Aihearkisto: retkeily

matkat, retkeily

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku Saksassa – Huh! vai Höh?


Jos tämä olisi ruokajuttu, niin voisin sanoa että ”lihaisat terveiset” Baijerista. Mutta kun ei ole, niin jääköön vain pienelle maininnalle, että kyseisessä osassa Saksaa ei paljon wihanneksilla kikkailla. Sen sijaan tämä on pieni matka kautta luontojuttu, eikä ihan tuorekaan sellainen.

Itse asiassa tämän kertomuksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 2017 helmikuulle, jolloin käväisimme Kiehtova Maisema -hankkeen järjestämällä pienellä opintomatkalla Saksanmaalla, ja yhtenä opintomatkan kohteena oli Baijerin Metsän kansallispuisto, joka sijaitsee Saksan ja Tsekin rajamailla. Kansallispuiston alue ulottuu Tsekin puolelle, jossa sillä onkin toinen nimi: Sumavan kansallispuisto. Ässän päälle pitäisi tulla shuhu-merkki, mutta en tiedä, mistä sen tähän hätään saa.

Baijerin metsän kansallispuiston ehkä jännittävin nähtävyys on puunlatvapolku, joka ei kuljekaan maan pinnalla vaan sen yläpuolella. Saksankieliseltä nimeltään vaikeasti lausuttava, mutta helppokulkuinen, alimmillaan muutamasta metristä alkava polku nousee korkeimmillaan puunlatvojen tasalle ja päättyy yli 40 metriä korkeaan näköalatorniin, josta avautuvat hulppeat näkymät pitkälle puiston alueelle ja ympärille.

Tälle polulle lähdimme opintomatkaseurueen mukana, ja vaikka en sanottavammin pidä korkeista paikoista, yritin sinnitellä mukana ainakin niin pitkälle, kun vatsa sietää. Muuten meni mukavasti, mutta torniin jäi kiipeämättä.

Erikoisin polku aikoihin

Arkkitehti Josef Stögerin suunnittelemaa kansallispuiston puunlatvapolkua ylläpitää ulkopuolinen toimija nimeltään Erlebnis Akademie AG, joka myös rakensi polun sekä munan muotoisen näkötornin. Puunlatvapolulle pääsee maksua vastaan, eli se ei ole ilmaiseksi sisään käveltävissä noin vain, kuten Suomen kansallispuistojen reitit ja polut.

Puunlatvapolun lippukassa ja sisääntuloportti. Ei koiria, rullaliustimia, roskaamista tai spaddu hampaissa kulkemista.

Oppaanamme toimi Heinrich Vierlinger, jonka nimikyltistä paistoi arvokkaan oloinen titteli ”Waldführer”. Opastus tapahtui englannin kielellä, ja Heinrich kertoi varsin seikkaperäisesti puunlatvapolun historiasta ja siitä, mitä sen varrelta löytyy.

Jo pelkästään opastauluista näkee, että kustannuksissa ei ole tingitty. Kuvassa muita vastaavia paikkoja ympäri Saksaa.

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku ei ole ainoa laatuaan, vaan vastaavantyyppisiä paikkoja on muuallakin Saksassa. Näkötornit ovat joka paikassa erilaisia, mutta periaate on sama ja käyttö maksullista. Aikuisilta lipun hinta on tällä hetkellä 9 euroa, lapsilta (alle 6 vuotta) ilmainen tai 6-14-vuotiailta seitsemän euroa.

Eli mitään halpaa hubaa polulla ja näkötornissa käynti ei sinänsä ole, mutta myös perhelippuja ja ryhmälippuja on saatavana hieman edullisemmin. Kattavan hinnaston ja aukioloajat löydät tästä linkistä (linkin ylläpitovastuu ja vastuu tiedoista EAG).

Polku on leveä ja sopii myös liikuntarajoitteisille. Kävelytie on rakennettu vahvojen pylväiden varaan ja varustettu tukevilla kaiteilla.

Puunlatvapolun kävelytien kaltevuus on niin loiva, että puustossa noustaan huomaamatta korkeammalle ja korkeammalle. Välillä on erilaisia opastauluja ja kohtia, joista näkee suoraan alas maanpinnalle, jos vaikka sattuisi unohtamaan, miten korkealla oikeasti onkaan menossa.

Paikoissa, joista näkyy alas, on myös lapsille on tehty jännittäviä ”ratoja”, joissa voi kulkea esimerkiksi karhun jäljissä. Pitemmältä polun varrelta löytyy myös suuri välitasanne, jossa on niin tietopuolisia opastauluja kuin pelkästään huvitteluun sopivia juttuja, kuten iso verkko, joka roikkuu ”tyhjän päällä” ja johon voi mennä köllimään.

Monelle lapselle kuitenkin tuntui riittävän se, että saa juosta hirveää vauhtia edestakaisin pitkin kävelytietä ja ylös näköalatorniin ja takaisin vailla holttia. Tässä kuitenkin hieman rauhallisempaa toimintaa.

Kaikkea se saksalainen keksii

Näin suomalaisittain tällainen puunlatvapolku vaikuttaa melko raflaavalta tavalta tutustuttaa ihmiset luontoon. Jotenkin puiden seassa tällä tavalla kävely minusta tuntuu hieman omituiselta, sillä näin ei juuri pääse näkemään metsää puilta, kuten maanpinnan tasalta.

Tunnelma on jollakin tapaa jopa steriili, sillä hyvin suuri osa kaikista mönkijöistä ja öttiäisistä, kuten isommistakin eläimistä liikkuu aivan muualla kuin ylhäällä latvuksissa – oravia ja lintuja tietysti lukuun ottamatta. Sademetsä on sitten asia aivan erikseen.

Kävelysilta pystyy tukevasti paikoillaan ja reitti on käytössä ympäri vuoden säässä kuin säässä – paitsi myrskyjen aikaan, jolloin reitti on suljettu.

Meneehän tämmöinen eräänlaisena kuriositeettina, mutta jos ei mietitä niinkään, mitä lisäarvoa puunlatvapolku tuo luonnosta kiinnostuneelle, niin sen sijaan esimerkkinä yksityisen toimijan käyttämisestä rakenteiden ja reitin rakentamisessa ja ylläpidossa – vaikkakin maksua vastaan – tämä eittämättä toimii.

Saksan kansallispuistojen (tai ainakin tämän Baijerin Metsän kansallispuiston) meininki vaikuttaa poikkeavan aika lailla oman maamme puistoista, ja se mikä on meille itsestäänselvyys, ei sitä vastoin Saksassa olekaan. Siinä, missä Suomessa esimerkiksi ilvekset pääsevät liikkumaan vapaasti puistossa ja sen ulkopuolella, mm. Baijerin Metsässä ne ovat ”luonnollisessa ympäristössä” aitojen sisäpuolella.

Baijerin Metsän kansallispuiston vetovoimaa ja samalla rahavirtaa puiston toimintojen ylläpitoon onkin pyritty näemmä lisäämään tällä erikoisuudella, josta en oikein tiedä, voisiko samanlainen konsepti toimia myös Suomessa. Ehkä toimii, ehkä ei.

Tornitouhua

Puunlatvapolku johti lopulta todellakin suurta munaa muistuttavan näkötornin juurelle. Tornin sisälläkin kasvoi puita, ja ainakin itselleni näkymä toi mieleen valtavan kasvihuoneen, josta kuitenkin puuttuivat seinät.

Melkoinen insinöörien päännousema se tämäkin paikka on.

Trafiikki ylös torniin ja sieltä alas oli jatkuvaa. Ja ne isin ja äidin pienet vesselit veuhtoivat jaloissa sinne tänne. Jos oma lapsi olisi ollut mukana, olisin jo aikaa sitten konahtanut, että nyt jarrua! Mieli olisi tehnyt hieman kommentoida jo muutenkin, mutta hyvinhän nuo tuntuivat pärjäävän ilman konahtelujakin. Tosin välillä jopa vaaralliselta näyttänyt lasten kurkkiminen kaiteen yli hirvitti, mutta ehkä muualla ollaan vähän liberaalimpia lasten turvallisuuden suhteen kuin meillä.

