Aihearkisto: omat viritykset

Höpö Stove


Kun kerran suuresta maailmasta tunnetaan myös retkeilijöiden keskuudessa termi ”Hobo Stove”, niin olkoon tämä meikäläisen viritys sitten Höpö Stove – kaikkien risukeitinten anoppi, if you will.

Nurkissa pyöri pitkään yksi pienikokoinen perinteikäs ”valkoisen kullan” kuljetukseen ja säilytykseen suunniteltu astia, joka paremmin tunnetaan nimellä maitohinkki. Semmoinen parisen litraa vetävä alumiinipönttö, joka on monen sisustusintoilijan huutokauppalistalla, mutta katoavaa kansanperinnettä yhtä kaikki.

Ajattelin tyhjässä päässä jo viime kesänä, että mitähän muuta käyttöä tuolle astialle keksisi kuin pitää sitä pölyyntymässä varaston hyllyllä. Nopeasti oli selvää, että jotakin retkeilyaiheista siitä pitäisi kehittää, ja itseoikeutetusti ratkaisu oli jonkinlainen risu- tms. keitin. Keittimen lopullinen malli ei ollut vielä silloin valjennut, mutta kuten monesti muutenkin, homma kirkastuu sitä mukaa kun sitä tekee.

Eipä sitten muuta kuin viivain, tussi ja kulmahiomakone elikkäs rälläkkä känsäiseen käteen ja toimintaa. Mittasin noin puolesta välistä hinkkiä kohdan, josta hinkki menisi jakoon suhteessa fifty-sixty. Eli toisesta puolesta keittoastia ja toisesta varsinainen keitin.

Maitohinkki, tonkka, pänikkä, pystö…(kuvan lähde: https://www.finna.fi/Record/musketti.M012:S3400:246?lng=fi)

Tokikaan kyse ei ollut kuvassa olevasta Museoviraston pänikästä, vaan oman jemmatsuisen esineestä. Samantapainen kumminkin. No, rälläkällä meni pänikkä osiin. Ei olekaan mitään pierunkuoria nämä alumiiniastiat olleet, mutta jos mennään varsinaisiin maitotonkkiin, niiden vetoisuudet olivat kymmeniä litroja ja painokin sitten varsinkin täysinä sitä luokkaa, että maitotilojen emäntien kanssa ei kannattanut lähteä kädenvääntökisoihin tai vapaapainiin. Toiseksi olisi jääty.

Pelkiltään hinkin yläosa ei tietysti kelvannut keittimeksi, vaan siihen piti saada ilmastointi. Poralla reilusti reikiä ja sitten vielä samaisella rälläkällä reunasta siivut pois, että tuli saa paloilmaa eikä pökerry. Hinkin kansi käymään pohjasta, kun nythän homma menee ihan päälaelleen.

Vielä salmiakkiverkosta ritilä keittimeen, jonka päälle voidaan sitten laittaa niin risuja ja männynkäpyjä (ja miksei kuusenkin) kuin itse suosimaani pellettiä. Kyllä sitä vielä kissan huussiinkin riittää, vaikka vähän lainaa keittimeen.

Vieläkin ehkä tiheämpi verkko voisi olla paikallaan, että pienimmät pelletinmuruset tai risut eivät tipahtaisi verkon läpi, mutta enimmäkseen ne kyllä verkon päällä kestävät.
Hinkin pohjasta tehty keittoastia käy sinällään keittimen päälle.

Näissä vehkeissä on aina jonkinlaista kehittelyvaraa, ja hyvä niin. Kerralla jos tulisi valmista, niin mitä sitten olisi tekemistä? Keittimen päälle piti vielä leikata samanlaista salmiakkiverkkoa, jotta keitto/paistoastian alle jäisi ilmarakoa ja voisi käyttää myös hinkin halkaisijaa pienempiä astioita, esim. Trangian tai Kelly Kettlen kuppeja.

Tässä kuvassa kuitenkin vielä varaston pohjalta löytynyt ritilä.

Älä heitä vanhaa pois

Jos joskus vaikuttaa siltä, että nurkkiin kertyy kaikenlaista ryönää, jolle ei ole juuri heti käyttöä, sitä voi silti tulla myöhemmin. Vaikka mikään hamsteri en olekaan, on monelle näennäisen joutavalle tavaralle löytynyt tarkoitus lopulta, vaikka sitten vuosienkin päästä.

