Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku Saksassa – Huh! vai Höh?


Jos tämä olisi ruokajuttu, niin voisin sanoa että ”lihaisat terveiset” Baijerista. Mutta kun ei ole, niin jääköön vain pienelle maininnalle, että kyseisessä osassa Saksaa ei paljon wihanneksilla kikkailla. Sen sijaan tämä on pieni matka kautta luontojuttu, eikä ihan tuorekaan sellainen.

Itse asiassa tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2017 helmikuulle, jolloin käväisimme Kiehtova Maisema -hankkeen järjestämällä pienellä opintomatkalla Saksanmaalla, ja yhtenä opintomatkan kohteena oli Baijerin Metsän kansallispuisto, joka sijaitsee Saksan ja Tsekin rajamailla. Kansallispuiston alue ulottuu Tsekin puolelle, jossa sillä onkin toinen nimi: Sumavan kansallispuisto. Ässän päälle pitäisi tulla shuhu-merkki, mutta en tiedä, mistä sen tähän hätään saa.

Baijerin metsän kansallispuiston ehkä jännittävin nähtävyys on puunlatvapolku, joka ei kuljekaan maan pinnalla vaan sen yläpuolella. Saksankieliseltä nimeltään vaikeasti lausuttava, mutta helppokulkuinen, alimmillaan muutamasta metristä alkava polku nousee korkeimmillaan puunlatvojen tasalle ja päättyy yli 40 metriä korkeaan näköalatorniin, josta avautuvat hulppeat näkymät pitkälle puiston alueelle ja ympärille.

Tälle polulle lähdimme opintomatkaseurueen mukana, ja vaikka en sanottavammin pidä korkeista paikoista, yritin sinnitellä mukana ainakin niin pitkälle, kun vatsa sietää. Muuten meni mukavasti, mutta torniin jäi kiipeämättä.

Erikoisin polku aikoihin

Arkkitehti Josef Stögerin suunnittelemaa kansallispuiston puunlatvapolkua ylläpitää ulkopuolinen toimija nimeltään Erlebnis Akademie AG, joka myös rakensi polun sekä munan muotoisen näkötornin. Puunlatvapolulle pääsee maksua vastaan, eli se ei ole ilmaiseksi sisään käveltävissä noin vain, kuten Suomen kansallispuistojen reitit ja polut.

Puunlatvapolun lippukassa ja sisääntuloportti. Ei koiria, rullaliustimia, roskaamista tai spaddu hampaissa kulkemista.

Oppaanamme toimi Heinrich Vierlinger, jonka nimikyltistä paistoi arvokkaan oloinen titteli ”Waldführer”. Opastus tapahtui englannin kielellä, ja Heinrich kertoi varsin seikkaperäisesti puunlatvapolun historiasta ja siitä, mitä sen varrelta löytyy.

Jo pelkästään opastauluista näkee, että kustannuksissa ei ole tingitty. Kuvassa muita vastaavia paikkoja ympäri Saksaa.

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku ei ole ainoa laatuaan, vaan vastaavantyyppisiä paikkoja on muuallakin Saksassa. Näkötornit ovat joka paikassa erilaisia, mutta periaate on sama ja käyttö maksullista. Aikuisilta lipun hinta on tällä hetkellä 9 euroa, lapsilta (alle 6 vuotta) ilmainen tai 6-14-vuotiailta seitsemän euroa.

Eli mitään halpaa hubaa polulla ja näkötornissa käynti ei sinänsä ole, mutta myös perhelippuja ja ryhmälippuja on saatavana hieman edullisemmin. Kattavan hinnaston ja aukioloajat löydät tästä linkistä (linkin ylläpitovastuu ja vastuu tiedoista EAG).

Polku on leveä ja sopii myös liikuntarajoitteisille. Kävelytie on rakennettu vahvojen pylväiden varaan ja varustettu tukevilla kaiteilla.

Puunlatvapolun kävelytien kaltevuus on niin loiva, että puustossa noustaan huomaamatta korkeammalle ja korkeammalle. Välillä on erilaisia opastauluja ja kohtia, joista näkee suoraan alas maanpinnalle, jos vaikka sattuisi unohtamaan, miten korkealla oikeasti onkaan menossa.

Paikoissa, joista näkyy alas, on myös lapsille on tehty jännittäviä ”ratoja”, joissa voi kulkea esimerkiksi karhun jäljissä. Pitemmältä polun varrelta löytyy myös suuri välitasanne, jossa on niin tietopuolisia opastauluja kuin pelkästään huvitteluun sopivia juttuja, kuten iso verkko, joka roikkuu ”tyhjän päällä” ja johon voi mennä köllimään.

Monelle lapselle kuitenkin tuntui riittävän se, että saa juosta hirveää vauhtia edestakaisin pitkin kävelytietä ja ylös näköalatorniin ja takaisin vailla holttia. Tässä kuitenkin hieman rauhallisempaa toimintaa.

Kaikkea se saksalainen keksii

Näin suomalaisittain tällainen puunlatvapolku vaikuttaa melko raflaavalta tavalta tutustuttaa ihmiset luontoon. Jotenkin puiden seassa tällä tavalla kävely minusta tuntuu hieman omituiselta, sillä näin ei juuri pääse näkemään metsää puilta, kuten maanpinnan tasalta.

