Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Metsänpeitossa (ja savenkin)


Kun lueskelin paria kirjaa, joissa puhuttiin metsänpeittoon joutumisesta ja metsään eksymisestä, aloin muistella erästä tapausta kymmenisen vuotta sitten. Metsänpeittoon joutuminen on ainakin nykyaikana enemmänkin kansantarua ja kuvitteellista, eksyminen todellista totta ainakin silloin, kun se todella tapahtuu. Joskus nämä kaksi asiaa saattavat sekoittua keskenään.

Sukkela suunnistaja

Päätin lähteä lähellä kotiani olevaan metsään kerran seikkailemaan ilman karttaa ja kompassia, joita en yleensäkään hirveästi käyttele. En ottanut myöskään mukaan GPS-laitetta, koska mihinkä sitä nyt käytännössä kotimetsissään tarvitsee – ei mihinkään. Eihän näissä metsissä pysty eksymään, koska lähimpään taloonkin on vain muutamia kilometrejä korkeintaan. Missään erämaissa siis ei olla, vaikka hirviä, karhuja, ilveksiä ja susiakin silloin tällöin liikkuu melkeinpä nurkilla.

Hilppasin siis metsätieltä metsän siimekseen ilman sen suurempaa päämäärää tai suuntaa, kunhan kulkisin. Päivä oli loppukesästä kuitenkin vielä pitkä(hkö), joten pelkoa pimeän tulosta ei suuremmin ollut.

Jossakin vaiheessa kuitenkin sisäinen simpanssi teki temput ja kääntyi ympäri 180 astetta, jolloin se suunta, josta mielestäni olin tullut, ei enää pitänytkään paikkaansa. Lienenkö astunut huomaamatta maahisen jalanjälkiin, jotka kuulemma ovat takaperin. Kun tavallinen ihminen astuu niihin, sanotaan, että silloin joutuu metsänväen johdattelemana aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olisi oikeasti menossa.

En tietysti hätääntynyt, koska en ollut voinut reilussa parissa tunnissa vaeltaa kovinkaan kauas lähtöpaikastani, mutta olin silti totaalisen tietämätön tarkasta olinpaikastani. Tien ääniäkään ei kuulunut, ainoastaan metsän puiden humina ja satunnaiset lintujen äänet. Tai eihän tie itsessään ääntele, vaan sillä liikkuvat ajoneuvot.

Hämärän rajamailla

Alkoihan se ilta hämärtyä jo lopulta, ja kotiinkin olisi pitänyt päästä. Olin sentään ottanut puhelimen mukaan, että saatoin soittaa emännälle olevani ihan kunnossa ja täyspäinenkin mutta että paluuseen saattaisi mennä hieman odotettua pidempään. Elin vielä sitä aikaa, jolloin hipelöintipuhelimet vasta tekivät tuloaan, eli kännykässä ei ollut kuukkelikarttoja eikä muitakaan. Soittaa sillä sentään pystyi.

— Täällä menee vielä hetki.
— No mikä siellä on?
— Ei varsinaisesti mikään, en vain tiedä, missä nyt olen. Soittelen sitten jos en pääse pois ennen pimeän tuloa, että tiedätte sitten tulla etsimään. Tai sitten olen yötä metsässä ja yritän päästä aamulla ihmisten ilmoille.

Se on aina jännää, että päivännäöllä ja hyvissä voimissa sitä voi mennä vaikka mistä kuin jänis konsaan, mutta kun virta alkaa huveta samoilijasta ja varjot pitenevät, alkavat myös kannot nostella päätään ja juurakot köyristellä selkäänsä ikään kuin valmistautuen lähtemään pimeän tullen omalle vaellukselleen. Jokainen mätäs on hämärän rajamailla vähintään tuplasti suurempi ja kuoppa saman verran syvempi kuin päivällä.

Kun konstit loppuu, otetaan keinot avuksi

Ilman suunnistusvälineitä liikkuvan pitäisi osata luonnon omista merkeistä määrittää ilmansuunnat. Voi käyttää kellotaulua ja auringon asemaa hyväkseen tietääkseen, missä ilmansuunnassa aurinko mihinkin aikaan on. Tai sitten voi katsoa, missä puolella sammal kasvaa puussa tai muurahaispesä kekottaa. Yöllä voi yrittää suunnistaa taivaankappaleiden soittolistan mukaan. Kolmas vaihtoehto on olla käyttämättä mitään edellämainituista ja talloa vailla tajua mistään vain johonkin suuntaan.

