Aihearkisto: ympäristö

Konnevedellä taimia tonttiin 100-vuotiaan Suomen kunniaksi!


Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Mietin taas, millähän tekstinpätkällä aloittaisi tämän horinan. Koska oma runosuoneni on kohjuinen, tuumailin että parempi lienee käyttää oikean runoilijan materiaalia, joka sopisi tähän tarkoitukseen. Aleksis Kiven runostahan tuo on tuo ensimmäinen säe. Ehkä artikkelikuvaa katsomalla voisi löytää perusteen sille, miksi juuri tämä runo tuli valittua.

Tänä vuonna oi maamme Suomi juhlii 100-vuotista itsenäisyyttään. Monella paikkakunnalla tempaistaan eri tavoin juhlavuoden kunniaksi. Joillakin paikkakunnilla saatetaan istuttaa esimerkiksi juhlapuu.

Konnevedellä – jota metsien ja vesien pitäjäksikin tituleerataan – päätettiinkin istuttaa kokonainen metsikkö. Istutuspuuksi valikoitui kuusi ja istutuspaikaksi Lapunmäen maasto lähellä uuden uutukaista koulukeskusta ja suositun pururadan varrella.

Istutustempaus innosti paikalle monta yhdistystä.

Lukuisa joukko eri konnevetisten yhdistysten edustajia saapui perinteisessä suomalaisessa kesäsäässä (lue: satoi ja paistoi ja paistoi ja satoi) Lapunmäelle tiistaina 27. kesäkuuta klo 18.00 alkaen istuttamaan oman taimensa ravinteikkaalle ja aurinkoiselle kasvupaikalle.

Paikassa tulee kasvamaan toivon mukaan sadan vuoden päästä uljas kuusikko. Kaikkein pienimmät mukana olleet ehkä saattavat sen nähdäkin.

Taimivakka paakkutaimineen, kolme kuokkaa ja istutusputki odottamassa istuttajia.

Kullekin taimelle oli varattu omat mättäänsä, jonka vieressä olevaan merkkipaaluun merkittiin sitten järjestysnumero, jotta tiedettäisiin jatkossakin, kenen istuttama taimi on kyseessä.

Ensimmäisenä oman taimensa istutti Konneveden Reserviläiset ry.

Kaiken kaikkiaan istuttamaan ilmoittautuneita yhdistyksiä oli lähemmäs 30. Ihan jokaiselta yhdistykseltä ei ollut omaa edustajaa paikalla, mutta muut avustivat istuttamisessa heidän puolestaan. Lista kaikista ilmoittautuneista yhdistyksistä on tämän jutun lopussa.

Metsänhoitoyhdistys Keski-Suomen edustaja, metsäasiantuntija Juho Laitinen oli paikalla opastamassa istutuksessa sekä tekemässä tarvittavat merkinnät taimien istutusmättäiden viereisiin tolppiin.

”Siitä se ajatus sitten lähti”

Mistä sitten idea kokonaisen kuusikon istuttamiseen sai alkunsa, sillä yleensähän tosiaan istutetaan vain yksi puu? Syyttää saadaan kaiketi Konneveden kunnansihteeri Jouko Hyppöstä, Viime vuoden puolella kunnassa pidettiin ideapalaveri, mitä juhlavuoden kunniaksi kunnassa voitaisiin tehdä.

Hyppönen totesi puolileikillään, että kun Konnevedellä ovat viime vuosina tahtoneet myrskyt tehdä tuhojaan ja kaataa metsää, niin tällä kertaa toimittaisiin toisin päin eli istutettaisiin sitä.

Kuusikon istuttaminen yhden puun sijasta sai kannatusta, ja vaikka on epävarmaa, miten monta puuta on todella vielä sadan vuoden päästä pystyssä, aina kannattaa yrittää ja toivoa. Jokainen yhdistys voi seurata oman puunsa kasvua, ja myöhemmin tänä vuonna alueen ympärille tullaan rakentamaan pisteaita sekä taimikkoa siistimään jatkossa niin, että mitään muita puita ei paikassa kasvaisi kuin istutuskuusia.