Näkymä polulta, joka jatkuu vielä tornista eteenpäin.

Minulle tuli toppi nousussa kahden kierroksen jälkeen, ja päästinkin muun porukan suosiolla menemään niin ylös kuin tahtoivat. Sen vuoksi ylempää otettuja kuvia ei minulta olekaan näytiksi, vaan ne on ottanut matkan johtajana toiminut Kiehtova Maisema -hankkeen projektipäällikkö Rositsa Bliznakova.

Hellä hetki puunlatvapolulla jollakin pariskunnalla.

Ylhäältä tornin huipulta olikin sitten hulppeat näkymät, kuten voin hyvin uskoa käymättä itse siellä. Ehkä jonakin päivänä sulkijalihakseni sallii käymisen korkeammalla itsekin.

Komiat on maisemat!

Rahalla saa ja hevoisella pääsee

Baijerin Metsän kansallispuiston puunlatvapolku kaikkinensa tuli maksamaan kolmisen miljoonaa euroa. Polun käyttömaksuilla katetaan sen ylläpito ja muitakin kustannuksia, ja jos kävijöitä on miljoona vuodessa ja jokainen maksaa keskimäärin 8 euroa, on paikan takaisinmaksu kuitattu sen perusteella jo aikoja sitten. Kaikki miljoona kävijää tuskin käyvät polulla ja näkoalapaikalla, mutta hyvin moni sen tekee silti.

Suomessa voitaisiin ehkä miettiä, toimisiko vastaava malli myös meillä. Tosin voi olla, että perinteinen tapa on ja pysyy vielä pitkään, vaikka julkinen raha on vuosi vuodelta entistä tiukemmalla. Pääseehän muualle Baijerin Metsän kansallispuistoon vielä maksutta, mutta vertailun vuoksi esimerkiksi Yhdysvalloissa kansallispuistoihin pääsystä peritään maksu vaikka niissä ei mitään ihme härveleitä olisikaan.

Puunlatvapolun uloskäynti ja munatorni kuvattuna opastuskeskuksen puolelta.

Kokemuksena sekä koko opintomatka että käynti kansallispuistossa puunlatvapolkuineen jää varmasti mieleen. Onhan tuollainen ilmassa kulkeva luontopolku ja erikoislaatuinen näköalapaikka sinänsä hieno, mutta jostakin syystä se jokin siitä jäi puuttumaan.

Omasta puolestani kuljeskelen mieluiten metsässä ihan siellä missä ihmisten kuuluukin kulkea, eli jalat tukevasti maassa. Eikä näkemys johdu siitä, että korkeat paikat jotenkin heikottaisivat. Hienommalta tuo torni ja polku näyttävät ainakin markkinointikuvien perusteella ilmasta, ja jos oltaisiin käyty vaikkapa kuumailmapallolennolla, olisi wow-elämys varmasti koettu. Ehkä fiilistä latisti vielä aikainen kevät, kun lehtikään ei ollut vielä puussa ja värimaailma vaisumpi.

Tällaisissa paikoissa ei kuitenkaan tule jatkuvasti käytyä, tokkopa koskaan – elleivät paikallisesta Metsähallituksesta satu kylään pyytämään – joten siinä mielessä ihan kannattava keissi. Tarkoitushan oli muun muassa perehtyä siihen, miten muualla päin mualimata toimitaan. Joten voin ainakin erikoisena käyntikohteena suositella. Onko kokemus sitten Huh! vai Höh? – se jääköön kävijän itsensä päätettäväksi.

GOOGLE MAPSIN kartta Baijerin Metsän kansallispuistosta

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Ja onhan Baijerissa paljon upeita paikkoja muitakin, eikä pelkästään niitä, joista saa baijerinschnitzeliä tai olutta. Esimerkiksi kilometrin mittainen Burghausenin linna. Mutta se on eri tarina se.

retkeily

Oho, sano Eemeli kun Seinävuoren rotkolaaksossa vieraili


Pohjois-Savosta, Tuusniemeltä, löytyy yksi maamme upeista rotkolaaksoista. Siitä on kirjoitettu jo useita blogijuttuja eri retkiblogeissa, mutta paikka on sen verran mahtava, että se ansaitsee ainakin vielä yhden kirjoituksen. Seinävuoren rotkolaakso sattui juuri sopivasti Kolille suuntautuneen kesälomareissumme ajoreitin varrelle, joten pitihän siellä vierailla.

Seinävuorelle pääsee kätevästi autolla monestakin suunnasta. Esimerkiksi 9-tietä Joensuusta tai Kuopiosta ajavat pääsevät kääntymään Loukeisentielle, jota ajetaan vain pari kilometriä kunnes rotkolaakson viitta ohjaa pienelle soratielle (Seinävuorentie) ja perille. Vastaavasti tietä 566 Riistavedeltä Kaaville (tai päinvastoin) ajavat kääntyvät niin ikään Loukeisentielle (568), jota on ajettava kymmenisen kilometriä ennen soratien risteystä.

Seinävuoren rotkolaakson pysäköintialue ja tulipaikka wc:ineen ja puolikotineen on aivan Seinävuorentien vieressä.

Tulipaikka ja muut rakenteet olivat erittäin siistit ja asialliset. Olipa jykevillä pöydillä jopa kukkiakin. Huussissa oli sekä normi- että invapuoli, joka ei kuitenkaan mielestäni ollut esteetön kuin korkeintaan pyörätuoliluiskansa ja leveän ovensa osalta.

Sisällä nimittäin ei ollut minkäänlaisia tukikahvoja, ja WC-reiänkin sijoittelu oli vähintäänkin epäjohdonmukainen, joten melko hankalaksi uskoisin asioimisen pyörätuolin kanssa. Mutta koska en ole liikuntarajoitteinen, näkemykseni asiasta on vain näkemys. Tosin Tuusniemen sivuilla olevassa paikan esittelyssä ei huussia väitetäkään esteettömäksi.

SEINÄVUORI-9722
Puoliavoimeen kotaan pääsee myös luiskaa myöten. Kota oli myös siisti, ja paikkaa ylläpitävä taho on tehnyt todella ansiokasta työtä paikan rakenteiden eteen.

Heti kodan läheisyydestä alkaa Seinävuoren rotkolaakson kiertävä vajaan kolmen kilometrin mittainen polku, ja suloisen Pienen Seinälammen rannassa on pikku laituri, jolta voi ihastella maisemia.

SEINÄVUORI-9654
Pienen Seinälammen rannalla on rauhallista. Vastarannalla näkyvät hienot avokalliot. Luontopolku kulkee kallioiden päältä, josta avautuu myös hyvä näkymä kaukaisuuteen.

Varsinaisen rotkolaakson kierroksen voi tehdä kumpaan tahansa suuntaan. Lähdimme itse kiertämään sitä myötäpäivään. Lueskeltuani muiden kirjoittamia juttuja rotkolaaksosta ja katseltuani kuvia niistä on varsin vaikea yrittää saada mitään uutta kuvakulmaa paikkoihin. Sanottava kuitenkin on, että heti, kun polulla päästään parhaimmillaan yli 25 metriä korkean jyrkänteen reunalle, heikompihermoista alkaisi jo tutisuttaa.

Pohjois-Savon yksi tunnetuimmista nähtävyyksistä muistuttaa hyvin pitkälti Keski-Suomessa Laukaassa olevaa Hitonhautaa.

Tutinalle ei ole kuitenkaan sijaa, sillä jyrkänteen reunalla ei ole missään kohdin kaiteita, joten varovainen saa olla. Pudotuksesta alas rotkoon kun ei välttämättä selviä pelkällä laastarilla. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että sinne olisi kukaan pudonnut ainakaan ihan äskettäin. Turvallisin paikka ihastella rotkoa on kuitenkin sen partaalla olevalta näköalatasanteelta, jonne pääsee helpoimmin suoraan Seinävuorentieltä myös esteettömästi.