Oma logiikkani kyseisenä päivänä oli etsiä metsästä iso oja ja lähteä kulkemaan sen vartta pitkin ajatuksena, että kai se jossakin vaiheessa tulee metsänreunaan, että pääsee sentään pois metsästä ja vaikka pellolle. Tai ojasta allikkoon, kuten sitten seuraavaksi kävi.

Lopulta tulin kuin tulinkin metsänreunaan ja näin edessäni kynnöspellon, jota reunusti suuri pelto-oja. Katselin, mistä kohti pääsisin jalkojani kastelematta yli ojasta ja pellon puolelle. Ojanpenkka näytti kohtalaisen jyrkältä ja korkealta, mutta olin tyytyväinen, että sentään yöksi ei tarvinnut metsään jäädä. Minkäänlaisia yöpymisvarusteita – saati tulentekovehkeitä – en myöskään ollut mukaani ottanut.

Ojanpenkka sucks

Kun viimein olin löytänyt ylityspaikan, jossa pieni koivu oli sopivasti kaatunut ojan päälle niin, että siltä saattoi ponnistaa, hyppäsin reteästi puunrungolta pellon puolelle. Upposin siinä samassa niin sanotusti kultamunia myöten saviseen penkkaan. Yritin päästä irti, mutta penkka pitikin otteessaan tiukasti kuin kuristajakäärme saalistaan. Tuumasin, että tähänkö se päättyi tämän pojan maallinen vaellus, sillä savi oli todella kylmää ja irti pääseminen tuntui lähes toivottomalta.

Tästä huolimatta onnistuin jollakin tahdonvoiman tapaisella taikuudella nitkuttelemaan itseni vähin erin vapaaksi ja hilaamaan ylä- ja alavartaloni penkasta ylös. Työvoitto. Kengät ja lahkeet näyttivät siltä, kuin olisin käynyt kahluureissulla lietelanta-altaassa. Eivät sentään haisseet siltä.

Huomasin, että olin tullut itse asiassa pois metsästä paikkaan, jonka tunnistin edellisvuodelta. Silloin olin vain patikoinut samaisen aukon toiselle reunalle. En ollutkaan niin hukassa kuin kuvittelin yhdessä vaiheessa olevani. Nyt ei muuta kuin kauempana näkyvän talon suuntaan ja siitä kotiin. Tai sitten ei.

Kautta kiven ja kannon

Pelto oli ylempänä rinteessä, ja sen ja talon väliin jäi vielä hakattu alue, jossa oli kantoja ja kiviä sekä kivien siirtelystä jäljelle jääneitä kuoppia. Ojanpenkasta irti pääseminen oli verottanut ennestään vähenneitä voimia. Jalat kävivät jatkuvaa kamppailua siitä, kumpi niistä saisi mennä ensin. Toinen toiselle suivaantuneena päätti, että sinähän et tästä mene ja teki tehokkaan kamppausliikkeen.

Seuraavassa hetkessä löysin itseni suuren kuopan pohjalta selältäni kuin kilpikonna. Tein nopean itsediagnoosin, että olinko sattumalta onnistunut katkaisemaan joko jalkani, käteni tai molemmat tai satuttamaan itseni muutoin. Ehjältä tuntui, ja tässä vaiheessa purskahdin jo nauruun. Melkoiseksi könyämiseksi reissu on mennyt, eikä sille voinut kuin nauraa.

Ei haukku haavaa tee

Viimeisetkin ylpeyden rippeet karistaneena kävelin kivisen rinteen alas kahta vesilammikkoa erottavan kannaksen yli ja nousin talon pihaan peltotietä myöten. Talon pihassa oli koira, joka ei varmaankaan tiennyt, mitä tuumata eteensä ilmestyneestä äijästä, jonka housut olivat savikerroksen peitossa ja takki muuten nuhjaantunut. Varminta oli haukkua niin perhanasti.

Koira piti sen verran kovaa loilotusta, että pian rappusille ilmestyi talon isäntä, jota tietysti tervehdin ystävällisesti.

