Metsälinnanjuhlat. Nyt.


Oi maamme Suomi juhli 6.12.2017 itsenäisyytensä 100. vuotta. Onnea Suomelle!

Yleensähän sitä tulee katsottua hölmötettyä television ääressä Linnan Juhlia, eli toiselta nimeltään Itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa. Vaan ei tällä kertaa. Mepä vetäisimme yhdessä seitsemän Retkipaikan bloggaajan ja valokuvaajan voimin omanlaisemme vaihtoehtoiset linnan juhlat – nimittäin Metsälinnanjuhlat.

Koko juttuhan alkoi oikeastaan purkautua siitä, että kirjoittelin aiemmin Savotan tehdasvierailusta, jossa sitten keskustelin savottalaisten kanssa myös Retkipaikan testijutusta, jossa esillä olisivat Savotan Hawu 4 -teltta ja Hawu-kamiina.

Koska teltta on tarkoitettu yhtä henkilöä isommalle porukalle, ja koska halusin, että jutun kuvista tulee oikeasti hyviä (itse olen niin skeida kuvaaja) – niin halusin pyytää testijuttua tekemään muitakin kuin itseni. Ja oli siinä vielä sekin, että roolini tapahtuman ”isäntänä” ja pääkokkina sai olla nyt tärkeämpi kuin oman järkkärin kanssa haahuilu. Siksipä tämän jutun kuvat ovatkin laadultaan aiempaakin syvempää sysihuttua.

Mitä, missä ja milloin – ja kenen kanssa?

Sain suostuteltua mukaan Retkeilyblogi Rinkkaputken Anne ja Heikki Sulanderin, blogisti ja valokuvaaja Caj Koskisen puolisonsa Katja Koskisen kanssa, Jalkaisin-blogia pitävän Upe Nykäsen sekä valokuvaaja Ulla Keiturin. Suostuttelu oli huomattavasti helpompaa, kun tarjolla oli pelkän testauksen lisäksi myös syömistä, juomista, seikkailun tuntua sekä yö luonnon lahkeissa.

Paikaksi ehdotin (tai sanoin) isännän etuoikeudella omaa laavua, jossa oli mahdollisuus laittaa ruokaa, ruokailla, testailla telttaa, tehdä luontoretki että yöpyä. Aloitusaika oli liukuva, sillä Caj ja Katja ajoivat Turuust yötä myöten jo paikalle ja yöpyivät autossansa, minä saavuin paikalle aamukymmeneksi, Sulanderit, Upe ja Ulla tulivat iltapäivällä yhden jälkeen.

”Se jää ei sitten muuten kestä”

Sain ennakkoon valmistella paikkoja Koskisten kanssa ja käpistellä niitä näitä. Näihin viimeksi mainittuihin kuului ”ihan kiva” tapaus, joka meni näin: olin nimittäin siirtänyt riistakameran rantaan kuvaamaan saukkoa, joka oli tehnyt aiemmin avannon jo jäätyneeseen lampeen ihan rannan tuntumaan.

Ei ollut riistokameran kuviin tarttunut saukkoa vaan pehmeä jänis.

Viime päivien miedot pakkaset olivat kuitenkin jäädyttäneet avannon umpeen, minkä vuoksi ajattelin koputella tuuralla uuden reiän saukkosta varten. Eipä siinä mitään, mutta osasin näppärästi tallata vaelluskenkäni (niin, pidän vaelluskenkiä muulloinkin kuin vaeltaessa) rannan yllättävän ohuesta jääkerroksesta läpi sillä seurauksella, että varsi hörppäsi vettä ja a vot, niin olivat sekä kenkä että molemmat sukat heittämällä märät. Eipä ollut goretexwilleristä apua…

”Kestääkö jää?” -Kestää! ”Kiitos!” -Eipä kestä!

Onneksi Caj’lla oli sukkapari varalla (itsehän en ollut varustautunut millään tavoin varavaattein tai -jalkinein – miksi olisi pitänytkään), joten sain ainakin hetkeksi kuivat sukat jalkaan. Tosin märkä kenkä kasteli kohta nekin, eikä kotakeittiön paistotasolle kuivumaan ripustetut sukat niin nopeasti kuivuneet. Ei niitä kuitenkaan paistumaan kehdannut pistää. Mitä opimme tästä? Jos ei mitään, niin ainakin sen, että jää ei tosiaan kestä vielä, jos on vain nollan pinnassa pakkanen.

Vähitellen itse asiaan

Upe oli luvannut ostaa Konnevedeltä tullessa Juonolasta meille pihvilihat – olihan aikomus pitää juhlat nyyttäriperiaatteella. Kimppakyydillä egologisesti tulleet joutuivat siis tekemään pienen kiepauksen kylän kautta, joten he olivat paikalla vähän myöhemmin. Mutta yhden jälkeen iltapäivällä koko sakki olikin sitten koossa.

Nokipannukahvi maistuu aina. Caj ja Katja Koskinen testaamassa soroppia.

Koska valoisa aika on tosiaan tähän aikaan vuodesta kellokortilla, ja tarve saada Savotan teltasta kuvia päivällä oli ilmaistu, kävimme nopeasti pystytyspuuhiin. Itse olin pystyttänyt teltan perämehtääni aiemmin kelloa katsomatta, mutta joukolla siihen meni vielä lyhyempi aika. Maa oli jo jäässä, mutta Hawu-teltan maakiilat olivat sen verran järeää materiaalia, että niitä sai huoletta lyödä kirveen hamaralla.