Syksymmällä yksi tärkeimmistä taimikonhoidollisista toimenpiteistä on taimikon heiniminen eli uusien taimien kasvua haittaavien heinien niitto tai käsittely muulla tavoin, kuten esimerkiksi tallomalla. (ks. esim. https://www.storaensometsa.fi/heinikko-pois-taimien-paalta/)

Sukupolvelta toiselle

Istuttajien ikäjakauma vaihteli taaperoikäisestä lähemmäs sataa, mutta tällainen tapahtumahan on juuri monen sukupolven tilaisuus. Yhtä lailla nuoret kuin vanhemmatkin voivat näin jättää jälkensä tuleville polville.

Nuoren polven edustajiin lukeutui esimerkiksi Matias Tikka (artikkelikuvassa), joka tarttui innokkaasti toimeen ja taimeen sekä pottiputkeen ja oli valmis auttamaan myös muita istuttajia. Taisipa Matiaksen käsien kautta maahan jäädä juurtumaan useampikin taimi.

Ikähaitarin yläpäätä vastaavasti edusti 96-vuotias Kalle Varis (kuvassa vasemmalla).

Itse olen jo siinä iässä, että 100 vuoden päästä kasvan jo horsmaa ja tattia, mutta ehkä jos elän ja terveenä olen, voisin vielä puolen vuosisadan päästä käydä muistelemassa, mitä yhtenä kesäkuisena iltana Konnevedellä tehtiin kotimaamme kunniaksi. Kokemuksena istuttajajoukon pienimmille oman taimen istuttaminen jää toivottavasti mieleen loppuiäksi.

Taimien istuttajayhdistykset

1. Konneveden Reserviläiset ry
2. Sotainvalidien Veljesliiton Konneveden osasto ry
3. Suomen Punaisen Ristin Konneveden osasto ry
4. Sirkkamäen kyläyhdistys ry
5. MTK-Konnevesi ry
6. Konneveden 4H-yhdistys ry
7. Konneveden Kotiseutuyhdistys ry
8. Konneveden Sotaveteraanit ry
9. Konneveden Eläkkeensaajat ry
10. Konneveden Riistanhoitoyhdistys ry
11. Konneveden Moottorikerho/Urheiluautoilijat ry
12. Rantin Rämpijät ry
13. Konneveden seudun vanhustenkotiyhdistys ry
14. Ilomäen Erä ry
15. Konneveden Hevosystäväinseura ry
16. Jyty Konnevesi ry
17. Eläkeliiton Konneveden yhdistys ry
18. Konneveden Kristilliset Eläkeläiset ry
19. Konneveden Ammattiautoilijat ry
20. Konneveden Urheilijat ry
21. Konneveden Ampujat ry
22. Konneveden vasemmistoliitto ry
23. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Konneveden paikallisyhdistys ry
24. Siikakoski-Puteron osakaskunta
25. Konneveden Työväenyhdistys ry
26. Keskustan Konneveden kunnallisjärjestö ry
27. Konneveden kokoomus ry
28. Särkisalon kyläyhdistys ry

Lisäksi Konneveden kunta istutti taimet 29–32.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Hiljaiset metsät


Kuuntelin viime keväänä mielenkiinnolla varpuspöllön punatulkkumaista vihellystä lähimetsässä. Samoin kuulostelin helmipöllön puputusta, joka kuului jostakin kauempaa. Tyynellä ja kirkkaalla säällä helmipöllönkin karjuminen kantaa yllättävän pitkälle.

Mutta tänä keväänä metsä on hiljainen. Ei kuulu kumpaakaan, mikä ei välttämättä ole ihme, sillä esimerkiksi juuri helmipöllö (Aegolius funereus) kärsii vanhojen havumetsien katoamisesta. Ja nimenomaan tuollaiset vanhat havumetsät itsessään katoavat aika huimaa vauhtia, varsinkin, kun seurailee aitiopaikalta kymmenien ja taas kymmenien tukkirekkojen pyyhältämistä täysissä kuormissa ohi.