— Iltaa! Jos ihmettelette, mikä mies se tähän aikaan nurkissa liikkuu, niin läksin vähän päivällä suunnistamaan.
– Iltaapa iltaa. Oliko rankkakin reissu?
– Ei tavallista rankempi, muutama kaatuminen ja juuttuminen savipenkkaan. Kyllä se tästä, kun nyt ollaan jo näemmä ihmisten ilmoilla. Onko tästä muuten vielä pitkä matka pikitielle?
– Ei tästä ole kuin kilometrin verran.
— Kiitosta vaan ja hyvää illanjatkoa teille sitten!

Lähdin pihasta ihan oikeaa hiekkatietä myöten ja olin tyytyväinen siihen, etten joutunut häpeäkseni soittamaan apua. Olisinhan jossakin vaiheessa varmasti löytänyt takaisin sivistyksen pariin, mutta yön viettäminen metsässä kuusen katveessa ilman ruokaa, juomaa ja tulta olisi voinut käydä luonnon päälle useammallakin tavalla.

Vihdoin kotiin

Matkaa kotiportille oli enää puolitoista kilometriä, mutta juoksujalkaa sitäkään matkaa ei menty vaan hyvin hitaasti. Nyt ei ollut enää mitään kiirettä, vaikka olikin jo pimeää. Laitoin viestin kotiväelle, että tulossa ollaan, mistä varmaankin olivat suhteellisen tyytyväisiä.

Katsoin kartalta seuraavana päivänä, millä alueella olin lopulta liikkunut ja kuinka pitkän matkan. Koska GPS-jälkeä ei siis ollut mistä selvittää kuljettua reittiä ja matkaa, arvioin sen olleen yli 5 kilometriä kaikkine harha-askelineen pelkästään metsäosuudella.

Tietä myöten muun haahuilun päälle vielä reilut 2,5 km, joten ”pienestä” metsäretkestä kehkeytyikin lopulta sitten kunnollinen puolen päivän vaellus Konneveden erämaissa. Nykyään pelkoa joutumisesta metsänpeittoon ei näilläkään alueilla pian ole, sillä metsät ovat ennen pitkää pikaisesti selluna.

 

 

Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä


Tällainen ajatus valkeni kuluneella viikolla metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksessa. Ohjaaja kysyi, mitä tuntemuksia metsäänuppoutumisen harjoitusten aikana kullekin syntyi, ja minä vastasin, että pitäessäni silmiä kiinni, tuntui kuin olisin ollut auringonpaisteessa vaikka olikin pilvistä.

Vastaus aiheutti ehkä ansaittuakin hörähtelyä ja vitsailua, että mitä sieniä olin vetänyt ennen harjoituksia. No en mitään, mutta kun kerran tuntemuksia kysyttiin niin semmoisia saatiin.

Kuten sanottua, Nuuksiossa oli todella vaihteleva sää täydellisen virheettömästä auringonpaisteesta aina läpitunkemattomaan lumisateeseen saakka. Harjoitellessamme eräällä kukkulalla päällemme ja maastoon satoi selvästi erottuva lumikerros.

Oi ihana toukokuu…

Vaan eihän me siitä lannistuttu, sillä metsäänuppoutumisen harjoitukset veivät tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta säätilasta. Olihan sentään suurin osa viikosta auringonpaistetta, eikä aamusta iltaan ja päivästä toiseen päällä ollut harmaata pilvikattoa.

Solen skiner och sommaren är kort…

Jos metsämeditaation yhtenä tarkoituksena on saada mielestä pois kaikki turha kelailu, josta ei ole mitään hyötyä, niin siinä se kyllä onnistuu. Samalla tavalla kuin aurinko tosiaan paistaa vaikka olisi pilvistä, niin ne asiat, jotka ovat olemassa, ovat – kelailusta huolimatta.

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?

Tässähän on klassinen itämainen pähkinä, jota varmasti on pohdittu pitkään ja pohditaan vastakin. Sitähän voidaan pähkiä, että kuuluuko todella, sillä jos kukaan ei ole kuulemassa, voiko silloin myös väittää, että kuuluu – tai ei.

Puu ääntelee ainakin silloin, kun tuuli osuu siihen. Vai osuuko ehkä puu tuulen tielle?