Tunnelma on jollakin tapaa jopa steriili, sillä hyvin suuri osa kaikista mönkijöistä ja öttiäisistä, kuten isommistakin eläimistä liikkuu aivan muualla kuin ylhäällä latvuksissa – oravia ja lintuja tietysti lukuun ottamatta. Sademetsä on sitten asia aivan erikseen.

Kävelysilta pystyy tukevasti paikoillaan ja reitti on käytössä ympäri vuoden säässä kuin säässä – paitsi myrskyjen aikaan, jolloin reitti on suljettu.

Meneehän tämmöinen eräänlaisena kuriositeettina, mutta jos ei mietitä niinkään, mitä lisäarvoa puunlatvapolku tuo luonnosta kiinnostuneelle, niin sen sijaan esimerkkinä yksityisen toimijan käyttämisestä rakenteiden ja reitin rakentamisessa ja ylläpidossa – vaikkakin maksua vastaan – tämä eittämättä toimii.

Saksan kansallispuistojen (tai ainakin tämän Baijerin Metsän kansallispuiston) meininki vaikuttaa poikkeavan aika lailla oman maamme puistoista, ja se mikä on meille itsestäänselvyys, ei sitä vastoin Saksassa olekaan. Siinä, missä Suomessa esimerkiksi ilvekset pääsevät liikkumaan vapaasti puistossa ja sen ulkopuolella, mm. Baijerin Metsässä ne ovat ”luonnollisessa ympäristössä” aitojen sisäpuolella.

Baijerin Metsän kansallispuiston vetovoimaa ja samalla rahavirtaa puiston toimintojen ylläpitoon onkin pyritty näemmä lisäämään tällä erikoisuudella, josta en oikein tiedä, voisiko samanlainen konsepti toimia myös Suomessa. Ehkä toimii, ehkä ei.

Tornitouhua

Puunlatvapolku johti lopulta todellakin suurta munaa muistuttavan näkötornin juurelle. Tornin sisälläkin kasvoi puita, ja ainakin itselleni näkymä toi mieleen valtavan kasvihuoneen, josta kuitenkin puuttuivat seinät.

Melkoinen insinöörien päännousema se tämäkin paikka on.

Trafiikki ylös torniin ja sieltä alas oli jatkuvaa. Ja ne isin ja äidin pienet vesselit veuhtoivat jaloissa sinne tänne. Jos oma lapsi olisi ollut mukana, olisin jo aikaa sitten konahtanut, että nyt jarrua! Mieli olisi tehnyt hieman kommentoida jo muutenkin, mutta hyvinhän nuo tuntuivat pärjäävän ilman konahtelujakin. Tosin välillä jopa vaaralliselta näyttänyt lasten kurkkiminen kaiteen yli hirvitti, mutta ehkä muualla ollaan vähän liberaalimpia lasten turvallisuuden suhteen kuin meillä.

Näkymä polulta, joka jatkuu vielä tornista eteenpäin.

Minulle tuli toppi nousussa kahden kierroksen jälkeen, ja päästinkin muun porukan suosiolla menemään niin ylös kuin tahtoivat. Sen vuoksi ylempää otettuja kuvia ei minulta olekaan näytiksi, vaan ne on ottanut matkan johtajana toiminut Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakova.

Hellä hetki puunlatvapolulla jollakin pariskunnalla.

Ylhäältä tornin huipulta olikin sitten hulppeat näkymät, kuten voin hyvin uskoa käymättä itse siellä. Ehkä jonakin päivänä sulkijalihakseni sallii käymisen korkeammalla itsekin.

Komiat on maisemat!

Rahalla saa ja hevoisella pääsee

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku kaikkinensa tuli maksamaan kolmisen miljoonaa euroa. Polun käyttömaksuilla katetaan sen ylläpito ja muitakin kustannuksia, ja jos kävijöitä on miljoona vuodessa ja jokainen maksaa keskimäärin 8 euroa, on paikan takaisinmaksu kuitattu sen perusteella jo aikoja sitten. Kaikki miljoona kävijää tuskin käyvät polulla ja näkoalapaikalla, mutta hyvin moni sen tekee silti.

Suomessa voitaisiin ehkä miettiä, toimisiko vastaava malli myös meillä. Tosin voi olla, että perinteinen tapa on ja pysyy vielä pitkään, vaikka julkinen raha on vuosi vuodelta entistä tiukemmalla. Pääseehän muualle Baijerin Metsän kansallispuistoon vielä maksutta, mutta vertailun vuoksi esimerkiksi Yhdysvalloissa kansallispuistoihin pääsystä peritään maksu vaikka niissä ei mitään ihme härveleitä olisikaan.

Puunlatvapolun uloskäynti ja munatorni kuvattuna opastuskeskuksen puolelta.

Kokemuksena sekä koko opintomatka että käynti kansallispuistossa puunlatvapolkuineen jää varmasti mieleen. Onhan tuollainen ilmassa kulkeva luontopolku ja erikoislaatuinen näköalapaikka sinänsä hieno, mutta jostakin syystä se jokin siitä jäi puuttumaan.

Omasta puolestani kuljeskelen mieluiten metsässä ihan siellä missä ihmisten kuuluukin kulkea, eli jalat tukevasti maassa. Eikä näkemys johdu siitä, että korkeat paikat jotenkin heikottaisivat. Hienommalta tuo torni ja polku näyttävät ainakin markkinointikuvien perusteella ilmasta, ja jos oltaisiin käyty vaikkapa kuumailmapallolennolla, olisi wow-elämys varmasti koettu. Ehkä fiilistä latisti vielä aikainen kevät, kun lehtikään ei ollut vielä puussa ja värimaailma vaisumpi.