Pöllöillekin kelpaavien metsien vähenemistä ei välttämättä huomaa maanpinnan tasolta, jos kyse on ”vain” harvennushakkuista. Mutta päätehakkuukypsät metsät vaikuttavat lähtevän nykyisin lähes poikkeuksetta nahkoineen päivineen, jolloin puun puuta ei ole tallella, ja suuret puuttomat alueet kaiketi ajavat pöllötkin entistä kauemmas ja ahtaammalle. Pellon reunaan kun on kovin pitkä matka – tai metsäsaarekkeesta toiseen. Eli ensin on pelto, sitten on muutama kilometri tyhjää – ja niin poispäin.

Tällaisia maisemia ne linnutkin nykyään saavat katsella entistä useammin.
Tällaisia maisemia ne linnutkin nykyään saavat katsella entistä useammin.

Ehkä liioittelen, mutta kyllä se vaikuttaa merkittävästi monen metsän asukin elämiseen ja olemiseen, onko sitä metsää vai ei. Esimerkiksi pesintä hankaloituu, koska sopivia pesäpuita ei välttämättä enää löydy, eikä puolisokaan istu ihan lähioksalla, vaan moni pöllökoiras saa huutaa äänensä käheäksi, että kumppani kuulisi ja vastaisi edes jostakin.

Pönttöjen laitolla voi helpottaa pöllöjen pesintää, mutta ensiksikin täytyy olla puita, joihin pöntöt laittaa.
Pönttöjen laitolla voi helpottaa pöllöjen pesintää, mutta ensiksikin täytyy olla puita, joihin pöntöt laittaa.

Monen päivä- ja yöpetolinnun vakioravintoa ovat myyrät, ja niiden esiintymistiheys vaikuttaa myös pöllöjen määriin ja selviytymiseen. On hyviä ja huonoja myyrävuosia, mutta niiden vaihtelut ovat huomattavasti lyhyemmällä aikavälillä mitattavissa. Aukkohakkuun jälkeen menee käytännössä ihmisikä, ennen kuin metsä on alkuperäistä lähinnä vastaavassa kunnossa elinympäristömielessä. Pöllöt eivät ole niinkään pitkäikäisiä kuin ihmiset, eli niillä ei ole varaa odotella esimerkiksi 60 tai 80 vuotta.

Metsillä vaikuttaa olevan lisääntyvässä määrin vain taloudellinen arvo, joka näkyy kyllä nopeasti taseessa, mutta hitaasti luonnossa. Monet luonnonympäristölle merkittävät vaikutukset tulevat hiipimällä, mutta ovat sitäkin kauaskantoisempia. En soisi pöllöjenkään kutsuäänien korvautuvan kassakoneen kilinällä.

Yhteisörahoituksessako ratkaisu suosittujen retkeilykohteiden ylläpitoon?


Lueskelin haikein mielin tämän viikon Laukaa-Konnevesi-lehden numerosta juttua Laukaan Kirkkoniemen ulkoilualueesta ja paikan tilasta, joka lehtijutun mukaan on menossa huonompaan suuntaan. Jutussa sanottiin mm. että Kirkkoniemeen vievä silta on rapistumassa hyvää vauhtia ja että muutenkaan paikat eivät ole Kirkkoniemessä enää sellaisessa kunnossa kuin niiden soisi olevan.

Rahat ovat tiukalla, ja ylläpitävää tahoa on vaikea inspiroida ilman rahallista tukea, sillä tuskin kukaan haluaa pelkästään velvollisuuksia ja vastuita ilman mitään korvausta työstään ja käyttämistään materiaaleista.

Kirkkoniemestä on esittely mm. Retkipaikan jutussa Laukaan Kirkkoniemen kauneus ei katoa. Kirkkoniemi on erittäin suosittu ulkoilupaikka, johon on helppo päästä ja johon tullaan kauempaakin kuin vain omasta Laukaan kunnasta.

