Luonto voi hoitaa huomaamatta ja yllättävin tavoin


Aloitin kirjoittamaan tätä blogikirjoitusta ihan eri sanoilla ja otsikolla, ja ehdin kirjoittaa jo hieman yli 500 sanaa, kun kävin ajattelemaan, mistä oikeastaan haluan kirjoittaa. Ensimmäisen version kappaleet kertoivat 6.-12. elokuuta 2018 Karjalohjalla Kurssikeskus Elontulessa ensimmäistä kertaa järjestetyistä kansainvälisistä metsäterapiapäivistä ja päivien sisällöstä.

Olisin kertonut, mitä tapahtui 7.8. pidetyssä metsäterapiaseminaarissa ja sitä seuranneiden päivien aikana järjestetystä retriitistä. Seminaariin osallistui noin 100 henkeä, ja retriittiin nelisenkymmentä metsäterapia- tai muun luontoalan ammattilaista, yrittäjää ja aiheesta syystä tai toisesta kiinnostunutta. Sen sijaan, että luettelisin aasta ööhön kaiken, yritän kirjoittaa tämän toisen version vähän eri ajatuksella.

Jos joku ei silti jaksa lukea horinoitani, hän voi siirtyä tekstin loppuun. Liitän sinne listan metsäterapiapäivillä omia esityksiään pitäneistä ja metsäterapiamenetelmiä tai muita aiheeseen liittyviä tutkimustuloksia esitelleistä ihmisistä ja verkkolinkit.

Metsäterapian perimmäinen tavoite on mielestäni…

Ihmisen auttaminen, ja lopulta myös luonnon auttaminen. Olen sitä mieltä, että perustuipa metsäterapia (japaniksi Shinrin-ryoho) mihin menetelmään tahansa – oli se sitten Shinrin-yoku (metsäkylpy), Metsämieli-menetelmä, metsäänuppoutumisen menetelmä tai mikä muu hyvänsä, metsäterapian tavoitteena on ihmisen fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin parantaminen, luontoyhteyden luominen tai vahvistaminen, tai syystä tai toisesta kadonneen luontoyhteyden luominen uudestaan.

Metsäterapiapäivilläkin puhuttiin, että ihmisen tulisi oppia tuntemaan itsensä ja ns. sisäinen luontonsa, ja sitä kautta oppia tuntemaan myös ulkoinen luonto, eli se, joka meitä ympäröi ja josta me olemme kaikki aikanaan saaneet alkumme. Joissakin paikoissa ja joillekin ulkoinen luonto voi olla hyvinkin lähellä – ehkä jopa suoraan kotiovella – tai sitten kaukana, kuten tiiviisti rakennetuissa miljoonakaupungeissa. Samoin ihmisen sisäinen luonto voi olla yhtä lailla lähellä tai kaukana.

Löytyykö luonto pellon reunasta, haavikon huminasta vai jostakin muualta?

Elokuun 6. päivä oli varattu paikalle saapumiseen ja majoittumiseen, ja vasta 7. päivänä pidettiin seminaari. Seminaari-iltana klo 19 alkaneen päivällisen jälkeen päätin monen muun osallistujan tavoin lähteä käppäilemään lähiympäristöön ja selvittämään ajatuksia mielenkiintoisten esitelmien sisällön jäsentämiseksi omassa päässä. Lisäksi vaistoni sanoi, että näissä maisemissa täytyy olla paljon metsäkauriita ja/tai valkohäntäpeuroja, ja koska alueella oli runsaasti myös avoimia peltoja, todennäköisyys sorkkaeläinten näkemiseen oli suuri.

Kävelin kaikessa rauhassa katsellen ja kuulostellen ympärilleni, ja päätin käyttää iltalenkkiini juuri sen verran aikaa kuin hyvältä tuntuu. Kuljin soratietä pitkin niin pitkälle, kunnes oikealla puolellani avautui hakkuuaukea ja sen takana vielä seisova metsikkö ja vasemmalla puolellani kumpuileva peltomaisema.

Istahtaminen pellon reunaan mietiskelemään tekee ihan hyvää.

Laskeva aurinko värjäsi puut oranssinpunaisin sävyin. Soratie, sen takuinen hakkuala ja hakkuualan reunassa humiseva haavikko kylpivät vielä hetken auringonvalossa, kun taas peltolaikuilla oli jo hämärää. Istuin tovin auringon puolella olevalla kumpareella ja siirryin sitten pellon reunaan katselemaan, näkyisikö kauriita tai peuroja. Hiljaiseen maisemaan on helppo uppoutua ja seurata vaikka, miten hiljalleen mailleen painuva aurinko muuttaa valon ja varjon rajoja maastossa. Kauempaa kuuluu metsän vaimea humina leppeässä iltatuulessa.

Ja sitten – samalla tiellä kävelemässä ollut eräs retriitin osanottajista sanoo, että tuolla on peura! Osin pettyneenä itseeni, että en huomannut sitä ensin (enkä ehkä olisi huomannut ollenkaan, koska istuin selkä peuraan päin), mutta osin vakuuttuneena taas kerran siitä, että kunhan osaamme vain olla kärsivällisiä ja hiljaa, luonto tulee meitä lähemmäs.

Pitäisihän sitä eräoppaan eläimet tunnistaa, mutta jos tämä ei ole valkohäntäpeura, otan moitteet nöyränä vastaan.

Kasvisruokaviikosta kipinä (edes jonkinlaiseen) elämäntapamuutokseen – gluteenia unohtamatta. Tai pikemminkin se nimenomaan unohtaen.

Keskiviikon ohjelmassa oli aamupäivän mindfulness-kävely, iltapäivällä kasvien keräilyoppia ja suomalaista saunatietoutta. Mindfulness-kävely tehtiin hyvin rauhalliseen tahtiin, kuten kuuluikin, sillä kävelyvauhdin tietoinen hidastaminen saa oman mielen kiireenkin hidastumaan niin, että ajatuksille ja havainnoinnille vapautuu tilaa.

Mindfulness-kävelyn jälkeen palasimme Elontuleen lounaalle, ja kuten koko viikon ruokalista, myös lounas oli kasvisruokaa. Tällaiselle lihaa(kin) syövälle ihmiselle, kuten minä, viikko pelkkää kasvisruokaa ja gluteenitonta oli vatsalle yllätys, mutta myös eräänlainen helpotus, sillä reissun jälkeen muuttui ajatus omasta ruokavaliosta ja etenkin gluteenittomasta sellaisesta.

