Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Mainokset

Vuosi käy vähiin ennen kuin se loppuu


Niinpähän siinä taitaa käydä. Tarkoituksella olenkin viettänyt joulunseudun ja vuodenvaihteen ihan kotioloissa perheen parissa, enkä lähtenyt koluamaan luolia ja kivenkoloja tai muitakaan luontopaikkoja. Ehkäpä ne siellä 10 000 vuotta olleina vielä vuodenvaihteen jälkeenkin ovat, joten ehtineepi poiketa niitä katsomaan sittenkin.

Tosin lumikenkäilemässä käytiin eilen, ja mukavaahan se oli, kun oli kerran lunta ja kengät. Ensin mainittua ei viime talvena juuri ollutkaan, ja olipa joitakin vuosia takaperoisesti sellainenkin talvi, ettei ollut lunta ensinkään. On se vain melkoista veivausta nykyään noiden säiden kanssa. Tämänvuotisesta lumimäärästä tulevat mieleen 80-luvun talvet, jolloin puolikin metriä lunta ei ollut homma eikä mikään.

Monta kivaa asiaa mahtui tähän vuoteen, mutta lisääkin olisi mahtunut. Ehkä yksi mukavimmista oli itsenäisyyspäivän #metsälinnanjuhlat. Valitettavasti jäille ei oikein vielä pääse, eikä kannata yrittääkään, jos ei ehdottomasti halua joutua uimasilleen ja testaamaan pelastautumista omin voimin tai avustettuna.

Vuoden 2018 keväällä toivon mukaan valmistun viimein erä- ja luonto-oppaaksi, ja samaten pääsen lopulta tarjoamaan metsäkylpyretkiä ja niihin liittyviä palveluja sekä muutakin. Hiljaa hivuttamalla kyseisiä tavoitteita kohti mennään, vaikka ehkä joidenkin mielestä liian hiljaa. Kyllä se siitä, vaikka vähän kestääkin.

En tee mitään uudenvuodenlupauksia. Se ei tarkoita sitä, etten pitäisi lupauksiani, mutta esitän mieluummin toiveen, että saisin toteuttaa ainakin joitakin unelmiani vuonna 2018. Osa on kiinni itsestä, mutta osa ei. Tai sanotaanko niin, että joitakin juttuja on ollut kehitteillä, joiden toivoisin konkretisoituvan. Ehkä ei niinkään unelmia, mutta kuitenkin.

Onnekasta ja jännittävää uutta vuotta, ja kiitos tähän mennessä horinoitani lukeneille! Toivottavasti jotakin puutaheinää saan puitua vuonna kaksituhattakahdeksantoistakin!

 

Luonnon oma seikkailupuisto – Tankolammin pesäluolat


Kun luontoäiti pelasi jääkaudella omaa Tetristään, siinä eivät välttämättä kaikki palikat asettuneet nätisti päällekkäin. Kun kyse on isoista kivistä, niin hyvin suurella todennäköisyydellä kivien alle ja väleihin muodostui isompia ja pienempiä luolia ja onkaloita. Konnevedellä sijaitsevan Tankovuoren lähistöllä, sen ja Ala-Tankonen-nimisen lammen väliin, on aikoinaan muodostunut louhikoita, joilla olen käynyt monesti aiemminkin malttamatta tutkia paikkoja kunnolla – kunnes nyt.

Kun kerran syyskuun päivät näyttävät olevan aurinkoisempia ja lämpimämpiä kuin kesällä konsaan, mikäpä on oli käydessä tutkimassa kivikkoa ihan ajan kanssa. Tosin paikka on myös melkoinen hirvareiden paratiisi näihin aikoihin, joten niiden pörähtely ja kömpiminen hiuksissa, niskassa, korvissa, partakarvoissa jne. hieman ottaa pattiin. Vaan ei liikaa.

Selkeästi toisistaan erillään olevat kaksi isompaa louhikkoa kätkevät sisälleen jos jonkinlaisia sopukoita, joista muutamiin mahtuu jopa äijä sisään. Mitään monen hengen luolia ei toistaiseksi vielä ole löytynyt, mutta en pitäisi ihmeenä, jos jossakin välissä tutkimalla semmoisiin törmäisikin. Siitä huolimatta löysin edes yhden semmoisen, johon pääsi kirjaimellisesti maan alle.

Tähän luolaan kannattaa mennä haalari päällä.

Jo kesällä hankkimani Dimexin kokohaalari tuli viimeistään nyt tarpeeseen, sillä ryömin turpeeseen, joka oli sekä märkä että likainen. Juuri ja juuri tarpeeksi iso reikä maassa johdatti minut pikkuruiseen pesäluolaan, johon oikein paljon Rexonaa käyttämällä olisi voinut ehkä toinenkin ihminen mahtua.

Tervetuloa tupaan! sanoi peikko.

Jos haluaisi piiloon hetkeksi maailman pahuutta (ja puhelinmyyjiä), tämmöinen pesäluola olisi siihen ihan passeli.  Toki luolan suuaukko kun on ylhäällä, voi olla melko varma, että kaatosateella luolassa vettä riittää. En silti halunnut sitä jäädä odottelemaan. Auringonpaiste on paljon kivempaa.

Ulostauduttuani ensimmäisestä kolosesta siirryin toiselle, johon pääsi sentään horoskoopiltaan vaaka-asennossa. Päivän toinen luola oli kahden ison kiven väliin muodostunut muutaman metrin syvyinen onkalo.

Ei tännekään aurinko aina paista.

Sen verran hämärää oli myös tässä luolassa, että lamppua kannatti käyttää. Eksymään ei sitä ilman kuitenkaan luolan syövereihin olisi päässyt, sillä muutaman metrin pituinen luola ei käytännössä jatkunut edes sivuille niin paljon, että ryömimäänkään olisi päässyt.

