vaaka-asennossa. Päivän toinen luola oli kahden ison kiven väliin muodostunut muutaman metrin syvyinen onkalo.

Ei tännekään aurinko aina paista.

Sen verran hämärää oli myös tässä luolassa, että lamppua kannatti käyttää. Eksymään ei sitä ilman kuitenkaan luolan syövereihin olisi päässyt, sillä muutaman metrin pituinen luola ei käytännössä jatkunut edes sivuille niin paljon, että ryömimäänkään olisi päässyt.

Seuraava etappi olikin sitten näkyvämmällä paikalla noin parinsadan metrin päässä edellisestä. Nimittäin siirtokivi, joka lepää vain kolmen aluskiven päällä, kuten yllättävän moni kaltaisistaan. Kaksi ei riitä, eikä neljää tarvita. Siispä kolme. Tosin yksi kivistä oli jo haljennut varmaankin painon alla, eivätkä muutkaan välttämättä enää tuhatta vuotta isoa murkulaa niskassaan kannattele.

Lohkare on isompi kuin miltä kuvassa näyttää.

Kiven alle pääsee kyllä ryömimään, ja siellä kannattaakin käydä, jos ei pelkää, että aluskivet juuri silloin hajoavat lopullisesti atomeiksi. Nimittäin sisällä ovat näkyvissä erittäin voimakkaat uurteet, jotka näyttävät aivan kuin Godzilla olisi käynyt teroittamassa kynsiään kallioon.

Muinaismonsterin raapimispuu, tai siis -kivi.

Jääkauden jälkiähän nämäkin juomut ovat hyvin todennäköisesti.  Kiven välissä ei tehnyt silti mieli maleksia pitempään, jos kuitenkin se siitä olisi liikahtanut…

Ja eikun etiäppäin sanoi konduktööri ravintolavaunussa. Päivän päänähtävyys olikin aivan lähellä, nimittäin tämän paikan oma ”pirunkammari”. Nimeähän luolalle ei ole annettu ainakaan karttoihin, eikä sitä myöskään Kejosen ja Kesäläisen luolakirjasta löydy. Joten menköön toistaiseksi pirunkammarina.

Oikein sievä pieni pirunluola.

Selvästi sekä Korpilahdella sijaitsevaa Kammarvuoren luolaa ja Konnevedellä sijaitsevaa Isomäen luolaa ainakin suuaukoltaan muistuttava pesä häviää selkeästi koossa molemmille, mutta voittaa siinä mielessä, että ehkä vasta nyt pääsee julkisuuteen.

Noin metrin paksuisen laakean kiven alle muodostunut luola ei siis koollaan pröystäile, mutta veikästi se osaa piiloutua katseilta, sillä sitä pitää lähestyä oikeasta suunnasta sen huomatakseen. Sisälle mahtuu ihan hyvin istumaankin, vaikka keskellä luolan lattiaa on teräväreunainen kivi, joka itsessään ei kankun alla kovin mukavalta tunnu. Siksipä on parempi istahtaa sen viereen.

Kyllä tämä aina kotiolot voittaa. Tai sitten ei.

Luola ei ole umpiperäinen, vaan siitä näkyy läpi. Toiselta puolelta luolaa ei ehkä ulkoapäin huomaakaan ensimmäisenä, vaan huomio saattaa kiinnittyä ensin upeaan kallioimarrekasvustoon, joka ympäröi luolaa.

Kallioimarteet imartelevat luolaa.

Vasta sitten paikkaan erehtynyt kulkija saattaa havaita hieman kuperan kiven alla olevan mustanpuhuvan reiän. Tästä suunnasta huomasin itse ensimmäistä kertaa luolan vain muutama päivä sitten, ja olin löydöstä erittäin innoissani, kuten arvata saattaa.Tämmöiset paikat ovat muuallakin ansainneet oman nimensä, joten miksei tämä?

Tokihan niistä lienee runsaudenpula, kun oikein alkaa yhteen ynnäillä, ja vaikka itsekin tykkäisin löytää reippaasti suuremman luolan, olin oikein tyytyväinen tähänkin. Sitä paitsi tätä kirjoittaessani eilen törmäsin sellaiseen mörköön Rautalammilla, että meinasi tulla mämmit punttiin. Siitäpä sitten jossakin välissä ja yhteydessä tarkemmin.

Mutta, jos haluaapi viettää muutaman tunnin paikassa, jossa on vaikka sun minkälaisia koloja, ja vielä jää salaisuuksia jäljellekin, huonompiakin paikkoja varmasti on kuin tämä. Saa raitista ilmaa, hirvikärpäsiä ja sykettä nostattavaa liikuntaa, kun kiipeilee kivillä ja kallioilla, välillä tunkeutuen kiven sisään.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kiveen. Taaskaan.

