3.9


Ja taas tuli tuommoinen otsikko. Onko riittävän kryptinen herättääkseen mielenkiinnon vai liian kummallinen, että tekisi edes mieli lukea ensimmäistäkään kappaletta? Jäänee nähtäväksi.

Vaan jos tähän toiseen kappaleeseen asti pääsit, niin kerron, että kyse on erä- ja luonto-oppaan opintojen opetussuunnitelman kohdasta 3.9, ”Erityisosaamiseen perustuva luonto-opastaminen”. Tähän liittyvän näytön nimittäin tempaisin äskettäin lauantaina syyslomaviikon alkupalaksi.

Erityisosaamisen kirjo on laaja, eli aika moni asia voidaan luokitella siihen kuuluvaksi. Tähän päätelmään luottaen ehdotin opinahjolleni, että tekisin näytön luolista ja asiakkaiden käyttämisestä niillä. Sehän passasi, ja päiväohjelma alkoi muotoutua kahden toisiaan suhteellisen lähellä olevan luolan ympärille.

Sain houkuteltua asiakkaiksi erään talvinäytössäkin mukana olleen tutun kautta viisi muuta henkilöä, joista koostuikin sitten ihan mukava retkiporukka.

Kello 12.00 lähtö Kivimäkeen

Tai oikeastaan high noonin aikaan kokoonnuimme ensin Konnevedellä sijaitsevan Ravintola Mierontien kahvilapuolelle tarkastelemaan tulevaa ohjelmaa ja käyntikohteita tuoreiden munkkikahvien tukemina. Kun ohjelma oli selvillä ja kahvit munkkiloineen nautittu, lähdimme ajamaan kohti ensimmäistä käyntikohdettamme, Hankasalmen puolella sijaitsevaa Kivimäen luolaa.

Kivimäen näkötornissa kurkkimassa Lauri Hiekkataipale.

Kööriämme täydentämään pyysin vuorokauden varoitusajalla suositun Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki Sulanderin, joka on aika fakiiri kuvaamaan kirjallisten ja retkeilyllisten ansioidensa ohella.

Yksi Heikin silmäteristä on DJI Spark -minidrone, jota hän tässä valmistelee lähtöön.

Heikki pistikin kamerat heti laulamaan ja meikkilaukkuun mahtuvan kuvauskopterin eli minidronen tulille. Kopteri pörähti taivaalle ja alkoi tallentaa maastossa talsivien retkeläisten matkaa muistikorttinsa syövereihin.

Kivimäen luolalle vievä reitti oli lehdistä liukas, mutta muutoin suhteellisen helppokulkuinen.

Kivimäen rinteeseen on muodostunut suuren luolan lisäksi joukko pienempiä sopukoita ja väyliä, joiden läpi kulkeminen ja niihin kurkistelu sopii hyvin seikkailuhenkiselle sielulle.

Ensin ylhäällä ja nyt alhaalla. Lauri kokeilemassa, miten ryömitään kiven läpi.

Kivimäen luola herätti monessa ansaittua hämmästystä. Ei tällaista paikkaa ihan joka nurkalla vastaan tule. Luolan uumeniin mahduimme hyvin kaikki. Punatakkista miestä tai muitakaan haamuja emme tällä kertaa kuitenkaan nähneet.

Kivimäen noin 13 metriä pitkään käytävään mahtuu kummastelemaan useampikin henkilö yhtä aikaa. Goprolla käsivaralla otettu kuva hieman enemmän tärähtänyt kuin ottajansa. Tai toisinpäin.

Ei retkeä ilman eväitä

Mikä se semmoinen retki on, jolla ei eväitä syödä. Ei mikään. Siksipä Kivimäessäkin piti ottaa särvintä kuka minkäkinlaista. Hyvä taukopaikka löytyy umpiluolan vierestä olevan lippaluolan alta.

Evästelymme oli hyvin ympäristöystävällistä ja huomaamatonta. Ei ollut edes risukeitin käynnissä. Kuvassa selin Lauri Hiekkataipale, seuraavana vasemmalta Eveliina Saloranta, Katriina Laukkanen ja Emilia Myllymäki.

Vajaan kilometrin patikka luolalle ja takaisin sekä käynti itse luolassa näyttivät tehneen ruokahalulle hyvää, mutta vielä oli toinen puoli ohjelmasta suorittamatta ja toinen luola käymättä. Maastosta olisi löytynyt vielä puolukkaakin vaikka millä ja mitalla, mutta keräsimme ainoastaan tavaramme ja palasimme autoille siirtyäksemme muutaman kilometrin Rautalammin puolella sijaitsevan Vuoreisenvuoren suuntaan.

C.S.I. Ilveslouhu

Kuka lie heittänyt, että ”rikospaikkatutkijat paikalla”, kun väki alkoi kiskoa valkoisia suojahaalareita päälleen ja vetää kumihanskoja käteen valmistautuessaan sisäistämään itsensä Vuoreisenvuoren luolaan. Niin tai näin, kyllä ne haalarit tarpeen olivat, kuten myös käsineet ja kypärät.

Tämä ei ole Kauppakadun appro, vaan Vuoreisenvuoren kenties jopa summa cum laude.

Ilveslouhun tutkiminen ei ole yhtä helppoa ja vaivatonta kuin Kivimäen luolan, sillä lohkareluolassa on aina oltava tarkempi kuin rakoluolassa, ettei esimerkiksi vetäisi kiviä omaan eikä muiden niskaan, jos ja kun joutuu ottamaan tukea jostakin. Oman ja muiden turvallisuuden vuoksi täytyy liikkua varoen ja riittävän rauhallisesti.

Vaikka Ilveslouhun luola on kohtalaisen laaja, siellä kannattaa liikkua harkitusti – tekee sen sitten pienemmällä tai isommalla joukolla.

Jos Kivimäen luola oli seikkailijoillemme ”ennennäkemätön”, sitä oli myös Vuoreisenvuoren luola. Jälkimmäisen uumenissa heräsi ehkä joillekin aivan uudenlaisia tuntemuksia, vaikka varsinaista ahtaanpaikan kammoa ei kukaan ainakaan sanonut potevansa.

”Löydä sisäinen luolahenkilösi”. Uudet kokemukset voivat olla myös tällaisia.