Seuraava etappi olikin sitten näkyvämmällä paikalla noin parinsadan metrin päässä edellisestä. Nimittäin siirtokivi, joka lepää vain kolmen aluskiven päällä, kuten yllättävän moni kaltaisistaan. Kaksi ei riitä, eikä neljää tarvita. Siispä kolme. Tosin yksi kivistä oli jo haljennut varmaankin painon alla, eivätkä muutkaan välttämättä enää tuhatta vuotta isoa murkulaa niskassaan kannattele.

Lohkare on isompi kuin miltä kuvassa näyttää.

Kiven alle pääsee kyllä ryömimään, ja siellä kannattaakin käydä, jos ei pelkää, että aluskivet juuri silloin hajoavat lopullisesti atomeiksi. Nimittäin sisällä ovat näkyvissä erittäin voimakkaat uurteet, jotka näyttävät aivan kuin Godzilla olisi käynyt teroittamassa kynsiään kallioon.

Muinaismonsterin raapimispuu, tai siis -kivi.

Jääkauden jälkiähän nämäkin juomut ovat hyvin todennäköisesti.  Kiven välissä ei tehnyt silti mieli maleksia pitempään, jos kuitenkin se siitä olisi liikahtanut…

Ja eikun etiäppäin sanoi konduktööri ravintolavaunussa. Päivän päänähtävyys olikin aivan lähellä, nimittäin tämän paikan oma ”pirunkammari”. Nimeähän luolalle ei ole annettu ainakaan karttoihin, eikä sitä myöskään Kejosen ja Kesäläisen luolakirjasta löydy. Joten menköön toistaiseksi pirunkammarina.

Oikein sievä pieni pirunluola.

Selvästi sekä Korpilahdella sijaitsevaa Kammarvuoren luolaa ja Konnevedellä sijaitsevaa Isomäen luolaa ainakin suuaukoltaan muistuttava pesä häviää selkeästi koossa molemmille, mutta voittaa siinä mielessä, että ehkä vasta nyt pääsee julkisuuteen.

Noin metrin paksuisen laakean kiven alle muodostunut luola ei siis koollaan pröystäile, mutta veikästi se osaa piiloutua katseilta, sillä sitä pitää lähestyä oikeasta suunnasta sen huomatakseen. Sisälle mahtuu ihan hyvin istumaankin, vaikka keskellä luolan lattiaa on teräväreunainen kivi, joka itsessään ei kankun alla kovin mukavalta tunnu. Siksipä on parempi istahtaa sen viereen.

Kyllä tämä aina kotiolot voittaa. Tai sitten ei.

Luola ei ole umpiperäinen, vaan siitä näkyy läpi. Toiselta puolelta luolaa ei ehkä ulkoapäin huomaakaan ensimmäisenä, vaan huomio saattaa kiinnittyä ensin upeaan kallioimarrekasvustoon, joka ympäröi luolaa.

Kallioimarteet imartelevat luolaa.

Vasta sitten paikkaan erehtynyt kulkija saattaa havaita hieman kuperan kiven alla olevan mustanpuhuvan reiän. Tästä suunnasta huomasin itse ensimmäistä kertaa luolan vain muutama päivä sitten, ja olin löydöstä erittäin innoissani, kuten arvata saattaa.Tämmöiset paikat ovat muuallakin ansainneet oman nimensä, joten miksei tämä?

Tokihan niistä lienee runsaudenpula, kun oikein alkaa yhteen ynnäillä, ja vaikka itsekin tykkäisin löytää reippaasti suuremman luolan, olin oikein tyytyväinen tähänkin. Sitä paitsi tätä kirjoittaessani eilen törmäsin sellaiseen mörköön Rautalammilla, että meinasi tulla mämmit punttiin. Siitäpä sitten jossakin välissä ja yhteydessä tarkemmin.

Mutta, jos haluaapi viettää muutaman tunnin paikassa, jossa on vaikka sun minkälaisia koloja, ja vielä jää salaisuuksia jäljellekin, huonompiakin paikkoja varmasti on kuin tämä. Saa raitista ilmaa, hirvikärpäsiä ja sykettä nostattavaa liikuntaa, kun kiipeilee kivillä ja kallioilla, välillä tunkeutuen kiven sisään.

Ei kannata lähteä merta edemmäs kiveen. Taaskaan.

Sijainti: N=6939760.383, E=451210.857
(ETRS-TM35FIN)

Aamu-usvasta auringonpaisteeseen – maastopyörillä Saarijärven ja Multian erämaissa


Meillä oli eräopaskoulutuksessa lähiviikon yhtenä ohjelmanumerona maastopyöräilyä ja pyöräsuunnistusta. Maastopyöräilyaficionadot tosin sanovat, että metsäteillä ajaminen ei ole maastopyöräilyä, mutta ainakin pyörät olivat maastopyöriä. Sekaan mahtui jopa yksi läskipyörä. Reitiksi valikoituivat Saarijärven seudun lukuisat (ja pitkät) metsäautotiet, joiden varrella oli monta kivaa ja kaunista paikkaa.

Meillä oli peräkärryllinen maastopyöriä mukana, kun ajoimme lähtöpaikkaamme Saarijärven ja Multian rajamaille lähelle Kulhanvuorta. Kuten aamut yleensä tähän aikaan vuodesta syyskuun puolella, myös pyöräilypäivän aamu oli kylmä ja sumuinen.

Kartoissa näkyivät reitin lisäksi myös rastipisteet, ja erillisellä paperilla olivat rastitehtävät.