Sijainti: N=6939760.383, E=451210.857
(ETRS-TM35FIN)

Kalankasvattajien jokasyksyinen savotta


Sanon heti alkuun, että en ole mikään oikea kalamies ja kalastusaiheiden asiantuntija (ja sen kyllä huomaa). Siksipä tämäkin juttu pohjautuu kuvia lukuun ottamatta lähdeaineistoon. Siitä huolimatta ajattelinpa pienen horinan kirjoittaa, kun kohdalle sattui – nimittäin tilaus mennä kuvaamaan taimenen poikasten rasvaevän leikkuuta. Tämä kirjoitus on vain kuvaus tapahtumasta ja yleisesti rasvaevän leikkauksesta, eikä sen ole tarkoitus olla kannanotto kalastonhoidollisten toimenpiteiden, järvilohen ja -taimenen suojelun ja vastuullisen kalastuksen puolesta tai sitä vastaan.

Taimenhan on komia kala jo poikasena, ja sitä komiammaksi se vain tulee, mitä isommaksi kasvaa. Eipä ihme, että se on haluttu kala monen kalastajan mielestä. Niinpä sitä on kalastettukin paljon.

Taimenen poikasia, joilta ei vielä ole rasvaevää leikattu. Oikeanpuoleisimman poikasen rasvaevä näkyy selvästi punaisena.

Järvitaimenen, kuten muutkin lohikalat, tunnistaa hyvin kalan selässä olevasta ns. rasvaevästä. Järvilohen ja -taimenen rasvaeviä on leikattu niin Suomessa kuin Ruotsissa jo pitkään. Leikkauksen tarkoitus on auttaa kalastajia erottamaan luontaisesti lisääntyneet kalat kasvatuskaloista, ja sellaiset kalat, joilla on rasvaevä tallella, tulisi suositusten mukaan laskea takaisin vesistöön kasvamaan ja lisääntymään luonnonmukaisesti (mm. Kalastus.com).

Villiä järvitaimenta halutaan suojella myös Rautalammin reitin vesistöissä. Rasvaeväleikkaukset kuuluvat uhanalaisten kalalajien suojelutoimenpiteisiin. Muita suojelutoimenpiteitä ovat mm. alamittarajoitukset, väkäsettömien koukkujen käyttäminen, kahluurajoitukset jne. Tarkempia tietoja järvitaimenesta ja sen eteen tehtävästä työstä voi lukea Konneveden kalantutkimus ry:n Järvitaimenesitteestä.

Ei hätäisen hommaa

Olimme sopineet, että ilmestyn paikalle puolen päivän aikoihin. Jo silloin olivat talkoolaiset ennättäneet käsitellä lukuisia poikasia, mutta vielä niitä riitti. Olin kuulevinani, että yhden päivän aikana oli tarkoitus käsitellä noin 3 000 poikasta. Siinä sitä saa kynsisaksia nipsutella aika tovin. Rasvaevän leikkaus nimittäin tapahtui ihan tavallisilla pienillä ja käyräteräisillä kynsisaksilla.

Eväleikkaus on tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa työtä. Ja aikaa vievää.

Kalanpoikaset nostettiin isommista altaista ns. anestesialiuokseen, jossa ne saivat olla ennen leikkaamista. Rauhoitettujen poikasten rasvaevien leikkaaminen on helpompaa mukavampaa niin leikkaajan kuin kalankin näkökulmasta.

Leikkaamisen ei ole todettu vallalla olevan tietouden mukaan aiheuttavan kaloille fyysisiä tai henkisiä vaurioita, mutta tähänkään asiaan en ota sen enempää kantaa, koska en ole kala tai kalantutkija. Näin kyllä itse, että leikkaajat olivat hyvin hellävaraisia ja tarkkoja kalojen kanssa. Samoin olin itsekin, vaikka leikkasin vain muutaman kalan rasvaevät, jotta pääsisin hommasta jyvälle.

Kalat ovat niin pieniä ja liukkaita, että piti olla varovainen, ettei puristaisi liikaa tai satuttaisi kaloja. Otteen piti silti olla napakka ja varma.

Evänleikkaus ei ole siis hätäisen hommaa, varsinkin, jos ja kun leikattavia yksilöitä on tuhansia. Samanlainen savotta on käynnissä monessa paikassa muuallakin Suomessa, ja Ruotsissahan rasvaeviä on leikattu esimerkiksi Vänern-järven alueella jo parisenkymmentä vuotta.

Jos järven nimi kuulostaa tutulta, se oli yksi perskoulun pakollisista litanioista, jotka piti muistaa, kun kysyttiin, mitkä ovat Ruotsin suurimmat järvet. Nehän olivat siis Vänern, Vättern, Hjälmaren ja Mälaren. Eipä sieltä maantiedon tunnilta paljon muuta sitten mieleen jäänytkään.