Tällaisissa paikoissa ei kuitenkaan tule jatkuvasti käytyä, tokkopa koskaan – elleivät paikallisesta Metsähallituksesta satu kylään pyytämään – joten siinä mielessä ihan kannattava keissi. Tarkoitushan oli muun muassa perehtyä siihen, miten muualla päin mualimata toimitaan. Joten voin ainakin erikoisena käyntikohteena suositella. Onko kokemus sitten Huh! vai Höh? – se jääköön kävijän itsensä päätettäväksi.

GOOGLE MAPSIN kartta Baijerin Metsän kansallispuistosta

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ja onhan Baijerissa paljon upeita paikkoja muitakin, eikä pelkästään niitä, joista saa baijerinschnitzeliä tai olutta. Esimerkiksi kilometrin mittainen Burghausenin linna. Mutta se on eri tarina se.

Mainokset

Vielä kerran Örö


Örön saarelta löytyisi kerrottavaa ja kuvia vaikka kuinka moneen juttuun. Viimeksi pääsimme Örön länsirannalle, minkä jälkeen meidän reissumme vielä jatkui seuraavan vuorokauden puolelle, hyvin nukutun yön perästä kuitenkin. Tämä juttu luonnollisesti ansaitsisi huomattavasti huolellisemmankin käsittelyn, mutta valitettavasti ajanpuutteen vuoksi sen tekstillinen anti jäänee vielä aiempiakin juttuja ohuemmaksi, pahoitteluni siitä.

Tarkoituksemme oli kävellä vielä viimeisenä päivänämme saaressa sen pohjoispäähän, mutta koska lauttayhteyden lähtöaika oli jo klo 15, aikaa koko matkan kävelemiseen ei jäänyt. Silti nähtävää oli aivan riittävästi.

Pitkälti saaren itärantaa myötäilevä 120 mm reitti oli maisemiltaan ja kasvillisuudeltaan hyvin toisenlainen kuin sisempänä tai saaren länsipuolella kulkevat reitit. Karit ja luodot ovat lähempänä, ja näkymä on suljetumpi kuin toisella puolella saarta.

Kuvassa satama-alue jää oikealle niemen taakse.
Kuvassa satama-alue jää oikealle niemen taakse.

Reitin varrella on tykkiasema ja näköalapaikka, jolta näkee hyvin kaikki pienet karit ja luodot, joiden kautta pujotteleminen on varmasti haasteellista, eikä ihan kaikin puolin järkevääkään ainakaan vesiä tuntemattomille. Puolustuslinnoituksen sijoituksen kannalta taas vastaavasti on saattanut olla hyvinkin järkeä, sillä melkoinen sokkelo sotalaivoillekin tämä saaristo olisi ollut.

Pienveneillä juuri ja juuri pääsee navigoimaan lukemattomien karien ohi, mutta suuremman syväyksen veneillä ja laivoilla on väylä ainoa vaihtoehto.
Pienveneillä juuri ja juuri pääsee navigoimaan lukemattomien karien ohi, mutta suuremman syväyksen veneillä ja laivoilla on väylä ainoa vaihtoehto.

Sään synkkyydestä huolimatta ilma ei ollut kylmä, ja merituuli sai pienet elukatkin pysymään loitolla, joita muuten olisi saattanut olla runsaastikin. Käveleminen pitkin saaren rantoja olikin pelkkää juhlaa, kun mikään ei häirinnyt.

Polullamme kohtasimme yhden saaren hienoimmista ilmestyksistä, nimittäin vanhan petäjän, joka on varmasti useamman sata vuotta vanha, ja eittämättä sellainen puu, jolla on maagisia ominaisuuksia. Karhupetäjäksikin puu soveltuisi, jos vain saaressa olisi ollut karhuja. Halauspuuna ainakin sitä pidetään.

Pelkästään puun oksiston kattama pinta-ala on huomattava.
Pelkästään puun oksiston kattama pinta-ala on huomattava.

Kyseisestä puusta löytyykin lukuisia halauskuvia netissä, toinen toistaan parempia. Yllättävän vähän kuitenkin Instagramissa tunnisteella #Örö, joten ottakaahan käydessänne hyviä kuvia sinnekin lisää!

Havupuuosuuden jälkeen maisemaa hallitsivatkin rannan puolella hienosti kaartuvat lehtipuut, ja polusta vasemmalle avoimet laidunmaat, joista osalle ei ollut keksitty muuta käyttöä vielä kuin erinäisen metalliromun (mm. mattoteline) varastointi. Ei kuvauksen arvoista.

Suojainen lehtipuukatos kaareutuu kulkijoiden yllä.
Suojainen lehtipuukatos kaareutuu kulkijoiden yllä.

Kehittämiskohteita Örössä varmasti riittää niin maiseman kuin rakennustenkin suhteen. Vaikka saari on ollutkin vasta pari kesää yleisön saavutettavissa, tekemistä tulee olemaan niin, että mitään romukasoja ei vieraiden silmiin tarvitse mielestäni välttämättä muuten hienolla saarella tulla.