Rotkolaakson yläpuolinen näköalatasanne kuvattuna rotkon itäpuolelta.

Monet kuvat rotkolaaksosta on otettu nimenomaan ylhäältä, mutta rotkoon pääsee toki myös laskeutumaan, sillä sen päässä on pieni silta, jonka alta virtaa kuuluvasti soliseva puro. Itse asiassa niin kuuluvasti, että sen äänen kuulee jopa ylös asti. Alhaalla rotkossa on niin kosteaa, että hyttysiä piisaa ihan vaikka myyntiin asti.

Puro virtaa Isosta Seinälammesta Pieneen Seinälampeen monin paikoin kivien suojissa. Kuten joskus eräissä urheilukisoissa, ääni kuuluu mutta kuvaa ei näy. Joskus vuonna kuokka ja vasara Seinälammit ja niiden yläpuoliset pienet Mustilammit ja Kuukkeli lienevät olleet kaikki yhtä vesialuetta.

Rotkon muodostuminen joskus noin 10 000 vuotta sitten oli varmasti semmoinen tapahtuma, että oksaset pois. Kun 25 metriäkin paksu peruskallio kajahtaa halki, niin siinä on ollut kurat housussa muinaismiehillä.

Rotkovajoaman kehittyminen nykyiseen mittaansa lienee vienyt pitkän tovin, sillä yhtäkkiä 20–40 metriä leveä halkeama maankamaraan ei muodostune.

Rotkon itäpuolelta vajoaman profiilin näkee mielestäni selkeämmin. Rotkon pohjalla kasvavat pääasiassa kuuset, ja ne ovat ehtineet jo sellaiseen mittaan, että monin paikoin varsinkin itäjyrkänteiden seinämät jäävät niiden peittoon. Muutoin maasto rotkon laella on avointa mäntykangasta, ja reitin ehkä parhaat maisemat avautuvat juuri varsinaisen Seinävuoren rinteeltä.

Pienen Seinälammen taukopaikan laituri näkyy lammen vastarannalla.

Vaikka itse Seinävuoren taukopaikka ja näköalatasanne ovat esteettömät, itse reitti ei valitettavasti ole. Reittinä Seinävuoren polku ei ole sinänsä vaativa, mutta juurakoita ja kivikkoakin löytyy. Portaita on parissa kohdassa, ja kaikista paikoista hyvällä yleiskunnolla varustettu ja liikuntakykyinen retkeilijä kyllä selviytyy vaivatta.

Pienen Seinälammen soistuneesta eteläpäästä avautuva näkymä on ehkä kaikkein kaunein.

Vajaan kolmen kilometrin mittaisen Seinävuoren rotkolaakson reitin kiertäisi heittämällä, ellei pysähtyisi vähän väliä ihastelemaan luontoa ja hämmästelemään, mitä kaikkea jääkausi ja sitä seuranneet vuosituhannet ovat saaneet aikaan luonnossamme.

Voisin sanoa, että vaikka päälomakohteemme Koli olisikin vertaansa vailla lähes kaikilla kriteereillä, Tuusniemen Seinävuoren rotkolaaksoa ei kannata ohittaa. Jos haluaa tulla vain makkaranpaistoon tai turisemaan tulilla, sekin onnistuu, mutta jos vain pystyy, rotkolaakson kierrosta ei kannata jättää tekemättä.

Rotkolaaksossa pistäytyvän on hyvä laittaa nimensä kodassa olevaan vieraskirjaan, josta ylläpitäjät voivat tilastoida mm. kävijämääriä.

Vaativampi vaeltaja voi myös patikoida Seinävuorelta halutessaan vaikka Kaavinkoskelle, jolloin joutuu rampsimaan noin 20 kilometrin matkan. Muitakin retkeilyreittejä alueelta löytyy, ja niitä pääsee tarkastelemaan vaikkapa Tuusniemen sivuilta (tietojen paikkansapitävyydestä vastaa sivuston ylläpitäjä).

Mutta älä tyydy vain lukemaan Seinävuoren rotkolaaksosta – käy kokemassa se! Tästä pääset kartalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

eräjuttu, retkeily

”Virkamiehet” vaelluksella Salamajärvellä


Vetoavien otsikoiden keksiminen on oma taiteenlajinsa, ja nyt tuli tällainen siveltimenveto. Avaan ajatuksen otsikoinnin takaa tämän jutun lopussa.

Kysehän on nyt siitä, että viime vuonna Suomen Latu järjesti retkeilyohjaajakurssin, jolle ilmoittauduin ja jonka suoritin. Vastineeksi kurssista lupauduin olemaan käytettävissä tänä vuonna Salamajärven kansallispuistossa järjestettyyn Nuku Yö Ulkona -tapahtumaan liittyvissä talkoohommissa. Omalle osalleni napsahti vaelluksen järjestäminen kansallispuistossa.

Ajattelin että mikäpä siinä, ja koska eräopasopintoihini kuuluu myös kesänäytön suorittaminen, onnistuin saamaan vaelluksesta tarvittavan kesänäyttöosuuden, jonka läpäisystä jury on vielä ulkona (ehkä nukkumassa yötään), mutta itse vaellus meni käsitykseni mukaan hyvin.

Viisi virkeää vaeltajaa

Ilmoittautumistiedoissa oli vaelluksen kestoksi ilmoitettu kaksi yötä. Ensimmäinen yö vietettiin Sysilammella, jonne vaellettiin Koirasalmesta noin 10 kilometrin matka. Vaellukselle ilmoittautui mukaan viisi naista. Enimmäismääräksi olin laittanut 10 henkeä, joten puolet siitä oli varsin hyvä tulos. Lähtöpäivä oli torstai 15.6. ja lähtöpaikka Koirasalmelta noin klo 10. Aikataulu oli kuitenkin väljä ihan siitäkin syystä, jos olisi tarvinnut säätää varusteiden kanssa. Niin tarvitsikin, mutta saatuamme kaikkien kamppeet suht hyvään vireeseen, pääsimme matkaan auringonpaisteen saattelemana.

Koirajärven pinta oli torstaiaamuna peilityyni. Värit olivat kerrassaan mahtavat.

Porukassa oli pari kokeneempaa vaeltajaa, pari hieman vähemmän korpea kolunneita ja yksi aloitteleva vaeltaja. Varustepuoli oli todella hyvin hallinnassa käytännössä kaikilla, ainoastaan taisi olla vain hieman liikaa ryönää rinkoissa näinkin lyhyelle reissulle – ainakin allekirjoittaneella – vaikka mielestäni pakkasin hyvin säästeliäästi.

Olin painottanut ennakko-ohjeissa riittävän juoman ja ruoan määrää, josta varsinkin juomapuoli osoittautui olennaisen tärkeäksi todella lämpimien päivien aikana. Jokaisella vaeltajalla tuli nimittäin olla omat eväät, eli talvinäytöstä poiketen en kokkaillut porukalle tällä kertaa mitään.

Lounasaika Heikinjärven laavulla.

Talvinäytöstä sain palautetta, että taukoja oli liian vähän, joten kesävaelluksessa tilanne korjattiin ja pidettiin heti ensimmäisen 15 minuutin kävelyn jälkeen tilannekatsaus ja pieni rinkkojen säätö. Muutoin pysähdyttiin melkeinpä kellontarkasti noin puolen tunnin välein juomaan ja heittämään rinkat selästä. Lounastauolla ohjeistin riisumaan myös kengät ja tuulettamaan sukat ja jalat. Pienet kevyet taukotossut oli kaikilla matkassa.

Yhteispelillä kaikki sujuu

Keittimien käyttö ja muutkin retkeilijän perustaidot vaikuttivat olevan hallinnassa suurimmalla osalla. Porukan kokemattominta neuvottiin ja autettiin aina tarvittaessa sekä lainattiin mm. keittimen pannua ja kattilaa sekä muutakin mitä sattui uupumaan. Näinhän se pitääkin olla.