Teltta on kamiinaa ja torveloa vaille pystyssä. Heikki ja Anne Sulander sekä Caj Koskinen kuvassa.

Pientä palasta oli jo nälkä, ja Upe olikin valmistanut sekä karvajalanpiirakoita että saaristolaisleipää, jotka olivat todella maukkaita.

Pientä välitankkausta. Anne Sulander ja Upe Nykänen.

Teltta nousi siis näppärästi, ja kamerat lauloivat. Heikki pyöräytti myös kuvauskopteria (tai droneksi kai sitä nyt kaikki jo kutsuvat) ilmassa, kun oli vielä sen verran valoa.

Vihainen amppariparvi taivaalla.

Neljän paikkeilla sitä ei enää ollutkaan, mutta koska ilta oli vielä nuori, niin lähdimme seikkailemaan lähiympäristöön. Halusin näyttää porukalle erään luolan sekä herwottoman kokoisen siirtolohkareen, liekö jopa hiidenkiven.

Otsalamppuoperaatio

Lähdimme letkassa käppäilemään kohti läheistä luolaa, jonka paikan kyllä periaatteessa tiesin ilman apuvälineitäkin, mutta pimeässä suunnan hahmottaminen voi olla hankalaa ja näkyvyys hyvälläkin otsavalaisimella rajallinen. Siksipä olin laittanut täpän GPS:ään, ja sitä kohti aloimme suunnistaa, osin tiellä kulkien ja lopulta metsässä.

Heikki se rohkeana poikana painumassa luolan uumeniin. Ei nähtävästi jäänyt traumoja edelliseltä reissulta.

Rakoluolassa oli melkoisen luolamainen tuoksu, ja tippuva vesi oli jäätynyt hienoiksi puikoiksi, mutta myös todella liukkaaksi kuoreksi kivien päälle. Varovainen sai olla, ettei olisi liukastunut ja kolauttanut kaaliaan kallioon.

Nyt ei tippunut kivi eikä ollut tippukiviä, vaan jääpuikkoja.

Muutkin pyörähtivät joko sisällä luolassa tai ainakin luolan suulla. Pimeässä kaikki näyttää jännittävämmältä, vaikka valoisaankin aikaan tuo luola on mielestäni jännä. Seuraava rasti oli sitten noin puoli kilometriä edempänä, aiemmin tänä vuonna bongaamani hiidenkivi.

Kukahan tokaisi, että ”eihän tuo kivi lopu koskaan”? Sen verran jyhkeä tapaus on kyseessä. Kiven alla on lippaluola, josta vaivoin näkyvät seikkailijoiden päässä olevat voisilmät.

Isossa kivessä riitti äimisteltävää, ja samalla aina niin hillitty ja korrekti Heikki poseerasi tunnelmakuvissa.

Spooky Sulander.

Kolmas luontokohde olisi ollut sen verran hankalassa paikassa etenkin pimeällä, että jätimme sen toiseen kertaan ja palasimme takaisin laavulle aloittelemaan ruoanlaittoa. Kellohan ei ollut vielä paljon ketään, mutta yksi illan pääohjelmanumeroista oli testauksen lisäksi nimenomaan syöminen, joten toimeen oli ryhdyttävä.

Pötyä pöytään!

Nyyttikestiajatuksella kun kerran oltiin lähdetty, olivat kaikki kantaneet kortensa kekoon enemmänkin kuin kiitettävästi: oli lihaa, kalaa, juureksia, leipää, piirakoita, Koskisen keksejä, suklaata, glögiä, kahvia sekä jopa vinettoa ja vielä henkilöä väkevämpääkin.

Upe leikkasi ja maustoi Juonolan entrecoten sekä alkoi sen kanssa paistopuuhiin Muurikan kotakeittiössä, minä hujautin juuresmixin Espegardin tulipadan päällä olevalle Muurikan paellapannulle ja naulitsin lohet lautaan.

Pihvimestari Nykänen vauhdissa.

Porkkanaa, perunaa, bataattia, punasipulia ja palsternakkaa. Sillä pitäisi nälän lähteä yhdessä muiden tarjottavien kanssa.

Berunat, borkkanat ja bataatti saivat ensin tuntea lämmön. Bunasibuli ja balsternakka olivat joutuisampia, ne kypsyivät joukossa viimeisenä.

Kun liha ja juurekset olivat valmiita, päästiin asian ytimeen, eli syömään. Laavun suojissa oli mukava istua ja jutella samalla kun ruokaa maistui.

Loimulohi otti oman aikansa, mutta sitäkin päästiin viimein syömään.

Tuli paloi tunnelmallisesti niin kotakeittiössä kuin tulipadassa, ja öljylamput/myrskylyhdyt loivat lisätunnelmaa.

Vaikka aikamoinen rimpula halpa öljylamppu onkin, valaisee se tunnelmallisesti.

Eipä todellakaan olisi arvannut vielä muutama viikko sitten, miten totaalitäärisen erilainen itsenäisyyspäivä tämä tulisi olemaan. Vaikka siellä resitentinlinnassa varmasti oli hanhenmaksapallerot ja kaviaarit maullaan, oli meidän metsälinnassa vähintään yhtä hyvää sapuskaa – ja seuraa!