Kukahan taistelee tämänkin poikasen kanssa siiman toisessa päässä, jos kala pääsee kasvamaan saaliskokoon.

Liukuhihnatyötä

Rasvaevänleikkaus näytti hyvin pitkälti liukuhihnatyöltä, eli haavin käyttäjä (ei siis välttämättä haavimies) nosti poikaset ensin isosta verkkoaltaasta ”normaalivedestä” rauhoittavaan kylpyyn, minkä jälkeen poikaset jaettiin leikkaajille, jotka puolestaan siirtivät leikatut poikaset uuteen vesiastiaan. Tästä astiasta ne kaadettiin takaisin toiseen isoon verkkoaltaaseen, josta lopulta matka jatkui lopulliseen istutuspaikkaan. Hyvin näyttivät virkoavan vaikka olivat hetken olleet pökerryksissäkin.

Sinne meni taas vadillinen.

Leikkaajat puolestaan leikkasivat sen kuin ehtivät. Pidettinhän me kumminkin välissä lounastauko maittavan lohisopan kyydittämänä, mutta saksien napsutus jatkui muulla poppoolla vielä pitkälle iltaan senkin jälkeen, kun minä poistuin paikalta.

Kestävää kalastusta

Melko tuore kalastuslaki ja kalastusasetus säätelevät kalastusta koko maassa monella tavalla. Joidenkin mielestä ehkä liiankin tiukasti – joidenkin mielestä ei siltikään tarpeeksi – mutta tähänkään asiaan en ota kantaa puoleen tai toiseen. Kalastusasetuksessa mainitaan myös rasvaevän leikkaus.

Jotta siis luonnollisesti kasvaneet ja lisääntyneet arvokalat voitaisiin erottaa kasvatetuista ja päästää takaisin vesistöön, jos niitä sattuu saaliiksi saamaan, on rasvaevän leikkaus tarpeen. Tutkimuksissa on havaittu, että rasvaevättömät kalat erottaa yleensä selkeästi rasvaevällisistä, vaikka poikkeuksiakin on.

Jos siis siiman toisesta päästä löytyy uhanalainen kalalaji, jolla on selkeästi rasvaevä paikallaan, se on parasta laskea takaisin veteen. Vapauttamista ei kuitenkaan voi tehdä miten sattuu, vaan siihenkin on olemassa hyvät ohjeet ja suositukset esimerkiksi Suomen vapaa-ajan kalastajien keskusjärjestöllä. Samasta aiheesta löytyy myös YLE:n artikkeli.

Mielenkiintoinen kokemus

Enpä tosiaan ollut aiemmin rasvaevän leikkuuta nähnyt saati päässyt tekemään. Mielenkiinto hommaan kuitenkin syttyi, ja jos jotakin talkootyötä pitäisi valita tekevänsä, niin ei tuo pikkusaksien nipsuttelu siitä raskaimmasta päästä kaiketi ole. Ja onhan siitä eittämättä hyötyäkin järviemme ja jokiemme komistuksille ja tottakai myös kaloille.

Jos jutussa on asiavirheitä, korjaan ne mieluusti. Oppihan se sorsanpoikakin uimaan yrityksen ja erehdyksen kautta.

Aamu-usvasta auringonpaisteeseen – maastopyörillä Saarijärven ja Multian erämaissa


Meillä oli eräopaskoulutuksessa lähiviikon yhtenä ohjelmanumerona maastopyöräilyä ja pyöräsuunnistusta. Maastopyöräilyaficionadot tosin sanovat, että metsäteillä ajaminen ei ole maastopyöräilyä, mutta ainakin pyörät olivat maastopyöriä. Sekaan mahtui jopa yksi läskipyörä. Reitiksi valikoituivat Saarijärven seudun lukuisat (ja pitkät) metsäautotiet, joiden varrella oli monta kivaa ja kaunista paikkaa.

Meillä oli peräkärryllinen maastopyöriä mukana, kun ajoimme lähtöpaikkaamme Saarijärven ja Multian rajamaille lähelle Kulhanvuorta. Kuten aamut yleensä tähän aikaan vuodesta syyskuun puolella, myös pyöräilypäivän aamu oli kylmä ja sumuinen.

Kartoissa näkyivät reitin lisäksi myös rastipisteet, ja erillisellä paperilla olivat rastitehtävät.

Porukka jaettiin taistelupareihin, jotka saivat kukin kartan tehtävineen. Aikataulullisesti tavoitteena oli päästä reitiltä takaisin suurin piirtein iltapäivä neljään mennessä, mutta aiemmilla vastaavilla reissuilla kuulemma oli mennyt pitempäänkin. Jokainen pari sai lähteä heti kun tunsi olevansa valmis.