En silti heti vetänyt ”kylmää kalkkunaa” – kuten Jenkeissä sanotaan – vaan kävimme kotona kokeilemaan leivontaa gluteenittomista jauhoista. Vaikka meillä ei kenelläkään ole keliakiaa, olen huomannut itsestäni mm. sen, että gluteenia sisältävien raaka-aineiden vähentäminen leivonnassa on vähentänyt myös turvotuksen ja täyden olon tunnetta vatsassa. Metsäterapiaviikon aikana kasvisruokavalio lisäksi sai rehellisesti sanottuna ”suolen toimimaan”, eikä aamulla tai illalla väsyttänyt läheskään niin paljon kuin yleensä.

Metsäterapiaa olikin ryhmä- ja yksilötason kohtaamiset?

Metsäterapiapäivien viikon sisältöön oli mahdutettu monenlaista eri lähestymistapaa metsäterapiaan ja sen käyttöön eri maissa ja kulttuureissa. Kamppailen edelleen sen kanssa, kertoako jokaisesta esitellystä menetelmästä erikseen vai en. Oman kokemuksen mukaan kaikki viikon aikana esitellyt menetelmät metsäterapiasta olivat omalla tavallaan hyviä, ja niistä voin kirjoittaa myöhemmin.

Nyt en vaan millään saa kiinni oikeasta lähestymiskulmasta, kun ajattelen vain sitä, että oikeastaan metsän ja luonnon hyvää tekevän vaikutuksen lisäksi hyvää taisi tehdä myös seura niin koko joukon kuin henkilökohtaisten kohtaamisten osalta. Nimittäin yksi syy, miksi halusin osallistua kansainvälisille metsäterapiapäiville oli se, että toivoin pääseväni juuri sellaiseen seuraan, jossa kukaan ei pyörittele silmiään luontojutuille eikä varsinkaan puiden halaamiselle. Ja sellaiseen seuraan pääsin.

Niinpä perusluonteeltani hiljaisena ja joskus syrjäänkin vetäytyvänä ihmisenä avasin keskusteluyhteyden monen mielenkiintoisen persoonan kanssa. Kaikkien kanssa en päässyt (tai käynyt) juttusille, mutta hyvin monen silti. Viikko toimi samalla myös kielikylpynä, sillä en ollut puhunut englantia niin paljon vuosiin sitten yliopistoaikojeni (ensin opiskelu- ja sitten työelämässä) jälkeen.

Kaikkien niiden ihmisten, joiden kanssa juttelin, elämässä luonto ja metsä ovat hyvin tiiviisti läsnä. Saimme vaihdettua arvokkaita ajatuksia monesta eri näkökulmasta, ja samalla minäkin opin paljon uutta myös eri kulttuureista. Muutaman osallistujan kanssa pääsin jopa hyvinkin syvällisiin keskusteluihin eri aiheista. Myös yleinen ryhmähenki ja tekemisen meininki oli erittäin hyvä, mikä vaikutti mielestäni jopa harvinaisen hyvältä ottaen huomioon, että meitä oli noin 40.

”Kukaan meistä ei ole saari”, sanotaan.

Ihmisiä on kuin muurahaisia

Voisin jopa vetää sellaisen päätelmän, että metsäterapiapäivien osallistujat toimivat niin omilla tahoillaan kuin yhdessä samaan tapaan, kuin muurahaiset. Muurahaisetkin pitävät omalla toiminnallaan huolen oman elinympäristönsä hyvinvoinnista ja toimivat samalla kuningattaren hyväksi, joka tässä tapauksessa on yhtä kuin luonto. Jos kuningatar-luonto voi huonosti, voi koko yhteiskunta sen yksittäisiä jäseniä myöten huonosti.

Luonto- ja metsäihmiset toimivat muurahaisten lailla koko yhteisön hyväksi.

Muurahaiset huolehtivat siitä, että pesän lämpötila ja kosteus on oikeanlainen ja elinolosuhteet muutoinkin optimaaliset. Ihmisten tehtävänä olisi pitää huolta luonnosta, jota ilman meitä ei oikeastaan olisi. Yhtenä tärkeimmistä sanomista, joita metsäterapiapäivillä sanottiin, oli että kun ihminen oppii tuntemaan luontonsa, hän oppii arvostamaan sitä, ja kun hän oppii arvostamaan sitä, hän oppii suojelemaan sitä.

Jo aiemmin puhuin sisäisestä ja ulkoisesta luonnosta, eli siitä, mikä on meidän oma sisäinen luontomme ja mikä on luonto, joka alkaa oikeastaan heti meidän ulkopuoleltamme. Luonnon tunteminen – oli se sitten sisäinen tai ulkoinen – vie meitä kohti samaa johtopäätöstä ja päämäärää.

Jaa, opi, koe ja huolehdi

Kansainvälisten metsäterapiapäivien retriitin ohjelmalehtisen alareunassa lukevat sanat share, learn, experience ja nurture. Tähän tavoitteeseen päästiin mielestäni paremmin kuin hyvin, sillä jaoimme keskenämme niin isommissa ja pienemmissä ryhmissä kuin kahden kesken omia näkemyksiämme, tietojamme, osaamistamme, ehdotuksia ja ideoita, ja vaikka mitä. Opimme samalla paljon luonnosta, ympäristöstä, metsästä, metsäterapiasta, toisistamme, toisista kulttuureista ja myös itsestämme.

Koimme monta hyvää, hauskaa ja liikuttavaakin hetkeä samaten ryhmänä ja henkilökohtaisilla tasoilla. Koimme, miten luonto ja metsä todella näyttäytyy meille eri tavalla – samaten kuin omat tunteemme ja ajatuksemme sekä näkemyksemme itsestämme – kun vain malttaa hidastaa tahtia, katsella, kuunnella, koskettaa, tuntea.

Huolehdimme myös toinen toisistamme, koska jo ensimmäisenä päivänä sattui pari pientä, mutta ei mitenkään erityisen vakavaa, haaveria. Itsensä loukanneet saivat niin henkistä kuin konkreettistakin hoitoa ja tukea ryhmältä ja yksilöiltä. Monet löysivät vähintään hyviä ystäviä, yhteistyökumppaneita, ja ehkä jopa sydänystäviä ja sielunkumppaneita. Itse asiassa ymmärsin myös, että joillekin viikko antoi paljon enemmän kuin vaikkapa vuosi psykoterapiassa.

Voisinkin siis sanoa, että ei pelkästään luonto ja metsä, vaan myös ihmiset ovat tässä elämän yhtälössä tärkeitä. Ihmisiä metsäterapian takana löydätte myös kuvagallerian jälkeen. Siellä on luettelo eri toimijoista (ei missään tietyssä järjestyksessä eikä edes kaikkia mahdollisia) sekä muitakin linkkejä, joista löytyy tietoa metsäterapian eri muodoista ja menetelmistä.