Itseltä ei tarvitse löytyä kaikkea, vaan varusteita voi myös lainata.

Ryhmähenki oli mahtava, ja kaikki vaikuttivat tulevan hienosti toimeen keskenään. Sellaiset, ketkä eivät olleet aiemmin käyneet Salamajärvellä, saivat varmasti yhtä lailla uusia kokemuksia ja näkökulmia asioihin kuin nekin, jotka tunsivat paikat ja reitit entuudestaan. Tutuiksi tulivat monelle aivan uudet ihmiset yhtä lailla kuin paikatkin.

Heikinjärvennevan lintutornista näimme viimeinkin metsäpeuroja – vieläpä molempina päivinä.

Sauna kruunaa illan

Ensimmäisen päivän soijat pestiin pois – erillisillä vuoroilla – Sysilammen saunassa, joka paistatteli upeassa ja lämpimässä illassa. Saunan lämmitys oli nyt huomattavasti mukavampaa kuin viime vuonna, sillä nyt puut olivat kuivia ja koivua. Kiuas ja pata saivat lämmitä kaikessa rauhassa sillä aikaa kun esittelin teltan pystytystä ja laittelimme ruokiamme.

”Kun soivat kiukaan mustat urut, unhoittuvat arjen surut”, sanotaan monen saunan seinässä olevassa taulussa.

ALPS Mountaineeringin Gradient 3 -teltta onkin helppo demoteltta, koska se pysyy pystyssä jo kahdella kaarella ilman mitään lisävirityksiä. Kolmannella kaarella saadaan aikaan lisätukea ja sään mukaan valinnaisen ulkoteltan kireys oikeanlaiseksi. Välttämättä maakiiloja ja telttanaruja ei edes tarvitse, jos vain on riittävän tyyntä. Ja tosiaan ei edes ulkotelttaa, jos on poutaa tai käyttää ulkoteltan tilalla tarppia.

Sysilammen telttapaikalla oli aivan sai-raasti hyttysiä teltan ulkopuolella. Sisällä ei yhtäkään.

Ensimmäisen vaelluspäivän ilta oli saunomisen ja uimisen (ketkä uimassa kävivät) jälkeen vapaata ohjelmaa, mikä pienen iltanuotiolla pidetyn tarinatuokion jälkeen tarkoittikin monella lähinnä nukkumaan menoa. Sysilammelle ilmestyi illan korvalla myös yksinäinen eräjore, joka telttaili yhden yön paikalla ja jatkoi aamulla vaellustaan Hirvaan kierrokselle.

”Nuku yö ulkona” – tai valvo, ihan mitenkä vaan

Sehän on nyt tunnustettu tosiasia, että meikäläinen ei kovin loistavasti teltassa nuku. Semmoisessa pienessä pintahorteessa meni torstain ja perjantain välinenkin yö. Kesäkuussa luontokaan ei yöllä nuku, ja erilaisten lintujen konsertti jatkui illasta aamuun. Ainoastaan esittäjät vaihtuivat. Se näytön edellytys, että opas majoittuu teltassa vaikka asiakkaat olisivat hotellissa, ainakin täyttyi.

Voihan sitä kesäyössä vaikka kukkua hereillä, kuten käetkin tekevät.

Uusi päivä ja uudet kujeet

Toinen vaelluspäivä näytti valkenevan – siinä missä valkeat yöt voivat juuri enää valjeta – vähintään yhtä hienona kuin ensimmäinenkin. Sääennustuksesta olin paria päivää aiemmin ollut näkevinäni, että on pilvistä, mutta mitä vielä. Arska paistoi entiseen malliin. Telkät treenailivat lentoonlähtöä, laskeutumista ja sukeltamista, ja taisivat vähän kurmoottaa toisiaankin siinä välissä.

Aamupala valmistui kätevästi keittimillä ja nuotiolla, ja pari vaeltajaleidiä olivat jopa laitelleet soppansa itsetehdyistä kuiva-aineista päivää varten valmiiksi ennen kuin me muut edes aamukahvia ennätimme juomaan.

Kamppeet olivat kasassa ja kannossa hieman yli klo 10. Tilaajien toiveena oli kiertää paluumatkalla niin sanottu Pakosuon kierros (ei sentään Jakosuon), eli heti Sysilammen kupeesta lähtevä neljän ja puolen kilometrin mittainen rengasreitti. Pakosuo on tiettävästi saanut nimensä muiden alueen pako-alkuisten paikkojen lailla isovihan ajalta, jolloin venäläismiehittäjiä jouduttiin usein pakenemaan vaikka suolle.

Nykyään ei tarvitse paeta ketään, vaan Pakosuo on hieno suo, jota kiertävän reitin varrella on useita pieniä metsäsaarekkeita, jotka sinällään kaikki sopivat vaikka taukopaikoiksi.

Pakosuon metsäsaarekkeilla vaeltajaleidit innostuivat pieneen tasapainoilukilpailuun.

Kiersimme Pakosuon kierrosta vain reilut kolme kilometriä, koska tarkoituksenamme oli palata takaisin Koirasalmeen samaa reittiä myöten, jota edellispäivänä tulimme, eikä meidän tarvinnut palata enää takaisin Sysilammelle.

Edellistä selvästi lämpimämpi päivä vaikutti hidastavan askelta jonkin verran ja vaati vähintään saman määrän levähdys- ja juomataukoja. Varsinkin suo-osuuksilla oli jopa välillä tukalaa kulkea, mutta onneksi varjoakin löytyi.

Todellakin metsäpeuran mailla

Siinä missä edellispäivänä näimme lintutornista metsäpeurojen käyskentelevän harmittavan kaukana, pitkospuita kävellessämme yksi vaeltajista huomasi vaalean hahmon aivan lähellämme puiden takana. Jutustelu pistettiin hetkeksi tauolle ja alettiin seurata, mihin nähtävästi yksin liikkunut metsäpeura oli matkalla.

Metsäpeuroilla on mahtava kuulo- ja hajuaisti.

Peura haisteli ilmaa koko ajan ja kuulosteli meitä. Yritin äännähdellä jokseenkin peuramaisesti, josko sulavasti suolla liikkuvaa luontokappaletta saisi tulemaan edes vähän lähemmäksi. Jonkinlaista uteliaisuutta urahteluni taisi herättää, sillä lähimmillään peura uskaltautui noin 50 metrin päähän, kunnes lähti taas omille teilleen.

Kipusimme paluumatkallakin Heikinjärvennevan lintutorniin, josta näkyikin jo parhaimmillaan toistakymmentä metsäpeuraa – osa jopa suhteellisen lähellä.

1970-luvulla Salamajärven alueelle tuotujen metsäpeurojen jälkeläisiä on nykyään runsaasti.

Lounastaukomme oli tulopäivänä Heikinjärvellä ja paluupäivänä Tavilammella. Veden haku kummassakin paikassa on taitolaji, sillä hetteikön reunassa rannassa on varottava heilahtamasta veteen. Ehkä jonkinlaista parannusta vesisysteemeihin voisi kummassakin paikassa olla, eli vaikka vähän tukevampi alusta tai sitten käsipumppu kuivalla maalla, josta menee letku lampeen tai järveen. Tai sitten mun pitäisi vain lakata narisemasta ja mennä hakemaan vettä kuin mies.

Tavilammella muuten kaikki ok, mutta joillakin edellisillä retkeilijöillä oli ollut varsin erikoinen käsitys roskattomasta retkeilystä. Ketä lienevät he sitten olleet, mutta hei oikeasti käytettyjen vessapapereiden paikka ei ole ruokailupaikalla!