Samaan tapaan kuin kysymys, että onko jokin olemassa silloin kun sillä ei ole havainnoijaa, voidaan herättää kysymys, että olemmeko me olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostamme eikä ole koskaan nähnyt meitä. ”Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?” kuuluu eräs legendaarisimmista ja lainatuimmista lauseista, jonka kirjoittajaa tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mainita.

Hajatelmia

Wikipediaa selatessa tuli vastaan asiaan liittyvä detalji muinaisesta Huineng-nimisestä buddhalaismunkista. En tunne kyllä äijää, mutta eräs tarina, joka Huinengiin liitetään, on kyllä aika jännä. Siinä nimittäin kerrotaan, että kaksi muuta munkkia katselivat temppelin lippua, joka liehui tuulessa. En tiedä, toimiiko tämä yhtä hyvin suomeksi kuin englanniksi, mutta toinen munkki sanoi jotakin tähän tapaan, että ”lippu liikkuu tuulessa”, kun taas toinen sanoi, että ”tuuli liikuttaa lippua”. Huineng totesi tähän, että kumpikin munkeista oli väärässä ja että ”se on teidän mielenne, joka liikkuu”.

Mistähän tuokin sitten tuli, mutta kumminkin noista metsäänuppoutumisen harjoituksista yhdeksi päällimmäisistä jäivät mieleen kehontietoisuusharjoitukset. Voisin ehkä ajatella, että olemmeko me sitten olemassa vasta kun tunnemme sen aistiemme kautta niin että koska aistin niin olen. En edelleenkään ole mitään sieniä vetänyt, mutta tämmöistä tulee nyt tänään mieleen.

Ajan virtaa

Samaan hörhöilyyn menee ajatus ajasta ja sen kokemisesta sekä siitä mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut. Aikamatkailusta on kirjoitettu ja teoretisoitu ties vaikka kuinka pitkään, ja siitä on tehty lukuisia elokuvia, joista jotkut ovat täyttä tuubaa ja jotkut aivan mielenkiintoisiakin. Jälkimmäiseen kategoriaan osuvat esimerkiksi elokuvat Predestination ja Arrival.

Fundeerasin tässä taannoin, että tulevaisuushan on jo oikeastaan olemassa ja kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on jo tiedossa tavalla tai toisella. Miksi tulevaisuuteen ei siis voisi olla mahdollista matkustaa?

Mehän itse asiassa määritämme tulevaisuuden omilla ajatuksillamme ja teoillamme. Jos esimerkiksi tiedän olevani lähdössä huomenna autolla matkalle, niin silloinhan se hetki on jo olemassa tulevaisuudessa. Tai kun tiedämme, että jääpuikon päästä tippuva vesipisara putoaa maahan, niin sehän on jo käytännössä toteutunut – koska elleivät fysiikan lait yhtäkkiä kumoudu – niin maahanhan pisara putoaa.

Tai sekin, että auto ”äkkiarvaamatta” hajoaa ja estää matkalle lähtemisen, on jo ollut jollakin tasolla olemassa ennen varsinaista hajoamista, vaikka emme itse olisi hajoamiseen ainakaan tietoisesti millään tavalla vaikuttaneet. Toisin sanoen asioita voi joko tapahtua tai olla tapahtumatta ilman että meillä olisi niiden kanssa mitään tekemistä.

Aivan kuten tämäkin polku on olemassa, kuljemme sitä tai emme.

Tästä piti alun perin tulla päätösbloggaus metsäänuppoutumisen koulutuksesta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen tajunnanvirtajuttu. Ehkä semmoisen aasinsillan tästä kuitenkin koulutukseen saisi, että jos kaipaatte jotakin sellaista, joka luultavasti vie teidän ajatuksenne aivan uusille urille, niin kannattaa kokeilla jotakin täysin erilaista.

Tästäkin kuvasta voi out-of-the-box-ajattelulla löytää vaikka terrierin.

Mutta älkää huolestuko: tällaista ulkohuussifilosofiaa ei ole jatkossa tulossa taas pitkään aikaan. Sen vuoksi ei ainakaan kannata perua tilausta.

Continue reading ”Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä”

Paistettuja muikkuja, nokipannukahvia ja savustettua eräopasopiskelijaa


Siinä voisi olla eräänlainen resepti hyvälle päivälle, jollaista vietettiin torstaina 9. maaliskuuta 2017 POKE:n eli Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopiston Tarvaalan-yksikössä.