Jos ette löytäneet kovista ponnisteluistanne huolimatta tästä kirjoituksesta mitään järkeä, niin luonnosta sitä sen sijaan löytyy! Luonnossa ei ole mitään turhaa.

KIITOS / THANK YOU!

Koska en kirjoittanut vielä tässä blogipostauksessa mistään tietystä metsäterapiamenetelmästä, katsoin kuitenkin tarpeelliseksi kiittää seuraavia henkilöitä, joiden tekemisiin ja ajatuksiin teidänkin kannattaa tutustua.

Erityinen kiitos ensinnäkin tapahtuman järjestäjille, Riina Kilpi ja Heidi Korhonen! Toinen erityinen kiitos seuraaville henkilöille: huonetoverini luontoyhteysguru Ian Banyard (Iso-Britannia) sekä elokuvantekijä ja universumin pulssin tuntija Nitin Das (Intia); taskukokoinen kanadalainen Robyn Lim (Kanada), metsien mies Tom Kent (Irlanti), hassu norjalainen heppu Lars Verket (Norja), sitkeä sissi Laura White (Iso-Britannia), ylpeä portugalilainen Maria Concalves (Portugali), sirkeä singaporelainen Youmin Yap (Singapore), vihreä kasviasiantuntija Vitalija Povilaityte-Petri (Liettua) ja tietenkin metsämeditaatio-osaaja ja tulenteon sekä paareilla kuljetuksen asiantuntija Sini Malminiemi! Ja kaikki muut, joiden nimiä en tässä luetellut – tiedätte, ketä olette!

First, Special Thanks to the organizers, Riina Kilpi and Heidi Korhonen! Second, very special thanks to: my roommates Nature Connection Guru Ian Banyard (UK) and Movie Maker & He Who Has the Pulse of the Universe Nitin Das (India); the Pocket Canadian Robyn Lim (Canada), Man of the Woods Tom Kent (Ireland), Funny Norwegian Guy Lars Verket (Norja), the Proud Portuguese Maria Concalves (Portugali), Seriously Happy Singaporean Youmin Yap (Singapore), the Green Plant Expert Vitalija Povilaityte-Petri (Lithuania), and of course the Forest Meditation Expert & Master of ”Fireworks” and Stretchers Sini Malminiemi! And of course the rest of the Tribe – You are Points of Light!

Continue reading ”Luonto voi hoitaa huomaamatta ja yllättävin tavoin”

Mainokset

”A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan


Huonous voi yllättää monenlaisissa paikoissa, kuten automatkalla, laivamatkalla tai sitten muuten vaan. Myös raskauspahoinvointi on varsin monelle tuttua. Tai jos sattuu olemaan sellaisissa lääkinnällisissä hoidoissa, joista aiheutuu pahoinvointia. Pahoinvointia vastaan on olemassa lääkkeitäkin, mutta kuten monet jo tietävät, apua voi yrittää saada myös kiinalaisesta lääketieteestä ja nimenomaan akupunktiosta tai akupainelusta. Tämä juttu saattaa kannattaa lukaista, jos on vaikka lähdössä kesäristeilylle kauniisiin järvimaisemiin.

Kehon salaisuudet

Koska en ole kiinalaisen lääketieteen asiantuntija, joudun valitettavasti turvautumaan eri lähdeaineistoon. Lyhyesti kuitenkin voidaan sanoa, että ihmiskehossa on kiinalaisen lääketieteen mukaan niin sanottuja meridiaaneja eli energiakanavia, joita pitkin qi eli energia virtaa läpi kehon. Näitä meridiaaneja on yhteensä 20, ja meridiaaneille sijoittuvat vastaavasti kehon eri akupisteet, joilla on puolestaan vaikutus eri kehon osiin ja ruumiintoimintoihin.

Pahoinvointiin vaikuttava akupiste löytyy niin sanotun perikardium-kanavan varrelta käsivarresta. Kyseinen Neiguan-piste sijaitsee ranteen sisäsyrjällä 2-3 sormenleveyden päässä kämmenestä. Kuva: Qigong Empowerment, kirj. Liang & Wu, s. 297.

Neiguan- eli P6-pistettä käsittelemällä on onnistuttu useiden tutkimustenkin mukaan lievittämään eri syistä, kuten esimerkiksi raskaudesta, johtuvaa pahoinvointia. Pahoinvoinnin lievittämiseksi pistettä voi painella niin itse kuin antaa toisen tehdä se, tai sitten mahdollista on myös hankkia tarkoitukseen tehtyjä rannekkeita tai jopa rakennella sellainen itse. Nyt kuitenkin esitetään tapa, jolla itse voi yrittää hoitaa pahoinvointikohtausta neiguan-pistettä painelemalla.

Akupisteen käsitteleminen

Hieman lähteestä riippuen neiguan-piste näyttää sijaitsevan joko kahden tai kolmen sormenleveyden päässä kämmenen tyvestä. Käsivarren sisäsyrjässä tuntuu myös kaksi rinnakkaista pitkittäistä jännettä, jotka kiristyvät, kun käden laittaa nyrkkiin tai jännittää sitä. Akupainelupiste on näiden kahden jänteen välissä. Seuraava ohje löytyy englanniksi Sloan Ketteringin syöpäkeskuksen sivuilta, ja vaikka siinä puhutaan syöpähoitojen aiheuttaman pahoinvoinnin lievittämisestä akupainelun avulla, tieteelliset tutkimukset ja ihmisten omat kokemukset ovat osoittaneet muistakin syistä johtuvan pahoinvoinnin lievittyvän em. akupisteen painelulla.

  • Laita käsivarsi asentoon, jossa kämmenpuoli on ylöspäin.
  • Etsi käsivarresta akupiste P-6 (pericardium) eli neiguan-piste. Se sijaitsee 2-3 sormenleveyttä ranteesta, eli käytännössä 3. sormen kohdalla. Kun painat kohtaa sormenpäillä, voit tuntea ihon alla kaksi rinnakkaista jännettä.
  • Paina peukalolla tai sormenpäilläsi tätä pistettä 2-3 minuuttia pyörivällä liikkeellä. Paina napakasti, mutta ei kuitenkaan niin, että sattuu.
  • Tee sama toiselle kädelle.
Tarkista aina vaikka akupunktiohoidon ammattilaiselta akupisteen sijainti, jos et ole varma, missä se on.
Älä käytä liikaa voimaa, sillä tarkoitus ei ole korvata pahoinvointia kivulla.