Ensimmäinen siirtymätaival ensimmäiselle rastille oli gps:n jäljestä mitattuna jopa kolmannes kokonaismatkasta, eli noin 10 kilometriä. Päästessämme pyörien selkään hieman yli aamuyhdeksältä, ilmassa oli vielä runsaasti kosteutta, eikä sumu ollut vielä haihtunut. Olisi ollut oppikirjanmukainen metsäkanalinnustussää, jos vielä olisi saanut metsästää. Mukana ei kuitenkaan ollut edes pyssyä saati parempaa kameraa, joten linnut saivat jäädä rauhaan kahdella tavalla.

Maisemakuvia sentään sai, mutta oli harmillista, että niin metsot, teeret kuin hiirihaukat jäivät pyörän selästä kuvaamatta.

Siirtymätaipaleella näimme niin teeriä, metson kuin pari hiirihaukkaa. Kameran kanssa pitäisi tehdä keikka uudestaan jonain päivänä, jos vain kelit sallisivat vielä. Ja miksipä eivät sallisi, sillä taitaa olla melkein sääntö kuin poikkeus, että syyskuussa ovat Suomen ”kesän” parhaat kelit.

Syksy pani parastaan Salmijärvellä

Maastopyörät rullasivat pehmeästi pitkällä metsäautotiellä. Ensimmäinen rasti oli merkitty jo Multian puolella olevan Salmijärven rantaan. Se oli lähellä järven eteläpäätä olevassa lohkareikossa, joka ei kartalla näyttänyt juuri miltään, mutta paikan päällä oli todellinen yllätys.

Salmijärvelle päästyämme mukaamme oli lyöttäytynyt jo toinen pyöräilijäpari Jarin ja Jukan voimin. Nelistään parkkeerasimme pyörämme sopivalle levikkeelle Salmijärven länsipuolella ja aloimme suunnistaa kohti rastimerkkiä. Jättäydyin muusta porukasta tarkoituksella jälkeen ja päätin katsoa, mitä muuta paikasta löytyisi ennen varsinaista rastia. Ja löytyihän sieltä, mm. iso siirtolohkare, joka lepäsi pienempien kivien ja peruskallion päällä niin, että lohkareen alle jäi tilaa useammankin henkilön ryömiä täysin suojaan.

Jääkauden jälkiä nämäkin.
Parempi kiven alla kuin tossun alla?

Isoa kiveä riittävästi äimisteltyäni liityin muiden joukkoon paikassa, joka osoittautui todella mainioksi paikaksi. Lisää suuria kiviä ja mitkä maisemat!

Aivan upea paikka!

Sumu oli jo hälvennyt, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lammen vesi kimmelsi ja lämmintä oli kuin kesällä. Rastipisteellä oli kasvien tunnistustehtävä, joka taisi meikäläiseltä mennä vähän vasemmalla kädellä, koska ihastelin niin paljon paikkaa ja syksyn upeutta.

Tänne voisin tulla uudestaankin – ja suositella muidenkin tekevän niin.

Vähän evästä naamariin, vettä putelista ja takaisin pyörille, jotta päästäisiin jatkamaan. Vaikka tähänkin paikkaan olisin voinut jäädä koko päiväksi. Seuraavalle rastille olikin sitten lyhyempi, noin neljän kilometrin matka.

Joensuonkankaan luontopolku ja mahtavat puut

Toinen rasti oli reilun parin kilometrin mittainen Joensuonkankaan luontopolku. Enpä ollut paikasta kuullutkaan aiemmin, mutta ehkä olisi pitänyt. Nimittäin esimerkiksi aika makeita kelopuita ja vielä eläviäkin sellaisia löytyy polun varrelta! Löytyypä polulta lisäksi entinen kotkan pesäpuu, joka on rauhoitettu ja myös erikoisesti kasvava Tapion pöytäkuusi.

Joensuonkankaalla piisaa näitä mahtavia keloja.
Pituuskasvun toinen ääripää lienevät omalaatuiset pöytäkuuset, jotka kasvavat vain sivusuunnassa.

Helppokulkuisella luontopolulla on mukava liikkua varsinkin aurinkoisessa ja kuivassa säässä. Oman säväyksensä toki antaisi vesisade tai sitten kulkeminen paikassa lumisena pakkaspäivänä.

Luontopolun varrella seurueemme sen kuin kasvoi, sillä myös Anne ja Markku olivat löytäneet paikalle kierrettyään rasteja toista kautta. Sitten meitä olikin jo kuusi.