Jos jotakin ei tarvitse ostaa tehdäkseen jotakin muuta, vaan voi käyttää ennestään löytyviä tarvikkeita, mielestäni se on aina kestävää toimintaa. Saahan risukeittimien tekoa varten käydä ”Clasulla” tai Ikeassa ostamassa ulkoroihuja – kuten moni tekee – mutta itse tykkään kehitellä vanhasta kamasta jotakin uutta silloin, kun semmoinen innostus iskee.

Sen lisäksi, että wanhan hywän ajan maitohinkki löytyi risukeitinsavottaan, löytyi niin ikään muistaakseni 80-luvulla myynnissä olleen neliskanttisen paistinpannun mukana tullut kokoon taittuva kypsennysritilä, joka avattuna muistuttaa avaruussatelliitin lautasantennia. Semmoisen päällä voi vaikka paistaa maggaraa tai kypsennellä juureksia tms.

Hyvät on loimut.

Eli, kun seuraavan kerran kuulette sanan #hinkki, ei kannata automaattisesti ajatella, kuten eräs jyväskyläläinen komerokolumnisti, jolla on aina naiset mielessä. Sen sijaan kyse voi olla tavarasta, joka on aikoinaan ollut yksi maatilan olennaisista tarve-esineistä ja joka nyt voi olla jonkun tuurinikkarin toivetarvike.

Itse rakennellun risarin käytettävyys ja kauheus olkoon sitä vastoin katsojan silmässä. Saipahan sitä taas yhden päivän käytettyä johonkin hyödyttömään.

 

Kämmen keskellä peukaloa: laavuprojekti miehelle, jonka logiikka on omaa luokkaansa


Pitihän sitä sitten vielä ennen vuodenvaihdetta alkaa väsäämään palstalle laavua, vaikka olin jo mukamas päättänyt, että vasta ensi keväänä sitten. Toki vedin mutkia sen verran suoriksi, että hommasin laavun valmiiksi veistettynä ja tontille kelkottuna, mutta pystytysvastuun annoin itselleni. En tiedä, olisiko kannattanut.

Sain nimittäin tosiaan laavupuut valmiiksi veistettynä ja paikalle tuotuina, kiitos siitä. Mutta veistäjän numerointitapa ja meikäläisen ymmärrys eivät osuneet oikein yksiin. Otan kuitenkin syyn täysin omille niskoilleni.

Ei-tasalaatuisten hirsien veistäminenhän on homma jo sinänsä (nimim. kokemusta on), ja niiden pitäminen pystytysvaiheeseen asti oikeassa järjestyksessä sitten kerrassaan toinen. Numeroinnin pitäisi olla kohdallaan, selkeä ja looginen. Minulle se taisi olla kuitenkin sumea logiikka.

Tässä kasassa on rakennuspalikat...
Tässä kasassa on rakennuspalikat…

Alun alkaen nimittäin hirret oli kyllä merkitty, mutta en silti meinannut merkinnöistä saada tolkkua. Jos hirsikerta lähtee parinkin hirren verran jo lähdöstä menemään ”väärin”, ongelmia jatkossakin on luvassa, sillä seuraavat hirret eivät välttämättä enää sovikaan toistensa niskaan odotetulla tavalla.

Tämä laavu on lattiallinen laavu, ja noita lattiavasoja tavasin todella pitkään viime viikolla, kuuluivatko ne nykyisille paikoilleen. Todennäköisesti ainakaan toinen tai kaksi neljästä eivät kuuluneet, mutta olin kasannut kehikkoa sen verran pitkälle, että en todellakaan halunnut alkaa sitä purkaa ja tehdä uudestaan. Menköön sitten miten menee. Tosin kyllähän nuo hirret numerojärjestyksessä sitten alkoivat mennä, mutta kakkosrivin hirsikerrassa se sekaannus lienee tapahtunut.

...jotka pitäisi saada tähän jonkinlaiseen ordnungiin.
…jotka pitäisi saada tähän jonkinlaiseen ordnungiin.

Mikäs aamulla oli hommia tehdessä; aurinkohan paistoi juuri parhaasta suunnasta, ja talvinen tunnelma oli jaloin kosketeltava. Viikko sitten maa oli paljas ja savea oli kuin savenvalajan työhuoneessa kyynärtaipeisiin asti. Tai ainakin melkein.