Neiguan-pisteen painelusta on todettu useissa tutkimuksissa olevan apua monista syistä johtuvaan pahoinvointiin, ja esimerkiksi niin sanottuun merisairauteen, eli kun alkaa veneessä tai laivassa öksyttää, sen on osoitettu tepsivän. Tämä kannattaa ottaa huomioon vaikka silloin, kun on lähtemässä risteilylle tai vastaavalle. Kokeilemalla tätä vaihtoehtoista pahoinvoinnin lievityskonstia ei ainakaan häviä mitään.

Muuta

Akupainelun sijaan voi harkita myös hankkivansa erityisiä rannekkeita, jotka asetetaan vastaavaan kohtaan kädessä kuin mistä sorminkin painettaisiin. Rannekkeissa on sitä varten tarkoitetut nypylät, jotka painavat kyseistä akupistettä.

Kuten moni muukin hoito, tämäkin on hyvin yksilöllistä, toimiiko se vai ei. En siis ota mitään kantaa siihen puolesta tai vastaan tai väitä että tästä ohjeesta olisi apua. Tutkimusten mukaan (esim. alla olevan listan viimeinen lähde) neiguan P-6 -pisteen painelusta ei kuitenkaan aiheutunut mitään merkittäviä epäsuotuisia sivuvaikutuksia.

Kuten sanoin, en ole tämän(kään) alan asiantuntija, joten jos löydätte korjattavaa tai huomautettavaa tekstistä, kuvista tai ylipäänsä ohjeista, otan mielelläni asiantuntijoiden kommentteja vastaan. Toivon kuitenkin, että tämä ohje toimisi ja että siitä löytyisi apu syyn tai toisen aiheuttamaan pahoinvointiin, jotta voisitte nauttia taas elämästä ja kesästä (ja miksei muistakin vuodenajoista)!

 

Continue reading ””A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan”

Voiko luontokuvaus olla mindfulnessia?


Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.

Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.

Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.

Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.

Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.

Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.

Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .

Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.

Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.

Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.

Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.

Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?

Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.

Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.

Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.

Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.

Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.

Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.

Pää ja häntä

Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.

Mikäpä rauhoittaisi sielun paremmin kuin melonta


Auringon kimallus. Tuulenvireessä väräjävä vedenpinta. Isolumpeen valkoinen lyhty. Tumman vuorenrinteen juurella tyventä. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain melan ajoittainen loiskahdus. Elämä on tässä.

Monenlaisia juttuja voi ihminen rauhoittuakseen tehdä. Eräs parhaimmista on omasta mielestäni liikkuminen vesillä. Vaikka olen metsässäkin kuin kerrassaan kirkossa, ehkä vielä astetta korkeammalle nousee kokemus rauhallisesta lipumisesta kanootissa pienellä erämaisella lammella.

Vielä toistaiseksi ei ole ollut varaa hankkia omaa vesikulkuneuvoa, ja sen ainoankin myin jo vuosia sitten että olisin voinut rakentaa perijättärelle leikkimökin. Ehkä se kuitenkin hommuuttaa ensi kesäksi tuollaisen avokanootin, sillä jotenkin pidän siitä enemmän kuin soutuveneestä – vaikka puolensahan silläkin on.

Onneksi sain mahdollisuuden lainata kanoottia kesän ajaksi, ja onhan se ollut käytössä aina kun vain mahdollista. Melontakaudenhan olisi voinut käynnistää toki heti, kun jäät lähtivät ja jatkaa sitä sinne asti, kun (tai jos) ne taas tulevat, mutta aika kesäkuun alusta elokuun puoleenväliin on sekin parempi kuin ei mitään.

Mikä on paras: lampi, järvi, joki, koski, avomeri?

Jaa-a, sanopa se. Meitähän on vanhan sanonnan mukaan moneen junaan – ja osa mahtuu kanoottiinkin. Siitä syystä myös mielipiteitä ”oikeasta” melontapaikasta ja -tavasta lienee yhtä paljon kuin on melojia. Joillekin melomisesta ei kannata edes puhua, ellei mainitse samassa yhteydessä kohisevaa koskea tai aavaa järven- tai merenselkää. Ja ihan oikeasti melonnasta jotakin tietävien lisäksi löytyy koko joukko oman elämänsä eksperttejä, joilta löytyy neuvoja niin melomisen tekniikkaan kun muihinkin asioihin ihan kysymättä.

Itselleni melomiseksi kelpaa melottavaksi tarkoitetun vesikulkuneuvon kuljettaminen melaa käyttäen. Tekniikka voi olla sieltä, missä jalat ja selkä kohtaavat ja mela väärin kädessä, mutta voidaanhan antaa miehen pitää melastaan kiinni kuten lystää. Ajan kanssa taito karttuu ja Turkka opettaa.

Samaten minulle riittää vesielementiksi ainakin toistaiseksi syrjäinen metsälampi, jolla lillutellessa pääsen heittämällä – tai pikemminkin melomalla – oman mukavuusalueeni ytimeen ja flow-tilaan. Tai miksi sitä kukakin tahtoo sanoa. Lampi on zen.

Mitä myöhäisemmäksi ilta ehtii, sitä tyynemmäksi lammen pinta käy. Ainakin hyvin usein. Silloin on mielestäni paras hetki lähteä vesille, vaikka mikä muukin ajankohta sopii oikein mainiosti. Joka välissä ei ole tarpeen edes meloa, vaan voi antaa kanootin olla ihan paikallaan tai antaa sen hakea oman suuntansa. Vähän niinkuin melojansakin.

Kun lammelle vielä laskeutuu yksinäinen kuikka tai joutsen, ja miksipä ei useampia, niin mitä muuta voisi kaivata. Eipä kerrassaan mitään. Jos ihmisen saa tyyneyden tilaan ja onnelliseksi näin yksinkertaisilla asioilla, kaikki muu paitsi navigointi on turhaa.

”What sets a canoeing expedition apart is that it purifies you more rapidly and inescapably than any other travel. Travel a thousand miles by train and you are a brute; pedal five hundred on a bicycle and you remain basically a bourgeois; paddle a hundred in a canoe and you are already a child of nature.”

— Pierre Elliott Trudeau

Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista


Huomasin netistä taannoin mielenkiintoisen ilmoituksen, jossa etsittiin osallistujia kävelytutkimukseen. Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan toteuttama ja Koneen Säätiön rahoittama tutkimus on kaksivuotinen (2016–2017). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko luonnossa liikkumisella ja siellä tehtävillä aistiharjoitteilla tarkkaavaisuutta, hyvinvointia ja elpymistä parantavia vaikutuksia.