Palasimme polulta Pitkälle Ikävälle laidunten läpi portista kulkien kohdassa, jossa Örön pohjoiskärkeen olisi ollut matkaa tietä myöten hieman reilu kilometri. Paikassa oli yksi monista Örön rakennuksista, ja pihassa, aivan tien vieressä oli pelto-ohdake-esiintymä.

Valokuvauksen harrastajan yksitoikkoiseksikin joskus äityvän elämän eräs kohokohta koitti kuitenkin silloin. Nimittäin saaren luontotauluissakin mainittu ohdakeperhonen lenteli juuri niissä ohdakkeissa. Koska en ole raaskinut hommata minkäänlaista makro-objektiivia, eikä kameran kittiobjektiivin makro ole kovin kummoinen, ruuvasin Tamronin zoomin kiinni ja rupesin laukomaan muutaman metrin päästä.

Ohdakeperhonen lenteli kukinnosta toiseen kilpaa kimalaisen kanssa.
Ohdakeperhonen lenteli kukinnosta toiseen kilpaa kimalaisen kanssa.

Zoomin lähin tarkennusetäisyys on aika pitkä, mutta 300 millin vedolla kovin lähelle ei tarvitsekaan päästä. Hipsin kuitenkin niin lähelle säännöllisesti näpsäytellen kuin mahdollista terävyysalueen puitteissa. Perhonen ei juuri päässyt tästä häiriytymään.

Kirkkaan violetit ohdakkeet ja hieno perhosen kuviointi olivat lumoava yhdistelmä.
Kirkkaan purppuran väriset ohdakkeet ja hieno perhosen kuviointi olivat lumoava yhdistelmä.

Siinä samassa huomasin, että ohdakeperhosen seuraksi lenteli myös neitoperhonen. Hyvä sattuma, sillä usein en ole kahta hienoa – vaikkakaan ei mitenkään harvinaista – perhosta en ollut tähän mennessä onnistunut saamaan samaan ruutuun.

Perhosten saaminen riittävän lähelle toisiaan ja teräviksi olikin sitten eri juttu.
Perhosten saaminen riittävän lähelle toisiaan ja teräviksi olikin sitten eri juttu.

Hienoja yksilöitä olivat molemmat, mutta takaisin kassulle oli jo lähdettävä, vaikka kuvaamista olisi riittänyt. Nälkää Öröön jäi vielä paljon, ja ehkä ne hienoimmat isot ja pienet kohteet odottavat vielä löytämistään.

Laiva mua odottaa, jo mentävä on...
Laiva mua odottaa, jo mentävä on…

Tähän loppuun vielä näköjään tarpeellinen punkkitiedotus, sillä vaikka emme itsekään uskoneet oikein, että punkeista olisi ollut riesaa, niin vain yksi tuliaisiksi tuotiin korvan takana. Ehkä siksi ei kannata rantakalliolla makoilla, ja ainakin se suositeltava punkkisyyni olisi tehtävä niin pian kuin mahdollista. Punkeista varoittaa myös Örö Kompass -lehti, jossa on miljoonan mainoksen seassa ihan muitakin asiallisia juttuja.

Kalliolla köllöttelyn sijaan voi harkita vaikkapa laituria.
Kalliolla köllöttelyn sijaan voi harkita vaikkapa laituria.

Pizza kahdella täytteellä ja pilkallisella naurulla


Palailenpa muistossain vuoteen 2004 ja Rooman-matkalle, kun ei tässä ajankohtaisempaakaan aihetta tule mieleen. Roomassa on, kuten kaikki tietävät, paljon kaikenlaista nähtävää ja koettavaa.

Monessa eri paikassa kierteleminen saa väistämättä myös mahan murisemaan, ja se taas puolestaan tarkoittaa, että sapuskaa olisi jostakin saatava. Ja kun kerran Italiassa ollaan, niin ei siellä lihapullia ja muusia lähdetä syömään, vaan vähintään pizzaa.

Pizzallehan oli sitten meidänkin lähdettävä, ja kun ainakin turisteja oltiin, emme olleet sen paremmin informoineet itseämme kaupungin parhaista (tai ylipäänsä mistään) pizzapaikoista, mutta voisin sanoa, että epäonneksemme löysimme juuri sellaisen, johon emme varmasti ikipäivänä enää koskaan milloinkaan mene uudestaan.

Jospa vielä muistaisin, mikä kyseisen paikan nimi oli, niin voisin ”kehua” sitä muillekin, mutta joka tapauksessa se oli joku Piazza Navonan lähellä oleva pulju, johon menimme, kun emme enää jaksaneet kiertää pitempään.

Suomalaiseen ravintolameininkiin tottuneena marssimme automaattisesti ravinteliin sisälle, jolloin heti jaloittelussa henkilökunta alkoi huitoa ja mölistä kovaan ääneen, että ”Pihalle, pihalle!” – siis kuten olisivat italiaksi sanoneet. Siinähän me sitten hämmästelimme, että mitähän [valinnanvarainen voimasana tähän], mutta ulostauduimme kuitenkin, kun tummaviiksinen kyökkiseriffi niin antaumuksella kehotti.

Meidät istutettiin terassin pöytään väkinäisesti elehtien. Ja ikäänkuin varsin kiihkeällä mentaliteetilla alkanut ravintolaelämyksemme ei olisi vielä ollut siinä, varsinainen tilauksen tekeminen osoittautuikin sitten todelliseksi farssiksi – ainakin henkilökunnan osalta.