Porukka jaettiin taistelupareihin, jotka saivat kukin kartan tehtävineen. Aikataulullisesti tavoitteena oli päästä reitiltä takaisin suurin piirtein iltapäivä neljään mennessä, mutta aiemmilla vastaavilla reissuilla kuulemma oli mennyt pitempäänkin. Jokainen pari sai lähteä heti kun tunsi olevansa valmis.

Ensimmäinen siirtymätaival ensimmäiselle rastille oli gps:n jäljestä mitattuna jopa kolmannes kokonaismatkasta, eli noin 10 kilometriä. Päästessämme pyörien selkään hieman yli aamuyhdeksältä, ilmassa oli vielä runsaasti kosteutta, eikä sumu ollut vielä haihtunut. Olisi ollut oppikirjanmukainen metsäkanalinnustussää, jos vielä olisi saanut metsästää. Mukana ei kuitenkaan ollut edes pyssyä saati parempaa kameraa, joten linnut saivat jäädä rauhaan kahdella tavalla.

Maisemakuvia sentään sai, mutta oli harmillista, että niin metsot, teeret kuin hiirihaukat jäivät pyörän selästä kuvaamatta.

Siirtymätaipaleella näimme niin teeriä, metson kuin pari hiirihaukkaa. Kameran kanssa pitäisi tehdä keikka uudestaan jonain päivänä, jos vain kelit sallisivat vielä. Ja miksipä eivät sallisi, sillä taitaa olla melkein sääntö kuin poikkeus, että syyskuussa ovat Suomen ”kesän” parhaat kelit.

Syksy pani parastaan Salmijärvellä

Maastopyörät rullasivat pehmeästi pitkällä metsäautotiellä. Ensimmäinen rasti oli merkitty jo Multian puolella olevan Salmijärven rantaan. Se oli lähellä järven eteläpäätä olevassa lohkareikossa, joka ei kartalla näyttänyt juuri miltään, mutta paikan päällä oli todellinen yllätys.

Salmijärvelle päästyämme mukaamme oli lyöttäytynyt jo toinen pyöräilijäpari Jarin ja Jukan voimin. Nelistään parkkeerasimme pyörämme sopivalle levikkeelle Salmijärven länsipuolella ja aloimme suunnistaa kohti rastimerkkiä. Jättäydyin muusta porukasta tarkoituksella jälkeen ja päätin katsoa, mitä muuta paikasta löytyisi ennen varsinaista rastia. Ja löytyihän sieltä, mm. iso siirtolohkare, joka lepäsi pienempien kivien ja peruskallion päällä niin, että lohkareen alle jäi tilaa useammankin henkilön ryömiä täysin suojaan.

Jääkauden jälkiä nämäkin.
Parempi kiven alla kuin tossun alla?

Isoa kiveä riittävästi äimisteltyäni liityin muiden joukkoon paikassa, joka osoittautui todella mainioksi paikaksi. Lisää suuria kiviä ja mitkä maisemat!

Aivan upea paikka!

Sumu oli jo hälvennyt, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lammen vesi kimmelsi ja lämmintä oli kuin kesällä. Rastipisteellä oli kasvien tunnistustehtävä, joka taisi meikäläiseltä mennä vähän vasemmalla kädellä, koska ihastelin niin paljon paikkaa ja syksyn upeutta.

Tänne voisin tulla uudestaankin – ja suositella muidenkin tekevän niin.

Vähän evästä naamariin, vettä putelista ja takaisin pyörille, jotta päästäisiin jatkamaan. Vaikka tähänkin paikkaan olisin voinut jäädä koko päiväksi. Seuraavalle rastille olikin sitten lyhyempi, noin neljän kilometrin matka.

Joensuonkankaan luontopolku ja mahtavat puut

Toinen rasti oli reilun parin kilometrin mittainen Joensuonkankaan luontopolku. Enpä ollut paikasta kuullutkaan aiemmin, mutta ehkä olisi pitänyt. Nimittäin esimerkiksi aika makeita kelopuita ja vielä eläviäkin sellaisia löytyy polun varrelta! Löytyypä polulta lisäksi entinen kotkan pesäpuu, joka on rauhoitettu ja myös erikoisesti kasvava Tapion pöytäkuusi.

Joensuonkankaalla piisaa näitä mahtavia keloja.
Pituuskasvun toinen ääripää lienevät omalaatuiset pöytäkuuset, jotka kasvavat vain sivusuunnassa.

Helppokulkuisella luontopolulla on mukava liikkua varsinkin aurinkoisessa ja kuivassa säässä. Oman säväyksensä toki antaisi vesisade tai sitten kulkeminen paikassa lumisena pakkaspäivänä.

Luontopolun varrella seurueemme sen kuin kasvoi, sillä myös Anne ja Markku olivat löytäneet paikalle kierrettyään rasteja toista kautta. Sitten meitä olikin jo kuusi.

Kangasjärven hiekkakankaat

Joensuonkankaalta siirryimme taas kohtalaisen pitkän välin Kangasjärvelle, jonka rantamille vei pehmeähiekkainen (tai olikohan jo hiesuinen) tie. Kangasjärven alueella mäntykankaat olivat avoimia ja valoisia, ja harvennusta oli tehty jossakin vaiheessa ihan huolella. Maastosta saattoi huomata, että kyse on erittäin hiekkaisesta maaperästä, jossa ei ole paljon kiviä. Saattaa hyvinkin olla vanhaa jäätikön reuna-aluetta. Lähistöltä löytyykin soranottopaikka.

Minulla oli mukana risukeitin – pelleteillä tottakai – jolla sain keitettyä itselleni niin kahvit kuin kuumat vedet teenjuojalle. Joillakin oli termarissa kahvia. Risukeittimellä paistui luontevasti myös retkeilijän perusvihannes.