Bisness is bisness

Vaan eihän sitä teltan ja kamiinankaan testausta ihan kokonaan unohdettu. Tuntien kuluessa alkoi osalla jo tehdä mieli levolle, ja Hawu-teltan sisään asennettua kamiinaa oli jo kertaalleen lämmäytelty. Toisen kerran sitä käytiin lämmittämään hieman ennen yöpuulle vetäytymistä.

Olin viritellyt teltan ympärille muutaman ulkoisen tulen fiilistä lisäämään.

Sissijoukkueen mielestä kamiina lämmitti teltan tosi nopeasti ja lämpimäksi. Teltta tietysti alkoi lämmityksen jälkeen vähitellen jäähtyä, mutta kenellekään ei hennottu nakittaa kipinävuoroja. Makuupussit ja -alustat olivat hyviä, ja mukaan saamamme paksu SA-10-pohjakangas pelitti erittäin hyvin.

Hawu-kamiina lämmittää vaeltajaporukan telttaa ja mieltä.

Pystyssä kukkumisen kesto vähenee meikäläisellä aina näin vanhemmiten, ja siksipä alkoi yhdentoista maissa jo luomi lumpsamaan sen verran, että sanoin yöt ja kiipesin omaan telttaani. Osa väestä jäi vielä jorisemaan ja tekemään selvää juomista.

Mahottoman mukavaa porukkaa! Juttua piisasi osalla aamuyön tunneille. Minä hyydyin jo klo 23 jälkeen.

Vaikka tuli syödyksi (vai syötyä) erittäin huolellisesti ja tuntui väsyttävän, niin vietin jälleen perusyön heräillen ja säätäen vähän väliä. Omaan Marmotin makuupussiin olisin kaivannut hieman enemmän lämpöä, mutta kun kroppa ei sitä nähtävästi tuota riittävästi, niin ehkä seuraavalla kerralla kokeilen lämminvesipulloa pussin sisällä. Pienessä pintahorteessa meni siis yö taas kerran.

Komppaniassa herätys!

Ilman erillistä sopimusta porukka alkoi heräillä jossakin ysin pintaan. Sinnittelin vielä itsekin puoliväkisin pussissa. Onneksi ei tarvinnut yöllä nousta huussiin. Joku sahaili aamuyöstä lahjakkaasti, en tiedä kuka, mutta muuten oli hiljaista.

Caj oli aloittanut jo tulien teon, ja itsekin tein seuraa samoissa merkeissä. Vaikka pakkasta ei juuri ollut muutamaa astetta enempää, kyllä aamukahvit piti saada keitettyä ja samalla lämmitellä tulien ääressä.

Se kun on se Heikki, se Sulanderin Heikki! Tikkana pystyssä heti aamusta.

Aamupalan jälkeen alkoi leirin purku, ja kun kaikki olivat Hawu-teltasta ulostautuneet, sekin pistettiin pakettiin ja luovutettiin jatkotestausta varten Cajdelle. Savotan kanssa sovimme, että teemme tämän itsenäisyyspäivän keissin enemmän fiilispohjalta, ja Caj ottaa kamat sitten talvivaellukselle, josta tulee oma juttunsa enemmän aidossa käyttöympäristössä ”oikeassa erämaassa”.

Osalla oli 7.12. aikuisten oikea työpäivä, joten sanoimme Upelle, Ullalle ja Sulandereille kiitos ja näkemiin, ja Koskisen pariskunnan kanssa viimeistelimme hommat laavulla ennen heidän lähtöään. Itse pääsin poistumaan rikospaikalta puolenpäivän maissa ja jätin riistakameran väijyyn.

Tänk juu, tänk juu ja sii juu ögein!

Tämä itsenäisyyspäivä jää kyllä muistoihin ainakin niin pitkäksi aikaa kuin altshaimeri iskee! Eli suurenmoiset kiitokset kaikille mukana olleille ja eväitä tuoneille (ja syöneille ja juoneille), eli Caj’lle, Katjalle, Upelle, Ullalle, Annelle ja Heikille! Sekä tietysti Savotalle, Muurikalle, Espegardille ja Juonolalle, elokuva-akatemialle, isälle ja äidille, serkun pojan sisaruksille jne. Eli ihan kaikille!

Muiden mukana olleiden blogeista ja somesta löytynee aikanaan juttua ja jo nyt kuviakin, joten katsomaan vaan, ketä kiinnostaa. Retkipaikassa on sitten Savotan testikeisseistä tarinata, kunhan sinne asti ehditään.

Niin, ja ne mun sukatkin kuivuivat lopulta yön aikana. Mutta oikean jalan kenkä oli kova kuin laskettelumono aamulla.

Continue reading ”Metsälinnanjuhlat. Nyt.”

Mainokset

Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä


Tällainen ajatus valkeni kuluneella viikolla metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksessa. Ohjaaja kysyi, mitä tuntemuksia metsäänuppoutumisen harjoitusten aikana kullekin syntyi, ja minä vastasin, että pitäessäni silmiä kiinni, tuntui kuin olisin ollut auringonpaisteessa vaikka olikin pilvistä.

Vastaus aiheutti ehkä ansaittuakin hörähtelyä ja vitsailua, että mitä sieniä olin vetänyt ennen harjoituksia. No en mitään, mutta kun kerran tuntemuksia kysyttiin niin semmoisia saatiin.