Nuori naistarjoilija alkoi pyrskähdellä välittömästi heti, kun avasimme suumme ja aloimme tilata. Vaikka emme osanneet italiaa (tai ehkä juuri siksi), osasimme kuitenkin englantia, jota ainakin kuvittelisin yhdellä Rooman keskeisimmistä turistirysistä pidettävän edellytyksenä myös ravitsemusliikkeiden henkilöstöllä.

Tästä huolimatta tarjoilijan tirskahtelusta ei meinannut loppua tulla, ja hän poistuikin syytä sanomatta tai anteeksi pyytelemättä jonnekin, emmekä tienneet, meinasiko tulla takaisinkaan. No, tulihan sieltä sitten toinen tarjoilija, kun ensimmäinen varmaankin kumahti nurin keittiössä, kun happi loppui nauramisen takia.

Toinen tarjoilija sai tilauksen pokerina sisään, ja sitten reilun tunnin odottelun jälkeen eteemme kannettiin pizzojen irvikuvat, joita järsittyämme tulimme yhteiseen lopputulokseen, että pitäkää pizzanne, parempiakin paikkoja Roomasta löytyy. Kuten löytyikin.

Mutta semmoiset täytteet oli meidän pizzoissamme Pizza Navonalla vuonna 2004.

Aulanko jää mieleen


Viime kesänä pienellä lomareissulla poikettiin Hämeenlinnassa, ja luonnollisesti itse Hämeen linnan lisäksi katsastettiin maankuulu Aulanko, joka on viihtyisyydessään vertaansa vailla, ja varsinkin Aulangon näkötornista avautuvat upeat kansallismaisemat hienolla säällä kymmenien kilometrien päähän.

33-metrisen graniittisen Aulankovuoren näköalatornin suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin. Torni valmistui vuonna 1907.
33-metrisen graniittisen Aulankovuoren näköalatornin suunnitteli arkkitehti Waldemar Aspelin. Torni valmistui vuonna 1907.

Aulanko on luonnonsuojelualuetta ja samalla osa Suomen ensimmäistä kansallista kaupunkipuistoa. Kaupunkipuisto alkaa itse asiassa jo Hämeenlinnan keskustasta ja ulottuu niin pitkälle, että puiston aluetta koilliseen mentäessä päästäisiin jo Evon retkeilyalueellekin saakka rennolla meiningillä.

Aulangon – ja koko Hämeenlinnan – ulkoilualueisiin on panostettu selvästi niin hyvin, että niistä sietää ottaa muidenkin kaupunkien mallia. Suosittu paikkahan Aulangon puisto on, ja pelkästään sinne kävely Aulangontietä pitkin rentouttaa.

Lehmusten reunustamaa Aulangontietä pääsee helposti kävellenkin, mutta autoja on kapeahkolla tiellä muistettava varoa.
Lehmusten reunustamaa Aulangontietä pääsee helposti kävellenkin, mutta autoja on kapeahkolla tiellä muistettava varoa.

Aulangon luonnonsuojelualueen sydän lienee englantilaistyylinen maisemapuisto, joka kuuluu koko alueen ohella eversti Hugo Standertskjöldin (s. 1844, k. 1931) jo 1800-luvun loppupuolella aloittamaan kokonaisuuteen. Maisemapuistosta löytyy vaikkapa romantiikannälkäisille Joutsenlampi, jolla uiskentelee joutsenten lisäksi monenlaisia muitakin vesilintuja.

Joutsenlammen mannekiini.
Joutsenlammen mannekiini.

Joutsenlammen ympäristössä voi kuljeskella rauhallisesti leveitä ja hyväkuntoisia polkuja pitkin ja levähtää lukuisilla penkeillä tai kesäaikaan nautiskella Joutsenlammen jäätelökioskin antimista. Toinen herkuttelupaikka lienee Aulangon näkötornin juurella oleva Tornikahvila, joten silläkään reissulla ei laihtumaan pääse.

Erittäin hienon näköinen paikka Aulangon puistossa on myös ns. Ruusulaakson Paviljonki, jota em. linkin takaa löytyvässä blogikirjoituksessa sanotaan leikkisästi – ja romanttisestikin – myös pusupömpeliksi. Termi ei kaivanne sen erityisempää avaamista.

Goottityylinen paviljonki saattaa vaikuttaa olevan hieman kontekstista irrallaan, mutta upea se on yhtä kaikki.
Goottityylinen paviljonki saattaa vaikuttaa olevan hieman kontekstista irrallaan, mutta upea se on yhtä kaikki.

Paviljonki on toinen alueella enää jäljellä olevista alkuperäisistä rakennuksista ns. Onnen Temppelin ohella, mutta sen kunnostamiseksi ja säilyttämiseksi (linkki Kaupunkiuutisten juttuun vuodelta 2014) on tehtykin hartiavoimin töitä, ja hyvä niin.

Hämeenlinnasta ja Aulangolta eivät käyntikohteet ihan hetkessä lopu, mutta meidän parin päivän reissuumme ei valitettavasti mahtunut kovin pitkää visiittiä näin hienoon puistoon, ja moni koko kaupungin sekä puiston kohteista jäivät valitettavasti käymättä.

Sen vuoksi onkin hyvin todennäköistä, että Hämeenlinna kutsuu meitä uudestaan jo tulevana kesänä, mikäli vain eletään ja terveenä ollaan.