Kangasjärvenkankaan hakkuuaukkoa. Hiekkamonttu jää kuvaajasta takaoikealle. Jari ja Jukka puskevat sinnikkäästi eteenpäin.

 

Kun olimme uudistaneet henkivakuutuksemme, jatkoimme taas matkaa, sillä olimmehan vasta puolessa välissä rasteja, eli kolme paikkaa oli vielä jäljellä. Taukopaikalta eteenpäin vei metsäkoneen ura, jota pitkin ajaminen onnistui joten kuten, mutta jokaiselta, kuten minulta, ei koko matkaa. Läskipyörä veti tässäkin maastossa pidemmän korren paksuilla renkaillaan.

Rakennusperintöä ja mennyttä aikaa

Nelosrastipaikaksi oli merkitty vanha savottakämppä Kulhassa. Nykyisin metsästysseuran käytössä olevan kämpän pihapiirissä oli muitakin vanhoja rakennuksia, mm. hevostalli ja sauna, jossa aikoinaan rankoista savotoista sai elpyä tukevissa löylyissä.

Oi mennyttä aikaa…

Nykyään ei kirves paukkaa puuta haukkaa, eikä pokasaha soi, vaan soi Ponsse tai joku vastaava. Vanhuuen savotat ovat olleet oma maailmansa, jota ei enää näe kuin kuvissa ja elokuvissa. Jos kuka ei ole elokuvaa Koirankynnen leikkaaja vielä katsonut, hopiti hop katsomaan.

Käppäilyä Köpissä

Kämpän jälkeen suunta kävi kohti Köpin lampia, eli Salmi-Köppiä, Valkea-Köppiä ja Iso-Köppiä, joista etenkin Valkea-Köppi on erikoisuus muiden lähivesien joukossa, sillä se on aivan kirkasvetinen. Kun en itse tiennyt, katsoin netistä, että lammessa on vallalla oligohumoosi oligotrofia, eli ”vesi on karua ja kirkasta ja että ravinnepitoisuudet ovat pieniä ja väriä aiheuttavaa humusta vähän”. Selväpä se sitten.

Liikkeellä lampien välisellä kannaksella.

Köpin lampien seutuvilla oli tarkoitus ottaa kompassisuuntimia ja arvioida etäisyyksiä paikasta toiseen jne. Lämmintä taisi olla parisenkymmentä, mitä ei olisi kylmästä aamusta uskonut. Myös muutama hirvari pörähti nahkaan joillekin, mutta itse en koko päivän aikana niistä kiusankappaleista kärsinyt.

”Viimeiset viisi kilometriä…” ja niin edelleen

Köpin käpistelyjen jälkeen ei ollut jäljellä enää kuin viitisen kilometriä viimeiselle rastille Pirttipuron myllyllä. Johan sitä olikin tullut poljettua ihan yhdelle päivälle riittävästi. Vaativahan reitti ei ollut, eikä jyrkkiä ylä- tai alamäkiä käytännössä yhtään, mutta äkkinäiselle matka oli ihan riittävä. Onneksi pyörät olivat sentään kunnolliset.

Jaksaa jaksaa!

Pirttipuron myllyn ympäristössä on taas vanhan ajan tunnelmaa. Mylly ei enää jauha, eikä vesiratas pyöri, mutta joskus näinkin on ollut. Puron yli menee silta, jota on korjattu, ja polku jatkuu kohti Kulhanvuorta ja Syväojannotkoa, joilla kannattaa ehdottomasti käydä sulan tai lumisen maan aikaan.

Matkalla viimeiselle tehtävälle.

Viimeinen tehtävärasti oli muutaman sadan metrin päässä myllyltä. Siellä piti arvioida puusta niin pituus, rinnankorkeusläpimitta kuin runkotilavuus. Pientä metsätaitoknoppia siis. Omat laskelmat menivät vähän sieltä tännepäin, mutta joku sai ihan suhteellisen tarkatkin lukemat. Hyvä niin.

Pähkimisvuorossa Markku, Anne ja Jani.

Kello alkoi olla jo niin sanotusti pykälässä, eli hieman iltapäivä neljän pintaan. Aika hyvin ajettu, sanoisi Tommi Mäkinen, sillä matkaa kertyi kuitenkin reippahasti yli 30 kilsaa, ainakin jos gps:n jälkeen on uskominen.

Myllyltä olikin vain kukon luikaus takaisin autolle, jossa lastasimme pyörät takaisin kyytiin, tarkistimme tehtävät ja läksimme tekemään paluuta kohti Tarvaalaa. Että semmoinen päivä se oli.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Läskipyöräily olis kivaa jos vaan olis oma pyörä


Jokohan sitä taas jotakin horinaa kirjoittaisi. No nyt lähtee. Vielä noin viikko sitten olin läskipyöräneitsyt. Tokihan nyt tavan maastopyörällä oli tullut jurruutettua aiemminkin, muttei vielä semmoisella, jossa renkaat ovat kuin mönkijässä konsaan. Oikeastaanhan tuota voisi sanoa kaksipyöräiseksi mönkijäksi, sillä niin sujuvasti fatbike menee huonommassakin maastossa.

No miksi sitten vasta viime viikolla tuli ensimmäinen kokemus läskipyörän puikoissa? Sepä johtui pelkistään siitä, että meillä oli koulussa kasiluokkalaisille perinteikäs metsäpäivä, johon piti olla jotakin ohjelmata. Yhdeksi ohjelmanumeroksi valittiin paksupyörän esittely ja pienet koeajot, kuka sellaista halusi testata.