Kävelytutkimus käynnistyi siis jo vuonna 2016, jolloin kaikkiaan 150 tutkimukseen vapaaehtoisesti osallistunutta koehenkilöä kävelivät touko- ja syyskuun välisenä aikana Ikaalisten kylpylän läheisyydessä sijaitsevan Voimapolun. Tänä vuonna 2017 kävelytutkimuksen kenttäosuus toteutetaan vastaavasti Tampereella sijaitsevan Hatanpään arboretumin alueella.

Koska luonnon terveysvaikutukset ja niiden tutkiminen kiinnostavat itseäni kovasti, päätin ilmoittautua tutkimukseen ja tein varta vasten reissun Tampereelle nääs. Tutkimuksen ollessa kesken en valitettavasti voi kertoa sen yksityiskohdista tarkemmin, mutta pääpiirteittäin käytännön toteutus menee seuraavasti.

Kokonaiskestoltaan kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin kestävän testin aikana vapaaehtoiset koehenkilöt saavat tehdä tietokoneella mm. mielialaa ja keskittymiskykyä mittaavia tehtäviä. Koehenkilöiltä otetaan myös sylkinäyte ja heille puetaan sykemittari, joka tallentaa syketiedot koko testin ajan. Tehtävien jälkeen seuraa kävelyvaihe, joka tehdään tänä vuonna siis Hatanpään arboretumin puistoalueella. Kävelyn aikana suoritetaan useita rastitehtäviä, joissa apuvälineenä käytetään älypuhelinsovellusta.

Kävelyn kesto on noin tunti, ja kävelyn jälkeen palataan takaisin tutkimustiloihin, joissa otetaan jälleen sylkinäyte ja tehdään vastaavanlaiset tehtävät kuin ennen kävelyä. Kaikista näytteistä, syketiedoista, paikkatiedoista ja testivastauksista koostuvasta tiedosta tutkijat voivat päätellä, millä tavalla kävely ja tietoisuusharjoitteet ovat vaikuttaneet koehenkilöihin, eli minkälaisia fysiologisia ja psyykkisiä muutoksia on mahdollisesti tapahtunut ja onko esimerkiksi koehenkilöiden tarkkaavaisuus parantunut.

Kyllähän kävely luonnon helmassa rentouttaa

Keskiviikkopäivälle oli lisäkseni ilmoittautunut yksi vapaaehtoinen, joten ruuhkaa Hatanpäässä ei meistä syntynyt. Sitä vastoin arboretumin alueella oli muuten väkeä kuin Vilkkilässä kissoja huolimatta erittäin vaihtelevasta säästä.

Hatanpään kartanon edustalla olevalla kentällä on vain osa kaikkiaan 200 eri ruusulajikkeesta.

Seuraten älypuhelimessa näkyvää karttaa ja sillä GPS-paikannuksen perusteella liikkuvaa täppää, joka näytti kulloisenkin sijaintini, kävelin rauhalliseen tahtiin rastilta toiselle ja tein puhelimen näytölle plävähtäneet tehtävät numerojärjestyksessä. Hatanpään puistoalue on mahtavan kokoinen (taitaa olla lähemmäs 20 hehtaaria kaikkinensa) ja kerrassaan upea.

Sadettakin saatiin, mutta ei tutkimuskävelyn aikana.

 

Itse asiassa kolmesta eri puistosta koostuvalla alueella kiertelisi vaikka kuinka kauan, mutta tutkimuksen osalta noin tunnissa ei hirveästi ehdi jäädä kukkia haistelemaan niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikaan.

”Wake up and smell the roses!” on kehotus, jonka voi hyvin toteuttaa Hatanpään puiston ruusutarhassa.

 

Senpä vuoksi paljastan tässä, että otin varaslähdön hommaan kiertämällä perheen kanssa puiston jo aamupäivällä kaikessa rauhassa, jolloin pääsin niin katselemaan kuin myös haistelemaan uskomattoman monipuolisia kukkaistutuksia ja tutustumaan erilaisiin puu- ja pensaslajeihin.

Hatanpään kartanossa järjestetään mm. erilaisia tapahtumia ja juhlia, kuten häitä. Kartanon lähistöltä löytyy myös linnamainen huvila.

 

Silloin, kun on riittävästi aikaa, kukkien haisteluun puistossa onkin oivat mahdollisuudet, sillä esimerkiksi ruusuja on kaupungin sivuston tietojen mukaan jopa 200 erilaista lajiketta! Puiston alueelta löytyy myös tunnelmallinen pikku Kahvila Arboretum. Aamupäivällä ennen tutkimuskävelyä oli aivan pakko poiketa sielläkin sateensuojaan sekä kaffelle.

Tutkimuksen ohjeissa muuten sanotaan, että noin 1,5 tuntia ennen tutkimusta ei paranisi juoda kofeiinipitoisia juomia kuten kahvia, mutta käytiin sumppendeeroksella sen verran aikaisin, että ei ollut sitä ongelmaa. Eli sykkeet eivät olleet tapissa ainakaan kahvin takia.

Kävelytutkimuksen kävelyreitin pituus on noin neljä kilometriä, joten siinä saa varsin hyvän käsityksen puiston koosta.

 

Onpa kyse sitten tieteellisiin tarkoituksiin suunnatusta liikkumisesta tai oma-aloitteisesta sellaisesta, kierros luonnossa tekee poikkeuksetta hyvää monella tavalla. Verrattuna esimerkiksi haja-asutusalueen metsäympäristöön kaupunkipuistoalue on tietysti erilainen mm. äänimaailmaltaan. Korpien kätköissä ei välttämättä kuule aina edes lintujen ääniä, eikä tyynellä säällä metsäkään humise.

Arboretumin alueella ääniä vastaavasti oli monenlaisia: aaltojen kohina ja liplatus, lehtipuiden havina, ihmisten äänet, puutarhakoneiden pärinä – hoidetaanhan puistossa nurmikoitakin huolella. Siihen, miten ympäristöämme havainnoimme, on äänillä yhtä lailla tärkeä vaikutus kuin sillä, mitä näemme tai haistamme.

Pysähdy kuuntelemaan vaikka puron solinaa.

 

Hyviä harjoitteita

Kävelytutkimukseen valitut harjoitukset kunkin rastin kohdalla saivat hyvin kiinnittämään huomion erilaisiin asioihin luonnossa, joita ei välttämättä ”omin neuvoin” liikkumalla tule havainnoineeksi, ellei sitten tarkoituksella niin tee. Siksi voi olla hyvä totutella havainnoimaan ympäristöään tarkemmin, jolloin luonnossa liikkumisesta voi saada paljon enemmän hyötyä, kun pääsee ikään kuin pintaa syvemmälle.