Kangasjärven hiekkakankaat

Joensuonkankaalta siirryimme taas kohtalaisen pitkän välin Kangasjärvelle, jonka rantamille vei pehmeähiekkainen (tai olikohan jo hiesuinen) tie. Kangasjärven alueella mäntykankaat olivat avoimia ja valoisia, ja harvennusta oli tehty jossakin vaiheessa ihan huolella. Maastosta saattoi huomata, että kyse on erittäin hiekkaisesta maaperästä, jossa ei ole paljon kiviä. Saattaa hyvinkin olla vanhaa jäätikön reuna-aluetta. Lähistöltä löytyykin soranottopaikka.

Minulla oli mukana risukeitin – pelleteillä tottakai – jolla sain keitettyä itselleni niin kahvit kuin kuumat vedet teenjuojalle. Joillakin oli termarissa kahvia. Risukeittimellä paistui luontevasti myös retkeilijän perusvihannes.

Kangasjärvenkankaan hakkuuaukkoa. Hiekkamonttu jää kuvaajasta takaoikealle. Jari ja Jukka puskevat sinnikkäästi eteenpäin.

 

Kun olimme uudistaneet henkivakuutuksemme, jatkoimme taas matkaa, sillä olimmehan vasta puolessa välissä rasteja, eli kolme paikkaa oli vielä jäljellä. Taukopaikalta eteenpäin vei metsäkoneen ura, jota pitkin ajaminen onnistui joten kuten, mutta jokaiselta, kuten minulta, ei koko matkaa. Läskipyörä veti tässäkin maastossa pidemmän korren paksuilla renkaillaan.

Rakennusperintöä ja mennyttä aikaa

Nelosrastipaikaksi oli merkitty vanha savottakämppä Kulhassa. Nykyisin metsästysseuran käytössä olevan kämpän pihapiirissä oli muitakin vanhoja rakennuksia, mm. hevostalli ja sauna, jossa aikoinaan rankoista savotoista sai elpyä tukevissa löylyissä.

Oi mennyttä aikaa…

Nykyään ei kirves paukkaa puuta haukkaa, eikä pokasaha soi, vaan soi Ponsse tai joku vastaava. Vanhuuen savotat ovat olleet oma maailmansa, jota ei enää näe kuin kuvissa ja elokuvissa. Jos kuka ei ole elokuvaa Koirankynnen leikkaaja vielä katsonut, hopiti hop katsomaan.

Käppäilyä Köpissä

Kämpän jälkeen suunta kävi kohti Köpin lampia, eli Salmi-Köppiä, Valkea-Köppiä ja Iso-Köppiä, joista etenkin Valkea-Köppi on erikoisuus muiden lähivesien joukossa, sillä se on aivan kirkasvetinen. Kun en itse tiennyt, katsoin netistä, että lammessa on vallalla oligohumoosi oligotrofia, eli ”vesi on karua ja kirkasta ja että ravinnepitoisuudet ovat pieniä ja väriä aiheuttavaa humusta vähän”. Selväpä se sitten.

Liikkeellä lampien välisellä kannaksella.

Köpin lampien seutuvilla oli tarkoitus ottaa kompassisuuntimia ja arvioida etäisyyksiä paikasta toiseen jne. Lämmintä taisi olla parisenkymmentä, mitä ei olisi kylmästä aamusta uskonut. Myös muutama hirvari pörähti nahkaan joillekin, mutta itse en koko päivän aikana niistä kiusankappaleista kärsinyt.

”Viimeiset viisi kilometriä…” ja niin edelleen

Köpin käpistelyjen jälkeen ei ollut jäljellä enää kuin viitisen kilometriä viimeiselle rastille Pirttipuron myllyllä. Johan sitä olikin tullut poljettua ihan yhdelle päivälle riittävästi. Vaativahan reitti ei ollut, eikä jyrkkiä ylä- tai alamäkiä käytännössä yhtään, mutta äkkinäiselle matka oli ihan riittävä. Onneksi pyörät olivat sentään kunnolliset.

Jaksaa jaksaa!

Pirttipuron myllyn ympäristössä on taas vanhan ajan tunnelmaa. Mylly ei enää jauha, eikä vesiratas pyöri, mutta joskus näinkin on ollut. Puron yli menee silta, jota on korjattu, ja polku jatkuu kohti Kulhanvuorta ja Syväojannotkoa, joilla kannattaa ehdottomasti käydä sulan tai lumisen maan aikaan.

Matkalla viimeiselle tehtävälle.

Viimeinen tehtävärasti oli muutaman sadan metrin päässä myllyltä. Siellä piti arvioida puusta niin pituus, rinnankorkeusläpimitta kuin runkotilavuus. Pientä metsätaitoknoppia siis. Omat laskelmat menivät vähän sieltä tännepäin, mutta joku sai ihan suhteellisen tarkatkin lukemat. Hyvä niin.