Edellisen kerran Ilveslouhussa käydessäni bongasin sieltä lepakon, mutta tällä kertaa emme sitä nähneet. Heikki onnistui sitä vastoin tallentamaan omalla kamerallaan luultavasti liuskayökkösen, joita tämmöisissä luolissa voi olla. Voihan siivekäs olla joku muukin laji, mutta esimerkiksi Sumiaisten Ukonvuoren Pirunpesässä liuskayökköseksi tunnistettuja perhosia oli useampiakin.

Kodan ykkönen

Kun meistä alkoi tuntua sekä siltä, että nyt oli luolaa tutkittu riittävästi ja että nälkä oli vaihtamassa paikkaa seikkailuhengen kanssa, olikin paras siirtyä luolalta asian niinsanottuun ytimeen, eli makkaranpaistoon ja kahvinkeittoon läheiselle kodalle, jota olimme saaneet luvan käyttää.

Kivan päivän kruunasivat kotakahvit makkaroineen, ja olihan siinä salaattia ja pullaakin.

Hienonpa kodan on rakentanut hirviporukka! Heti alkoi tehdä mieli rakentaa itselle samanlainen, vaikka laavu onkin jo. Meillä oli vielä niin hyvä tuuri päivän reissun suhteen, että vasta kun olimme tulistelemassa, alkoi sataa. Siinäpä vasta ajoitus!

Ajoituksesta vielä sen verran, että näyttösuunnitelman yhtenä arvostelukohtana on myös se, miten hyvin onnistuu suunnittelemaan ohjelman aikataulun ja miten siinä pysyy. No, asiakkaille annetussa ohjelmassa päättymisajaksi oli merkitty klo 18.00, ja kello oli 17.59, kun päivän ”virallinen” osuus oli suoritettu – tähän siis lukeutui myös olo kodalla. Sisäinen kello oli nähtävästi kohtalaisen hyvässä timmissä, vaikkei ranteeseen tullut jatkuvasti vilkuiltuakaan.

Ja kyllähän se tuo näyttökin taisi läpi mennä, kerran nimi pantiin paperiin. Näytön vastaanottajana toimi Olli Salmela Keski-Suomen Erämestareista. Iso kiitos kaikille mukana olleille (tahaton salaneikki)!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Охота и рыбалка Konnevedellä


Siis hä? Otsikon pitäisi käsitykseni mukaan tarkoittaa suomeksi ”metsästys ja kalastus”, mutta laitoinpa sen piruuttani venäjäksi. Miksi? No lukaiskaapa seuraava horina, jospa se siitä selviää!

Konnevedellä tapahtuu pitkälti koko viikon ja on tapahtunut jo aiemminkin, sillä kylillä on pyörinyt koko joukko itäisen naapurimaamme matkailualan ihmisiä aina matkanjärjestäjistä venäläisen eräaiheisen tv-kanavan kuvausryhmään saakka.

Itseäni homma koskettaa sikäli, että tuo viimeksi mainittu eli kuvausryhmä oli viime lauantaina asiakkaana. Lauantaina 26.8. oli Suomen Luonnon päivä, jonka eri tapahtumiin Konnevedellä ja Rautalammilla kuvausryhmäkin osallistui, mm. kansallispuistossa.

Jos en ole muistanut aiemmin kertoa, niin opiskelen parhaillaan erä- ja luonto-oppaaksi, ja minua pyydettiin ystävällisesti kehittämään jonkinlaista ohjelmaa kyseiselle viiden hengen ryhmälle.

Metsästys ja kalastus edellä ei kuitenkaan menty, vaikka pääteemana se venäläisvierailla onkin ollut. Alueen oikeat eräyrittäjät ovat esitelleet omia palvelujaan ja käyttäneet kuvausryhmää ja heidän mukanaan olevia kahta palkintomatkalaista nuotanvedossa, uistelemassa ja vaikka missä. Ja syöneetkin vieraat ovat kaikenlaisia herkkuloita.

Hyvin suunniteltu on puoliksi jouduttu miettimään uudestaan

Vaikka lauantain ohjelman arvioitu alkamisaika oli vasta 16.30, tekemistä tuntui riittävän järjestävälle elimelle eli allekirjoittaneelle reilusti sitä aiemmin. Kävin jo aiemmin viikolla tekemässä maastotiedustelua, jotta olisin voinut suunnitella mahdollisesti patikoitavan reitin ja nähdä, mistä pääsee ja mistä ei.

Venäläisseurue majoittui Konneveden Leskelänkylällä Hinkkalan lomamökeillä. Hinkkalan tila ja lomamökit ovat aivan Etelä-Konnevesi-järven rantamilla ja kansallispuistosta kivenheiton päässä. Ajatuksenani oli kävelyttää vieraat tilan pihasta ”poikkimain” viereisen Hinkkalanlahden toisella puolella olevalle Myllymäelle, josta tilakin näkyy ja jossa on hienoja lahopuita sekä lohkareikkoa. Vaan ajatukseksi se jäi, sillä maasto ei ollut riittävän helppokulkuista asiakkaille.

Myllymäen päältä on ihan tolkun näkymät. Menneiden myrskyjen jälkiäkin maastossa vielä on.

Puskissa meni pari tuntia, mutta siellä välähti edes sen verran, että jospa korvattaisiin kävely maastopyörillä ajolla, ja nimenomaan fatbikeillä eli läskipyörillä. Eipä onnistunut sekään, sillä olisin saanut pyöriä vuokralle vasta myöhään lauantai-iltapäivällä ja ne olisi pitänyt hakea Jyväskylästä asti.

Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen, sillä varapolttimokin syttyi: kysynpä potkupyöriä eli kickbikejä lainaan Kapeenkoskelta.  Tämä naula veti, ja sovinkin pyörien haun lauantaiksi puolenpäivän jälkeen. Potkupyörilläkin päästäisiin hyvin noin 1,5 kilometrin matka hiekkatietä myöten tavoitteeseen.

Aika juvelia menopelejä nuo potkupyörät.

Opiskelupaikastani sain vastaavasti lainaan julmetun monta metriä paksua köyttä, jonka viritin hyvissä ajoin idyllisen joen mutkaan seikkailuhenkistä vesistönylitystä varten. Joen yli olisi tosin päässyt melkeinpä kenkiään kastelematta muutenkin, mutta alueella ei ollut mitään kuohuvampaa koskea tarjolla siihen hätään, joten oli tultava toimeen sillä, mitä oli.