Apuna minulla oli ihan tohtorismies, Béla Pavelka, jolla on myös oma Tavinsulka-niminen melonta-alan yritys Jyväskylässä. Bélan kanssa pähkäilimme hirsien merkintöjä kahteen pekkaan ja yritimme sovitella niitä paikoilleen. Huomattavasti mukavampaa noita hirsiä on siirrellä, kun on joku apuna.

Koska tosiaan joku legopalikka oli varmasti mennyt väärään kohtaan, muutamissa paikoissa piti turvautua moottörisahaan ja hieman sipsiä nurkkia tilavammiksi. Kovin suurta myllytystä en käynyt toisen veistämään kehikkoon tekemään. Saahan niitä pahimpia rakoja sitten viimeistelyvaiheessa täpittyä umpeen vaikka sammalella tai pellavariveellä.

snow-3091

Fyysisestä rasituksesta tuppaa tulemaan myös nälkä, ja omille tavoilleni uskottomana olikin tällä kertaa varannut meille hieman peruskäyrää monipuolisemmat eväät. Nimittäin valkosipuli-yrittipatonkia, jonka väliin tuli paistettua kanaa, punasipulia, suolakurkkua sekä cheddar-juustoa. Smetanaakin olisi ollut tarjolla, mutta sen purkin jätimme avaamatta tällä kertaa.

Subit vain sitten alumiinifolion sisään ”grilliin” lämpenemään ja hyvä tuli. Samaan aikaan kaasutrangia tohisi kahvivettä varten, ja kun kahvin ja teen kaveriksi vedettiin vielä isoäidin kardemummopitkosta pari siivua, niin johan alkoi taas elämä olla mallillaan.

Tähän aikaan vuodesta hämärätä alkaa tulla jo aikaisin varsinkin pilvisellä säällä. Iltapäivästä mitä aurinkoisin ilma muuttuikin yhtäkkiä yltä päältä pilviseksi, ja alkoi sataa lunta ihan tolkuttomalla teholla.

Säänvaihtelut olivat nopeita ja yllättäviä.
Säänvaihtelut olivat nopeita ja yllättäviä.

Lunta tuli sen verran kovalla höökillä, että kokoamattomien laavuhirsien ja muiden kamppeiden peittämiselle tuli jopa jonkinlainen kiire. Voimakas lumikuuro kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin, mutta se oli meidän valomerkkimme tältä päivältä. Taistelu jatkuu taas aikanansa. Kyllähän tästä vielä laavu saadaan.

 

Tee-se-itse: Rullattava tuulisuoja retkikeittimelle


Sarjassamme ”tee se itse” (ja anna muiden korjata) on tänään vuorossa tuulisuoja retkikeittimelle. Keittimen mallista ja polttoaineesta riippumaton suoja on rullattava ja sen pitäisi mahtua vaikka rinkan sivutaskuun tms. pieneen tilaan.

Tarvikkeita tuulisuojan tekemiseen pitää olla ensinnäkin alumiinifoliota (mielellään sitä vahvempaa laatua), alumiiniteippiä (joka kestää kuumuutta) sekä 3 pitkää metallipuikkoa tms. jotka eivät tulta pelkää. Itse sosialisoin Fiskarsin vartaat vanhasta halsterista, jota ei ole tullut käytettyä monenakaan kesänä. Niissä on sopivasti mittaa, terävä kärki ja lenkki päässä.

Leikkasin alumiinifoliosta n. 60 cm pitkän pätkän ja asettelin tikut folion päihin sekä keskelle. Taitoin folion päät muutaman sentin verran tikkujen päälle ja teippasin ne kertaalleen, kuten myös keskimmäisen tikun päältä.

Alumiiniteippi tarttuu tosi tiukasti, joten sen mukana tulevaa suojapaperia ei kannata kerralla repiä irti. Muuten teippi menee sykerölle ja homma on käsillä heti alkuunsa.
Alumiiniteippi tarttuu tosi tiukasti, joten sen mukana tulevaa suojapaperia ei kannata kerralla repiä irti. Muuten teippi menee sykerölle ja homma on käsillä heti alkuunsa.