Kirkkoniemen kaltaisia kohteita on maassamme varmasti paljon, ja moni niistä ikävä kyllä jää hoitamatta rahan puutteen vuoksi, ja ne jäävät lopulta oman onnensa nojaan. Olisiko siis esimerkiksi yhteisörahoituksessa ratkaisu kohteiden hoidon varmistamiseksi jopa vuosiksi eteenpäin? Uskoisin niin, sillä yhteisörahoituksen avulla pienistäkin summista voi kertyä hyvä kokonaispotti, jolla voidaan sekä varmistaa kohteiden kunnostus, ylläpito ja parhaassa tapauksessa jopa kehittäminenkin.

Joka tapauksessa riittävällä rahoituksella varmistettaisiin vähintään tyydyttävä hoidon taso ja turvallisuus, eikä tarvitsisi pelätä paikkojen menemistä siihen kuntoon, että siitä olisi jollekin suoranaista vaaraa. Yhteisörahoituksen riskit lienevät varsin pienet, sillä mikäli jokin hanke ei saa kasaan vähimmäissummaa, joka vaaditaan sen toteutumiseen, rahat palautuvat lahjoittajille.

Jos Kirkkoniemen kaltaisten paikkojen hoito voidaan taata yhteisörahoituksen turvin, osoittautuu malli toimivaksi ja käyttökelpoiseksi. Täytyy vain järjestää asia niin, että raha päätyy oikeille tahoille ja oikeaan tarkoitukseen, ja että rahoittajat saavat vastineeksi rahoilleen vähintään kunnossapitoon sitoutuneet tahot pitämään huolta paikoista niin pitkäksi aikaa, kun on tarkoitettu.

Muuta vastinetta voi olla vaikea luvata, paitsi että rahoittajat kyllä pyritään tuomaan mahdollisimman hyvin esille mm. sosiaalisessa mediassa ja muussakin mediassa mahdollisuuksien mukaan. Myös nimensä he saavat näkyviin rahoituksen kohteessa ja siihen liittyvässä muussa materiaalissa. Kukapa ei haluaisi olla mukana turvaamassa hienojen retkikohteidemme säilymisen ja käytön niin nyky- kuin tulevillekin polville?

Lintutorneille kannattaa nyt mennä ennen kuin ne katoavat


Äitienpäivän ja tämän päivän julkaisun välissä on ollut vähän kaikenlaista, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Mutta niinhän se yleensä elämässä menee. Mutta siitä kuus, ja asiaan. Eli vastikään Keski-Suomen ELY-keskus tuli sellaiseen tulokseen, että Viitasaarella olevan Heinä-Suvannon lintujärven huonokuntoiset reittirakenteet ja lintutornit pistetään lihoiksi.

Sitähän se käytännössä meinaa, kun ELY ei itse niistä pysty huolehtimaan tai halua huolehtia vaan tykkäisi heittää pallon Metsähallitukselle. Metsähallituksessakaan ei näytetä olevan pallonpeluusta kiinnostuneita vaan tämäkin viranomainen kääntää katseensa Viitasaaren kaupungin suuntaan.

Niin monta kertaa on nähty sama saippuaooppera, että kaupungin tai kunnan pitäisi alkaa vastaamaan sellaisista paikoista, joita se ei ole alun perinkään välttämättä ollut tekemässä, tai jos on, niin vain yhtenä osallistujana. Esimerkiksi Laukaan kunnassa Saraakallion kalliomaalauksille vienyt polkukin jäi kunnan kontolle, mutta kun ei paukkuja löytynyt eikä muutakaan ylläpitäjää, oli ratkaisu pistää opasteet hävitykseen ja jättää polku luonnon kiertokulkuun.

Samankolaista kuviota ollaan piirtelemässä myös Heinä-Suvannolle, eli paikka kyllä säilyy lintuineen, mutta kukin menköön sinne omalla vastuullaan ja omia reittejään tai olkoon menemäti.