Köyttä olisi riittänyt isommankin joen ylitykseen.

Köysiradan jälkeen ohjelmassa piti olla jousiammuntaa ja lopuksi kotaruokailu kahveineen päivineen. Miten sitten kävikään?

Sadetta, sadetta ja sadetta – ja satunnainen sateenkaari

Lauantaipäivänä vettä saatiin sillä lailla tarpeeksi, että herkempää olisi saattanut alkaa nyppimään. Onneksi kyse oli pikemminkin sadekuuroista kuin jatkuvasta sateesta, mutta kuurojen välillä ei ollut aina kovin pitkää taukoa. Joka tapauksessa iltapäivän ohjelma käynnistyi klo 17 ja vaihtorahat päälle.

Koska venäläisryhmä oli pääasiassa kuvausryhmä, oli tärkeää, että he saavat riittävästi kuvamateriaalia. Kuvattiin monesta kulmasta, useammalla kameralla ja, kuten filminteossa yleensäkin, kohtauksia saatettiin kuvata ihan eri järjestyksessä, missä ne lopullisessa versiossa sitten ovat.

Kuvaajat istahtivat käytännön syistä Hinkkalan mönkijän kyytiin, jolla sitten oli kätevä kuvata liikkeessä, kun muu porukka lähti tunkkaamaan potkupyörillä kohti määränpäätä. Pahaksi onneksi ei satu nyt olemaan kuvia siitä potkimistapahtumasta, mutta jos/kun niitä jostakin saan, päivitän sitten vaikka tätä juttua tai kirjoitan uuden.

Mutta, onpahan äkilliselle melkoinen koitos liikkua tavalla, jolla ei yleensä tule liikuttua! Potkupyörällä päästely nimittäin nostaa ihan huolella sykettä uusiin lukemiin, ja varsinkin takareidet sekä pakarazzit puskevat hapoille suhteellisen nopeasti. Jos siis on peräkontissa klappia, potkupyöräilyllä sen saa kätevästi pois!

Vieraat kävivät rohkeasti potkupyörien puikkoihin, ja minäkin yritin parhaani mukaan puskea menemään, etten ihan viimeiseksi olisi jäänyt.

Sateen seassa pilkahti myös hieno sateenkaari matkan varrella.

Päästyämme Hinkkalanlahden toiselle puolelle siirryimme köysiseikkailun pariin. Myös tässä vaiheessa sopivien kuvakulmien etsiminen otti oman aikansa.

Edes pientä jännitystä rastille toivat sateesta liukkaat puunrungot ja enteilevästi rutiseva koivu.

Se, mikä ei köysihomman jälkeen toteutunut, oli kiipeäminen Myllymäelle. Tosin se ei ollut välttämätöntäkään. Kuvausryhmä halusi saada kuvattua vielä jousiammuntaa ennen kuin tulisi liian pimeää.

Tähän aikaan vuodesta alkaa valo olla kortilla jo kahdeksan jälkeen illalla, vaikka siihen oli vielä aikaa. Siksipä takaisin tilalle ja kohti kotaa, jonka lähistöllä oli tarkoitus ampua jousella. Kodalle tosin mentiin helposti autoilla.

Konsertto yhdelle jouselle ja kahdeksalle nuolelle

Jousiammunta näyttää olevan yksi yksinkertaisimmista tavoista saada ihmiset innostumaan uuden kokeilemisesta, jos siis laji ei ole heille ennestään tuttu. Yksi innokkaimmista taisi olla kuvausryhmän ykkösjehu, joka rohkeasti tarttui jouseen ja alkoi pienen opastuksen jälkeen lopsia nuolia menemään.

Yhtä lailla täysillä oli mukana ryhmän nuori pariskunta.

Vaikka alkuun nuolia meni enemmän taulusta ohi kuin tauluun, alkoi pian sihti olla kohdallaan, ja kun ammuntamatkaa lyhennettiin, rupesi tuloksiakin tulemaan.

Hinkkalan isäntä Olli-Pekka Jalkanen oli ollut koko päivän avuliaasti mukana niin tavaroiden kuin ihmistenkin kuljetuksessa, ja hän myös oli ystävällisesti käynyt laittamassa tulet kodalle aiemmin, jotta kahvinkeittoon ei olisi mennyt liian pitkä aika. Alkoihan hämärä jo hiipiä ympäristöön.

Jätin vieraat Olli-Pekan, Rautalammin-Konneveden luontomatkailun koordinointihankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakovan ja tulkkina toimineen Julia Käpin asiantunteviin käsiin ja siirryin kodalle valmistelemaan ruokailua ja kahvitusta. Tunnelmallisessa kodassa oli kahvivesi jo kiehunut, joten ei muuta kuin porot aitaukseen ja kahvi hautumaan.

Hinkkalan kota on viihtyisä ja tunnelmallinen.

Lähiruoka kunniaan!

Yhtenä tavoitteena matkailijoiden suhteen alueella on ollut tuoda esille laadukasta lähiruoan tuotantoa ja paikallisesti tehtyä ruokaa. Sitä tukiakseni olin hankkinut konnevetiseltä Juonolan tilalta herkullisia grillimakkaroita, jotka ovat vain yksi tilan lihatuotteista. Itse olin tehnyt niin ikään yllättävän hyvää tyrni-mustikkamehua sekä lähimetsistä kerätyistä mustikoista (joista mehukin oli tehty) valmistettua mustikkakukkoa pieniin annoskuppeihin. Salaatit olin tosin ostanut kaupasta.

Annokset olivat vaatimattomia mutta maistuvia. Yhtään makkaraa ei jäänyt tähteeksi, kuten ei mustikkakukkojakaan.

Yksi eräopaskoulutuksessa painotetuista asioista on ekologisuus ja kestävä kehitys. Esimerkiksi jätteen määrää tulisi pyrkiä vähentämään ja kierrättämään mahdollisuuksien mukaan. Vaihtoehtoina perinteisille kertakäyttöastioille voi käyttää esimerkiksi pesunkestäviä ja monikäyttöisiä Kupilkan astioita tai sitten vaikkapa luonnollisia ruokapäreitä tai muista uusiutuvista raaka-aineista valmistettuja tuotteita.