Kuvittele vaikka olevasi lokinpoikanen: miten kokisit luonnon ja ympäristösi, jos olisit lintu? Mitä ajattelisit? Mitä tekisit ja mihin menisit?

 

Puistossa suoritetun kävelyn vertailuksi voisin mielelläni tehdä vastaavanlaisen reissun jossakin kansallispuistossa. Viime vuonna Ikaalisissa edellisen testiryhmän kiertämä Voimapolku voisi olla myös mielenkiintoista kiertää. Sellainen rajoite vuoden 2017 kävelyssä kuitenkin on, että aiemmin Ikaalisissa olleet eivät voi osallistua Tampereen-kävelyyn.

Oma Voimapolku tai Metsäkävely?

Suomessa on jo useita Voimapolkuja (ks. esim Suomen Mielenterveysseuran julkaisu) ja muitakin vastaavanlaisia reittejä löytyy. Lisäksi on mahdollista osallistua mm. metsäkylpyretkille, joita itsekin olen kouluttautunut pitämään. Tällaisilla retkillä tehdään mm. erilaisia aisti- ja tietoisuusharjoituksia sekä myös voimaannuttavia ja rentouttavia harjoituksia, jotka yhdessä ympäröivän luonnon ”sisäänrakennettujen” hyvää tekevien ominaisuuksien kanssa lievittävät tutkitusti stressiä, laskevat sykettä, kohottavat mielialaa sekä jopa tehostavat kehon omien puolustusmekanismien toimintaa.

Hatanpään puistoalueella voit oppia myös tunnistamaan erilaisia kasveja, mikä ei ole huono juttu sekään.

 

Tällaisiin tutkimuksiin kannattaa osallistua

Viime vuonna kävelytutkimukseen otti siis osaa 150 henkeä, ja tutkijoiden tavoitteena olisi saada vastaava määrä täyteen tänäkin vuonna. Tähän mennessä osallistuneita on lähemmäs 90, joten lisääkin mahtuu. Jotta otanta olisi mahdollisimman edustava, mukaan tulisi saada osallistujia monipuolisesti. Tutkijoiden mukaan enemmistö tutkimushenkilöistä on kuitenkin tähän mennessä ollut keski-ikäisiä naisia, joten meitä miehiä varmaankin kaivattaisiin joukkoon lisää – kannattaisihan meidänkin omaan terveyteemme vaikuttaviin asioihin kiinnittää huomiota.

Osallistuminenhan ei maksa mitään, on täysin vapaaehtoista, ja palkkioksi saapi vielä elokuvalipun. Myöskään erityistä kuntoa ei vaadita, kunhan pystyy tuon nelisen kilsaa käppäilemään omaan tahtiinsa ilman kiirettä.

Itse osallistuin niin pelkästä mielenkiinnosta aihetta kohtaan kuin mahdollisuudesta vierailla hienossa puistossa sekä ulkoilla viihtyisässä luontoympäristössä, mistä luulisin olevan pelkästään hyötyä niin fyysiselle kuin psyykkiselle hyvinvoinnille.

Esimerkiksi näkökulman vaihtaminen saattaa tuottaa uudenlaisia aistimuksia. Luontoa voi havainnoida vaikkapa maanpinnan tasolta.

 

Kaikesta huolimatta, vaikka Hatanpään puistoalueella käveleminen oli rentouttavaa, kuten missä tahansa kauniissa puistoissa, huomasin silti kaipaavani ihan perinteiseen kangasmetsään, johon pääsen aivan vaikka takaoveltani. Samaten käyminen vaikka Etelä-Konneveden kansallispuistossa tai missä tahansa paikassa, jossa ei välttämättä kuule kuin oman äänensä (eikä sitäkään, jos on hiljaa paikallaan), sopii silti rauhoittumiseen ja rentoutumiseen ainakin itselleni paremmin.

Jos kuitenkin pääsee edes hetkeksi irti arjesta ja kaupungin melusta vaikka läheiseen puistoon ja pystyy viettämään siellä aikaa ainakin puoli tuntia – joka monen tutkimuksen mukaan on ”vähimmäisvaatimus” – huomaa varmasti suotuisat vaikutukset omassa hyvinvoinnissaan ja kehossaan hyvässä lykyssä jopa ensimmäisellä kerralla. Ja mitä useammin pystyy luontoympäristössä liikkumaan, sitä enemmän hyötyä siitä on monella tavalla.

Luonto hoitaa ihmistä kuin äiti lastaan.

Ensin tutkitaan ja sitten hut…analysoidaan tulokset

Tampereen yliopiston kävelytutkimus päättynee kenttätutkimusten osalta viimeistään syyskuussa, jonka jälkeen alkaa armoton datan järsiminen. Tutkimuksen tuloksia voitaneen odottaa joskus ensi vuoden puolella, ja ne tullaan tutkija Tytti Pasasen mukaan julkaisemaan alan tieteellisissä julkaisuissa, jonka jälkeen niistä voinen jopa minä jotakin blogissani kirjoittaa.

Sitä ennen toivon, että tutkijat saavat kokoon riittävästi osanottajia myös tämän vuoden osuuteen ja että tutkimusaineistosta nousee esiin mielenkiintoisia huomioita metsäkävelyjen vaikutuksesta ihmisiin. Lopputulostahan tässä vaiheessa ei tiedä vielä kukaan, joten nähtäväksi jää.

Tampereen yliopiston psykologian oppiaineeseen kuuluvassa projektissa työskentelevät projektin johtaja, professori Kalevi Korpela (kalevi.korpela[at]uta.fi), tutkija FM Tytti Pasanen (tytti.pasanen[at]uta.fi) ja tutkimusassistentti PsK Pia Jussila (jussila.pia.m[at]student.uta.fi).

Continue reading ”Tampereella tehdään arvokasta tutkimusta luonnon hyvinvointivaikutuksista”

Arktinen tuulahdus Nuuksiosta


Kyllä tämä maailma on mennyt kummalliseksi. Eivät ole toukokuutkaan entisiään: ”lämmintä” on vain pari astetta ja lunta tulee sankasti kuin keskitalvella konsaan. Paitsi ei sitä oikein niinkään kovasti ole tullut koskaan männä talvena niin kuin tänä aamuna, ettei eteensä meinannut nähdä. Eli täällä sitä ollaan siis Etelä-Suomessa, Nuuksion kansallispuistossa.