Teippailin teippisoiroja pystysuunnassa ensin yhdelle puolelle alumiinifoliota ja käänsin sitten koko hoidon ympäri. Sen jälkeen vedin teipit vaakasuunnassa ja taitoin niiden päät vielä vastapuolelle muutaman sentin verran.

Laita teipit muutaman millin verran limittäin kuin kattohuopakaistaleet.
Laita teipit muutaman millin verran limittäin kuin kattohuopakaistaleet.

Ei varsinaisesti haittaa, vaikka metallitikut jäävät löysälle ”kanavaan”, saapahan ne vaikka sitten ottaa erikseen ja työntää paikoilleen takaisin, kun käytön aika tulee. Tosin voi ne jättää sisäänkin, riippuen siitä, miten hyvin ne ovat teipatessa tarttuneet kiinni.

Jos tikut ovat paksumpia kuin käyttämäni, niille voi suosiolla jättää enemmän tilaa, mutta kannattaa huomioida, että folio painuu kasaan ja tikut eivät välttämättä mene enää takaisin. Tämä on tietysti tavallaan vasta prototyyppi, joten voi olla, että noiden tikkuloiden kanssa tulee vielä hankaluuksia. Mutta aika näyttää.

Tarkoitushan nimittäin olisi, että tuulisuojan voi joko rullata tai taitella sellaiseen kokoon, joka mahtuu kätevästi vaikka rinkan sivutaskuun.
Tarkoitushan nimittäin olisi, että tuulisuojan voi joko rullata tai taitella sellaiseen kokoon, joka mahtuu kätevästi vaikka rinkan sivutaskuun.

Kun tuulisuoja oli valmis, sitä piti tietysti kokeilla. Pihalla tuuli jonkin verran, ei mitenkään valtavasti, mutta siitä huolimatta tuulisuoja näytti tekevän tehtävänsä. Sen voi tarpeen mukaan joko asetella kauemmas keittimestä tai lähemmäs, ja tuulisuojan keskipiikki mahdollistaa suojan säätämisen joko kulmaksi tai kaaren muotoon.

Ainakin tavallisessa savimaassa suoja pysyy hyvin pystyssä. Hiekassa tai muussa en ole vielä kokeillut.
Ainakin tavallisessa savimaassa suoja pysyy hyvin pystyssä. Hiekassa tai muussa en ole vielä kokeillut.

Entä kestääkö suoja tulta? Näyttäisi kestävän. Kun risukeitin (jossa tietysti oli pellettiä tälläkin kertaa) on täydessä lieskassa, suoja piti pintansa vaikka se oli n. 10 sentin päässä tulesta. Edes sen väri ei muuttunut. Mutta turvallisempaa tietysti on pitää suojaa vähän kauempana, sikäli, kun tuuliolosuhteet antavat myöten.

Semmonen peli se.
Semmonen peli se.

Onhan noita valmiita tuulisuojia jo marketeissa ja nettikaupoissa monen merkkisiä ja mallisia. Tällaisia rullaatirullaa-versioitakin, mutta miksi ostaisin sellaisen jos sen voi tehdäkin, eikä tuohon tarvikkeetkaan niin hirveästi maksa.

Aika näyttää, miten kestävä ja käytännöllinen tee-se-itse-tuulisuoja on, vai joutaako sen heittää tositilanteessa pellolle. Menihän tämän tekemiseen pikku tovi, jonka olisin voinut huonomminkin käyttää.

Polttogeeli ratkaisi pellettipolttajan nokeamisongelman


Aiemmin kirjoittelin juttua pelletin polttamisesta risukeittimessä, ja eihän se toki pöllömpi polttoaine edelleenkään ole. Semmoinen mutta matkassa oli vain sopivan sytytysaineen käyttö, ja koska erreyksissä aloittelin parafiini- ja mikäliepohjaisella sytytyspalalla, joka haisee kuin autoverstaan rasvamonttu, nokesin sitten urakalla kaikki pannut ja kattilat, joita keittimessä käytin.

No, eipä mittään, siirryin sytytyspalasta tavan sytytysnesteeseen, eli kaikkien siltojen sankarien lempijuomaan, Sinoliin. Tai sen nestekeittimille väitetysti paremmin sopivaan Marinoliin. Sanotaan nimet tässä, vaikka ei sen enempää tuotteita mainostetakaan. Pieni luraus (korkillinen riittää) sytytysnestettä pellettien päälle ja tikkua perään.