Junassa Harry Potterin kanssa…no, ainakin melkein


Rupesin palauttelemaan mieliin tähän mennessä toista aidosti ulkomaan reissuani vuodelta kuokka ja vasara eli siinä 90-luvun vaihteessa. Näin muistaakseni 1985 valmistuneen The Highlander -elokuvan silloin aika lailla tuoreeltaan, ja siinä elokuvassa mainittiin paikka nimeltä Glenfinnan. Niinpä päätin tehdä ”interrail”-reissun tuohon kyseiseen paikkaan Skotlannin Ylämailla, ilman sitä varsinaista Interrailia.

Ensin oli lento Helsingistä Heathrowhun, ja sitten junamatka Lontoon Eustonin asemalta pohjoista kohti ja Fort Williamin pikkukaupunkiin. Tottumattomana matkailijana ja silloinkin vielä kaikista yksin matkustamisen mahdollisista vaaranpaikoista välittämättä vetelin huoletta hirsiä istuviltani kaikki matkatavarat vieressäni suuren osan matkasta Skotlantiin. Vaan eipä hätiä mitiä, mitään ei hävinnyt, ei lompsaa eikä munuaista. Tosin jälkimmäisestä saattaa päästä eroon vain jossakin muualla päin maailmaa.

Lompsalle oli tosin ommeltu ylimääräinen sisätasku päällystakin hihaan olkavarteen, joten aika fakiiri olisi saanut taskuvaras olla, jos sieltä olisi taskun varastanut. Junamatka oli siitä huolimatta sellainen elämys yhteen suuntaan, että paluumatkalle valitsinkin ihan reilusti makuuvaunupaikan. Mutta ennen kuin pääsin paluumatkalle, piti päästä määränpäähänkin. Se oli tosiaan kaakana säkkipillien ja haggiksen syntysijoilla Fort Williamissa.

Fort Williamin pikkukaupungista piti päästä vielä Glenfinnaniin, ja sehän onnistui sitten niin sanotun Länsi-Ylämaan linjan junalla, joka sattumoisin oli höyryjuna, jollaisella en ole matkustanut ennen enkä jälkeen tuon reissun. Höyryjuna liikennöi silloinkin ja edelleen heittää keikkaa Fort Williamin ja Mallaigin rannikkokaupungin välillä. Se pysähtyy, kun pyydetään, myös Glenfinnanin asemalla ja kulkee myös todella mahtavan Glenfinnanin viaduktin päältä.

(C) Mikko Lemmetti
Glenfinnanin viadukti

Vasta supersuosittujen Harry Potter -elokuvien aikaan tajusin, että olen kulkenut täysin samalla junalla ja myös täysin samoissa maisemissa kuin itse elokuvan päätähdet. Silti tuolloinkin höyryjunareitti oli jo suosittu turistien keskuudessa, mutta aivan toisenlaiseksi tilanne lienee muuttunut Potterin jälkeen. Nyt voi olla, että sekaan ei enää mahtuisi, jos yrittäisi kyytiin päästä.

Potterin junana oli elokuvaa varten muunneltu Jakobiitti, eli rautatielinjalla kulkeva, nimensä vuoden 1745 jakobiittikapinasta saanut juna. Skotlantilainen West Coast Railways omistaa kyseisen junan lisäksi myös melkein yhtä suositun The Dalesman -junan, joista molempien kyytiin voi hypätä joko ”vakiovuoroilla” tai tilauksesta.

(C) Mikko Lemmetti
Juna tulee, oletko valmis?

Olin siis reissussa noin 10 vuotta liian aikaisin, muutenhan olisin saattanut jopa joutua samaan junaan velhojen velhon ja hänen kumppaniensa kanssa. Pahuksen pahus. Mutta eipä siinä mitään, pääasia, että sain tehdä matkan ja vieläpä nautin siitä todella paljon. Tapasin monta miellyttävää ihmistä, pääsin kuuntelemaan aidon säkkipillin soittoa (joka muuten kuuluu pienessä olohuoneessa riittävän kovaa ilman vahvistintakin) tiirailin Skotlannin korkeinta vuorta Ben Nevis’tä ja päihitin biljardissa Glenfinnanin paikallisen majatalon, The Prince’s House Hotel’in (silloisen The Stage House’n) omistajan tyttären.

Majatalossa sain valita, vedänkö aamiaisella rasvaisia makkaroita ja pekonia vai muroja ja paahtoleipää. Sellainen ero noissa muun Euroopan aamiaisissa ja suomalaisissa aamiaisissa on, että sielläpäin rasvapaakku tosiaan alkaisi painaa aortan mutkassa, kun ottaisi ”täyden englantilaisen aamiaisen”. Onneksi valittavissa oli myös ns. mannermainen vaihtoehto, joka oli huomattavasti kevyempi. Päivällisellä sitten sain sellaisen korvamadon, ettei ikinä. Nimittäin päivän ja viikon hitit olivatkin silloin Paul Simonin kynästä, ja Call Me Al menee vieläkin ulkomuistista heittämällä unissaan ja kädet selän takana.