Kuten aiemmin kertoilin, täällä on meneillään metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus, joka on tänään puolessa välissä.

Herää pahvi!

Kellonryökäle herätti minut jo lauantaiaamuna kahdelta, sillä matkaan oli päästävä hyvissä ajoin. Ajoreitin valinta oli tarkoituksellinen, koska halusin välttää kehätien härdellin. Sen vuoksi matkan pituus ja matka-aika olivat pidemmät kuin olisivat navikeikarin suosittelemina olleet.

Perillä olin noin puoli yhdeksältä, joten taukoineen yhdensuuntainen matka oli ihan riittävän mittainen. Tosin heti yhdeksältä päästiinkin asiaan ja koulutuksen pariin kansallispuiston alueella.

Pata Kattilaa soimaa

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksen ”tukikohtana” toimii käytännössä koko koulutusviikon ajan Nuuksion Kattila, joka on yksi varmaankin suosituimmista patikoiden lähtö- ja taukopaikoista, mitä parkkialueella olevien autojen määrästä ainakin voisi päätellä. Moni vaikuttaa tulleen paikalle vain istumaan tulilla ja nauttimaan eväistä, mutta hyvä niinkin.

Kattilan avointa nähtävästi entistä laidunmaata. Vain lampaat puuttuvat.

Me hilppasimme läheisille kukkuloille vetämään päivän ja koulutuksen ensimmäiset harjoitteet. Lauantai olikin vissiin sitten toukokuun lämpimin päivä, lähemmäs 20 astetta tarjoiltiin. Lieneeköhän ollut koko ”kesän” lämpimin sitten myös…hohh…

Nuuksio on todella kallioinen paikka.

Kattilasta lähtee kivoja pikku reittejä sinne tänne, ja niiltä poikkesimme aina syrjään rauhallisille kallioille (joita nimittäin täällä riittää) harjoituksiin.

Tunnit pitkiä on koska kelloni seisoo

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus on aika tiivistä settiä, sillä päivä alkaa klo 9 ja päättyy klo 18. Ilman säävarausta. Välissä on tosin puolentoista tunnin ruokailu- ja lepotauko, mikä on kyllä todella tarpeen. Lauantaista maanantaihin olemme käyneet läpi käytännön harjoitteita ja metsäänuppoutumisretken sanallista ohjaustapaa.

Taivastalon Jarko Taivasmaa kertomassa metsäänuppoutumisen menetelmästä.

Kolmiosainen metsäänuppoutuminen käydään läpi uudestaan ja uudestaan pienemmissä pätkissä ja hieman isommissakin, jotta homma menisi lihasmuistiin asti. Kuten sanotaan, kertaus on opintojen äiti – ja niin tässäkin tapauksessa. Eri asia sitten, että onko meikäläisen kupoli niin kovaa tekoa, että meneekö sittenkään päähän kuin Hankkijan lippis.

Toinen koulutuspäivä. Kuvassa Markus Jokinen.

Väliäkö hällä

Tiistaina – eli tätä kirjoitettaessa – on välipäivä. Kukin opiskelija saapi tehdä sitä mitä itse tekee, ja keskiviikkona uppoudutaan taas asian ytimeen. Lepo onkin paikallaan, mutta onneksi unta ei tarvitse pitkään pyytää, kun koulutuspäivän päätteeksi illalla päänsä tyynyyn kallistaa.

Kallistamisesta tulikin mieleeni, että kyllä Luontokeskus Haltiassa on kallista. Anteeksi kovasti, mutta mielestäni (vaikka se ei tähän blogiin nyt varsinaisesti kuulukaan), hinnoissa näyttää olevan kyllä melkoinen kohdelisä. Lounas 18 €(!) ja esim. rinkulimunkki 3,50

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Yhden munkin ostin, mutta vertailun vuoksi tänään käydessäni Järvenperässä K-marketissa siellä oli hinta reikämakkeelle 0,99€, joten repikäähän siitä.

Ehkäpä se kannattavuus olisi kannattavaa vielä vaikka vähän hintoja himmailisivatkin tuossa luontokeskuksella, kun väkeä kuitenkin käy. Jo vuonna 2014 kävijämäärät olivat siellä 150 000 paikkeilla vuodessa, joten hyvät on kahvileipienkin katteet. Nöyrin mielipiteeni tämä on siis.

Käki kukkuu siellä ja kevät on

Eilissä päivänä, eli epäloogisesti näin päin, tuumailin iltasella lähteä kuvaamaan auringonlaskua Solvallan Urheiluopiston kupeesta lähtevän Maahisenkierroksen varrella olevalta näköalapaikalta. Iltakahdeksan jälkeen alkoi jo olla hämärää, mutta hiljaista.

Mitä metsän terveysvaikutuksiin tulee, mainitsinkin aiemmassa blogikirjoituksessani, että tutkimusten mukaan metsästä haihtuvat tervehdyttävät yhdisteet ovat voimakkaimmillaan juuri aamulla ja illalla. Iltasella metsän tuoksu olikin aivan toisenlainen, ja ainakin itse haistan sen huomattavasti paremmin kuin keskellä päivää.

Laulurastas (Turdus philomelos) oli vaihteeksi iäneti.

Itse asiassa metsäänuppoutumisessa yksi osio käsittelee juuri metsän ja luonnon aistimista eri aisteilla, kuten hajuaistilla. Kysymykseen ”Voitko haistaa olevasi nyt metsässä” vastaisin siis ehdottomasti kyllä, varsinkin siis juuri illalla auringon laskun aikoihin. Samaten jotenkin äänet tuntuvat kuuluvan voimakkaammin, ja yleensä päiväsaikaan etenkin lintujen laulu häviää muuhun äänimaailmaan.

Käki (Cuculus canorus) kukkui ensimmäistä kertaa ainakin minun korviini jossakin kauempana. Mahtaa silläkin olla munat jäässä tällä säällä, jos vain on jo alkanut munintatouhunsa. Toukokuussahan sitä pitäisi aloittaa.

Punarintakin (Erithacus rubecula) lauloi niin kauniisti kuusen latvassa, mutta sain siitä videolle vain lähinnä ääntä, eikä kuvakaappauksesta juuri selvää saa muuta kuin mikä lintu on kyseessä. Pitäisihän sen eräopasopiskelijan jo tietysti heittämällä äänestä (linkki videotiedostoon, jossa on vain ääni) tunnistaa.