Koska minulla ei vielä ole kattavaa Kupilka-astiavalikoimaa, päädyin jo aiemmin hankkimaan bambusta – jota tosin toistaiseksi ei Suomessa kasva – tehtyjä lautasia ja aterimia, jotka voi käytön jälkeen polttaa, eikä jätettä synny.

Ruoka tuntui maistuvan asiakkaille, kuten nokipannukahvitkin. Useampi kupillinen sitä meni.

Mustikkakukon kanssa oli vaniljakastiketta ja niin ikään itse tehtyä kuusenkerkkäsiirappia. Aika moni vieraista halusi teetä kahvin sijasta, niinpä sitä tarjottiin. Ilta oli pimentynyt jo kodan ulkopuolella, joten kuvaukset oli siltä illalta lopetettava. Tosin vieraatkin alkoivat olla jo väsyneitä, joten veimme heidät mökilleen. Kiitin mukavasta päivästä ja seurasta, minkä jälkeen palasin takaisin keräilemään varusteita ja siivoilemaan jälkiä.

Lehtokurppia maleksi tiellä ihan melkein riesaksi asti.

Auton valokeilassa tepasteli lehtokurppa jos toinenkin, eivätkä ne meinanneet lähteä edes alta pois ennen kuin melkein jäivät alle. Onneksi sentään sitten pyrähtivät lentoon.

Pitkää päivää

”Jo” kello 12 alkanut päivä oli vierähtänyt iltaan, ja viisarit näyttivät lähemmäs 22:a. Olin sentään sen verran älynnyt, että olin ottanut otsalampun mukaan, sillä muuten ei liikkumisesta ja tavaroiden kuskaamisesta olisi tullut mitään. Eivät ole yöt enää valkeat.

Hinkkalassa on hyvät opasteet.

Lumoniten 1 000 lumenin valotehon turvin näkyvyys oli vähintäänkin riittävä. Sehän on kuin olisi auton valot päässä. Kodassa oli tuli jo sammunut ja sali tummunut. Kamppeet kasaan ja autolle. Vielä potkupyörien nosto takaisin kärryyn ja sitten kotiin. Kello oli 22.30, kun kotimatka alkoi.

Vaikka päivä oli ollut pitkä, ja sekä alkuvalmisteluihin ja loppuroudauksiin meni niihinkin oma aikansa varsinaisen ohjelma-ajan lisäksi, missään vaiheessa ei alkanut tympiä. Päinvastoin, päivä oli tähän mennessä yksi mielenkiintoisimmista, joita eräoppaaksi opiskeluun jollakin tavalla voi liittää.

Kielitaitoani – jos sitä sellaiseksi edes voi kutsua – en päässyt käyttämään, sillä suurin osa kommunikaatiosta hoitui tulkin välityksellä. Toivottavasti vieraille jäi suuhun hyvä maku illasta niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisesti. Kyllähän sitä tämmöistä tekisi uudestaankin!

Kiitokset niin vieraille kuin muille mukana olleille, Hinkkalan tilan väelle, Juonolalle, Kapeenkoskelle jne! Erityiskiitos Rossille, että sain käyttää jutussa ottamiasi kuvia!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

”Virkamiehet” vaelluksella Salamajärvellä


Vetoavien otsikoiden keksiminen on oma taiteenlajinsa, ja nyt tuli tällainen siveltimenveto. Avaan ajatuksen otsikoinnin takaa tämän jutun lopussa.

Kysehän on nyt siitä, että viime vuonna Suomen Latu järjesti retkeilyohjaajakurssin, jolle ilmoittauduin ja jonka suoritin. Vastineeksi kurssista lupauduin olemaan käytettävissä tänä vuonna Salamajärven kansallispuistossa järjestettyyn Nuku Yö Ulkona -tapahtumaan liittyvissä talkoohommissa. Omalle osalleni napsahti vaelluksen järjestäminen kansallispuistossa.

Ajattelin että mikäpä siinä, ja koska eräopasopintoihini kuuluu myös kesänäytön suorittaminen, onnistuin saamaan vaelluksesta tarvittavan kesänäyttöosuuden, jonka läpäisystä jury on vielä ulkona (ehkä nukkumassa yötään), mutta itse vaellus meni käsitykseni mukaan hyvin.

Viisi virkeää vaeltajaa

Ilmoittautumistiedoissa oli vaelluksen kestoksi ilmoitettu kaksi yötä. Ensimmäinen yö vietettiin Sysilammella, jonne vaellettiin Koirasalmesta noin 10 kilometrin matka. Vaellukselle ilmoittautui mukaan viisi naista. Enimmäismääräksi olin laittanut 10 henkeä, joten puolet siitä oli varsin hyvä tulos. Lähtöpäivä oli torstai 15.6. ja lähtöpaikka Koirasalmelta noin klo 10. Aikataulu oli kuitenkin väljä ihan siitäkin syystä, jos olisi tarvinnut säätää varusteiden kanssa. Niin tarvitsikin, mutta saatuamme kaikkien kamppeet suht hyvään vireeseen, pääsimme matkaan auringonpaisteen saattelemana.

Koirajärven pinta oli torstaiaamuna peilityyni. Värit olivat kerrassaan mahtavat.

Porukassa oli pari kokeneempaa vaeltajaa, pari hieman vähemmän korpea kolunneita ja yksi aloitteleva vaeltaja. Varustepuoli oli todella hyvin hallinnassa käytännössä kaikilla, ainoastaan taisi olla vain hieman liikaa ryönää rinkoissa näinkin lyhyelle reissulle – ainakin allekirjoittaneella – vaikka mielestäni pakkasin hyvin säästeliäästi.

Olin painottanut ennakko-ohjeissa riittävän juoman ja ruoan määrää, josta varsinkin juomapuoli osoittautui olennaisen tärkeäksi todella lämpimien päivien aikana. Jokaisella vaeltajalla tuli nimittäin olla omat eväät, eli talvinäytöstä poiketen en kokkaillut porukalle tällä kertaa mitään.

Lounasaika Heikinjärven laavulla.