Tarvaala juhlii tänä vuonna 150-vuotista taivaltaan, ja juhlavuoden avauksen kunniaksi luonnonvara- ja ympäristöalan opetusta tarjoava oppilaitos tempaisi kestävän kehityksen Kestät sää -teemalla monipuolisen ohjelman merkeissä.

Oppilaitoksen alueella oli mm. vesinäytteiden testausta, lähiruokatietoutta ja ruisleipämaistiaisia, paikallisia hunajatuotteita, esittely oppilaitoksen historiasta, luontokuvanäyttely ja paljon muuta.

Lisäksi erä- ja luonto-opasopiskelijat olivat pystyttäneet ympäristönhoitajaopiskelijoiden avustuksella kampukselle kodan, jossa paistettiin muikkuja ja perunoita sekä keitettiin nokipannukahvia kotakeittiössä.

POKE_ERA-7624
Eräopasopiskelija Jari Hautamäki muikkumestarina.

Vaikka kota oli tilava, ja savuaukko riittävän suuri, savua riitti silti ihan mukavasti myös kodan sisällä. Ihan tulivat kertomukset vanhoista savutuvista mieleen, jossa silmät vettä valuen touhuttiin askareissa samaan aikaan kun tulisija pohotti täysillä ja puski kaikki savut torppaan sisälle.

Pakkohan sitä oli käydä raittiissa ilmassa vähän väliä – sikäli, kun paistamiselta jouti. Silmissä tuntui kyllä välillä siltä kuin olisi saanut pippurisumutetta päin näköä.

POKE_ERA-7625
Perunanpaistajalla paras paikka tuntui olevan usein mahdollisimman matalalla.

Eräopasopiskelijat Jari Hautamäki ja Anne-Mari Hulkkonen olivat urakoineet tuoreet Keiteleen muikut puhtaiksi jo hyvissä ajoin ennakkoon, mutta sen verran vedettiin mutkia suoriksi, että perunaosasto oli pakastetavaraa sipulin kera.

POKE_ERA-7691
Potut pottuina, vaikka sitten pakasteesta.

Aamupäivä oli melko hiljaista, mutta puoliin päiviin alkoi vilkastua, ja annoksia rupesi menemään. Samaten nokipannukahvia, joka oli saanut hautua kaikessa rauhassa pehmeäksi.

POKE_ERA-7638
Isosta pannusta riitti kaadettavaa melkein loppumetreille saakka. Aivan viimeiselle tunnille piti laittaa vielä pienempi pannu tulille.

Valmistimme nokipannukahvit keittiömestari Jouko Tarvosen oppien mukaan, eli kun vesi oli kiehunut, lisäsimme sekaan porot ilman sarvia ja jätimme ne rauhassa laskeutumaan ja sekoittumaan kahviveden kanssa. Pannuun ei saanut tällä välillä koskea, eikä vettä kiehauttaa laisinkaan.

Muikkuperunat tekivät tasaisesti kauppansa, ja maistelemassa kävivät muiden muassa niin Saarijärven kaupunginjohtaja Timo Rusanen seurueineen kuin tunnettu tv-kasvo, keittiömestari, ravintoloitsija ja kirjailija Maija Silvennoinen.

Omaa esittelyosastoaan Tarvaalassa tapahtumapäivänä pitänyt Silvennoinen on muuten kotoisin Tarvaalasta.

Kelpasivat ne paistetut muikut huippukokillekin. Oikealla Anne-Mari Hulkkonen kertoo eräopasopinnoista.

Tällaiset kotakahvitukset ja -ruokailut ovat olleet hyvin suosittuja, ja POKE:n erä- ja luonto-opasopiskelijoita voi kysyä mm. erilaisiin ulkoilmatilaisuuksiin ja tapahtumiin.

Tähän mennessä eräjoreporukka on ollut mukana monissa tapahtumissa, mm. JAMK:in tykypäivillä, POKE:n avoimien ovien päivillä, Minimanin edustalla, ympäristöpäivillä sekä siis tässä 9.3. tapahtumassa ja Yhdessä Enemmän -messuilla.

Tätä kirjoitettaessa on vielä tapahtumatta 15.3. tilaisuus, johon tulee kansainvälisen NEEFO-ryhmän asiakkaita.