Kuten sanottua, Nuuksiossa oli todella vaihteleva sää täydellisen virheettömästä auringonpaisteesta aina läpitunkemattomaan lumisateeseen saakka. Harjoitellessamme eräällä kukkulalla päällemme ja maastoon satoi selvästi erottuva lumikerros.

Oi ihana toukokuu…

Vaan eihän me siitä lannistuttu, sillä metsäänuppoutumisen harjoitukset veivät tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta säätilasta. Olihan sentään suurin osa viikosta auringonpaistetta, eikä aamusta iltaan ja päivästä toiseen päällä ollut harmaata pilvikattoa.

Solen skiner och sommaren är kort…

Jos metsämeditaation yhtenä tarkoituksena on saada mielestä pois kaikki turha kelailu, josta ei ole mitään hyötyä, niin siinä se kyllä onnistuu. Samalla tavalla kuin aurinko tosiaan paistaa vaikka olisi pilvistä, niin ne asiat, jotka ovat olemassa, ovat – kelailusta huolimatta.

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?

Tässähän on klassinen itämainen pähkinä, jota varmasti on pohdittu pitkään ja pohditaan vastakin. Sitähän voidaan pähkiä, että kuuluuko todella, sillä jos kukaan ei ole kuulemassa, voiko silloin myös väittää, että kuuluu – tai ei.

Puu ääntelee ainakin silloin, kun tuuli osuu siihen. Vai osuuko ehkä puu tuulen tielle?

Samaan tapaan kuin kysymys, että onko jokin olemassa silloin kun sillä ei ole havainnoijaa, voidaan herättää kysymys, että olemmeko me olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostamme eikä ole koskaan nähnyt meitä. ”Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?” kuuluu eräs legendaarisimmista ja lainatuimmista lauseista, jonka kirjoittajaa tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mainita.

Hajatelmia

Wikipediaa selatessa tuli vastaan asiaan liittyvä detalji muinaisesta Huineng-nimisestä buddhalaismunkista. En tunne kyllä äijää, mutta eräs tarina, joka Huinengiin liitetään, on kyllä aika jännä. Siinä nimittäin kerrotaan, että kaksi muuta munkkia katselivat temppelin lippua, joka liehui tuulessa. En tiedä, toimiiko tämä yhtä hyvin suomeksi kuin englanniksi, mutta toinen munkki sanoi jotakin tähän tapaan, että ”lippu liikkuu tuulessa”, kun taas toinen sanoi, että ”tuuli liikuttaa lippua”. Huineng totesi tähän, että kumpikin munkeista oli väärässä ja että ”se on teidän mielenne, joka liikkuu”.

Mistähän tuokin sitten tuli, mutta kumminkin noista metsäänuppoutumisen harjoituksista yhdeksi päällimmäisistä jäivät mieleen kehontietoisuusharjoitukset. Voisin ehkä ajatella, että olemmeko me sitten olemassa vasta kun tunnemme sen aistiemme kautta niin että koska aistin niin olen. En edelleenkään ole mitään sieniä vetänyt, mutta tämmöistä tulee nyt tänään mieleen.

Ajan virtaa

Samaan hörhöilyyn menee ajatus ajasta ja sen kokemisesta sekä siitä mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut. Aikamatkailusta on kirjoitettu ja teoretisoitu ties vaikka kuinka pitkään, ja siitä on tehty lukuisia elokuvia, joista jotkut ovat täyttä tuubaa ja jotkut aivan mielenkiintoisiakin. Jälkimmäiseen kategoriaan osuvat esimerkiksi elokuvat Predestination ja Arrival.

Fundeerasin tässä taannoin, että tulevaisuushan on jo oikeastaan olemassa ja kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on jo tiedossa tavalla tai toisella. Miksi tulevaisuuteen ei siis voisi olla mahdollista matkustaa?

Mehän itse asiassa määritämme tulevaisuuden omilla ajatuksillamme ja teoillamme. Jos esimerkiksi tiedän olevani lähdössä huomenna autolla matkalle, niin silloinhan se hetki on jo olemassa tulevaisuudessa. Tai kun tiedämme, että jääpuikon päästä tippuva vesipisara putoaa maahan, niin sehän on jo käytännössä toteutunut – koska elleivät fysiikan lait yhtäkkiä kumoudu – niin maahanhan pisara putoaa.

Tai sekin, että auto ”äkkiarvaamatta” hajoaa ja estää matkalle lähtemisen, on jo ollut jollakin tasolla olemassa ennen varsinaista hajoamista, vaikka emme itse olisi hajoamiseen ainakaan tietoisesti millään tavalla vaikuttaneet. Toisin sanoen asioita voi joko tapahtua tai olla tapahtumatta ilman että meillä olisi niiden kanssa mitään tekemistä.

Aivan kuten tämäkin polku on olemassa, kuljemme sitä tai emme.

Tästä piti alun perin tulla päätösbloggaus metsäänuppoutumisen koulutuksesta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen tajunnanvirtajuttu. Ehkä semmoisen aasinsillan tästä kuitenkin koulutukseen saisi, että jos kaipaatte jotakin sellaista, joka luultavasti vie teidän ajatuksenne aivan uusille urille, niin kannattaa kokeilla jotakin täysin erilaista.