Totta toinen puoli, mutta tällaisten lintutornien ja luontoreittien tekemisen kulta-aikana 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella, kun hankerahaa saatiin, innostuttiin hommasta niin paljon, ettei ehkä ajateltu tulevaisuutta ja sitä, miten esimerkiksi 10, 15 tai 20 vuoden päästä paikoille käy.

Paljon on sellaisia hankkeita tehty ja tehtäneen, jossa hankkeen päättymisen jälkeen joku hoitelee paikkoja hetken tai sitten ei hoitele ensinkään, kun rahat on käytetty. Usein vastuu jää kyläyhdistykselle tai jollekin pienelle porukalle, josta aikaa myöten hiipuu sekä into että tekijät.

Lieneekö mahdollista, että EU:n tai kansallisten hanketukirahojen saannin yhtenä edellytyksenä on pitkäaikainen hoitovelvoite, joka ulottuisi ainakin sen 20 vuoden päähän. Tietysti turha toivo, jos hanketukea ei tänä hoitoaikana tulisi mistään. Mutta että olisi edes jonkinlainen ”hoitoraha” tai muu sellainen, jolla kohtalaiset korjaus- ja ylläpitokustannukset saataisiin katettua.

Hyvin alun perin tehty kestää kyllä ainakin sen 10 vuotta suurin piirtein ilman isompia remontteja, ja sitä vähemmän korjausrahaa kuluu, mitä paremmat paikkojen ylläpitoedellytykset ovat. Eikä tarvitse sitten tehdä sellaista ratkaisua, kuten nyt esimerkiksi Viitasaarella, että ainoa vaihtoehto on purkaminen. Johan siinä tapauksessa pitäisi hankerahat periä takaisin tai jotakin.

Heinä-Suvannon lintutornit ovat kuitenkin loppujen lopuksi melko hyvässä kunnossa, eikä ongelma lienekään niissä, vaan koko reitissä, jonka pitkoksista suurin osa on pistetty parinkymmenen sentin pätkiin ja nosteltu kasoihin polun viereen. Suo on siellä ja vetelä täällä, sekä tuulenkaatoja pitkin poikin polkua useamman sadan metrin matkalla.

Innokas luontoihminen menee kyllä torneille ja selviää esteradasta, mutta Heinä-Suvannon tornit ja polku tai romahtamispisteessä oleva tulipaikka eivät todellakaan palvele yhteistä hyvää tai vähemmän maastokelpoista kulkijaa. Mitähän tällekin paikalle tapahtuu? Toivottavasti jotakin positiivista.

Teksti ja kuva (C) Mikko Lemmetti

Roskaaminen korpeaa urakalla


Vaikken paljon mitään ymmärräkään, melkein vähiten ymmärrän sellaisia ihmisiä, joille luonto on kaatopaikka. Pusikkoon nakataan kaikkea karkkipaperista aina kokonaisiin pirtinkalustoihin. Eikä nykyään riitä, että roska tai pari viskataan, vaan pitää heivata ihan täysinäinen roskapussi. Usein sekin on vielä revitty sitten tienpenkalle joko heittäjän tai sitten varislintujen toimesta.

Yhtä kaikki, näky on karu. Varsinkin tienvarsien levähdyspaikoilla, ja mitä etelämmäs ajetaan, sitä reilummalla haukulla tavaraa on paiskottu menemään. Onpahan joukossa ollut monenlaista kodin viihde-elektroniikkaakin, ja kaiketi sitä kisastudiota voi pitää jonkun mielestä myös P-paikalla. Jos vaikka sattuisi Suomi pelaamaan.

Yllättävän paljon tien varsilta löytyy Take away -kahvikuppeja ja sitten tietysti kaikenlaista muuta, kotlettipaketista kolmioleipärasioihin. Hyvä puoli on sentään, että juomatölkit ja -pullot ovat nykyään vähemmistössä, mutta niitäkin sattuu vähintään yksi joka iltakävelyllä tien varrelta löytymään. Panttijärjestelmä on toimiva, mutta vielä toimivampi se olisi, jos laivakaljatkin ja muut merelliset tuontijuomiset olisivat pantillisia.