Eipä näytä nousevan minkäänlaista hussakkata, mutta ei toki noilla sytytysnesteillä pelatessa näy minkään sortin liekkiäkään. Eli sitten kun alkaa pitkähihainen paita yhtäkkiä tuntumaan kuumalta käsivarsissa, voi olettaa, että tuli on syttynyt niin keittimeen kuin muuallekin.

Sytytysnesteen nestemäisen muodon käyttö ei ollut kuitenkaan lopullinen niitti peukaloon, vaan onhan olemassa myös geelimäisiä sytytysaineita. Kävinkin noutamassa bentsiiniasemalta putelin polttogeeliä ja kokkeilin sillä. Ihan yhtä hyvin toimii kuin nesteilläkin, ehkä jopa siinä mielessä paremmin, että geelin varastoitavuus vaikuttaa paremmalta siitäkin syystä, että geeli ei niin helposti heru pois pullosta kuin neste. Tai jotakin sinnepäin.

Kilo sipulia ja pullo sinolia oli kerran kaupan ostoslistalla.
Kilo sipulia ja pullo sinolia oli kerran kaupan ostoslistalla.

Joka tapauksessa litran polttogeelipullo on pienemmille retkille liian suuri ja painava, vähän niin kuin itse olin 30 vuotta sitten. Halusinkin jotakin kätevämmän kokoista, ja löysin sattumalta pienen, 175 g:n eli vajaan parin desin kotisinappiputelin. Huomasin vasta sinapin ostettuani pari päivää sitten, että sen parasta ennen -päiväys oli näköjään toukokuussa, ja nyt eletään jo elokuuta.

Sinappi sinänsä ei ollut mennyt miksikään, mutta sai mennä siltä istumalta biojätteeseen – jotta anteeksi vaan elintarvikkeiden tuhlaus – ja polttogeeliä tilalle. Tietysti pestyyn pulloon, kun en sinapilla meinannut sytyttää.

Onkohan tämä se "tulinen" sinappi?
Onkohan tämä se ”tulinen” sinappi?

Sitten olikin helppoa puristaa geeliä pellettien päälle ja sytyttää, ja taas säästettiin niin kantamusten painossa kuin koossa. Eikä sitten nokea ole sen jälkeen tarvinnut padoista hinkata. Kunhan taas seuraavan kerran retkahdetaan.

Katso aiheeseen liittyvä video.

Kamina kantoon #2 – Grilli kantoon!


Jopahan piti taas väliä näillä kirjoituksilla, mutta kun ei oikein vaan syntynyt juttua. Mutta viimeinkin sitä jotakin sentään tulee, eli kun jo tammikuussa kertoilin ison kuusen kantoon kokeilemastani kaminasta, nyt sama rojekti jatkuu. Nimittäin sillä tavalla, että kaminasta tulikin grilli, joka itse asiassa oli alun perin tarkoituskin. Otti vain aikansa, ennen kuin sain hommaa jatkettua.

Tammikuun jälkeen en tähän mennessä ollut tehnyt kannolle juuri muuta kuin vähän poltellut siinä olevaa reikää isommaksi ja odotellut, josko jostakin tipahtaisi syliin sopivan kokoinen peltipönttö, jonka saisin kannon sisään upotettua. Ja tipahtihan se, kun tyhjentelin yhtä varastoa. Sen nurkassa oli halkaisijaltaan juuri sopivanlainen pytty, jonka välittömästi nappasin matkaan.

Mutta kannossa ollut reikä ei ollut kuitenkaan riittävän iso, joten täytyipä ottaa ”Tilhi” kauniiseen käteen ja alkaa teroitella sen teräketjua koitosta varten valmiiksi. Ja hyvä olikin, kun teroitin, sillä terävillä työkaluilla on ilo tehdä hommia, kun saha laulaa ja lastu vaan lentää.

Pikkusahalla ja pienihampaisella ketjulla onnistuu parhaiten.
Pikkusahalla ja pienihampaisella ketjulla onnistuu parhaiten.

Melkoinen satsi tuota pitkää purua tulikin. Sovittelin pyttyä välillä tuohon reikeliin ja kun se vähitellen alkoi sinne mahtua, tyhjensin kannosta purut veks ja siirryin mittaroimaan, mistä kohti peltipönttö pitäisi jakaa kahteen osaan. Sitten vaan etsimään verstaasta tavarakasan alta rälläkkää ja siihen sopivaa terää.