Tästäkin kuvasta voi out-of-the-box-ajattelulla löytää vaikka terrierin.

Mutta älkää huolestuko: tällaista ulkohuussifilosofiaa ei ole jatkossa tulossa taas pitkään aikaan. Sen vuoksi ei ainakaan kannata perua tilausta.

Continue reading ”Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä”

Paistettuja muikkuja, nokipannukahvia ja savustettua eräopasopiskelijaa


Siinä voisi olla eräänlainen resepti hyvälle päivälle, jollaista vietettiin torstaina 9. maaliskuuta 2017 POKE:n eli Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopiston Tarvaalan-yksikössä.

Tarvaala juhlii tänä vuonna 150-vuotista taivaltaan, ja juhlavuoden avauksen kunniaksi luonnonvara- ja ympäristöalan opetusta tarjoava oppilaitos tempaisi kestävän kehityksen Kestät sää -teemalla monipuolisen ohjelman merkeissä.

Oppilaitoksen alueella oli mm. vesinäytteiden testausta, lähiruokatietoutta ja ruisleipämaistiaisia, paikallisia hunajatuotteita, esittely oppilaitoksen historiasta, luontokuvanäyttely ja paljon muuta.

Lisäksi erä- ja luonto-opasopiskelijat olivat pystyttäneet ympäristönhoitajaopiskelijoiden avustuksella kampukselle kodan, jossa paistettiin muikkuja ja perunoita sekä keitettiin nokipannukahvia kotakeittiössä.

POKE_ERA-7624
Eräopasopiskelija Jari Hautamäki muikkumestarina.

Vaikka kota oli tilava, ja savuaukko riittävän suuri, savua riitti silti ihan mukavasti myös kodan sisällä. Ihan tulivat kertomukset vanhoista savutuvista mieleen, jossa silmät vettä valuen touhuttiin askareissa samaan aikaan kun tulisija pohotti täysillä ja puski kaikki savut torppaan sisälle.

Pakkohan sitä oli käydä raittiissa ilmassa vähän väliä – sikäli, kun paistamiselta jouti. Silmissä tuntui kyllä välillä siltä kuin olisi saanut pippurisumutetta päin näköä.

POKE_ERA-7625
Perunanpaistajalla paras paikka tuntui olevan usein mahdollisimman matalalla.

Eräopasopiskelijat Jari Hautamäki ja Anne-Mari Hulkkonen olivat urakoineet tuoreet Keiteleen muikut puhtaiksi jo hyvissä ajoin ennakkoon, mutta sen verran vedettiin mutkia suoriksi, että perunaosasto oli pakastetavaraa sipulin kera.

POKE_ERA-7691
Potut pottuina, vaikka sitten pakasteesta.

Aamupäivä oli melko hiljaista, mutta puoliin päiviin alkoi vilkastua, ja annoksia rupesi menemään. Samaten nokipannukahvia, joka oli saanut hautua kaikessa rauhassa pehmeäksi.

POKE_ERA-7638
Isosta pannusta riitti kaadettavaa melkein loppumetreille saakka. Aivan viimeiselle tunnille piti laittaa vielä pienempi pannu tulille.

Valmistimme nokipannukahvit keittiömestari Jouko Tarvosen oppien mukaan, eli kun vesi oli kiehunut, lisäsimme sekaan porot ilman sarvia ja jätimme ne rauhassa laskeutumaan ja sekoittumaan kahviveden kanssa. Pannuun ei saanut tällä välillä koskea, eikä vettä kiehauttaa laisinkaan.

Muikkuperunat tekivät tasaisesti kauppansa, ja maistelemassa kävivät muiden muassa niin Saarijärven kaupunginjohtaja Timo Rusanen seurueineen kuin tunnettu tv-kasvo, keittiömestari, ravintoloitsija ja kirjailija Maija Silvennoinen.

Omaa esittelyosastoaan Tarvaalassa tapahtumapäivänä pitänyt Silvennoinen on muuten kotoisin Tarvaalasta.

Kelpasivat ne paistetut muikut huippukokillekin. Oikealla Anne-Mari Hulkkonen kertoo eräopasopinnoista.

Tällaiset kotakahvitukset ja -ruokailut ovat olleet hyvin suosittuja, ja POKE:n erä- ja luonto-opasopiskelijoita voi kysyä mm. erilaisiin ulkoilmatilaisuuksiin ja tapahtumiin.

Tähän mennessä eräjoreporukka on ollut mukana monissa tapahtumissa, mm. JAMK:in tykypäivillä, POKE:n avoimien ovien päivillä, Minimanin edustalla, ympäristöpäivillä sekä siis tässä 9.3. tapahtumassa ja Yhdessä Enemmän -messuilla.

Tätä kirjoitettaessa on vielä tapahtumatta 15.3. tilaisuus, johon tulee kansainvälisen NEEFO-ryhmän asiakkaita.

Eräoppaiden kotikenttää, mutta muuallekin tuo kota ja tulivehkeet sekä tekijät heilahtavat tarvittaessa.

Hyvä ruoka ja juoma ulkona nautittuna saa mielen iloiseksi, ja nuotion savun tuoksu – kohtuullisesti nautittuna – on yksi parhaista tuoksuista, mitä ainakin minä tiedän, tervan ja tuoreen puun sekä koivunlehtien tuoksun ohella.