Koska itsellä oli vain semmoinen hybridihässäkkä, eikä edes täysveristä maastopyörää, ja opiskelukaverilta saatiin yksi pyörä näytille, piti isolle koululaisporukalle olla toinenkin mankeli kokeiltavaksi. Semmoinen irtosi 55 euron vuorokausivuokralla eräästä vuokraamosta.

Testasin pyörää teemapäivää edeltävänä iltana lähimaastossa, jossa tavallisen soratien lisäksi päätin kokeilla ajamista niin metsäkoneen uralla kuin lopulta sitten maastossa, jossa normaalisti käydään vain jalan marjassa ja sienessä. Muutenhan mahtavasta maastomenijästä ei oikein pääsisi tolkuille jos sitä ei reilusti pistäisi koetukselle.

Pois alta risut ja männynkävyt! Tai olkaa vaan siellä…

Vuokrapyörän renkaissa oli passelit ilmanpaineet, ja iso pehmeä rengas meni sujuvasti yli risuista ja töyssyistä tökkimättä. Leveä ohjaustanko tekee ajamisesta osaltaan vakaata, kun pieni ohjausliike ei heti saa etupyörää kanttaamaan, kuten omassa pyörässäni, jossa on kolmanneksen kapeampi ohjaustanko, ja renkaiden leveyskin varmaan kolmannes läskipyörän renkaista. Tavallisessa maasto- tai hybridipyörässä nyt ainakin pieni rengas junttaa helposti myös vanteelle, töksähtää juuriin ja muihin esteisiin, ja sitten mentiin.

Siellä missä Ponsse laiduntaa,, voi fatbikella ratsastaa.

Metsäkoneen spooreissa ajelu tuntui yllättävän helpolta, mutta mitään pitkää lenkkiä en silti heti alkanut veivata. Palasin takaisin soratielle ja jatkoin matkaa kohti määränpäätä. Isohko murske ei haitannut pyörien alla laisinkaan, vaan meno oli sileää.

Päästyäni kohtaan, jossa tie erkani vuorelle nousevaksi tieksi ja sen vierellä kulkevaksi entiseksi mönkijäuraksi, seurasin jälkimmäistä. Pian vastaan tuli uralle kaatunut mänty, josta piti tietysti koittaa ajamalla yli.

Tuosta suoraanko? No ei sentään. Vasemmalta, jossa puu on maata vasten.

En toki lähtenyt tarjoamaan puunrungon yli sieltä, mistä rima oli korkeimmalla, vaan vasemman kautta, josta joku muukin näytti menneen. Ensimmäinen kerta meni kuten olettaa saattoi, eli pian oltiin muurahaisten tasolla, mutta laskeutuminen oli pehmeä kuin kolmikerroksinen WC-paperi. Turhaan menin ohjaustankoa kääntämään puun kohdalla. Toisella kerralla ajoin suoraan yli ja pysyin pystyssä.

Polulla oli jyrkkiä nousuja, mutta fatbiken ominaisuuksiin kuuluvat myös todella pienet välitykset, joilla pääsee tunkkaamaan ylös isompiakin mäkiä. Rajoittavana tekijänä on sen jälkeen vain polkijan kunto ja reisien raudan määrä.

Tässä oli ihan tavallista nousua.

Määränpäänä oli jo parhaat päivänsä varsinkin ympäröivien rakenteiden osalta nähnyt iso laavu vielä isomman vuoren päällä, koska paikasta on ainakin hyvät näkymät sanoi entinen mies kun uimarannalla makoili.

Onhan sitä kehnommillakin kulkupeleillä joskus päästelty.

Laavulla oli hyvä hetken hengähtää ja katsella maisemia ennen takaisin lähtöä.

Alamäkien ajaminen läskipyörällä sujuu niin ikään kätevästi. Molemmissa pyörissä on levyjarrut, joissa riittää pysäytystehoa.

Paluumatkalla päätin vielä siis kokeilla, miten pyöräily onnistuu maastossa, jossa ei ole minkäänlaista kulku-uraa. Pääasia, että puiden ja puskien välistä mahtui sekä että ei ollut ihan umpikivikkoa.

Niin metsä vastaa kuin sinne poljetaan.

No, ehkä jatkossa kuitenkin etsiskelen ihan polkuja ja kuljettuja jälkiä kun yritän tahkota umpikorvessa. Talvella olisin voinut kokeilla hangessa polkemista, joka niin ikään paksupyörällä kuulemma onnistuu. Ehkä jos Suomen suvi jatkuu tällaisena, että tänäänkin tuuppasi rakeita ja lunta, tuo talviajokin vielä onnistuu ennen ensi joulua.

Vuokraa, lainaa tai osta – mutta älä varasta

Halvimmillaan näitä läsäpyöriä näkyy saavan kuuden–seitsemänsadan euron hintaan, mutta useimmat paremman luokan pyörät ovat saaneet kahvaansa nelinumeroisen hintalapun. Siksipä pyörät ovat ainakin meikäläisen lompsan ulottumattomissa toistaiseksi.

Vuokraamaan pyöriä pääsee halvimmillaan alle kympin tuntihinnalla, mutta käyttämäni pyörän parin tunnin hinta näyttää olevan tällä hetkellä 25€. Kyllähän siinä nopeasti hillo hupenee.

Joillakin pyöräilyseuroilla ja latuyhdistyksillä voi olla myös läskipyöriä lainattavaksi. Läski- tai ylipäänsä maastopyöräilystä kiinnostuneet voivat kurkistaa vaikkapa Suomen Ladun sivuille ja päästä sieltä eteenpäin tässä hienossa ja koukuttavassa liikuntamuodossa.