Yhtä kaikki, jätteiden heittäminen luontoon on idioottien hommaa ja lainvastaista sinällään ja yksiselitteisesti. Epäilenpä vain, että monikaan roskanheittäjä ei tajua rikkovansa jätelakia – tai sitten tajuaa, mutta ei välitä. Eikäpä taida välittää monesta muustakaan asiasta kuin ehkä eniten itsestään.

Roskaajan on helppo rikkoa lakia, koska roskaamisesta harvoin jää kiinni. Monelle roskaaminen on yhtä helppoa ja luonnollista kuin huussissa käynti vatsan toimiessa. Ei tarvitse siis koskea paljon mihinkään kun jo lentää.

Eräänäkin aamuna katselin, kun yksi jamppa veteli juuri tuosta edellä mainitsemastani Take away -mukista aamukahvinsa, ja sen jälkeen kävi heittämässä ensin edelliset elimistönsä suodattamat kahvit letkun kautta pois. Viimekseksi lensi sitten pahvimuki kansineen. Että siltappaa…

Joko roskanheittäjän päässä viiraa tai sitten sellaisella on joku lääkärin vielä toteamatta jättämä ruumiillinen sairaus, joka estää selkää taipumasta ja kättä ojentumasta roskaa poimimaan. Tai sitten – ja hyvin pitkälti juurikin siksi – roskaaminen opitaan toisilta. Jos isä, äiti, isoveli tai -siskokin roskaa, niin miksi minä tekisin toisin?

Isältähän se taisi olla yksikin nuori tuleva yhteiskunnan tukipilari oppinut keskisormen heiluttelemisen auton ikkunasta tuntemattomille ihmisille. Esimerkin voima on siis ihan Mestari Yodan tasoa. Ei voi muuta sanoa kuin voi voi ja kasvirasvat päälle.

Olen monesti miettinyt, että jos joku menisi roskaajan kotiin ja kippaisi hänen olohuoneeseensa juuri metsään kannetun sohvakaluston tilalle hankitulle uuden uutukaiselle ikealaiselle säkillisen skeidaa, miten mahtaisi käydä. Sillä jokainen roskaajahan tekee nimenomaan niin kaikkien yhteiseen olohuoneeseen.

”Olen vihreä ja siitä ylpeä”


Ajattelin kokeilla kerran, miten hyvin vihreysaate menee läpi amerikkalaisessa Threadless.com-sivustossa, johon voi lähettää erilaisia graafisia töitä arvosteltavaksi ja mahdollisesti saada niitä laajempaan levitykseen esimerkiksi T-paidoissa, jos ne saavat hyvät pisteet. Ei mennyt, sillä vastaukseksi tuli jotakin siihen tyyliin, että ”työn laatu ja sisältö eivät täytä asettamiamme kriteerejä” jne jne.

En hirveästi uskonut itsekään, että tuollainen perusteksti vähän kikkailtuna uppoaisi keneenkään, joten en ollut kovin pettynyt ehdotuksen tultua bumerangina takaisin. Mutta T-paitaehdotuksen sanoma ei silti ole turha, sillä kyllähän meistä jokaisen pitäisi vähitellen alkaa tajuta, että maailma on aika kovaa vauhtia menossa päin sitä ihteään ja sille pitäisi saada stoppi. Moni toki tajuaakin, mutta liian monta puusilmää on vielä olemassa, joiden mielestä esimerkiksi ilmastonmuutos on satua siinä missä yksisarviset ja ufot.