Ja onhan näitä luonnon omia aromeja muitakin, jotka tekevät hyvää sekä mielelle että keholle!

Selittämättömiä tarinoita tosielämästä – kadonneen sormuksen mysteeri


Aarteenetsintä metallinpaljastimen kanssa on nyt kova sana, ja menneiden aikojen mysteerien tonkiminen maastosta mullan alta on todellakin kiehtova harrastus, joka on monelle käytännössä täyttä työtä.

Kansantarinoissa ja kertomuksissa mainitaan usein erilaisia aarteita, joita joku ihminen tai taruolento on piilottanut johonkin paikkaan, kuten lähteeseen, järveen, suonsilmään tai maakuoppan tai kiven alle. Esimerkiksi näiden kertomusten perässä moni seikkailee taas tulevana kesänä selvittääkseen, onko niissä perää ja onko jossakin kätköpaikassa todella aarre.

Usein kuitenkin aarteenetsintään on perusteita sillä syyllä, että ennen meitäkin Suomea on asutettu satoja ja tuhansia vuosia, ja menneiden aikojen ihmiset ovat jättäneet omat jälkensä ja omia tavaroitaan ja esineitään, joita nykyään löydetään ja kaivetaan esiin.

Omasta elämästäni ajattelinkin kertoa hieman toisenlaisen aarretarinan ja mysteerin, jonka koin jo toistakymmentä vuosia sitten. Näin se meni ja se on totta.

Olin ollut naimisissa vasta varsin lyhyen aikaa, ja olin hankkinut vaimolleni Kalevala-korun Uskela-sormuksen vihkisormukseksi. Hän piti luonnollisesti sitä sormessaan käytännössä jatkuvasti, eikä ottanut sitä pois sormesta myöskään yhtenä päivänä lähtiessään sienimetsään ystävänsä kanssa.

En ollut mukana sienessä vaan jäin kotiin, kunnes sitten myöhään illalla puolisoni palasi siipi maassa takaisin ja kertoi harmissaan hukanneensa sormuksen johonkin sinne metsään.

En tietysti ollut asiasta iloinen, mutta päätin että sormushan mennään etsimään ja löytämään ensi tilassa, vaikka sattumalta sormuksen löytäminen epämääräisesti osoitetulta alueelta vaikutti jo alkuunsa toivottomalta tehtävältä. Kyse oli kuitenkin vihkisormuksesta, joka on avioliiton tärkeyden muistaen erittäin merkityksellinen jo sinällään, ja tunnearvoltaan suuri eikä mikään Kinder-yllätysmunalelu.

Lainasin jostakin – en nyt muista mistä – kuitenkin metallinpaljastimen, jos siitä olisi edes henkistä tukea. Seuraavana päivänä menimme kolmen hengen voimin niille huudeille, jossa vaimo oli ystävänsä kanssa muistinsa mukaan liikkunut. Maastohan oli perinteistä suomalaista mänty- ja kuusimetsää, jossa ei ollut merkittyjä polkuja eikä muutakaan selkeää paikkaa, johon etsinnän olisi voinut keskittää.

Kuljeskelimme noin-suunnalla ristiin rastiin jalkoihimme katsellen, ja minä huitelin metallinpaljastimella kuin sillä nyt yleensä kuvien mukaan huidellaan ja kuunnellaan, missä vinkuu vai vinkuuko. Värkki vikisi ihan miten sattui ja ihan missä sattui, eikä siitä lopulta tuntunut olevan muuta kuin haittaa. Senpä vuoksi pistin koko laitoksen pimeäksi ja jatkoin ihan niin sanotusti perstuntumalta.

Nyt päästäänkin siihen mysteeriosuuteen. Maasto oli siis kaikkialla enimmäkseen samannäköistä, mutta yhdessä tietyssä kohdassa minusta alkoi tuntua jotenkin oudolta. Outohan meikäläinen taitaa monen mielestä olla aina, mutta nyt oli ihan erilainen fiilis, jonka tunsin itsekin selvästi.

Jokin tuntui sanovan (en kuullut päässäni ääniä), että tässä paikassa on jotakin, ja että ikään kuin ”katsopas tuon mättään juurelta”. Jalkojeni juuressa oli vanha sammaleen peittämä kanto, jonka ääreen kyyristyin ja siirsin sammalet sivuun…

Kannon tyvessä juurakossa oli pieni kuoppa, jonka pohjalla hankkimani vihkisormus lojui kuin se olisi sinne ihan laittamalla laitettu, mitä se ei todellakaan voinut olla, sillä kuka täyspäinen jättäisi sormuksensa tarkoituksella metsään ja laittaisi vielä jonkun toisen sitä etsimään – koska kyseessä ei ollut mikään peli tai leikki.

Vaimoni oli ystävänsä kanssa useiden kymmenien metrien päässä minusta etsiskelemässä kumpikin omista paikoistaan, joten he eivät olleet myöskään antamassa mitään vinkkejä (jos sormuksen hävittäminen olisi siis ollut tarkoituksellista) ja ohjailemassa minua oikeaan suuntaan.

Kylmät väreet nousivat pintaan kun näin sormuksen kuopassa. Eihän tämmöinen voi olla totta ja mitenkään mahdollista! Mutta niin se vain oli. Voin rehellisesti sanoa, että isolta pojalta meinasi itku tirahtaa.