Talvinäytöstä sain palautetta, että taukoja oli liian vähän, joten kesävaelluksessa tilanne korjattiin ja pidettiin heti ensimmäisen 15 minuutin kävelyn jälkeen tilannekatsaus ja pieni rinkkojen säätö. Muutoin pysähdyttiin melkeinpä kellontarkasti noin puolen tunnin välein juomaan ja heittämään rinkat selästä. Lounastauolla ohjeistin riisumaan myös kengät ja tuulettamaan sukat ja jalat. Pienet kevyet taukotossut oli kaikilla matkassa.

Yhteispelillä kaikki sujuu

Keittimien käyttö ja muutkin retkeilijän perustaidot vaikuttivat olevan hallinnassa suurimmalla osalla. Porukan kokemattominta neuvottiin ja autettiin aina tarvittaessa sekä lainattiin mm. keittimen pannua ja kattilaa sekä muutakin mitä sattui uupumaan. Näinhän se pitääkin olla.

Itseltä ei tarvitse löytyä kaikkea, vaan varusteita voi myös lainata.

Ryhmähenki oli mahtava, ja kaikki vaikuttivat tulevan hienosti toimeen keskenään. Sellaiset, ketkä eivät olleet aiemmin käyneet Salamajärvellä, saivat varmasti yhtä lailla uusia kokemuksia ja näkökulmia asioihin kuin nekin, jotka tunsivat paikat ja reitit entuudestaan. Tutuiksi tulivat monelle aivan uudet ihmiset yhtä lailla kuin paikatkin.

Heikinjärvennevan lintutornista näimme viimeinkin metsäpeuroja – vieläpä molempina päivinä.

Sauna kruunaa illan

Ensimmäisen päivän soijat pestiin pois – erillisillä vuoroilla – Sysilammen saunassa, joka paistatteli upeassa ja lämpimässä illassa. Saunan lämmitys oli nyt huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna, sillä nyt puut olivat kuivia ja koivua. Kiuas ja pata saivat lämmitä kaikessa rauhassa sillä aikaa kun esittelin teltan pystytystä ja laittelimme ruokiamme.

”Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut”, sanotaan monen saunan seinässä olevassa taulussa.

ALPS Mountaineeringin Gradient 3 -teltta onkin helppo demoteltta, koska se pysyy pystyssä jo kahdella kaarella ilman mitään lisävirityksiä. Kolmannella kaarella saadaan aikaan lisätukea ja sään mukaan valinnaisen ulkoteltan kireys oikeanlaiseksi. Välttämättä maakiiloja ja telttanaruja ei edes tarvitse, jos vain on riittävän tyyntä. Ja tosiaan ei edes ulkotelttaa, jos on poutaa tai käyttää ulkoteltan tilalla tarppia.

Sysilammen telttapaikalla oli aivan sai-raasti hyttysiä teltan ulkopuolella. Sisällä ei yhtäkään.

Ensimmäisen vaelluspäivän ilta oli saunomisen ja uimisen (ketkä uimassa kävivät) jälkeen vapaata ohjelmaa, mikä pienen iltanuotiolla pidetyn tarinatuokion jälkeen tarkoittikin monella lähinnä nukkumaan menoa. Sysilammelle ilmestyi illan korvalla myös yksinäinen eräjore, joka telttaili yhden yön paikalla ja jatkoi aamulla vaellustaan Hirvaan kierrokselle.

”Nuku yö ulkona” – tai valvo, ihan mitenkä vaan

Sehän on nyt tunnustettu tosiasia, että meikäläinen ei kovin loistavasti teltassa nuku. Semmoisessa pienessä pintahorteessa meni torstain ja perjantain välinenkin yö. Kesäkuussa luontokaan ei yöllä nuku, ja erilaisten lintujen konsertti jatkui illasta aamuun. Ainoastaan esittäjät vaihtuivat. Se näytön edellytys, että opas majoittuu teltassa vaikka asiakkaat olisivat hotellissa, ainakin täyttyi.

Voihan sitä kesäyössä vaikka kukkua hereillä, kuten käetkin tekevät.

Uusi päivä ja uudet kujeet

Toinen vaelluspäivä näytti valkenevan – siinä missä valkeat yöt voivat juuri enää valjeta – vähintään yhtä hienona kuin ensimmäinenkin. Sääennustuksesta olin paria päivää aiemmin ollut näkevinäni, että on pilvistä, mutta mitä vielä. Arska paistoi entiseen malliin. Telkät treenailivat lentoonlähtöä, laskeutumista ja sukeltamista, ja taisivat vähän kurmoottaa toisiaankin siinä välissä.

Aamupala valmistui kätevästi keittimillä ja nuotiolla, ja pari vaeltajaleidiä olivat jopa laitelleet soppansa itsetehdyistä kuiva-aineista päivää varten valmiiksi ennen kuin me muut edes aamukahvia ennätimme juomaan.

Kamppeet olivat kasassa ja kannossa hieman yli klo 10. Tilaajien toiveena oli kiertää paluumatkalla niin sanottu Pakosuon kierros (ei sentään Jakosuon), eli heti Sysilammen kupeesta lähtevä neljän ja puolen kilometrin mittainen rengasreitti. Pakosuo on tiettävästi saanut nimensä muiden alueen pako-alkuisten paikkojen lailla isovihan ajalta, jolloin venäläismiehittäjiä jouduttiin usein pakenemaan vaikka suolle.

Nykyään ei tarvitse paeta ketään, vaan Pakosuo on hieno suo, jota kiertävän reitin varrella on useita pieniä metsäsaarekkeita, jotka sinällään kaikki sopivat vaikka taukopaikoiksi.

Pakosuon metsäsaarekkeilla vaeltajaleidit innostuivat pieneen tasapainoilukilpailuun.

Kiersimme Pakosuon kierrosta vain reilut kolme kilometriä, koska tarkoituksenamme oli palata takaisin Koirasalmeen samaa reittiä myöten, jota edellispäivänä tulimme, eikä meidän tarvinnut palata enää takaisin Sysilammelle.

Edellistä selvästi lämpimämpi päivä vaikutti hidastavan askelta jonkin verran ja vaati vähintään saman määrän levähdys- ja juomataukoja. Varsinkin suo-osuuksilla oli jopa välillä tukalaa kulkea, mutta onneksi varjoakin löytyi.

Todellakin metsäpeuran mailla

Siinä missä edellispäivänä näimme lintutornista metsäpeurojen käyskentelevän harmittavan kaukana, pitkospuita kävellessämme yksi vaeltajista huomasi vaalean hahmon aivan lähellämme puiden takana. Jutustelu pistettiin hetkeksi tauolle ja alettiin seurata, mihin nähtävästi yksin liikkunut metsäpeura oli matkalla.