 

Arktinen tuulahdus Nuuksiosta


Kyllä tämä maailma on mennyt kummalliseksi. Eivät ole toukokuutkaan entisiään: ”lämmintä” on vain pari astetta ja lunta tulee sankasti kuin keskitalvella konsaan. Paitsi ei sitä oikein niinkään kovasti ole tullut koskaan männä talvena niin kuin tänä aamuna, ettei eteensä meinannut nähdä. Eli täällä sitä ollaan siis Etelä-Suomessa, Nuuksion kansallispuistossa.

Kuten aiemmin kertoilin, täällä on meneillään metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus, joka on tänään puolessa välissä.

Herää pahvi!

Kellonryökäle herätti minut jo lauantaiaamuna kahdelta, sillä matkaan oli päästävä hyvissä ajoin. Ajoreitin valinta oli tarkoituksellinen, koska halusin välttää kehätien härdellin. Sen vuoksi matkan pituus ja matka-aika olivat pidemmät kuin olisivat navikeikarin suosittelemina olleet.

Perillä olin noin puoli yhdeksältä, joten taukoineen yhdensuuntainen matka oli ihan riittävän mittainen. Tosin heti yhdeksältä päästiinkin asiaan ja koulutuksen pariin kansallispuiston alueella.

Pata Kattilaa soimaa

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksen ”tukikohtana” toimii käytännössä koko koulutusviikon ajan Nuuksion Kattila, joka on yksi varmaankin suosituimmista patikoiden lähtö- ja taukopaikoista, mitä parkkialueella olevien autojen määrästä ainakin voisi päätellä. Moni vaikuttaa tulleen paikalle vain istumaan tulilla ja nauttimaan eväistä, mutta hyvä niinkin.

Kattilan avointa nähtävästi entistä laidunmaata. Vain lampaat puuttuvat.

Me hilppasimme läheisille kukkuloille vetämään päivän ja koulutuksen ensimmäiset harjoitteet. Lauantai olikin vissiin sitten toukokuun lämpimin päivä, lähemmäs 20 astetta tarjoiltiin. Lieneeköhän ollut koko ”kesän” lämpimin sitten myös…hohh…

Nuuksio on todella kallioinen paikka.

Kattilasta lähtee kivoja pikku reittejä sinne tänne, ja niiltä poikkesimme aina syrjään rauhallisille kallioille (joita nimittäin täällä riittää) harjoituksiin.

Tunnit pitkiä on koska kelloni seisoo

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus on aika tiivistä settiä, sillä päivä alkaa klo 9 ja päättyy klo 18. Ilman säävarausta. Välissä on tosin puolentoista tunnin ruokailu- ja lepotauko, mikä on kyllä todella tarpeen. Lauantaista maanantaihin olemme käyneet läpi käytännön harjoitteita ja metsäänuppoutumisretken sanallista ohjaustapaa.

Taivastalon Jarko Taivasmaa kertomassa metsäänuppoutumisen menetelmästä.

Kolmiosainen metsäänuppoutuminen käydään läpi uudestaan ja uudestaan pienemmissä pätkissä ja hieman isommissakin, jotta homma menisi lihasmuistiin asti. Kuten sanotaan, kertaus on opintojen äiti – ja niin tässäkin tapauksessa. Eri asia sitten, että onko meikäläisen kupoli niin kovaa tekoa, että meneekö sittenkään päähän kuin Hankkijan lippis.

Toinen koulutuspäivä. Kuvassa Markus Jokinen.

Väliäkö hällä

Tiistaina – eli tätä kirjoitettaessa – on välipäivä. Kukin opiskelija saapi tehdä sitä mitä itse tekee, ja keskiviikkona uppoudutaan taas asian ytimeen. Lepo onkin paikallaan, mutta onneksi unta ei tarvitse pitkään pyytää, kun koulutuspäivän päätteeksi illalla päänsä tyynyyn kallistaa.

Kallistamisesta tulikin mieleeni, että kyllä Luontokeskus Haltiassa on kallista. Anteeksi kovasti, mutta mielestäni (vaikka se ei tähän blogiin nyt varsinaisesti kuulukaan), hinnoissa näyttää olevan kyllä melkoinen kohdelisä. Lounas 18 €(!) ja esim. rinkulimunkki 3,50

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Yhden munkin ostin, mutta vertailun vuoksi tänään käydessäni Järvenperässä K-marketissa siellä oli hinta reikämakkeelle 0,99€, joten repikäähän siitä.

Ehkäpä se kannattavuus olisi kannattavaa vielä vaikka vähän hintoja himmailisivatkin tuossa luontokeskuksella, kun väkeä kuitenkin käy. Jo vuonna 2014 kävijämäärät olivat siellä 150 000 paikkeilla vuodessa, joten hyvät on kahvileipienkin katteet. Nöyrin mielipiteeni tämä on siis.

Käki kukkuu siellä ja kevät on

Eilissä päivänä, eli epäloogisesti näin päin, tuumailin iltasella lähteä kuvaamaan auringonlaskua Solvallan Urheiluopiston kupeesta lähtevän Maahisenkierroksen varrella olevalta näköalapaikalta. Iltakahdeksan jälkeen alkoi jo olla hämärää, mutta hiljaista.

Mitä metsän terveysvaikutuksiin tulee, mainitsinkin aiemmassa blogikirjoituksessani, että tutkimusten mukaan metsästä haihtuvat tervehdyttävät yhdisteet ovat voimakkaimmillaan juuri aamulla ja illalla. Iltasella metsän tuoksu olikin aivan toisenlainen, ja ainakin itse haistan sen huomattavasti paremmin kuin keskellä päivää.

Laulurastas (Turdus philomelos) oli vaihteeksi iäneti.