Halkaistu on.
Halkaistu on.

Pönttö jakaantui kahdeksi, ja halkaisin vielä ylemmän puoliskon pystysuunnassa kahtia, jotta voisin laittaa sen alemman osan sisään. Näin grillin seinämärakenne vahvistuu, eikä toinen pöntön puolisko jää käsiin pyörimään. Vein pöntön osat kannolle ja asettelin ne alustavasti paikoilleen. Hyvin istuivat.

Tämän jälkeen kärräsin kannon pohjalle hieman kivimurskaa, nostin puoliskot takaisin ja asettelin vielä varastosta löytyneitä käytettyjä kiuaskiviä pöntön pohjalle, jotta ilma voisi kiertää poltettavien puiden alla, eikä pohjakaan välttämättä palaisi niin helposti puhki.

Ei tässä kuitenkaan saunomaan olla käymässä.
Ei tässä kuitenkaan saunomaan olla käymässä.

Kantogrilli alkoikin olla jo koepolttoa vaille valmis. Siispä hakemaan vähän puuta ja sytykkeitä. Makkaraa ei nyt valitettavasti ollut, mutta eiköhän sitä vielä kerkiä senkin kanssa kokeilemaan.

Näyttääpi toimivan.
Näyttääpi toimivan.

Aika lailla kivuttomasti tuommoinen kantogrilli syntyy lopulta, mutta tietysti noita puita ei viitsi ihan grillin teon takia alkaa kaatelemaan. Tämä kuusi kuitenkin tosiaan kaadettiin myrskytuhojen ennaltaehkäisemiseksi, joten kantohan olisi muuten jäänyt lahottajien evääksi.

Teksti ja kuvat © Mikko Lemmetti

Intialainen ihmekela


Kun harrastan tuota leijanlennätystä ja siinä sivussa myös leijakuvausta, viikonlopuksi piti keksiä jotakin aiheeseen liittyvää askartelua. Kuvausleijan mukana nimittäin tuli melkoisen rimpulan oloinen narukela naruineen, mutta huomasin jo ensimmäisellä lennätyskerralla navakassa tuulessa, että kelan kestävyys ei välttämättä ole paras mahdollinen.

Ohuesta ja kovasta muovista tehty kela vääntelehti ja äännähteli melkoisesti, ja pelkäsin koko ajan sen menevän miljoonan päreiksi ja leijan kameroineen katoavan horisonttiin. Ei onneksi käynyt niin, mutta jo silloin rupesin harkitsemaan joko jämäkämmän kelan ostoa tai tekemistä itse.

En tiedä, enkö osannut etsiä taas kerran oikeasta paikasta vai mikä siinä oli, mutta mistään ei tuntunut löytyvän sopivanlaista valmista kelaa. Toki siinä isossa kansainvälisessä verkkokaupassa (jonka nimi ei ole Kemijoki) oli esillä vaikka minkälaisia vempaimia narukeloiksi, mutta joko niiden hinta tai muut ominaisuudet vähän epäilyttivät.

Jos jollakin vehkeellä on hintaa 3-5 euroa, ja valmistusmaana Kiina, olettaa saattaa, että sillä saa heittää sitä kuuluisaa vesilintua. Tai sitten ei. Toisaalta vastaavanlaisia härpäkkeitä oli myynnissä myös parilla-kolmellakympillä, mutta koska ne näyttivät ihan samanlaisilta kuin muutaman euron vehkeet, ajattelin, että niissä on vain laitettu kovempi hinta mutta laatu ei siitä parane.

Sen jälkeen kaivelin läpi n kappaletta erilaisten hihnapyörien, väkipyörien tms. pyörien kuvia ja luetteloita, mutta tee-se-itse-tai-jätä-tekemättä-tarkoituksiin pyörät olivat joko aivan liian pieniä, todella kalliita tai sitten sopivan kokoisia, mutta tehty valuraudasta.