Eräoppaiden kotikenttää, mutta muuallekin tuo kota ja tulivehkeet sekä tekijät heilahtavat tarvittaessa.

Hyvä ruoka ja juoma ulkona nautittuna saa mielen iloiseksi, ja nuotion savun tuoksu – kohtuullisesti nautittuna – on yksi parhaista tuoksuista, mitä ainakin minä tiedän, tervan ja tuoreen puun sekä koivunlehtien tuoksun ohella.

Ja onhan näitä luonnon omia aromeja muitakin, jotka tekevät hyvää sekä mielelle että keholle!

Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri


Aarteenetsintä metallinpaljastimen kanssa on nyt kova sana, ja menneiden aikojen mysteerien tonkiminen maastosta mullan alta on todellakin kiehtova harrastus, joka on monelle käytännössä täyttä työtä.

Kansantarinoissa ja kertomuksissa mainitaan usein erilaisia aarteita, joita joku ihminen tai taruolento on piilottanut johonkin paikkaan, kuten lähteeseen, järveen, suonsilmään tai maakuoppan tai kiven alle. Esimerkiksi näiden kertomusten perässä moni seikkailee taas tulevana kesänä selvittääkseen, onko niissä perää ja onko jossakin kätköpaikassa todella aarre.

Usein kuitenkin aarteenetsintään on perusteita sillä syyllä, että ennen meitäkin Suomea on asutettu satoja ja tuhansia vuosia, ja menneiden aikojen ihmiset ovat jättäneet omat jälkensä ja omia tavaroitaan ja esineitään, joita nykyään löydetään ja kaivetaan esiin.

Omasta elämästäni ajattelinkin kertoa hieman toisenlaisen aarretarinan ja mysteerin, jonka koin jo toistakymmentä vuosia sitten. Näin se meni ja se on totta.

Olin ollut naimisissa vasta varsin lyhyen aikaa, ja olin hankkinut vaimolleni Kalevala-korun Uskela-sormuksen vihkisormukseksi. Hän piti luonnollisesti sitä sormessaan käytännössä jatkuvasti, eikä ottanut sitä pois sormesta myöskään yhtenä päivänä lähtiessään sienimetsään ystävänsä kanssa.

En ollut mukana sienessä vaan jäin kotiin, kunnes sitten myöhään illalla puolisoni palasi siipi maassa takaisin ja kertoi harmissaan hukanneensa sormuksen johonkin sinne metsään.

En tietysti ollut asiasta iloinen, mutta päätin että sormushan mennään etsimään ja löytämään ensi tilassa, vaikka sattumalta sormuksen löytäminen epämääräisesti osoitetulta alueelta vaikutti jo alkuunsa toivottomalta tehtävältä. Kyse oli kuitenkin vihkisormuksesta, joka on avioliiton tärkeyden muistaen erittäin merkityksellinen jo sinällään, ja tunnearvoltaan suuri eikä mikään Kinder-yllätysmunalelu.

Lainasin jostakin – en nyt muista mistä – kuitenkin metallinpaljastimen, jos siitä olisi edes henkistä tukea. Seuraavana päivänä menimme kolmen hengen voimin niille huudeille, jossa vaimo oli ystävänsä kanssa muistinsa mukaan liikkunut. Maastohan oli perinteistä suomalaista mänty- ja kuusimetsää, jossa ei ollut merkittyjä polkuja eikä muutakaan selkeää paikkaa, johon etsinnän olisi voinut keskittää.

Kuljeskelimme noin-suunnalla ristiin rastiin jalkoihimme katsellen, ja minä huitelin metallinpaljastimella kuin sillä nyt yleensä kuvien mukaan huidellaan ja kuunnellaan, missä vinkuu vai vinkuuko. Värkki vikisi ihan miten sattui ja ihan missä sattui, eikä siitä lopulta tuntunut olevan muuta kuin haittaa. Senpä vuoksi pistin koko laitoksen pimeäksi ja jatkoin ihan niin sanotusti perstuntumalta.

Nyt päästäänkin siihen mysteeriosuuteen. Maasto oli siis kaikkialla enimmäkseen samannäköistä, mutta yhdessä tietyssä kohdassa minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Outohan meikäläinen taitaa monen mielestä olla aina, mutta nyt oli ihan erilainen fiilis, jonka tunsin itsekin selvästi.