Askel kerrallaan eteenpäin

Jos emme olisi pitäneet taukoja ja huolehtineet juomisesta ja syömisestä, kymmenenkin kilometrin tarpominen olisi saattanut sylettää huomattavasti. Paikka paikoin saattoi jollekin tulla mieleen, että jokohan tämä kohta alkaisi riittää. Siitä huolimatta juttua riitti ja mieliala vaikutti olevan korkealla. Voimia antavaan rauhoittumiseen riitti esimerkiksi idyllinen pikku joki, jonka ylittävää siltaa oltiin nähtävästi käymässä pian korjaamaan.

Pidetään tauko aina kun väsyttää.

Välimatka maaliin lyheni kuitenkin koko ajan, ja olinkin sanonut, että kun päästään perille, mennään syömään jäätelöt Koirasalmen luontotuvalle. En tiedä, antoiko se lisävoimia vaeltajille, mutta sinnikkäästi lähestyimme määränpäätämme. Kun Koirajärven sinertävä selkä vilahti ensimmäistä kertaa puiden takaa, oltiin jo fyysisesti ja henkisestikin voiton puolella.

Reilun kilometrin loppumatka olikin sitten enää vain melkeinpä pelkkä muodollisuus. Tosin reitin kivisyys oli vertaansa vailla juuri Koirajärven kohdalla, eikä ainakaan minua haittaisi, vaikka se olisi vähemmän kivinen. Tai sitten kivikon päälle tehtäisiin pitkokset, joita pitkin voisi päästä edes Hiiliniemen tulipaikalle kompuroimatta. Kolmas vaihtoehto on se, että olen hiljaa enkä napise kaikesta joutavanpäiväisestä.

Kiitos upeille vaeltajaleideille ja Maaselän Ladulle

Kokeneemmat ja kokemattomammat vaeltajat olivat yhtä mahtavia reissukavereita kaikki, ja jokaisen kunto näytti kestävän tarpomisen lämpötiloissa, jotka kävivät parinkymmenen plusasteen paremmallakin puolella. Saavuttuamme perille törmäsimme Maaselän Ladun tehokaksikkoon Heli Hiiliahoon ja Helena Kinnuseen. Täydestä Metsähotellin valmistelutohinasta huolimatta heillä oli hetki aikaa jutustella, ja Kinnusen Helena ottikin meidän vaellusporukastamme tämän päätöskuvan.

Valovoimaiset vaeltajaleidit Eila Apajamies, Merja Puranen, Tuula Jormakka, Merja Ainali ja Minna Heikkilä.

Vaikka Metsähotellin käynnistymiseen oli vielä vajaa vuorokausi aikaa, oli sanomattakin selvää, että tapahtuman eteen oli jo tehty tolkuton määrä työtä. Tienoo oli täynnä tavanomaisia telttoja, riippumattoja ja puolijoukkuetelttoja, talkooväkeä suhasi niin ulkona kentällä kuin talkooruokalassakin.

Onnistuneesta vaelluksesta voin kiittää vilpittömästi sille osallistuneita ja vaelluksen mahdollistaneita Suomen Ladun Maaselän-osaston ihmisiä! Kiitos niin ikään avoimesta ja miellyttävästä vaellusseurasta ja Ladun kirjaimellisesta evästyksestä vaelluksen päätteeksi! Ne jäätelöthän jäivät nauttimatta, sillä Koirasalmen luontotuvan kahvio oli mennyt kiinni jo neljältä, mutta eihän tuo mahdottomasti haitannut.

Kahden yön vaellus toteutui lopulta yhden yön vaelluksena, sillä osa porukasta joutui lähtemään muihin velvoitteisiin ja vain osa jäi Koirasalmeen pidemmäksi aikaa. Mitään erityistä ohjelmaakaan minulla ei ollut enää kiinalaisen loppuvoimistelun ja loppumiitingin lisäksi, joten tällä kertaa näin.

Mikä se virkamiesjuttu sitten oli?

Eränkäynnillä on tarkoitettu aikoinaan metsästyksen ja kalastuksen ohella myös kaskenpolttoa sekä muuta luonnonvarojen hyödyntämistä. Eränkäyntioikeus oli yleensä taloilla ja maanviljelijäyhteisöillä, ja eräpoluiksi kutsuttiin riistaeläinten luonnollisesti kulkemia reittejä.

Eräpolku tunnettiin silloin myös nimellä virka, ja polkuja kulkeneita kutsuttiin virkamiehiksi (Lämsä 2006). Salamajärven polutkin ovat olleet ainakin osin riistan eräpolkuja, virkoja, joten mekin ehkä olisimme saattaneet antaa itseämme kutsuttavan virkamiehiksi, vaikka suurin osa olikin tällä kertaa naisia.

retkeily

Voipiovuorelle kapuaminen maksaa vaivan


Voipiovuori-Petäjikkömäki KONNEVESI
Karttalehti: 3221 11
Alueen pinta-ala: 89 Korkeus: 172 Suhteellinen korkeus: 84

Kallioalueen sijainti: Pilkanselän Voipiolahden rannalla.
Kallioalueen yleiskuvaus ja tärkeimmät arvot:
Kieräjärven ja Pilkanselän Voipiolahden välisellä kannaksella sijaitseva Voipiovuori-Petäjikkömäki on kahden jyrkkäpiirteisen kallioselänteen ja niiden välisen syvän metsäisen notkelman muodostama kallioaluekokonaisuus, joka on maisemallisesti hyvin arvokas kohde.

Porfyyrigraniittia olevien selänteiden jyrkät rinteet ja lakiosa ovat etenkin Voipiovuorella hyvin paljastunutta, laajoista ja ehjistä silokallioista muodostuvaa kalliomännikkömaastoa. Selänteiden lakiosat ja ylärinteet ovat vedenkoskematonta maastoa, alarinteillä esiintyy vyömäisiä lohkareikkoja.

Petäjikkömäkeä jonkin verran jyrkkärinteisemmän Voipiovuoren kalliorinteet näkyvät hienosti länsi- ja pohjoispuoliselle tielle ja kallioaluekokonaisuus erottunee läheisille järvialueille massiivisena selänteenä. Selänteiden lakialueiden näköalapaikoilta avautuu avaria järvi-, metsä- ja peltomaisemia. Lähimaisemat ovat myös vaikuttavia ja Keski-Suomen olosuhteissa erikoisia harvapuustoisilla ja lähes avoimilla kalliorinteillä.

Alueen kalliokasvillisuus on erikoista varsinkin Voipiovuorella, jonka kalliorinteillä rahkasammal- ja poronjäkäläpatjat sekä kuivan kangaskasvillisuuden laikut vuorottelevat lähes paljaiden kalliopintojen kanssa. Matalia pystypintoja hallitsevat tavanomaisemmat jäkälä ja sammalyhteisöt. Selänteiden välisessä notkelmassa on mustikkakorpea ja jonkin verran myös metsäkortekorpea. Alueen pohjoisosassa ja Petäjikkömäellä on taimikkoalueita ja puusto on osittain nuorta myös Voipiovuoren lakiosassa. Ilmeisesti näköalapaikkoina käytetyillä selänteillä kulkee vahvoja polkuja, jotka ovat
kuluttaneet kalliokasvillisuutta.

Näin kerrotaan Ympäristö.fi-sivuilta löytyvässä luontoselvityksessä, ja monesta selvityksen kohdasta onkin helppo olla samaa mieltä, sillä niin mainio retkeilypaikka Voipiovuori on. Se sijaitsee Konneveden Hänniskylällä ja erottuu todellakin kauas muusta ympäristöstä huomiota herättävästi esimeriksi Hänniskyläntielle.

Voipiovuoren kokoa voi ihastella myös Kynsivedeltä käsin, kun on vesillä liikkeellä. Samaten Kynsivesi näkyy paikka paikoin hienosti Voipiovuoren pohjoispuolen rinteeltä, vaikka puusto hieman näkymää blokkaakin. Siinä, missä esimerkiksi Voipiovuoren lähellä olevalla Kotivuorella on hieno luola, niin Voipiovuori ottaa voiton maisema-arvojensa ansiosta.