Otin vapisevin käsin sormuksen pois kuopasta ja huusin toisille: ”Tulkaapa käymään vähän täällä!” He tulivat, ja kun pääsivät paikalle, sanoin että arvatkaapa minkä löysin ja näytin sormusta. Siinä sitten oli meitä kolme toinen toisiaan hämmästyneempiä ”aarteenetsijöitä”, eikä kukaan meistä vielä tänäkään päivänä pysty selittämään, miten löysimme sattumanvaraisesti esineen, josta tiesimme ainoastaan sen alueen, jolle se oli voinut pudota. Ja kyseinen alue oli parin-kolmen hehtaarin suuruinen.

Sen tapauksen jälkeen minkäänlaisia sormuksia ei ole viety metsään vaan ne ovat pysyneet turvallisessa paikassa neljän seinän sisällä.

Tämän kertomuksen vakuutan todeksi vaikka käsi Raamatulla.

Kiitos tästä vuodesta ja sitten vain kohti uusia seikkailuja!


Kohtapa on vuosi 2016 lusittu ja vielä ollaan hengissä! Monenlaisissa paikoissa on käyty ja niistä jotakin aina jaettu sanoin ja kuvin.

Kulunut vuosi on ollut monella tapaa mielenkiintoinen, vaikka paljon samaa aiempiinkin vuosiin oli. Parhaan päätöksen vuodelle täällä blogimaailmassa sain eniten tähän mennessä luetun Juonolan Tilan joulumarkkinoiden jutun muodossa, ja se antoikin ajatuksia alkavalle vuodelle.

Täytynee nimittäin siirtää hieman painopistettä noilta kivenkolojutuilta laajempaa lukijakuntaa ehkä enemmän kiinnostaviin tarinoihin, mutta en unohda missään tapauksessa varsinaista retkeilyä ja luontoakaan!

Päin vastoin, jos asiat menevät suunnitellulla mallilla, vuonna 2017 on luvassa useampikin toivottavasti jännittävä ja kiinnostava juttu. Trendikkääksi nouseva metsäkylpy, eli Shinrin-yoku, metsäterapia ja metsän hyvinvointikäyttö tulevat olemaan yksi pääpainoalue jutuissa, mutta pyrin tekemään enemmän myös paikallisia ja alueellisia blogikirjoituksia mm. erilaisista tapahtumista ja paikoista, kuten tein joulumarkkinoidenkin kanssa.

Minua saa myös pyytää jutuntekoon, jos jollakin on tiedossa tai itsellä matkailuun, retkeilyyn, ruokaan, käsitöihin, leivontaan tms. liittyviä ideoita tai kohteita, tapahtumia jne.

Juttureissujen yhteydessä ottamiani valokuvia saa myös kysyä käyttöön, ja niistä sovimme sitten kahden kesken erikseen.

Tässäpä taitaa sitten ollakin tämän vuoden viimeinen juttu, joten kiitos vielä kuluneesta vuodesta 2016 ja menestyksekästä ja onnellista uutta vuotta 2017 kaikille!

T. Mikko

kapyna-4721

 

 

”Sukkula Veenukseen” ja muita muistiinpanoja Keskisenkosken kodan vieraskirjassa


Tämä tapahtui jo tammikuussa, mutta huonot jututhan eivät vanhene koskaan. Poikkesin Konneveden Kärkkäälässä sijaitsevalla Keskisenkoskella, sen luontopolulla ja polun varrella olevalla kodalla.

Kodan lämmössä aloin selailla jo parhaat päivänsä nähnyttä vieraskirjaa, josta litteroin tässä kokonaisuudessaan yhden sivun eräältä kesäkuiselta sunnuntaipäivältä vuonna 2009.

Mukava nähdä, että paikalla käyneellä nuorisolla oli oletettavastikin hauskaa – eikä kukaan tekstannut genitaalien nimiä tai piirtänyt niiden kuvia vieraskirjan sivulle. Tässäpä heidän kirjalliset tuotoksensa:

”On kesäloma. Aurinko paistaa kauniisti. Katrilla on Crocsit. Tulimme hirmisen matkan hirmuisen Lukkarilammen kautta 🙂 hirmuisilla maastopyörillä. Emme ottaneet ruokaa mukaan. Vesi on kovin korkealla. Kuuntelemme hirmuista musiikkia Hantan MP3:sta.

SUKKULA VEENUKSEEN ++++ ❤

Katrin pyörä meni rikki, Hantan pöksyt kastui, Katrin housuilla oli mato, Heliä söi itikat !!

KATRI LAULAA KAUNIISTI ❤ Kiihkeitä tuulia…KIKKAA.

Hei Teini äksät. Kuulitteko, kuinka kala hyppäsi järvessä? Heli tutkii simpukoita ja kiduttaa Katria, samalla kun auto hurisee kaukaisuudessa tai no tossa pellon takana. Katrilla on pääkallosukat. Tässä näyte siitä (oho, näyte hävis…)

NYT TIPPU MP3!”

Mitäpä tuohon sitten lisäämään.