Pähkimisvuorossa Markku, Anne ja Jani.

Kello alkoi olla jo niin sanotusti pykälässä, eli hieman iltapäivä neljän pintaan. Aika hyvin ajettu, sanoisi Tommi Mäkinen, sillä matkaa kertyi kuitenkin reippahasti yli 30 kilsaa, ainakin jos gps:n jälkeen on uskominen.

Myllyltä olikin vain kukon luikaus takaisin autolle, jossa lastasimme pyörät takaisin kyytiin, tarkistimme tehtävät ja läksimme tekemään paluuta kohti Tarvaalaa. Että semmoinen päivä se oli.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Охота и рыбалка Konnevedellä


Siis hä? Otsikon pitäisi käsitykseni mukaan tarkoittaa suomeksi ”metsästys ja kalastus”, mutta laitoinpa sen piruuttani venäjäksi. Miksi? No lukaiskaapa seuraava horina, jospa se siitä selviää!

Konnevedellä tapahtuu pitkälti koko viikon ja on tapahtunut jo aiemminkin, sillä kylillä on pyörinyt koko joukko itäisen naapurimaamme matkailualan ihmisiä aina matkanjärjestäjistä venäläisen eräaiheisen tv-kanavan kuvausryhmään saakka.

Itseäni homma koskettaa sikäli, että tuo viimeksi mainittu eli kuvausryhmä oli viime lauantaina asiakkaana. Lauantaina 26.8. oli Suomen Luonnon päivä, jonka eri tapahtumiin Konnevedellä ja Rautalammilla kuvausryhmäkin osallistui, mm. kansallispuistossa.

Jos en ole muistanut aiemmin kertoa, niin opiskelen parhaillaan erä- ja luonto-oppaaksi, ja minua pyydettiin ystävällisesti kehittämään jonkinlaista ohjelmaa kyseiselle viiden hengen ryhmälle.

Metsästys ja kalastus edellä ei kuitenkaan menty, vaikka pääteemana se venäläisvierailla onkin ollut. Alueen oikeat eräyrittäjät ovat esitelleet omia palvelujaan ja käyttäneet kuvausryhmää ja heidän mukanaan olevia kahta palkintomatkalaista nuotanvedossa, uistelemassa ja vaikka missä. Ja syöneetkin vieraat ovat kaikenlaisia herkkuloita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi jouduttu miettimään uudestaan

Vaikka lauantain ohjelman arvioitu alkamisaika oli vasta 16.30, tekemistä tuntui riittävän järjestävälle elimelle eli allekirjoittaneelle reilusti sitä aiemmin. Kävin jo aiemmin viikolla tekemässä maastotiedustelua, jotta olisin voinut suunnitella mahdollisesti patikoitavan reitin ja nähdä, mistä pääsee ja mistä ei.

Venäläisseurue majoittui Konneveden Leskelänkylällä Hinkkalan lomamökeillä. Hinkkalan tila ja lomamökit ovat aivan Etelä-Konnevesi-järven rantamilla ja kansallispuistosta kivenheiton päässä. Ajatuksenani oli kävelyttää vieraat tilan pihasta ”poikkimain” viereisen Hinkkalanlahden toisella puolella olevalle Myllymäelle, josta tilakin näkyy ja jossa on hienoja lahopuita sekä lohkareikkoa. Vaan ajatukseksi se jäi, sillä maasto ei ollut riittävän helppokulkuista asiakkaille.

Myllymäen päältä on ihan tolkun näkymät. Menneiden myrskyjen jälkiäkin maastossa vielä on.

Puskissa meni pari tuntia, mutta siellä välähti edes sen verran, että jospa korvattaisiin kävely maastopyörillä ajolla, ja nimenomaan fatbikeillä eli läskipyörillä. Eipä onnistunut sekään, sillä olisin saanut pyöriä vuokralle vasta myöhään lauantai-iltapäivällä ja ne olisi pitänyt hakea Jyväskylästä asti.

Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, sillä varapolttimokin syttyi: kysynpä potkupyöriä eli kickbikejä lainaan Kapeenkoskelta.  Tämä naula veti, ja sovinkin pyörien haun lauantaiksi puolenpäivän jälkeen. Potkupyörilläkin päästäisiin hyvin noin 1,5 kilometrin matka hiekkatietä myöten tavoitteeseen.

Aika juvelia menopelejä nuo potkupyörät.

Opiskelupaikastani sain vastaavasti lainaan julmetun monta metriä paksua köyttä, jonka viritin hyvissä ajoin idyllisen joen mutkaan seikkailuhenkistä vesistönylitystä varten. Joen yli olisi tosin päässyt melkeinpä kenkiään kastelematta muutenkin, mutta alueella ei ollut mitään kuohuvampaa koskea tarjolla siihen hätään, joten oli tultava toimeen sillä, mitä oli.