Kuvien oikeudet / Photo Rights by
(C) Mikko Lemmetti

Nahka karrella Monument Valleyssa


Kun saavuin matkakaverini kanssa Yhdysvaltoihin, kuvittelin, että Phoenixissa – jonka lentokentälle lentomme laskeutui –  olisi illalla auringon laskettua viileää, mutta enpä ole koskaan ollut niin väärässä. Nimittäin lentoaseman ilmastoidusta noin 20 asteen ihanuudesta ulos astuttuamme vastaamme löi noin aivan törkeä helle. Ja kello oli noin 10 illalla! ”Äkkiä takas sisään ja seuraavalla lennolla kotiin!” olivat ensimmäiset ajatukseni silloin. No, järkytyksestä selvittiin, ja seuraavana päivänä erittäin huonosti nukutun (tai hyvin valvotun) yön jälkeen menimme aamiaiselle syömään rinkeleitä paikalliseen kuppilaan kävellen erittäin lämpimissä tunnelmissa. Paikalliset keskilämpötilat pyörivät silloin 35–40 asteen paikkeilla, ja alinkaan lämpötila ei tilastojen mukaan paljon kolmestakympistä heittänyt. Mutta olennaisinta oli se 44-47 astetta juuri tuolla viikolla, joka Phoenixia kärventi. Ja meitä.

Onneksi tarkoituksenamme ei ollutkaan jäädä pätsiin vaan suunnata baanalle vuokra-autolla. Ja nimenomaan ilmastoidulla vuokra-autolla. Phoenixissakaan ei nimittäin paljon jalankulkijoita – meksikolaisia siirtolaisia lukuun ottamatta – päiväsaikaan juuri liikkunut kuin pakosta, vaan kaikki näyttivät ajelevan kylmäkoneet täysillä omilla autoillaan.

Eihän Ameriikan-reissu olisi ollut mitään ilman käyntiä ehkä yhdessä tunnetuimmista lännenelokuvien kuvauspaikoista, nimittäin Monument Valleyssa. Yksi ehdottomista kohokohdista kyseinen paikka olikin, ja voin sanoa, että mitään sen kaltaista en ole koskaan aiemmin nähnyt – enkä taida tulla näkemäänkään. Vain John Wayne puuttui; tasalakisia hiekkakivivuoria, pyöriviä pensaita, liskoloita ja kaikkea muuta western-lavastetta siellä olikin. Yhdysvaltain lounaisosassa, käytännössä Arizonan ja Utahin osavaltioiden rajalla sijaitseva Monument Valley ei ole kansallispuisto vaan ns. heimopuisto, jota navajovaltio hallinnoi ja jossa on omat sääntönsä, määräyksensä ja jota navajoviranomaiset valvovat.

Liskoja piisasi. Aika lailla ovat väritykseltään mukautuneet ympäristöönsä.
Liskoja piisasi. Aika lailla ovat väritykseltään mukautuneet ympäristöönsä.

Monument Valleyssä lämpötilat olivat sitten jo ihan perussuomalaista tasoa hyvänä kesänä, eli reilua pariakymmentä astetta keskimäärin. Mutta arska paistoi, ja paistoi nimittäin sen verran kovasti, että kun jouduin jumppaamaan telttamme kanssa useamman tunnin ilman paitaa, niin niinhän siinä kävi, että seuraavana päivänä selkä ja käsivarret olivatkin kuin niille olisi kaadettu koko ajan kuumaa vettä. Hämäännyin lämpötilasta ja koko ajan puhaltaneesta pienestä tuulenvireestä niin, että en olisi uskonut polttavani nahkaani, mutta sielläpäinhän aurinko paistelee ihan eri kulmasta kuin Suomessa. Joten kaikki säteily tuli suoratoistona iholle. No, eipä mitään, eihän se ole mies eikä mikään jos ei palovammoja kestä…

Teltan maakiilojen saaminen pysymään hiekkakivisorassa oli muuten uskomattoman hankalaa. Siksi kolmen tunnin asennusaika, ja lopulta sivunarut auton oven väliin.
Teltan maakiilojen saaminen pysymään hiekkakivisorassa oli muuten uskomattoman hankalaa. Siksi kolmen tunnin asennusaika, ja lopulta sivunarut auton oven väliin.

Katselin huvittuneena viereiselle telttapaikalle tullutta turistia, joka nappasi epämääräisen näköisen kangaskasan autonsa takakontista ja heilautti sen yhdellä kädenliikkeellä auki. Kappas, tommoinen pop-up-teltta sitten toisilla. No, oma McKinley Manitu 3 sentään on teltta, ja naapurilla oli joku pesupussi majoitteena…

Sain taisteltua teltan iltaa vasten paikalleen, joten päästiin lopulta ”rillaamaan”, eli virittelemään valuraudasta tehtyjä ja maanpinnasta metrin verran nostettua paistolaatikkoa tulille. Avotulentekohan paikassa on ankarasti kielletty aina, joten noissa rautabokseissa on ainoa mahdollisuus tulenteolle retkikeittimiä lukuun ottamatta. Leirintäalueen visitor centeristä saimme ostaa pienen kassillisen polttopuita. Huutokauppakeisari sanoisi, että ”sulla on varmaan joku hinta mietittynä”. Joo, niinhän heillä oli, ja hyvä hinta olikin. Kauppa se on joka kannattaa – navajomaassakin.

Tällainen punaruskea on alueen perusväri siis kaikkialla, eikä yhtään ole sävyjä kyllästetty.
Tällainen punaruskea on alueen perusväri siis kaikkialla, eikä yhtään ole sävyjä kyllästetty.