Kuvattu videolle täydellä zoomilla (300 mm) arviolta äänen suuntaan. En itse asiassa nähnyt koko lintua hämärässä kuin vasta editoidessa. Linnun edessä se perinteinen puunoksa.

Aurinko laskee sun selkäsi taa

Näköalapaikalle päästyäni huomasin, että aurinko oli niinsanotusti takakädessä että näköalatasanteelta siitä ei juuri kummoista otosta saanut. Eipä siinä mitään, kaunistahan oli muutenkin.

NUUKSIO-8860.jpg
Näissä maisemissa on jotakin Kolimaista. Mutta Koli on Koli ja tämä on Nuuksio.

Sinänsä jännä, että vaikka Nuuksio on yksi Suomen suosituimmista (esim. 2015 yli 340 000 käyntiä) kansallispuistoista, tuolla kallioilla sai olla ihan omassa rauhassa eikä ketään näkynyt eikä kuulunut missään. Ainoastaan tuulen ja lintujen äänet olivat läsnä.

NUUKSIO-8869
Miten eräässä Suomen vilkkaimmista kansallispuistoistakin voi olla näin rauhallista?

Ei laisinkaan haitannut katsella maisemia ja kuunnella sekä haistella luontoa yksin. Keskiviikkona sitä tehdään taas porukalla, ja toivottavasti seuraavaan blogipäivitykseen voi laittaa allekirjoitukseksi ”metsäänuppoutumisen ohjaaja”.

NUUKSIO-8833

Tähän loppuun vielä linkki pieneen rauhoittavaan videoon täältä Nuuksion puolelta.

 

 

Uppoa metsään – löydä luonto ja itsesi


Enää noin viikko, ja sitten suuntaan peltilehmän selässä kohti Etelä-Suomea ja Nuuksion kansallispuistoa. Siinäkin mielessä poikkeuksellinen blogikirjoitus, että tämä tulee nyt ennen kuin mitään on tapahtunut. Tai tapahtuuhan sitä koko ajan, nimittäin valmistautumista.

En ole menossa Nuuksioon vaeltamaan, vaan oppimaan uutta. Taivastalo-niminen taho järjestää 6.-12. toukokuuta kansallipuiston maisemissa metsään uppoutumisen koulutuksen. Koulutuksen sanotaan ammentavan vaikutteita niin mindfulnessista, kehontietoisuusharjoituksista, meditaatiosta kuin itämaisesta chi kungista.

Aihe kiinnostaa siksi, että olen hölpöttänyt silloin tällöin metsäkylvyistä ja metsäterapiasta tässä omassa blogissani, ja siksi, että voisin ehkä saada jotakin lisäarvoa käynnissä oleviin erä- ja luonto-oppaan opintoihini. Tietysti tarkoituksena olisi saada tarjota ihmisille jatkossa terapeuttisia metsäkylpyretkiä, joissa yhtenä elementtinä tai ohjaavana voimana olisi juuri em. metsään uppoutuminen.

Metsäänuppoutumisen kolme vaihetta – paluu juurille?

Tässä yhteydessä en aio edes yrittää antaa sellaista käsitystä, että tietäisin täysin, mistä puhun. Sen sijaan esittelen lyhyesti, miten Taivastalon koulutuksessa metsäänuppoutuminen käsitetään ja mitä siinä tehdään. Jos tässä kuvauksessa on jotakin pielessä, ammattilaiset kyllä varmasti älähtävät.

  1. vaihe – omaan kehoon ja kehon aistimuksiin tutustuminen. Tässä vaiheessa tehdään niin taputtelu- kuin hengitysharjoituksia. Oma keho käydään läpi ylhäältä alas puolelta toiselle kehon energia- ja akupisteet ja -kanavat huomioiden. Tunnistetaan, miltä koskettaminen ja taputtelu kehon eri osiin tuntuu ja minkälaisia aistimuksia se herättää. Aktivoidaan omaa läsnäolon tunnetta hetkessä ja paikassa. Hengitys tapahtuu koko ajan, ja hengitysharjoituksilla lisätään läsnäolon tunnetta sekä pyritään ”hengittämään koko keholla”.Jo tässä vaiheessa tulevat esiin luonto- ja metsäympäristön hyväätekevät voimat. Eli, kun puista ja kasveista erittyy hyödyllisiä yhdisteitä, koko kroppa vastaanottaa niitä sisäisesti ja ulkoisesti.
  2. vaihe – metsän ja luonnon aistiminen. Nyt otetaan sitten oikein isolla haukulla vastaan kaikkea, mitä metsä ja luonto meille antaa. Eli aistitaan niin näkö-, kuulo-, haju- kuin kosketusaistillamme. Katsotaan kaunista luontoa ja sen yksityiskohtia, kuunnellaan luonnon ääniä: tuulen huminaa, lehtien havinaa, lintujen laulua, veden liplatusta – aivan kaikkea. Nautitaan auringosta ja otetaan siitä voimaa, koska sitähän aurinko nimenomaan tuottaa.
  3. vaihe – varsinainen metsään uppoutuminen. Viimeisessä vaiheessa annetaan itsemme rentoutua ja tehdään rentoutusharjoitukset. Aivan lopuksi vaivumme unohdukseen. Eli unohdamme ajan, paikan, tilan, itsemme – jotta löytäisimme viimeksi mainitun taas uudelleen. Samalla olemme löytäneet myös luonnon ja metsän. Asiat, joista olemme saattaneet olla jo liian pitkään tai kokonaan erossa syystä tai toisesta.

Uudesta osaamisesta henkistä ja fyysistä pääomaa

Toivoa siis sopii, että tuleva koulutus klaarataan, varsinkin kun siihen täytyy rahallisesti investoida. Tosin huomattavasti kalliimpi metsäkylpyohjaajan koulutus olisi ollut tarjolla myös touko-kesäkuun taitteessa Ranskassa. Se olisi ollut kansainvälinen kurssi, mutta siihen ei lompsa taipunut, josko tähänkään. Mutta toivottavasti investointi maksaa itsensä takaisin – ainakin vähintään henkisen ja fyysisen terveyden kohenemisena, kun noita harjoituksia tahkoaa luonnossa.

Metsäänuppoutumisretkiä siis on luvassa joko alkuperäisen kaltaisella konseptilla tai sovellettuna – tai molempia. Hommaa on kuitenkin testattava (olettaen siis että kurssi tulee läpäistyä) ennen kuin siitä tehdään kaupallinen tuote. Parhaassa tapauksessa jo tulevana kesänä.

Mutta ei tipahdeta ennen kuin nuolaistaan, eli käydäänhän se kurssi ensin ja katsotaan sitten! Stay tuned!