Metsäpeuroilla on mahtava kuulo- ja hajuaisti.

Peura haisteli ilmaa koko ajan ja kuulosteli meitä. Yritin äännähdellä jokseenkin peuramaisesti, josko sulavasti suolla liikkuvaa luontokappaletta saisi tulemaan edes vähän lähemmäksi. Jonkinlaista uteliaisuutta urahteluni taisi herättää, sillä lähimmillään peura uskaltautui noin 50 metrin päähän, kunnes lähti taas omille teilleen.

Kipusimme paluumatkallakin Heikinjärvennevan lintutorniin, josta näkyikin jo parhaimmillaan toistakymmentä metsäpeuraa – osa jopa suhteellisen lähellä.

1970-luvulla Salamajärven alueelle tuotujen metsäpeurojen jälkeläisiä on nykyään runsaasti.

Lounastaukomme oli tulopäivänä Heikinjärvellä ja paluupäivänä Tavilammella. Veden haku kummassakin paikassa on taitolaji, sillä hetteikön reunassa rannassa on varottava heilahtamasta veteen. Ehkä jonkinlaista parannusta vesisysteemeihin voisi kummassakin paikassa olla, eli vaikka vähän tukevampi alusta tai sitten käsipumppu kuivalla maalla, josta menee letku lampeen tai järveen. Tai sitten mun pitäisi vain lakata narisemasta ja mennä hakemaan vettä kuin mies.

Tavilammella muuten kaikki ok, mutta joillakin edellisillä retkeilijöillä oli ollut varsin erikoinen käsitys roskattomasta retkeilystä. Ketä lienevät he sitten olleet, mutta hei oikeasti käytettyjen vessapapereiden paikka ei ole ruokailupaikalla!

Askel kerrallaan eteenpäin

Jos emme olisi pitäneet taukoja ja huolehtineet juomisesta ja syömisestä, kymmenenkin kilometrin tarpominen olisi saattanut sylettää huomattavasti. Paikka paikoin saattoi jollekin tulla mieleen, että jokohan tämä kohta alkaisi riittää. Siitä huolimatta juttua riitti ja mieliala vaikutti olevan korkealla. Voimia antavaan rauhoittumiseen riitti esimerkiksi idyllinen pikku joki, jonka ylittävää siltaa oltiin nähtävästi käymässä pian korjaamaan.

Pidetään tauko aina kun väsyttää.

Välimatka maaliin lyheni kuitenkin koko ajan, ja olinkin sanonut, että kun päästään perille, mennään syömään jäätelöt Koirasalmen luontotuvalle. En tiedä, antoiko se lisävoimia vaeltajille, mutta sinnikkäästi lähestyimme määränpäätämme. Kun Koirajärven sinertävä selkä vilahti ensimmäistä kertaa puiden takaa, oltiin jo fyysisesti ja henkisestikin voiton puolella.

Reilun kilometrin loppumatka olikin sitten enää vain melkeinpä pelkkä muodollisuus. Tosin reitin kivisyys oli vertaansa vailla juuri Koirajärven kohdalla, eikä ainakaan minua haittaisi, vaikka se olisi vähemmän kivinen. Tai sitten kivikon päälle tehtäisiin pitkokset, joita pitkin voisi päästä edes Hiiliniemen tulipaikalle kompuroimatta. Kolmas vaihtoehto on se, että olen hiljaa enkä napise kaikesta joutavanpäiväisestä.

Kiitos upeille vaeltajaleideille ja Maaselän Ladulle

Kokeneemmat ja kokemattomammat vaeltajat olivat yhtä mahtavia reissukavereita kaikki, ja jokaisen kunto näytti kestävän tarpomisen lämpötiloissa, jotka kävivät parinkymmenen plusasteen paremmallakin puolella. Saavuttuamme perille törmäsimme Maaselän Ladun tehokaksikkoon Heli Hiiliahoon ja Helena Kinnuseen. Täydestä Metsähotellin valmistelutohinasta huolimatta heillä oli hetki aikaa jutustella, ja Kinnusen Helena ottikin meidän vaellusporukastamme tämän päätöskuvan.

Valovoimaiset vaeltajaleidit Eila Apajamies, Merja Puranen, Tuula Jormakka, Merja Ainali ja Minna Heikkilä.

Vaikka Metsähotellin käynnistymiseen oli vielä vajaa vuorokausi aikaa, oli sanomattakin selvää, että tapahtuman eteen oli jo tehty tolkuton määrä työtä. Tienoo oli täynnä tavanomaisia telttoja, riippumattoja ja puolijoukkuetelttoja, talkooväkeä suhasi niin ulkona kentällä kuin talkooruokalassakin.

Onnistuneesta vaelluksesta voin kiittää vilpittömästi sille osallistuneita ja vaelluksen mahdollistaneita Suomen Ladun Maaselän-osaston ihmisiä! Kiitos niin ikään avoimesta ja miellyttävästä vaellusseurasta ja Ladun kirjaimellisesta evästyksestä vaelluksen päätteeksi! Ne jäätelöthän jäivät nauttimatta, sillä Koirasalmen luontotuvan kahvio oli mennyt kiinni jo neljältä, mutta eihän tuo mahdottomasti haitannut.

Kahden yön vaellus toteutui lopulta yhden yön vaelluksena, sillä osa porukasta joutui lähtemään muihin velvoitteisiin ja vain osa jäi Koirasalmeen pidemmäksi aikaa. Mitään erityistä ohjelmaakaan minulla ei ollut enää kiinalaisen loppuvoimistelun ja loppumiitingin lisäksi, joten tällä kertaa näin.

Mikä se virkamiesjuttu sitten oli?

Eränkäynnillä on tarkoitettu aikoinaan metsästyksen ja kalastuksen ohella myös kaskenpolttoa sekä muuta luonnonvarojen hyödyntämistä. Eränkäyntioikeus oli yleensä taloilla ja maanviljelijäyhteisöillä, ja eräpoluiksi kutsuttiin riistaeläinten luonnollisesti kulkemia reittejä.