Voipiovuorelle voipi päästä esimerkiksi Voipiovuorentien puolelta. Tien risteyksestä vajaan 200 metrin jälkeen erkanee heinittynyt vanha ajoura vasemmalle. Vielä pari vuotta sitten uralta pääsi pientä polkua pitkin lähemmäs vuoren juurta, mutta polku näyttää nyttemmin metsittyneen umpeen, joten ajouraa seurailemalla pienen metsäsaarekkeen voi kiertää ja alkaa suunnistaa vuorta kohden.

Maasto on valoisaa ja vuoren suuntaan melko avointa, toisella puolella metsä on tiheämpää ja peittää näkymän läheisille pelloille. Pääasiassa mäntyvoittoinen kuivahko kangas on loistava mustikkapaikka, ja punaisia mustikanraakileita näyttää olevan pilvin pimein.

Varvikko on paikoin peittämässä maastoon muodostuneita polkuja alleen, mistä voi päätellä, että aivan mahdottoman kovassa retkeilykäytössä paikka ei ole – vaikka voisi olla, sillä kun metsän keskeltä lähtee nousemaan vuoren rinnettä, huomaa olevansa aivan mainiossa retkipaikassa.

Nousu tapahtuu vuoren pohjoisrinnettä. Noin 300 metrin matkalla noustaan suurin piirtein 110 metristä 170 metriin (merenpinnasta). Voipiovuorelle on paras kiivetä kuivana aikana, jolloin lähestulkoon mono kuin mono pitää kalliolla. Sateella kallio on hyvin luikas. Ohutta kalliokasvillisuutta säästääkseen kannattaisi todella kulkea vain näkyvää uraa pitkin. Rahkasammalta löytyy, mikä johtunee pitkälti siitä, että sadeaikojen valumavedet pitävät turpeen riittävän kosteana.

 

Pääpuu (vai puupää) lajina on tosiaan mänty, mutta mikään optimaalinen kasvupaikka kalliorinne ei puustolle ole. Sen sijaan jäkälät ja sammalet sekä kanerva viihtyvät paikassa erinomaisesti.

Mitä ylemmäs noustaan, sitä paremmaksi käyvät maisemat nimenomaan järvelle päin. Polulta pitää vain malttaa vilkuilla sivulleen tarpeeksi usein, jotta onnistuisi spottaamaan parhaan tähyilypaikan sinistä järveä kohti.

Kiipeäminen ottaa hengityseläimeen ihan mukavasti, joten maisemien tiirailu vähän väliä toimii hyvänä tekosyynä huilaamiselle. Sininen taivas ja valkeat poutapilvet korostavat entisestään alla levittäytyvää vihreän sävyjen maailmaa ja kauempana siintävää järvenselkää.

Taakseen vilkaisemalla huomaakin nousseensa jo hyvän matkaa. Kallion paljastumisen näkee ehkä selvemmin kuin ylöspäin katsoessaan.

Vuoren päältä löytyy polun vierestä jonkun kyhäämä pieni nuotiokehä, sillä tällaisiin paikkoihin joku lähes poikkeuksetta haluaa tehdä tulet. Itsellä ei ollut aikomustakaan tulentekoon, vaan mukana retkellä oli vain pieni reppu, jossa oli vähän evästä ja riittävästi juotavaa. Sen enempää ei tarvitse ollakaan muutaman tunnin retkelle.

Epävirallinen tulipaikka sai siis jäädä taakse, sillä polku jatkuu vielä hyvän matkaa vuoren päällä. Polkua ei ole millään tapaa merkitty, eikä muitakaan reittejä Voipiovuorella. Maastokartassa tai gps-laitteen kartassa katkoviivamerkinnät loppuvat vuoren korkeimmalle kohdalle, mutta maastossa sitä vastoin polkua riittää ainakin parisataa metriä, kunnes se häviää huomaamattomiin.

Evästelyyn sopivia paikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Tilaa on vaikka piknikhuovalle, tai sitten voi etsiä mukavan kiven, jolle istahtaa nauttimaan vaikka sämpylän ja termarikahvit. Tällä reissulla kuuman kahvin sijasta kuitenkin oli kylmää vettä ja mehua, sillä auringonpaiste ja kallio ovat melkoisen lämmittävä yhdistelmä.

Täysin paahteessa vuoren päällä ei tarvitse istua, sillä varjoistakin paikkaa löytyy. Luonnon rauhaa etsivien ei tarvitse sitä kaukaa hakea, sillä Voipiovuori on juuri niin rauhallinen paikka kuin toivoa saattaa. Lähimmältä Hänniskyläntieltä ei kuulu mitään, ja vilkasliikenteinen 69-tiekin on yli 8 kilometrin päässä.

Tänne voi siis huoletta tulla ystäviensä tai perheenjäsentensä kanssa – tai vaikka yksin ajatustensa kera, mikä ei ole huono vaihtoehto sekään.

Voipiovuorelta voipi laskeutua joko samaa reittiä, mistä tulikin, tai sitten valita täysin omansa. Oma reittivalinta oli selkeä, sillä Voipiovuoren ja Petäjikkömäen väliin jäävällä lounaisrinteellä on aika muhkeita jyrkänteitä ja louhikkoja.

Voipiovuori ja Petäjikkömäki ovat voineet olla omia pieniä saariaan muinoin vanhan rantaviivan ollessa nykyistä merkittävästi korkeammalla. Välissä olevassa syvänteessä on vielä soistumaa ja kosteita kohtia, ja pienpuusto ja pajukko peittää näkyväisyyttä varsinkin Petäjikkömäen rinteen suuntaan.

Syvänteen pohjalla on paljon pientä elämää, esimerkiksi kauniin vihreä, mutta pienen pieni kangasperhonen erottuu vain vaivoin ympäristöstään ja lähes samanväristen puolukan lehtien seasta.

Etsiskelin myös kyykäärmeitä, joita olisi voinut ihan hyvin olla tällaisessa louhikkoisessa ja kallioisessa ympäristössä, mutta lienevätkö karanneet piiloihinsa tai olleet jossakin muualla, mutta yhtään pientä tai isoa luikeroa ei kuvattavaksi löytynyt.

Selkeästi rapautuneet ja rosoiset kalliot muuttuvat reitin loppupuolella sileiksi avokallioksi, ja vastapuolinen maasto alavoituuu ja aukeaa lopulta Petäjikkömäen jälkeen avoimen mäntykankaan takaa perinteiseksi peltomaisemaksi.

Takaisin lähtöpaikkaan ei ole enää pitkä matka, ja vaikka kierrokselle tuli kokonaismatkaa hieman vaille kolme kilometriä, aikaa meni rauhallisesti liikkuessa ja naatiskellessa kolmisen tuntia. Kiirettä ei siis pidetty, eikä kannattanutkaan pitää. Tällaisissa paikoissa ei katsota kelloa – paitsi jos on suunnistuskilpailuista kyse.

 

retkeily, ruoka

Ihan tolkun ruokaa tulilla: kasviksia ja kalaa auf Deutsch


Tempaisin Saksan-reissulta matkaan tietenkin saksankielisen kasvisruokareseptikirjan, jonka kannessa komeili herkullisen näköinen annos. Ajattelin, että tuotahan passaisi kokeilla, sillä kasvispuolta ei ole koskaan liikaa.

Yleensähän tuo eräruokapuoli tuppaa olemaan enempi lihavoittoista – kuten tuolla Baijerin puolessa näköjään kaikki ruoka. Jos on tipaton tammikuu, niin pitäisi kyllä olla myös lihaton maaliskuu, Baijerin pitäjässä nimittäin lihaa oli ja sitä piisasi.

Reseptikirjan kansikuvan lisäksi löytyi onneksi ihan varsinainen reseptikin, mikä ei välttämättä ole itsestäänselvyys, sillä semmoisiakin keittiöopuksia on tullut vastaan, jossa kannessa esiintyvää annosta ei löydykään kansien välistä.