Ilmastokokouksien tulokset ovat lähes poikkeuksetta pelkkää lämmintä ilmaa ja pullanmuruja, kuten entisen mummon pierut. Tavoitteet – jos niitä ylipäänsä asetetaan – laitetaan niin pitkän ajan päähän ja niin lieviksi, että niistä ei tarvitse tavoitteista päättäneiden tahojen enää silloin välittää tuon taivaallista, ja todennäköisesti 20-30 vuoden päästä silloin vallan hantaakissa olevat päättäjät sanovat, että ”tuolloin tehdyt päätökset eivät sido meitä”.

Tämmöinen mañana-meininki kyrsii kybällä, kun kaikkia toimenpiteitä vain lykätään tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi, eikä mitään aleta tehdä juuri nyt ja heti. Viivytystaktiikan lisäksi voidaan tehdä jopa ihan 180 asteen suunnanmuutoksia, kuten tapahtui Yhdysvalloissa joskus 1980-luvulla. Nimittäin entinen presidentti Jimmy Carter oli vihreä mies siinä suhteessa, että hän halusi asennuttaa Valkoisen Talon katolle aurinkopaneelit, koska ymmärsi uusiutuvan energian idean, ja 1970-luvulla ollut energiakriisi vaikutti Carterin päätökseen.

No, eipä mitään: Carterin jälkeen puikkoihin astui Ronald Reagan, joka oli stetsonhattunsa alla pähkäillyt, että eihän mitään ilmastonmuutosta ole olemassakaan ja käski heivata Valkoisen Talon aurinkopaneelit Nevadaan, menivätköhän sitten Las Vegasiin vai minne. Eikä Reaganin jälkeen meno paljon parantunut, kun soikeassa byroossa hääräilivät niin Yrjö Puska vanhempi ja Yrjö Puska nuorempi sitten myöhempinä vuosina.

Vielä nykyäänkin monet kongressimiehet ja senaattorit hekottelevat julkisesti ilmastonmuutokselle ja saastumiselle, ja äänestävät kaikkia sellaisia lakiehdotuksia vastaan, joilla edes yritettäisiin vähentää kasvihuonekaasupäästöjä, tuottaa ympäristöystävällisempää energiaa, valmistaa vähemmän saastuttavia autoja ja niin edespäin. Ja sitten vielä lukuisa joukko valveutuneita kansalaisia heitä äänestää. Hohh…

Vihreä näkökulma ei oikein toimi myöskään Kiinassa tai Intiassa, joissa työnnetään ilmoille enemmän skeidaa kuin mitä valveutuneemmat maat, kuten Suomi, voivat koskaan omilla toimillaan vähentää. Teollisuus ja autoilu kasvaa vauhdilla, ja päästöt sen kuin lisääntyvät. Suomessa halotaan hiuksia ja vingutaan joistakin kotitalouksien takkojen lämmityksistä, että ”ne ovat merkittäviä ilmanlaatua huonontavia tekijöitä” ja samalla jarrutetaan vero- ja muilla päätöksillä sähköautoilun ja todellisilla biopolttoaineilla kulkevien ajoneuvojen käyttöä.

Minäkin ostaisin mielelläni jonkun fleksifuel-mallin, jos vain voisin tankata sen yhtä helposti kuin nykyisen tervahöyryni millä tahansa huoltoasemalla – siis jos minulla olisi edes varaa ostaa uusi auto, joka käy jollakin muulla aineella kuin dieselillä tai bensalla. Mutta ajoneuvoverotuksella on huolehdittu siitä, että ei ole. Voisin ajaa sähköautollakin, jos pikalatauspisteitä olisi niin ikään kaikilla huoltoasemilla, tai ainakin auton kertalatauksen toimintasäteellä.

Ehkä pitäisikin ostaa hevoinen ja sille kauroja. Todennäköisesti pärjäisin paljon paremmin myös näin talvikelillä, kun aurauksistakin on ruvettu säästämään. Sehän olisi varsin ekologista, jos olisi heppa ja reki, ja se orgaaninen oheistuote, jota polle tuottaa, menisi kuivattuna ja palikoiksi pakattuna uuniin. Kellähän olisi nelijalkainen myynnissä?

Paitamalli / T-shirt design (C) Mikko Lemmetti 2013