Eräpolku tunnettiin silloin myös nimellä virka, ja polkuja kulkeneita kutsuttiin virkamiehiksi (Lämsä 2006). Salamajärven polutkin ovat olleet ainakin osin riistan eräpolkuja, virkoja, joten mekin ehkä olisimme saattaneet antaa itseämme kutsuttavan virkamiehiksi, vaikka suurin osa olikin tällä kertaa naisia.

”Etelänpöljän piti lähtiä töihin välillä ko ei kultaa löytyny”


Käytiinpä kesällä -88 pohjoisessa pistäytymässä, kun isäukolle iski kultakuume. Sitä varten hän näppäränä miehenä väsäsi itsellensä vaskoolinkin. Piti käydä vähän kokeilemassa, josko pannun pohjaan tarttuisi muutakin kuin paistettu kananmuna.

Totesi myös Peltsi Peltonenkin kerran telkkarissa, että ”vaikka mies lähtisi Lapista, ei Lappi lähde miehestä”. Sillä tavalla lienee käynyt isällenikin, kun hän 70-luvun taitteessa oli rajamiehenä pohjoisessa. Sen jälkeen veri veti Lappiin säännöllisesti kesällä ja talvella, ja jos ei matkaan päässyt, katsottiin elokuva Rovaniemen markkinoilla. Ja useasti.

Elokuvassahan kolme kaverusta matkustavat Lappiin kultaa etsimään, ja varsin monenlaisten kommellusten jälkeen sitä löytävätkin – vieläpä valtavasti. Meillä ei ollut toki kuvitelmaa, että sellaista määrää kultaa meidän reissullamme löytyisi, eikä kukaan reppukaupalla sitä Suomesta muutenkaan ole ainakaan tähän mennessä löytänyt.

Kullan ja äkillisen rikastumisen toive vei aikoinaan monta suomalaistakin Amerikkaan. Mutta amerikkalaiset itsekin ryntäsivät 1840–1850-luvuilla sadoin tuhansin Kaliforniaan ja Alaskaan etsimään kultaa. Monet sitä löysivätkin ja monet sillä rikastuivat, mutta vähintään yhtä moni menetti kultansa ja rahansa – sekä henkensä – ahneuksissaan, varomattomuuttaan ja tyhmyyksissään.

Suomessa kultakuume iski historiatietojen mukaan ensimmäisen kerran 1860-luvulla ja toiseen otteeseen sotien jälkeen, ensin Ivalojoella ja sitten Lemmenjoella, eikä kullan kiilto ole vieläkään kaikkien silmistä hävinnyt.

Meidän reissullamme oli kullan löytyminen hyvin epätodennäköistä, kun emme ensinnäkään olleet ammattikullanhuuhtojia ja toisekseen pelkällä lapiolla ja vaskoolilla ei nykyään kultaa löydetä – tai jos löydetäänkin, pitää osua niin namupaikkaan ettei ole tosikaan.

Toive löytää kultaa on pitkälti samanlaista kuin toive rikastua vaikkapa lottoamalla, raaputusarvoilla tai hedelmäpelissä. Aivan samalla tavalla kullanetsijät saattavat kuluttaa vuosia, elleivät vuosikymmeniä, huljuttelemassa vaskoolia jääkylmässä vedessä kuin rahapelien pelaajat rastivat lottokupongin toisensa jälkeen tai painelevat pelikoneen nappuloita kuvitellen osaavansa tuplaussarjat ulkoa.

Isäukolle tärkeintä oli kuitenkin päästä pohjoiseen, ja saattoihan sitä joenuomasta toivoa löytävänsä jotakin, ja toivo onkin se olennaisin juttu. Toivomalla voi saavuttaa monenlaisia asioita, ja toiveet joskus toteutuvatkin, mutta pääasia on pitää toivoa yllä eikä menettää sitä, oli kyse mistä asiasta tahansa, eikä vain kullasta.

Tuolla viikolla ei vaskoolin pohjalle jäänyt kultaa, mutta Lapin luonto ja paikalliset ystävälliset ihmiset kampanisuineen kaikkineen olivat kultaakin arvokkaampia. Pelkästään se, että pääsee pois edes hetkeksi kiireisestä työelämästä ja työn rutiineista paikkaan, jossa ei ole kiire eikä ole tavoitteita.

Lapin luonto luo outoa taikaa...
Lapin luonto luo outoa taikaa…

Viikko kului taas kerran Lapin lumoissa. Joka päivä tuli rönttösiin lisää kilometrejä, ja illalla lämpisi sauna. Vaskooli ripustettiin kämpän seinään kiitokseksi ja jälkeemme tulijoiden käytettäväksi. Kuten sanottua, etelänpöljän piti lähteä takaisin töihin, kun kultaa ei löytynyt.

Eikähän rikastuminen kultaa huuhtomalla ole sen todennäköisempää kuin hakkaamalla pajatsoa tai raapimalla ässäarpoja. Toisenlaista rikkautta kannattaa etsiä luonnosta ja sen antimista, vaikkapa marjoista ja sienistä tai hiljaa havisevista haapametsiköistä ja korpin raakunnasta korvessa.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti

”#!@*/€?*#:n lappalaiset!”


Laitoin tuommoisen vaarallisen otsikon tälle jutulle. Kyseinen tunteenpurkaus ei ole kuitenkaan minun suustani – siitä syystä lainausmerkit – eikä mitään vihapuhetta pohjoissuomalaisia vastaan, vaan tälläkin tokaisulla on oma tarinansa, joten lukekaa huolella ennen kuin tulette puremaan minulta munat…

Nimittäin oltiin isäukon kanssa Hautajärven suunnalla yhtenä talvena joskus 80-luvun puolella, ja meillä oli kuskina eräs tuttu mies, jolle oli pituutta siunaantunut lähemmäs kaksi metriä. Lähellä Hautajärveä ja Niitselyksen entistä rajavartioasemaa sijaitsee Ahmalampi, jonka rannalla oli ainakin vielä silloin metsäkämppä. Kämppä muistaakseni purettiin 90-luvulla, enkä tiedä, onko siellä nykyisin mitään. Toki voin muistaa tuon lammen nimen väärin, mutta väliäkö hällä. Joka tapauksessa tuossa kämpässä majailtiin se hiihtolomaviikko ja yritettiin parhaamme mukaan tulla keskenämme toimeen kolmeen pekkaan.