HANKASALMI_IMG_8267

Liikkeellä valon valtakunnassa


Männä lauantaina läksin jo ennen auringonnousua ajelemaan kohti Konneveden Kärkkäälää ja siellä olevia Keskisenkoskea ja Hannulankoskea, tarkoituksena kuvata koskilla ja niiden lähellä olevalla luontopolulla. Viikolla ollut karsea pakkanen otti ja lauhtui reiluun kymmeneen pakkasasteeseen, ja kuten yleensä lauhtumisen seurauksena, alkoi sataa lunta. Sen vuoksi mietin herättyäni, että kannattaako laisinkaan lähteä, jos vaikka koko päivän sataa lunta. Mutta kuten toivottavasti tämän jutun kuvista voi päätellä, kannatti.

Vielä Keskisenkoskella ennen kymmentä taivas oli pilvessä, mutta pian siirryttyäni Hannulankosken puolelle, alkoi tapahtua. Pilvet väistyivät nousevan auringon tieltä, ja hiljainen lumisade putoili maahan, metsiin ja pelloille.

Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.
Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.

Aurinko ei vielä tammikuun alkupuoliskolla nouse kovin korkealle, jolloin valo on pitkään aamupäivällä pehmeää ja saa aikaan yllättävän lämpimiä värisävyjä, vaikka pakkasta olisikin runsaasti. Tällaisessa valossa on runsaasti tunnelmaa.

Kasvitkin näyttävät "sokerihuurretuilta".
Kasvitkin näyttävät ”sokerihuurretuilta”.

Hannulankosken rannassa virittelin kameran jalustalle ja objektiiviin harmaasuodattimen, tarkoituksenani yrittää kuvata koskea pitkillä valotusajoilla. Hannulankoski, vaikka onkin nopeasti virtaava verrattuna rauhallisempaan Keskisenkoskeen, on myös suhteellisen leveä, eikä siinä ole suuria korkeuseroja tai koskelle vaihtelevaa ilmettä antavia kiviä – ainakaan tällä nimenomaisella kohdalla, jolla olin rannassa.

Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.
Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.

Huomasin, että pieniä lumikiteitä leijui ja tarttui kameran näytölle. Olisipa mukanani ollut toinen kamera makro-objektiivilla, niin olisin onnistunut taltioimaan hienosti luonnon omaa muotoilua paljon lähempää, mutta kauniita lumihiutaleet olivat kauempaakin kuvattuna.

HANKASALMI_DSC_0561
Sanotaan, että ei ole olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta. En ole kyllä yrittänyt etsiä.

Vaikka yleensä minkä tahansa virtaavan veden äärelle – ja varsinkin silloin, kun valo on parhaimmillaan – voisi jäädä miten pitkäksi aikaa tahansa, yleensä on jokin toinenkin paikka, johon on mentävä. Näin oli laita tälläkin kertaa, joten käppäilin takaisin autolle ja lähdin ajamaan kohti Kuuhankavettä.

En päässyt kuin vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, kun Kuuhankaveden pohjoispäässä, Nuutinlahden kohdalla oli aivan pakko lyödä kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja marssia äkkiä taas kameran kanssa lähelle rantaa. Ehkä reissun kaikkein kuvauksellisin paikka löytyi tästä.

HANKASALMI_IMG_8372
Tässä oli kaikki kohdallaan: valo, varjot, maisema, rantakasvillisuus ja kauempana näkyvä saari juuri auringon alapuolella.

Sormeni olivat jo jäätymäisillään, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä usein tämmöiset kultaiset hetket menevät ohi niin nopeasti, että ei ole välttämättä aikaa miettiä, onko pukeutuminen juuri sään mukainen.

HANKASALMI_IMG_8377
Ilmassa oli nähtävästi sen verran jääkiteitä, että auringon kehrä ei ollut pyöreä vaan pikemminkin kuin liekin muotoinen. Aivan kuin metsän päällä olisi palanut aarnivalkea.

Kello alkoi olla jo enemmän kuin yleinen järjestyssääntö sallii, ja päivän ykköskohde odotti. Mutta koska tämä juttu ei kerro siitä, teemme nyt toimitusteknisen aikahypyn ja siirrymme suoraan ajankohtaan klo 15 jälkeen ja paluumatkalle.

Ajelen monesti Konneveden puolella olevan Pesiäissalmen ylittävän tien kautta, ja Pesiäissalmi on todella kaunis paikka lähes minä vuodenaikana tahansa. Etenkin nyt talvella, ja sitten, kun pakkasta alkaa olla parikymmentä astetta ja enemmän. Ei muuta kuin auto taas parkkiin, vaikka vähän aikaa sitten oli aikomus jatkaa suoraa päätä kotiin ilman enempiä pysähdyksiä.

HANKASALMI_IMG_8444
Aivan mahdottoman kaunis ja seesteinen hetki tämäkin.

Aurinko oli juuri livahtanut taivaanrannan taa, ja mikä jokunen aika sitten oli ollut kultainen hetki, oli muuttunut nyt siniseksi hetkeksi. Vain maitosuklaalevymainos puuttui. Jäälautat lipuivat hiljalleen Pesiäissalmen sillan alta, ja jostakin kuului risahtelua, luultavasti ohuet lautat pitivät matkatessaan sellaista ääntä.

HANKASALMI_IMG_8467
Hiljaiselta sillalta.

Vielä, ihan sokerina pohjalla, huomasin salmessa olevan Pesiäissaaren edustalla kaksi joutsenta, jotka pakkasta urheasti uhmaten uiskentelivat rauhassa pienessä tyvenessä. Sydämeni hypähti kerran.

HANKASALMI_MG_8439

Kaks joutsenta

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.

Eino Leino