Itse asiassa metsäänuppoutumisessa yksi osio käsittelee juuri metsän ja luonnon aistimista eri aisteilla, kuten hajuaistilla. Kysymykseen ”Voitko haistaa olevasi nyt metsässä” vastaisin siis ehdottomasti kyllä, varsinkin siis juuri illalla auringon laskun aikoihin. Samaten jotenkin äänet tuntuvat kuuluvan voimakkaammin, ja yleensä päiväsaikaan etenkin lintujen laulu häviää muuhun äänimaailmaan.

Käki (Cuculus canorus) kukkui ensimmäistä kertaa ainakin minun korviini jossakin kauempana. Mahtaa silläkin olla munat jäässä tällä säällä, jos vain on jo alkanut munintatouhunsa. Toukokuussahan sitä pitäisi aloittaa.

Punarintakin (Erithacus rubecula) lauloi niin kauniisti kuusen latvassa, mutta sain siitä videolle vain lähinnä ääntä, eikä kuvakaappauksesta juuri selvää saa muuta kuin mikä lintu on kyseessä. Pitäisihän sen eräopasopiskelijan jo tietysti heittämällä äänestä (linkki videotiedostoon, jossa on vain ääni) tunnistaa.

Kuvattu videolle täydellä zoomilla (300 mm) arviolta äänen suuntaan. En itse asiassa nähnyt koko lintua hämärässä kuin vasta editoidessa. Linnun edessä se perinteinen puunoksa.

Aurinko laskee sun selkäsi taa

Näköalapaikalle päästyäni huomasin, että aurinko oli niinsanotusti takakädessä että näköalatasanteelta siitä ei juuri kummoista otosta saanut. Eipä siinä mitään, kaunistahan oli muutenkin.

NUUKSIO-8860.jpg
Näissä maisemissa on jotakin Kolimaista. Mutta Koli on Koli ja tämä on Nuuksio.

Sinänsä jännä, että vaikka Nuuksio on yksi Suomen suosituimmista (esim. 2015 yli 340 000 käyntiä) kansallispuistoista, tuolla kallioilla sai olla ihan omassa rauhassa eikä ketään näkynyt eikä kuulunut missään. Ainoastaan tuulen ja lintujen äänet olivat läsnä.

NUUKSIO-8869
Miten eräässä Suomen vilkkaimmista kansallispuistoistakin voi olla näin rauhallista?

Ei laisinkaan haitannut katsella maisemia ja kuunnella sekä haistella luontoa yksin. Keskiviikkona sitä tehdään taas porukalla, ja toivottavasti seuraavaan blogipäivitykseen voi laittaa allekirjoitukseksi ”metsäänuppoutumisen ohjaaja”.

NUUKSIO-8833

Tähän loppuun vielä linkki pieneen rauhoittavaan videoon täältä Nuuksion puolelta.

 

 

Tankolammin kiviveljekset


Otsikolla viittaan kahteen Konneveden Tankolammin kylällä 69-tien varressa olevaan suureen lohkareeseen, joista en itse ole vieläkään onnistunut päättelemään, ovatko ne todellakin olleet yhtä suurta siirtolohkaretta kumpikin vai ovatko ne osa peruskalliota mutta vain pullahtaneet maanpinnalle. Keksin niille nimen ”kiviveljekset” ihan juuri tätä kirjoittaessani, eli nimi ei ole millään tavalla virallinen.

Jos ne ovat siirtolohkareita joskus olleetkin, varsinkin kahdesta se suurempi on melkoinen mörkö. Ympärysmitaltaan maastokartasta karttapalvelun mittaustyökalulla mitattuna isoveljen lantionympärys on noin 50 metriä.

Isoveli (ei valvo).

Suurin piirtein yhtä kaukana isosta kivestä kuin on sen ympärysmitta,  koilliseen on sen pikkuveli, joka jää koossa reippaasti jälkeen, mutta kummallisuudessa ei paljoakaan.

Pikkuveli (ja sen serkut).

Kummankaan kiven mittasuhteista ei oikein pääse tolkuille, jos niitä katsoo tieltä käsin ja jaloin, vaan pitää vaivautua oikein niiden viereen. Jos ja kun joku nyt kysyy, että mitä kummallista joissakin kivissä on, niin ainakin minusta on vähintään veikeää, että näinkin suuria kiviä ja kivikasautumia on paikassa, jossa muutoin on joko pelkkää suota tai vanhaa viljelysmaata.

Veljesten ja aivan niiden vieressä olevien pienempien lohkareiden lisäksi muita isoja kiviä ei ole näköpiirissä, ei edes kiintokalliota.

Vähemmän asiaa ihmettelee ehkä vasta sitten kun tarkastelee niin maastokarttaa kuin vinovalovarjostetta, josta voinee päätellä, että aikoinaan alueella on ollut runsaasti enemmän vettä. Läheinen Ala-Tankonen, sen alapuolinen Keski-Tankonen (metsää kasvava suo) ja tien toisella puolella oleva Ylä-Tankosen neva ovat aivan varmasti olleet joskus yhtä isoa järveä tai vielä isompaa vesistöä. Ja siellä, missä on joskus ollut vettä, on aiemmin ollut todennäköisesti jäätä, mistäpä veikkaisin, että myös em. suuret kivet ovat jääkauden mukanaan tuomia tuliaisia.

Pikkuveljestäkin löytyy ylväitä muotoja.

Sekä pienemmän että isomman veljeksen todellinen koko paljastuu tosiaan vasta kun niitä tarkastelee aivan vierestä. Kiertäessään pikkuveljen ympärillä voi melkeinpä kuvitella katselevansa Pääsiäissaarten moai-patsasta, sillä niin sitä muistuttava muoto löytyy kivestä kuin oikeasta kulmasta katsoo.

Pääsiäisssaaret? Ei, Konnevesi.

Kiven päälle pääsee halutessaan kiipeämään mutta järkevästi oikeastaan vain yhdeltä sivulta, ja sittenkin varoen.