Kämpän lämmönlähteenä toimi kamiina, ja koska ulkona oli sillä viikolla vähintäänkin -15 asteen pakkanen, kamiinaa pidettiin kuumana käytännössä aina silloin kun sisällä oltiin. Sitten yhtenä iltana pakkanen laski tuonne -30 hujakoille, joten pistimme puuta reippaammasti kamiinaan alkuillasta, jotta lämpö riittäisi ainakin aamuun asti. No, sitähän riitti. Taisi olla parhaimmillaan lähemmäs 50 astetta (aina täytyy vähän liioitella) kun viimeiset kalikat pesään heitettiin. Ei siinä muuten mitään, mutta kun oli pistelty rasvaista possunlihaa, makaronia ja sipulia ruoaksi, eli tehty ns. rasvamakaronia, niin voi ehkä arvata, että sinä yönä kuunneltiin hanurimusiikkia.

Se pitkä autokuski, josta alussa puhuin, oli tunkenut itsensä kerrossängyn yläpetille ”muumiopussiin”, eli makuupussiin, jossa käytännössä pystyi makaamaan vain tikkusuorana selällään. Kaveri oli vetänyt lisäksi pussin vetoketjun leukaan asti kiinni ja yritti siinä saunalämpötilassa saada unta. Isäukon kanssa oltiin aika poikia päästelemään paukkuja, ja ykstahtinen kävikin säännöllisin väliajoin alapetillä ja viereisellä laverilla.

Heräsin jossakin vaiheessa yötä siihen, kun yläpetiltä alkoi kuulua ähinää ja puhinaa, ja yhtäkkiä tyyppi rupesi riuhtomaan pussinsa vetoketjua voimalla auki. Sitä aikansa temmottuaan hän ponkaisi sängystä yhdellä harppauksella alas ja rymisteli kämpän ovelle, että nyt pitää päästä äkkiä ulos, kun ei tästä tule mitään kun on kuuma kuin saunassa ja pas.. haisee!

Juoni tihenee, eli nyt päästään palaamaan tuohon jutun otsikkoon. Kuten sanoin, kaveri oli noin parimetrinen hujoppi, ja pimeässä kämpässä puolinukuksissa eivät aistit ole parhaimmillaan, joten löydettyään ovenkahvan hän tyrkkäsi kämpän oven auki ja ryntäsi pihalle. Tai olisi rynnännyt, ellei olisi lyönyt otsaansa tanakasti kämpän oven yläkarmiin ja hirteen niin, että koko tupa tärähti. Kaveri kirosi kovalla äänellä, että ”#!@*/€?*#:n lappalaiset!” ja löi kämpän pihalla tupakaksi. Ei ollut hoksannut, että pohjoisen kämppien ovetkin on tehty pohjoisen miesten mitoilla, eikä koripalloilijoiden säädöillä. Siinä oli semmoinen parinkymmenen sentin ero näihin nykyisiin standardimittoihin.

Siitäkin selvittiin sitten muutamalla nortilla ja parilla disperiinillä, eikä matkakaverillemme jäänyt mitään pitempiaikaisia antipatioita em. kansaa kohtaan. Eihän niitä ollut kyllä alun alkaenkaan.

Niin, se kämpän ovenkarmikin jäi ehjäksi.

Polar Sirkkel


Illan toinen lyhyt juttu kertoo matkasta lähelle napapiiriä, eli toisella kotimaisella Polar Circlea. Sallan kunnassa pohojoosessa sijaitsee Hautajärven kylä ja siitä lyhkäisen matkan päässä Niitselyksen entinen rajavartioasema. On siinä myös Urriaapa-niminen paikka, ja jossakin noilla main törmättiin isäukon kanssa silloin vuonna kuokka ja vasara kuvassa näkyvään vempaimeen keskellä hakkuuaukeaa. Siitähän tuli sitten automaattisesti ”polar sirkkel”.

Emme kuitenkaan jääneet puuntekoon, kun tarkoitus oli lähinnä koputella kiviä oheisella vasaralla. Nimittäin isävainaalla oli suuri innostus myös malminetsintään, ja tuolta päin Suomea ei vielä 80-luvulla ihan joka paikkaa ollut tongittu arvomineraalien toivossa. Myös GTK otti silloin innolla vastaan malminäytteitä ja jopa hyvistä näytteistä jotakin maksoikin.

Polar Sirkkel jäi taakse ja on siellä ehkä vielä tänäkin päivänä, ainakin se, joka on piirretty karttoihin.

Sinisen repun kirous


Ensimmäisen blogikirjoitukseni otsikko on tarkoituksella sama kuin sivuston nimi, ja kun kuitenkin heti kysytään, mitä tuo ”sinisen repun kirous” tarkoittaa, niin minäpä kerron. Aikoinaan isäni oli kova metsästämään ja kalastamaan, ja hänellä oli tuo kuvassakin näkyvä sininen, metallirankainen reppu kutakuinkin aina mukana eräreissuillansa. Monesti isäni suunnitteli pitkäänkin vaikkapa kalalle lähtöä ja saattoi tuumailla asiaa viikon, puolitoista, ennen kuin alkoi tekemään lähtöä. Jos tämä viikko tai puolitoista olikin poutasäätä ja aurinkoa, annas olla, kun isäni nosti repun esiin saunan kuistille, alkoivat sadepilvet kerääntyä taivaalle. Ja useammin kuin kerran – eli käytännössä aina – juuri kala- tai metsäreissulle lähtöpäivän aamuna alkoi tulla vettä kuin sitä kuuluisaa aisaa. Vielä tähän päivään saakka on jäänyt mysteeriksi ennen kaikkea se, miten sää sattui ”yllättäen” muuttumaan, mutta myös se, miten sitä aisaa oikein tulee ja mitä tuolla aisalla tässä kontekstissa tarkoitetaan. Olisiko joku hevosmiesten juttu vai meneekö jopa K-18-osastolle…

Siitä siis ”sinisen repun kirous” juontaa juurensa. Toki repulla ei ollut mitään tekemistä sään huononemisen kanssa, vaan luulisin, että vatulointiin meni vain niin pitkään, että väkisinkin säätyyppi ehti siinä ajassa muuttua.

Isästä on jo aika jättänyt, mutta reppu on vielä olemassa. Tosin kirous lienee haihtunut.