Ymmärrän täysin, miksi niin monta lännenelokuvaa on paikassa kuvattu ja miksi Monument Valley on yksi suosituimmista turistikohteista USA:ssa. Missään muualla maailmassa ei tällaista paikkaa ole, jossa syvänsininen taivas ja vaihtelevan ruskeansävyinen maa majesteettisine pöytävuorineen kohtaavat.

Kuvasin reissulla myös ”pienen” videon, joka löytyy Juutuubista (”Leikkaamaton versio!”). Voihan sitä tunnin ja 21 minuuttia käyttää paremman tekemisen puutteessa siihenkin. Tai sitten katsoa kun maali kuivuu.

Kuvien oikeudet / Photo Copyrights by
(C) Mikko Lemmetti

Muumioiden luola ja kuolleiden kanjoni – hui mitä nimiä!


Ulkomailla on tullut harvakseltaan käytyä, valitettavasti. Mutta kun matkaan pääsee, niin kannattaa käydä jossakin hienossa paikassa eikä vain ”peltoa katsomassa”, kuten yksi kaverini aikoinaan totesi. Aiemmin kerroin Montezuman linna -nimisestä mestasta, ja tämäkin lyhyt juttu liittyy samalla Ameriikan-reissulla koluttuihin kohteisiin. Chinlessä, Arizonan osavaltiossa, sijaitsee paikka nimeltään Canyon de Chelly. Canyon de Chelly tunnetaan esimerkiksi yhtenä nykyisten pueblointiaanien esi-isien (mm. Anasazi- ja Hopi-intiaanit) asuinpaikkana ajalta 1000—1300 jaa., mutta sen jälkeen kanjonia ja lähiseutuja ovat asuttaneet lähinnä navajot, joiden maihin tuokin kanjoni nykyään kuuluu.

Hopi-intiaanien kori-, savi- ja käsitöitä Mesa Verden museossa.
Hopi-intiaanien kori-, savi- ja käsitöitä Mesa Verden museossa.

Kansallismonumentiksi vuonna 1931 julistettu Canyon de Chelly kätkee sisäänsä myös synkän historian, kun alueen navajoja tuppasivat tappamaan siellä niin toiset intiaaniheimot kuin espanjalaisetkin jo 1500-luvulta saakka. Nimet Canyon del Muerto (”Kuolleiden kanjoni”) ja Massacre Cave (”verilöylyn luola”) heijastelevat tätä historiaa.

Artikkelikuvassa oleva paikka on nimeltään Mummy Cave (”muumioiden luola”). Kuolleiden kanjonissa sijaitseva asuinpaikka edustaa ajalleen tyypillistä pueblointiaanien rakennustapaa ja taipumusta rakentaa vastaavia useampikerroksisia asumuksia kallionkielekkeiden alle säältä suojaan. Muumioluolan nimi juontaa sieltä 1880-luvulla löydetyistä muumioista (yllättäen). Kyselin tuntemaltani National Park Servicen työntekijältä, minkä ikäisiä löydetyt muumiot olivat ja mihin he tiettävästi olivat kuolleet, mutta vielä tähän hätään en ole ehtinyt saamaan vastausta. Kertoilen siitä sitten, kunhan tiedän lisää.

Muumioiden luolaa vastapäätä on näköalapaikka, jonka laelta on alas kanjoniin useamman sadan metrin pudotus. Eikä meikäläisen vastenmielisyys korkeita paikkoja kohtaan yhtään vähentynyt siitä, että jyrkänteen reunalla on vain reilun polven korkuinen ”suojamuuri”. Ehkä jos olisin ollut joulutonttu, tuo kivimuurin korkeus olisi ollut riittävä. Ei kuitenkaan taitaisi mennä Suomessa toleransseihin, jos tuollaisia olisivat kaiteet paikallisissa kansallispuistoissa. Mutta tuosta mummojen luolasta ainakin minun mielikuvitukseni muotoilee silmät, jotka tuijottavat tuimasti vastaan. Ehkä aikoinaan se olikin tarkoitus, että paikka rakennettiin tuon näköiseksi, ehkä ei.

Muurin korkeus n. 60 cm. Vapaa pudotus n. 600 metriä.

Kun edes kerran elämässään pääsee näkemään tällaisia paikkoja, niin se melkein riittää. Harmittaa vain, että alun perin muutaman viikon reissuksi suunniteltu Lounais-USA:n kiertomatka kutistui noin viikkoon, mutta sitten ajettiinkin urakalla paikasta toiseen. Ja kolmanteen. Ja neljänteen…

Joku voi tietysti kysyä, että pitikö ihan tuonne asti lähteä kuvaamaan paikkoja, joista on n kappaletta kuvia muutenkin netti pullollaan. Oikeastaan piti, sillä ensinnäkään pelkät kuvat eivät sävähdytä ollenkaan samalla tavalla kuin oleminen paikan päällä, eikä sitä paitsi vuosituhannen taitteessa netin sisältö ja kuvat – saati sitten Instagrammit sun muut rammarit olleet läheskään samassa mittakaavassa kuin nykyään. Joten mistäpä sitä silloin olisi tiennyt. Sitä paitsi, kun itse ottaa kuvia, niin niiden käyttöön ei tarvitse pyytää keneltäkään lupaa eikä kaivaa kuvetta.

Onneksi eivät ole muumiot ja konkistadorien kolkkaamien intiaanien henget alkaneet tuolla käynnin jälkeen ahdistella.

Kuvien oikeudet / Photo rights
(C) Mikko Lemmetti