Joten jos ei ollut tarkoitus leijanlennätyksen ja leijakuvauksen yhteydessä hankkia kesähabaa, rautapyörät saivat jäädä. Ja pieniin pyöriinhän ei narua voi mahtua kovin pitkälti. Mutta sitten tärppäsi – ainakin melkein. Kuntosalilaitteissahan on myös erilaisia pyöriä ja rissoja, joten eräästä kuntoiluvälineitä myyvästä verkkokaupasta löytyi lähes sellainen pyörä, jota etsin.

Kyseinen pyörä on kuitenkin tarkoitettu ensisijaisesti erilaisiin vetolaitteisiin, joissa käytetään paksua teräsvaijeria. Senpä vuoksi pyörän V-ura on sinällään liian kapea ja pieni suurelle määrälle leijanarua. Mutta pyörä on riittävän iso (halkaisija 15 cm) sekä todella kevyt ja kestävän tuntuinen. Siinä on myös laakeroitu keskiö, mikä on myös olennaisen tärkeää.

Tarvikkeet ja kokoonpano

Taljapyörän lisäksi tarvitsin tee-se-itseilyyn kaikenlaista muutakin sälpää. Olen huomannut, että vesivanerin lisäksi eräs käyttökelpoisimmista raaka-aineista verstaan nurkissa on polykarbonaattilevy. Sitä olen tarvinnut aiemmin mm. kruununprinsessan leikkimökkiin tekemääni hellaan, jonka uuninluukkuun ei tietenkään voinut lasilevyä laittaa.

Muovilevyä jäi jäljelle sen verran, että sain siitä tehtyä lisäksi videokameran kuvausrigiin sadesuojan ja vielä senkin jälkeen levyä oli tähän lennätyskelaprojektiin. Piirsin kattilankannella taljapyörän halkaisijaa suuremmat ympyrät levyyn ja sahasin ne pistosahalla irti.

Polykarbonaattilevy piti kyllä aikamoista väpätystä sitä sahatessa (vaikka oli pienihampainen metalliterä), mutta ei sentään haljennut säleiksi. Sen jälkeen olisi pitänyt sahata reikäsahalla isommat keskireiät, vaan kuten meikäläisen nakerteluprojekteissa tuppaa käymään, hakusassa ovat joko valmistusaineet tai työkalut.

Tällä kertaa jouduin etsimään jälkimmäisiä, eli reikäsahan teriä. Vaikka olin olevinani laittanut ne talteen, että löydän tarvittaessa, rupesi v-trendi nousemaan, kun ei mistään alkanut ilmestyä teriä näkyviin. Löytyivätpähän lopulta kuitenkin. Kun kiekot oli sahattu ja reiät tehty, seurasi kiinnitysvaihe taljapyörään.

Reiät läpi kiekoista ja pyörästä ja etsimään sitten niitä tarvikkeita. Verstaassa on useampikin ns. miljoonalaatikko täynnä sitä ja tätä – ja varsinkin sitä – mutta riittävän pitkiä 6 millin peltiruuveja muttereineen ei löytynyt ensin mistään. Tai olisi kai löytynyt, jos joskus kehtaisin siivota verstaan.

Ruuveja muttereineen löytyi vain kaksi, mutta niilläkin pakan saisi alustavasti kasaan. Seuraavaksi oli tuumittava, minkälainen keskiakseli ja kelauskahva laitettaisiin. Se olikin työn helpoin osuus. Keskiakseliksi löytyi ihanteellisen paksuista kierretankoa, tangolle mutterit ja kelauskahvaksi pesukoneen kuljetustukien muoviholkki.

Kierretangon päälle sopi kuin mittatilaustyönä tehty, vihreän puutarhaletkun pätkä. Ja siinähän se kela sitten seisoi. Vielä rautaputiikista pari ruuvia lisää niin a vot. Sitten ei muuta kuin vetämään naru kelalle.

Jos homma ei vielä rakennusvaiheessa pissinyt, niin sitten se varmaan sen tekee, kun saan testattua kelaa narun kanssa ja vieläpä ehkä pääsen lennättämäänkin. Vaarassa pyörii, että kapeassa pohjaurassa naru menee sykerölle tai hyppää kelatessa reunan yli tai jotakin muuta kivaa.

Kokemus on opettanut, että kaikkeen itse väkerrettyyn täytyy laskea jonkinlainen -piip-seelleen menovara. Mutta miten käy, se selviää myöhemmin.

Kuva ja tuotteen suunnittelu / Photo and Product Design (C) Mikko Lemmetti 2015