Vaan nytpä löytyi, ja tällaisia aineksia siihen tulee. Respektikirjassa sille oli annettu nimi Gemüsetürmchen mit Aubergine eli Kasvistorni munakoisolla. Annoin itselleni luvan korvata reseptissä olleet ohuet leipäsiivut kotimaisella lohikalalla.

5 ruokalusikallista oliiviöljyä

1 ruokalusikallinen sitruunamehua

suolaa

2 valkosipulinkynttä

1 ruokalusikallinen esim. Provencen yrttejä (rosmariini, timjami, basilika, salvia) tai vaikkapa viispippuria

1 punainen paprika

1 munakoiso

1 kesäkurpitsa

1 bataatti (n. 350 g)

1 punasipuli

Kokonainen lohi n. 1 kg

Oliiviöljyn ja sitruunamehun sekaan tulevat suola, pilkotut tai murskatut valkosipulinkynnet ja mausteet. Tästä tulee siis marinadi kasviksille.

Pestystä paprikasta tehdään noin sentin tai hieman ohuempia siivuja ja poistetaan siemenet siinä sivussa. Samaten pestään munakoiso ja kesäkurpitsa ja vetäistään niistäkin suurin piirtein sentin siivut. Kuoria niitä ei tarvitse.

Munakoisolle on annettu ohje laittaa viipaleiden päälle hieman suolaa ja antaa viipaleiden mehiä noin 30 minuuttia, jonka jälkeen ne pyyhitään talouspaperilla.

Bataatti pestään niin ikään ja kuoritaan. Siitäkin tempaistaan samanpaksuisia viipaleita, Punasipulikin tietysti kuoritaan ja viipaloidaan…hohh…

Kun munakoiso on tarpeeksi pitkään helmeillyt ja pyyhitty kuivaksi, voidaan kaikki kasvikset laittaa vaikkapa riittävän isoon vuokaan niin että kaikki mahtuvat, ja kaadetaan marinadi niiden päälle.

Siinä on sitten tuo ruoan kasvisosasto. Seuraavaksi pistetään kala lihoiksi. Eikun kaloiksi. Epäerähenkisesti ongin oman loheni kaupan kalatiskiltä tällä kertaa, mutta jos ette kerro kenellekään niin näillä pärjätään.

Noin kilon painoinen lohi huuhdotaan ja fileoidaan ja ruodot poistetaan esimerkiksi näiden ohjeiden mukaan. Kumpikin filee pistetään kolmeen osaan, joten kalapaloja tulee yhteensä kuusi. Nahan voi jättää paikalleen.

Kalat laitetaan odottelemaan toiseen sopivan kokoiseen astiaan, esimerkiksi alumiinivuokaan tai isoon vatiin. Kalapaloille voi ripotella hieman suolaa ja muita mausteita oman mieltymyksen mukaan.

Paistaminen ja itse herkuttelu

Kirjoitan kevään aikana Retkipaikan testijutussa norjalaista alkuperää olevasta Espegardin tulipadasta. Tuotteen suomalainen edustaja laittoi tulipannun mukana mm. muurinpohjapannun, joka soveltuu monenlaiseen tulilla paistamiseen perinteisten muurinpohjalettujen lisäksi. Tulipannusta siis seikkaperäisemmin ihan erillisessä blogissa tuonnempana.

Kun olin tehnyt ensin muurinpohjapannulle rasvapolton, se oli valmis ottamaan vastaan kasvikset ja kalat. Pannu vain kuumaksi tulipadassa palavan nuotion päällä ja hieman ruokaöljyä kehiin. Pannu on riittävän kuuma silloin kun sille heitetty vesitirppa tirahtaa helmeillen.

Pannu kuumaksi.

Koska kaikki raaka-aineet ovat suurin piirtein samanpaksuisia ja melkeinpä samankokoisiakin, ne voi huoletta laittaa paistumaan lähestulkoon samaan aikaan. Munakoison voi toki pistää hieman myöhemminkin, mutta paistoaika kaikille raaka-aineille on todella lyhyt.

Kalan paistoaika on suositusten mukaan noin 3 minuuttia per puoli, mutta silmä yleensä sanoo, milloin alkaa olla valmista. Kasvisten ja kalojen kääntely käy kätevästi ja varmasti jos käytössä on kaksi paistolastaa.

Kalapalat ovat melkein kypsiä. Kuvassa olevan ylimmäisen palan punertavampi alakulma näyttää, että hetki tarvitaan vielä.

Paistettu lohi on parasta mehukkaana, mutta kalan kypsyyden kanssa täytyy olla tarkkana, sillä sitä ei parane myöskään päästää kuivumaan.

Hyvällä muurinpohjapannulla paistamiseen ei tarvita paljon rasvaa, joten terveellisten annosten valmistaminen onnistuu helposti. Yhdellä kertaa muurinpohjapannulla valmistuu kolmen ruokailijan annos. Eli eikun syömään!

Alkuperäisen reseptin mukaan kyseessä on kasvistorni, joten kun haluaa tehdä oikein edustavan näköisen annoksen, voi päällekkäin pinotut kasvikset tukea vaikkapa pitkällä cocktail-tikulla. Tässä kuvassa esillepano on vähän krouvimpi.

Kaikkien kasvisten ja kalan maut sopivat todella hyvin yhteen, ja ateriasta voi tehdä vielä ruokaisamman ottamalla mukaan vaikkapa itse tehtyä ruisleipää. Ilman leipääkin voin sanoa, että nälkä lähti joka syöjältä.

Näistä aineksista tulee ruoka joko kuudelle hengelle yhteen annokseen per ruokailija tai kolmelle hengelle kahteen annokseen per ruokailija. Aikaa kuluu tekijästä riippuen kasvisten käsittelyyn noin 30 minuuttia ja paistamiseen alle 10.

Eli tämmöinen ruokaräpellys tällä kertaa.

 

 

 

 

 

 

retkeily

Otsalamppujen valossa Sumiaisten Hitonhaudalla


Sain tilaisuuden lähteä Sisä-Suomen lehden toimittajan Heli Hyttisen kanssa lumikenkäretkelle, ja aikamme pohdittuamme mahdollista retken kohdetta ehdotin Äänekosken Sumiaisissa sijaitsevaa Hitonhautaa. Tämä on se ”toinen” Hitonhauta – ensimmäinen on Laukaassa ja ehkä se tunnetumpi, mutta Sumiaistenkaan versio ei jää kiehtovuudessaan juuri jälkeen. Samalla tavalla se on jääkausien muovaama rotkovajoama, jossa näkyvissä ovat myös muinaiset rantakerrostumat ja portaittaiset laaksot ja harjanteet.

Koska Suomen talvi on sitä mitä se on, myös keskitalvella voi olla ihan melkeinpä vesikeli, kuten tälläkin kertaa retkemme aikana. Se ei meitä lannistanut, vaan polkaisimme lumikengät jalkaan ja suunnistimme Hitonhaudan luontopolulle. Valitsimme niin sanotun alareitin, koska halusimme tulla turvallisesti takaisin, ja silloin olisi jo pimeää. Valoisaan aikaan meillä oli tarkoitus ottaa mahdollisimman paljon valokuvia nimenomaan lumikenkäilystä. Toinen tavoite oli testata uutta otsalamppua maastossa.

hitonhauta_blog-5926

Hitonhaudan maastossa oli yllättävän paljon lunta, ja siitä olimme tietysti mielissämme, sillä eihän sammalikossa ole mitään järkeä talsia lumikengin. Seurasimme hetken aikaa merkittyä polkua, jota oli kuljettu kohtalaisen lyhyen aikaa sitten, joten meillä oli hyvä jälki. Pian kuitenkin poikkesimme siltä, sillä halusin näyttää Helille louhikon, joka ei ole merkityn polun varrella eikä sitä ole varsinaisesti mainostettu. Se kuitenkin kuuluu samalla tavalla luonnosuojelualueeseen, vaikkakin sen reunalla.