Jokin tuntui sanovan (en kuullut päässäni ääniä), että tässä paikassa on jotakin, ja että ikään kuin ”katsopas tuon mättään juurelta”. Jalkojeni juuressa oli vanha sammaleen peittämä kanto, jonka ääreen kyyristyin ja siirsin sammalet sivuun…

Kannon tyvessä juurakossa oli pieni kuoppa, jonka pohjalla hankkimani vihkisormus lojui kuin se olisi sinne ihan laittamalla laitettu, mitä se ei todellakaan voinut olla, sillä kuka täyspäinen jättäisi sormuksensa tarkoituksella metsään ja laittaisi vielä jonkun toisen sitä etsimään – koska kyseessä ei ollut mikään peli tai leikki.

Vaimoni oli ystävänsä kanssa useiden kymmenien metrien päässä minusta etsiskelemässä kumpikin omista paikoistaan, joten he eivät olleet myöskään antamassa mitään vinkkejä (jos sormuksen hävittäminen olisi siis ollut tarkoituksellista) ja ohjailemassa minua oikeaan suuntaan.

Kylmät väreet nousivat pintaan kun näin sormuksen kuopassa. Eihän tämmöinen voi olla totta ja mitenkään mahdollista! Mutta niin se vain oli. Voin rehellisesti sanoa, että isolta pojalta meinasi itku tirahtaa.

Otin vapisevin käsin sormuksen pois kuopasta ja huusin toisille: ”Tulkaapa käymään vähän täällä!” He tulivat, ja kun pääsivät paikalle, sanoin että arvatkaapa minkä löysin ja näytin sormusta. Siinä sitten oli meitä kolme toinen toisiaan hämmästyneempiä ”aarteenetsijöitä”, eikä kukaan meistä vielä tänäkään päivänä pysty selittämään, miten löysimme sattumanvaraisesti esineen, josta tiesimme ainoastaan sen alueen, jolle se oli voinut pudota. Ja kyseinen alue oli parin-kolmen hehtaarin suuruinen.

Sen tapauksen jälkeen minkäänlaisia sormuksia ei ole viety metsään vaan ne ovat pysyneet turvallisessa paikassa neljän seinän sisällä.

Tämän kertomuksen vakuutan todeksi vaikka käsi Raamatulla.

Kiitos tästä vuodesta ja sitten vain kohti uusia seikkailuja!


Kohtapa on vuosi 2016 lusittu ja vielä ollaan hengissä! Monenlaisissa paikoissa on käyty ja niistä jotakin aina jaettu sanoin ja kuvin.

Kulunut vuosi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen, vaikka paljon samaa aiempiinkin vuosiin oli. Parhaan päätöksen vuodelle täällä blogimaailmassa sain eniten tähän mennessä luetun Juonolan Tilan joulumarkkinoiden jutun muodossa, ja se antoikin ajatuksia alkavalle vuodelle.

Täytynee nimittäin siirtää hieman painopistettä noilta kivenkolojutuilta laajempaa lukijakuntaa ehkä enemmän kiinnostaviin tarinoihin, mutta en unohda missään tapauksessa varsinaista retkeilyä ja luontoakaan!

Päin vastoin, jos asiat menevät suunnitellulla mallilla, vuonna 2017 on luvassa useampikin toivottavasti jännittävä ja kiinnostava juttu. Trendikkääksi nouseva metsäkylpy, eli Shinrin-yoku, metsäterapia ja metsän hyvinvointikäyttö tulevat olemaan yksi pääpainoalue jutuissa, mutta pyrin tekemään enemmän myös paikallisia ja alueellisia blogikirjoituksia mm. erilaisista tapahtumista ja paikoista, kuten tein joulumarkkinoidenkin kanssa.

Minua saa myös pyytää jutuntekoon, jos jollakin on tiedossa tai itsellä matkailuun, retkeilyyn, ruokaan, käsitöihin, leivontaan tms. liittyviä ideoita tai kohteita, tapahtumia jne.

Juttureissujen yhteydessä ottamiani valokuvia saa myös kysyä käyttöön, ja niistä sovimme sitten kahden kesken erikseen.

Tässäpä taitaa sitten ollakin tämän vuoden viimeinen juttu, joten kiitos vielä kuluneesta vuodesta 2016 ja menestyksekästä ja onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

T. Mikko

kapyna-4721