Köyttä olisi riittänyt isommankin joen ylitykseen.

Köysiradan jälkeen ohjelmassa piti olla jousiammuntaa ja lopuksi kotaruokailu kahveineen päivineen. Miten sitten kävikään?

Sadetta, sadetta ja sadetta – ja satunnainen sateenkaari

Lauantaipäivänä vettä saatiin sillä lailla tarpeeksi, että herkempää olisi saattanut alkaa nyppimään. Onneksi kyse oli pikemminkin sadekuuroista kuin jatkuvasta sateesta, mutta kuurojen välillä ei ollut aina kovin pitkää taukoa. Joka tapauksessa iltapäivän ohjelma käynnistyi klo 17 ja vaihtorahat päälle.

Koska venäläisryhmä oli pääasiassa kuvausryhmä, oli tärkeää, että he saavat riittävästi kuvamateriaalia. Kuvattiin monesta kulmasta, useammalla kameralla ja, kuten filminteossa yleensäkin, kohtauksia saatettiin kuvata ihan eri järjestyksessä, missä ne lopullisessa versiossa sitten ovat.

Kuvaajat istahtivat käytännön syistä Hinkkalan mönkijän kyytiin, jolla sitten oli kätevä kuvata liikkeessä, kun muu porukka lähti tunkkaamaan potkupyörillä kohti määränpäätä. Pahaksi onneksi ei satu nyt olemaan kuvia siitä potkimistapahtumasta, mutta jos/kun niitä jostakin saan, päivitän sitten vaikka tätä juttua tai kirjoitan uuden.

Mutta, onpahan äkilliselle melkoinen koitos liikkua tavalla, jolla ei yleensä tule liikuttua! Potkupyörällä päästely nimittäin nostaa ihan huolella sykettä uusiin lukemiin, ja varsinkin takareidet sekä pakarazzit puskevat hapoille suhteellisen nopeasti. Jos siis on peräkontissa klappia, potkupyöräilyllä sen saa kätevästi pois!

Vieraat kävivät rohkeasti potkupyörien puikkoihin, ja minäkin yritin parhaani mukaan puskea menemään, etten ihan viimeiseksi olisi jäänyt.

Sateen seassa pilkahti myös hieno sateenkaari matkan varrella.

Päästyämme Hinkkalanlahden toiselle puolelle siirryimme köysiseikkailun pariin. Myös tässä vaiheessa sopivien kuvakulmien etsiminen otti oman aikansa.

Edes pientä jännitystä rastille toivat sateesta liukkaat puunrungot ja enteilevästi rutiseva koivu.

Se, mikä ei köysihomman jälkeen toteutunut, oli kiipeäminen Myllymäelle. Tosin se ei ollut välttämätöntäkään. Kuvausryhmä halusi saada kuvattua vielä jousiammuntaa ennen kuin tulisi liian pimeää.

Tähän aikaan vuodesta alkaa valo olla kortilla jo kahdeksan jälkeen illalla, vaikka siihen oli vielä aikaa. Siksipä takaisin tilalle ja kohti kotaa, jonka lähistöllä oli tarkoitus ampua jousella. Kodalle tosin mentiin helposti autoilla.

Konsertto yhdelle jouselle ja kahdeksalle nuolelle

Jousiammunta näyttää olevan yksi yksinkertaisimmista tavoista saada ihmiset innostumaan uuden kokeilemisesta, jos siis laji ei ole heille ennestään tuttu. Yksi innokkaimmista taisi olla kuvausryhmän ykkösjehu, joka rohkeasti tarttui jouseen ja alkoi pienen opastuksen jälkeen lopsia nuolia menemään.

Yhtä lailla täysillä oli mukana ryhmän nuori pariskunta.

Vaikka alkuun nuolia meni enemmän taulusta ohi kuin tauluun, alkoi pian sihti olla kohdallaan, ja kun ammuntamatkaa lyhennettiin, rupesi tuloksiakin tulemaan.

Hinkkalan isäntä Olli-Pekka Jalkanen oli ollut koko päivän avuliaasti mukana niin tavaroiden kuin ihmistenkin kuljetuksessa, ja hän myös oli ystävällisesti käynyt laittamassa tulet kodalle aiemmin, jotta kahvinkeittoon ei olisi mennyt liian pitkä aika. Alkoihan hämärä jo hiipiä ympäristöön.

Jätin vieraat Olli-Pekan, Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakovan ja tulkkina toimineen Julia Käpin asiantunteviin käsiin ja siirryin kodalle valmistelemaan ruokailua ja kahvitusta. Tunnelmallisessa kodassa oli kahvivesi jo kiehunut, joten ei muuta kuin porot aitaukseen ja kahvi hautumaan.