Samanlainen tilanne on, kuten sanottua, noin 50 metrin päässä sijaitsevan isomman veljeksen kanssa. Yhtä lailla jopa monen mielestä mitäänsanomattomalta näyttävä kivi – jos sitä lähestyy koillisesta pikkuveljensä suunnasta – pitää piilossa yllätyksen jos toisenkin, kun sen lähelle pääsee ja alkaa kiertää sitäkin ympäri.

Ei ole kiveä karvoihin katsominen.

Siinä, missä isoveljen ”selkäpuoli” on vaatimattoman näköinen ja lähes kauttaaltaan sammalten peitossa, kiven ”edustuspuoli” onkin sitten pelkkää lihasta – eli kiveä. Aika näytti tehneen kivelle tehtävänsä, ja eroosio. Jos kivi siis alussa olikin ollut yhtä kappaletta, nykyään se on monta.

Kiven reunalla kasvava koivu on halunnut varmistaa pysymisensä paikallaan tunkemalla juurensa kallion halkeamaan niin pitkälle ja tiukkaan kuin vain ikinä saattaa.

Kivi, paperi, sakset ja koivu.

Ison veljen kyljessä näkyy suuri halkeama, joka näyttää laajenneen siitä, kun pari vuotta sitten kävin katsomassa kiveä edellisen kerran kunnolla. Kyllähän kolosiin jäätyvä vesi vähitellen rakosia laajentaa. Halkeamasta onkin muodostunut itse asiassa pieni rakoluola, johon jopa saattaisi saada itsensä ahdettua. Tai sitten ei.

Rako halkealla.

Kiven piirteet vain voimistuvat, mitä enemmän sitä kiertää ympäri. Oikeastaan voisi ajatella kyseessä olevan ihan toisen kiven kuin minkä aluksi näkee.

Isoveljen erilaiset kasvot.

Ison kiven länsipuolella retkeilijä tuntee jo itsensä pieneksi, sillä niin ylevät piirteet kivellä on. Varovasti kiipeämällä voi nousta tarkastelemaan tilannetta ylempää, mutta sopivia jalan- ja kädensijoja ei ole liiaksi. Ylempänä näkyviin tulee pieni pesäluola, jossa voisi majailla vaikkapa kyy tai kettu, mutta kumpaakaan ei pesässä näy.

Tyhjä on tämä pesä.

Laskeudun varovasti takaisin alas ja jatkan kierrostani kiven ympäri. Entistäkin terävämpiä ja jyrkempiä kulmia paljastuu. Tämä ei todellakaan ole mikään yhden ilmeen tyyppi.

Mahtavin profiili löytyy kiven luoteissivulta.

Jyrkimmältä sivultaan iso kivi on arviolta noin 10 metriä korkea. Jos kivellä on ympärysmittaa ainakin yli 40 metriä ja korkeuttakin näin runsaasti parhaimmillaan, kuutioita ja massaa kivessä on uskomaton määrä. Vielä uskomattomammalta tuntuu, että kivi olisi voinut liikehtiä jään mukana, eli käsittämättömiä voimia luonnosta täytyy löytyä.

Kiven moni-ilmeisyys on ilmeinen…

Kun kivi on melkein ympäri kierretty, se tarjoaa vielä lisää yllätyksiä. Nimittäin kiven kupeesta, pienen tasaisen kohdan päältä, löytyy linnunpesä. Huomaan pesän vasta kun olen ihan sen kohdalla, mutta onneksi siellä ei ole vielä munia. Joko pesä on vanha tai sitten vasta odottelee uusia asukkaita. En siis häirinnyt pesintärauhaa enkä saanut emoa hylkäämään haudontaa, koska mitään haudottavaa ei ollut.

Kakkospesäkin on tyhjä.

On aika kiivetä kivelle. Ylös pääseekin helpohkosti vain kiven selkäpuolelta, jossa kasvaa puita ja sammalta. Paikka on erinomainen pienelle eväsretkelle ja lähialueen tarkasteluun.

Isomman veljeksen lempeämpi puoli.

Kiven päältä löytyy vielä uusi yllätys, nimittäin halkeama, johon mahtuu sisään. Syvyyttä rakosella on parhaimmillaan yli kaksi metriä, mutta leveyttä ei nimeksikään. Pari vuotta sitten sinne itseni änkesin, mutta silloin halkeamassa ei ollut lunta ja jäätä, joten sinne oli helpompi päästä.

Isolla kivellä on paljon piiloja.

Onhan tämä mahtava kivi! Löytyy seikkailupaikkoja ja tutkittavaa, sekä viihtyisä ympäristö eväiden syöntiin ja ympäristön tarkasteluun. Viimeksi vietin pitkän tovin kivellä lokakuussa 2015, mutta olipa sitten kevät tai syksy, paikka on aina yhtä kiehtova. Kivelle voisi tulla joskus yön yli väijyyn kameran kanssa, sillä läheltä kulkee säännöllisesti hirviparvi.

Tankolammin kiviveljeksiä eivät välttämättä huomaa ohi nopeasti ajavat, eivätkä kaikki hitaamminkaan liikkuvat ehkä saa aikaiseksi perehtyä kivien saloihin tarkemmin. Se kuitenkin kannattaa, sillä niitä pääsee tervehtimään hyvin helposti, kun vain malttaa eikä paahda miljoonaa ohi. Ja jos eivät kivet ihan veriveljiä lopulta olisikaan – onhan niillä sentään välimatkaa toisiinsa – niin ehkä ainakin velipuolia.

Seuraavassa guvagalleriassa on GoPro-kameralla napsittuja otoksia lokakuulta pari vuotta sitten.