Louhikko on näyttävä ilmestys talvellakin, sillä huurteiset mahtavan kokoiset lohkareet tuovat mieleen jonkinlaisen jään vallassa olevan linnoituksen. Kävin viime vuoden puolella sulan maan aikaan myös Hitonhaudalla, mutta silloin en huomannut kaikkia kiinnostavan näköisiä koloja, jotka nyt pistivät paremmin silmään ollessaan huomattavasti ympäröiviä kiviä tummempia.

hitonhauta_blog-5974

Ehkä kymmenisen metriä korkean louhikon puolessa välissä näkyi tumma reikä, jota piti ehdottomasti meikäläisen päästä katsomaan lähempää. Aiemmalla reissulla sulan maan aikaan jätin kiipeilyn sikseen, mutta nyt päätimme molemmat yrittää rohkeasti kömpiä lumikengillä kolosen luo katsomaan, mitä se pitäisi sisällään.

hitonhauta-5990-2
Kyllä tänne yksi immeinen mahtuu, tai sitten ilves tai kettu poikasineen. Mutta ei yhtä aikaa.

Kivenkolo ei ollut erityisen mukava paikka ihmiselle, mutta varmasti ketulle tai ilvekselle oikein passeli. Harmin paikka, että kumpiakaan ei ollut näköpiirissä, mutta ketun jälkiä sitä vastoin oli useammassakin kohdassa hangella.

Varoen laskeuduimme alas louhikosta ja kiersimme sen alakautta nousten takaisin merkitylle polulle. Pienen matkan päässä oli sitten jo toinen sellainen kohde, joka ei myöskään ole polulla saati opaskirjoissa mainittu. Mahtava jyrkänne ylikaltevine seinämineen erottui enää juuri ja juuri hämärtyvässä iltapäivässä polulle asti. Muistin sen paikan kuitenkin niin ikään edelliskerrasta.

hitonhauta-6002
Nämä kalliot ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä polulta.

Jyrkänteen juurella oli tyhjä kyltti. Siitä ei siis käynyt selville, oliko kyse jostakin opastaulusta vai vallan kieltotaulusta tai vastaavasta. Mutta mitähän kieltämistä siellä nyt olisi ollut. ”Älä koske kallioon”, vai? No, olipa mikä tahansa kyltin tarina, tumman kallioseinämän katveessa on joskus muinoin saatettu kertoa kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä hittoa Hitto oikein täällä touhusi.

Otsalamput olivat nyt jo tarpeen, vaikka päivä olikin pidentynyt huomattavasti vuodenvaihteen ajoista. Kello oli noin puoli viisi, ja pientä vetistä lumihitua satoi jatkuvasti. Takit alkoivat olla jo kohtalaisen märkiä.

hitonhauta-6052
Ei muuta kuin etiäppäin, sano Heli lumisateessa.

Laskeuduimme harjanteelta alas rotkoon, jossa oli vieläkin pimeämpää. Kaikki oli synkkää, ja jos olisi taipumusta vilkkaaseen mielikuvitukseen, olisi voinut vaikka hieman peljätä vaikka puun takana väijyvää Hittoa tai hänen kätyreitään.

Ei siellä tietenkään mitään pelättävää ollut, ja kirkkaat otsalamppujen valot karkoittivat pimeyden varjot tieltään. Rotkossa oli taas pakko pysähtyä ihastelemaan jyrkkiä kiviseinämiä, joita koristivat upeat jäätaideteokset miehekkään kokoisine jääpuikkoineen.

hitonhauta-6093

hitonhauta-6097
Monet Hitonhaudankin kallioseinämien jääpuikoista ovat jopa käsivarren paksuisia.

Vesi muodostaa todella kauniita muotoja, kun sillä on aikaa jäätyä rauhassa. Kerroksittain esimerkiksi kalliopinnoille muodostuvaa jäätä kutsutaan paannejääksi.

Lumikengin oli kuljettu syvänteessä aikaisemminkin, eikä kovinkaan pitkä aika sitten. Merkitty polku ei kuitenkaan jatkunut kohti edessämme ollutta soistumaa, jonka kautta kesäaikaan ei ole mikään miellyttävä kulkea.

Lumikenkien jälki lähti nousemaan viistosti rotkon pohjalta muutama kymmenen metriä ylempänä oleville harjanteille, ja siinä olivatkin sitten meikäläisellä sykkeet huolella koholla, kun se rinne tunkattiin ylös kohti paikkaa jossa kartalla on ”merkittävä luontokohde”. Lähellä sitä on myös parhaat päivänsä nähnyt tauko- ja näköalapaikka, josta toki päivällä ja hyvällä säällä jopa jotakin näkeekin.

hitonhauta-6113
Halusin pysähtyä vielä kuvaamaan, mikä oli oikeasti tekosyy saada vetää vähän henkeä, kun rinne noustiin aika rivakkaa tahtia ainakin omasta mielestäni.

Näköalapaikalta – jolta ei pimeässä ja sateessa otsalamppujen valosta huolimatta nähnyt juuri mitään – ei ollutkaan enää pitkä matka varsinaiselle tulipaikalle, joka sijaitsee luonnonsuojelualueen ulkopuolella.

Koska emme olleet ottaneet tulipuita mukaamme, virittelin kaasukeittimen valmiuteen ja laitoin tee- ja kahviveden tohisemaan. Eväinä oli leipää ja sämpylää; olisi Helillä ollut kuulemma makkaraakin, mutta nyt ei tehty tosiaan tulia eikä kaasulla kehtaa makkaraa paistaa.

hitonhauta-6133
Koko ajan tihuuttanut sade kasteli todellakin niin retkeilijät kuin kuvausvehkeetkin.

Evästelyn aikana meinasi ruveta jo vilu kapajamaan, ja olisihan se tuli ollut poikaa ja tyttöäkin, mutta kahvi ja tee sentään lämmittivät. Kellokin alkoi olla jo vaikka ja mitä, ja niinpä keräsimme romppeemme ja otimme suunnan kohti maalialuetta.

Hitonhaudan luontopolun reittimerkintöjä ja ylläpidettyä reittiä on muutettu niin, että aiemmin harjun päällä olevaa polkua ei varsinaisesti enää kuljettaisi. Kesäaikaan polku onkin suurimmalta osaltaan kasvanut jo umpeen varvikkoa. Nyt lumisena aikana näkyi kuitenkin niin eläinten kuin kaksijalkaistenkin jälkiä, jotka noudattivat linjausta, joka näkyy edelleen kartoissa mutta ei siis kesäisin ainakaan kovin selkeänä maastossa.

Kesällä paikka on silti parhaimmillaan, sillä kuiva ja valoisa jäkäläkangas on miellyttävä sekä katsella että kulkea, kunhan muistaa vain kulkea maastoa säästäen – ollaanhan luonnonsuojelualueella. Kesäaikaan onkin parempi pyrkiä pysymään vähintään sillä polulla, joka noudattaa karttaan merkittyä linjaa kuin tehdä monta uutta.

Poismenomatkalla tarkempikorvainen Heli kuuli tuttua ääntä metsän kätköistä. Vuodenajalle ominaisesti siellä huhuili helmipöllö lajilleen tunnusomaista pu-pu-pu-pu-pu-kutsuaan. Minäkin päätin näyttää erätaitojani ja kutsua pöllön lähemmäs…

No, tietäähän sen miten siinä kävi, kun ei ollut edes Johaugin huulirasvaa matkassa. Vihelleltiin kuitenkin kilpaa ”Tengmalmin pöllön” kanssa kotvasen ainakin sen verran, että saatiin se arviolta alle 100 metrin päähän. Sitten ääni vaikeni, joten arvelin, että joko se kyllästyi huutamaan itseänsä huonommalle tai sitten olin onnistunut pöllöjen kielellä toivottamaan sen hittoon.