Hinkkalan kota on viihtyisä ja tunnelmallinen.

Lähiruoka kunniaan!

Yhtenä tavoitteena matkailijoiden suhteen alueella on ollut tuoda esille laadukasta lähiruoan tuotantoa ja paikallisesti tehtyä ruokaa. Sitä tukiakseni olin hankkinut konnevetiseltä Juonolan tilalta herkullisia grillimakkaroita, jotka ovat vain yksi tilan lihatuotteista. Itse olin tehnyt niin ikään yllättävän hyvää tyrni-mustikkamehua sekä lähimetsistä kerätyistä mustikoista (joista mehukin oli tehty) valmistettua mustikkakukkoa pieniin annoskuppeihin. Salaatit olin tosin ostanut kaupasta.

Annokset olivat vaatimattomia mutta maistuvia. Yhtään makkaraa ei jäänyt tähteeksi, kuten ei mustikkakukkojakaan.

Yksi eräopaskoulutuksessa painotetuista asioista on ekologisuus ja kestävä kehitys. Esimerkiksi jätteen määrää tulisi pyrkiä vähentämään ja kierrättämään mahdollisuuksien mukaan. Vaihtoehtoina perinteisille kertakäyttöastioille voi käyttää esimerkiksi pesunkestäviä ja monikäyttöisiä Kupilkan astioita tai sitten vaikkapa luonnollisia ruokapäreitä tai muista uusiutuvista raaka-aineista valmistettuja tuotteita.

Koska minulla ei vielä ole kattavaa Kupilka-astiavalikoimaa, päädyin jo aiemmin hankkimaan bambusta – jota tosin toistaiseksi ei Suomessa kasva – tehtyjä lautasia ja aterimia, jotka voi käytön jälkeen polttaa, eikä jätettä synny.

Ruoka tuntui maistuvan asiakkaille, kuten nokipannukahvitkin. Useampi kupillinen sitä meni.

Mustikkakukon kanssa oli vaniljakastiketta ja niin ikään itse tehtyä kuusenkerkkäsiirappia. Aika moni vieraista halusi teetä kahvin sijasta, niinpä sitä tarjottiin. Ilta oli pimentynyt jo kodan ulkopuolella, joten kuvaukset oli siltä illalta lopetettava. Tosin vieraatkin alkoivat olla jo väsyneitä, joten veimme heidät mökilleen. Kiitin mukavasta päivästä ja seurasta, minkä jälkeen palasin takaisin keräilemään varusteita ja siivoilemaan jälkiä.

Lehtokurppia maleksi tiellä ihan melkein riesaksi asti.

Auton valokeilassa tepasteli lehtokurppa jos toinenkin, eivätkä ne meinanneet lähteä edes alta pois ennen kuin melkein jäivät alle. Onneksi sentään sitten pyrähtivät lentoon.

Pitkää päivää

”Jo” kello 12 alkanut päivä oli vierähtänyt iltaan, ja viisarit näyttivät lähemmäs 22:a. Olin sentään sen verran älynnyt, että olin ottanut otsalampun mukaan, sillä muuten ei liikkumisesta ja tavaroiden kuskaamisesta olisi tullut mitään. Eivät ole yöt enää valkeat.

Hinkkalassa on hyvät opasteet.

Lumoniten 1 000 lumenin valotehon turvin näkyvyys oli vähintäänkin riittävä. Sehän on kuin olisi auton valot päässä. Kodassa oli tuli jo sammunut ja sali tummunut. Kamppeet kasaan ja autolle. Vielä potkupyörien nosto takaisin kärryyn ja sitten kotiin. Kello oli 22.30, kun kotimatka alkoi.

Vaikka päivä oli ollut pitkä, ja sekä alkuvalmisteluihin ja loppuroudauksiin meni niihinkin oma aikansa varsinaisen ohjelma-ajan lisäksi, missään vaiheessa ei alkanut tympiä. Päinvastoin, päivä oli tähän mennessä yksi mielenkiintoisimmista, joita eräoppaaksi opiskeluun jollakin tavalla voi liittää.

Kielitaitoani – jos sitä sellaiseksi edes voi kutsua – en päässyt käyttämään, sillä suurin osa kommunikaatiosta hoitui tulkin välityksellä. Toivottavasti vieraille jäi suuhun hyvä maku illasta niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti. Kyllähän sitä tämmöistä tekisi uudestaankin!

Kiitokset niin vieraille kuin muille mukana olleille, Hinkkalan tilan väelle, Juonolalle, Kapeenkoskelle jne! Erityiskiitos Rossille, että sain käyttää jutussa ottamiasi kuvia!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.