Kaupparisenvuoren lohkareluola ja Kannut


Joopa joo, mikähän se sopisi paremmin meikäläisen ohjelmaan kuin pienet luolaseikkailut! Poikkesin taas männä päivänä Rautalammin Hanhitaipaleessa suunnitelmana löytää ainakin yksi itselleni uusi luola. Samalla olin sopinut esitteleväni eräälle paikalliselle asukkaalle parikin aiemmin löytämääni luolaa, joista hän ei omien sanojensa mukaan tiennyt mitään.

Ensimmäiseksi kävimme Mustikkavuoren luolassa ja heti perään Kolmisoppisenvuoren luolassa. Vettä alkoi sataa jo Mustikkavuoren luolalle menon aikana, eikä sade hellittänyt hetkeen. Hyttiäisiäkin oli ihan jaettavaksi asti, eikä ”vieraani” vaatetus ollut sopiva likaisiin paikkoihin, joita luolat varsinkin märällä kelillä saattavat olla.

Toinen kertani tässä luolassa. Kyllä se ensimmäisellä kerralla paljon isommalta tuntui.

Kun molemmat luolat oli näytetty, paikallinen isäntä lähti takaisin kotiinsa ja minä jatkoin oman suunnitelmani mukaisesti kohti läheistä Kaupparisenvuorta. Itse asiassa lähellä on toinenkin Kaupparisenvuori, josta en ole toistaiseksi saanut tietää, miksi kahdella vuorella on sama nimi. Joku ehdotti, että on toisen kunnan puolella, mutta kun ei. Samassa kunnassa ja vieläpä vain vajaan kilometrin päässä toisistaan. Joka tapauksessa menin vuoresta sille, joka on kartoissa pohjoisempana.

Lompsottelin talvella lumikengillä kyseisen Kaupparisenvuoren rinteillä pikaisesti, ja silloin kiipesin kohtaan, jossa oli isoja lohkareita. Lunta oli niin paljon, että en nähnyt kaikkea, mitä paikka piti lopulta sisällään, enkä uskaltanut astua ihan mihin tahansa, sillä olisin varmasti telonut itseni. Jokin paikassa jäi kaivelemaan, ja halusinkin varmistaa, olisiko vuorella luolaa vai ei.

Lohkareluola

Kaupparisenvuoren pohjoispäässä maasto on sen verran jyrkkää, että ihan joka paikasta ei vuoren päälle pääse, mutta pääsee kuitenkin. Aluskasvillisuus rehotti, ja märällä kelillä housut ja kengät kastuivat alta aikayksikön, joka oli muutamia minuutteja. GPS-piste talvelta osoitti, että matkani kohde oli noin sadan metrin päässä tieltä, noin 30 metriä tietä ylempänä. Sitten alkoikin ilmestyä näkyviin lupaavan näköisiä kiviä.

Tarkastelin lohkareita mielenkiinnolla, sillä talvella paikka oli jo lupaillut hyvää. Lopulta saavuin päivän ensimmäisen herkkupalan kohdalle. Siitä ei voinut olla epäselvyyttä, että kyseessä oli jälleen uusi luola alueella, josta niitä näyttää löytyvän aina, kun haahuilen näissä metsissä.

Jälleen yksi lohkareluola. Moneskohan jo…

Ison kiven alle oli jäänyt luolamainen tila, johon mahtuisi yksi henkilö aivan vaivatta ja pari muutakin, kun hieman tiivistää. Suurempi kivi lepää usein jo nähtyyn tapaan pienempiensä varassa, ja ison sisäänkäynnin lisäksi luolassa on pari muutakin aukkoa, josta päivä mahtuu paistamaan.

Kivi on kuitenkin niin iso ja sellaisessa asennossa, että sateesta huolimatta luolan lattia oli aivan kuiva, joten voisi olettaa, että siellä pystyisi olemaan huonommaltakin säältä suojassa. Soran, pikkukivien ja käpyjen lisäksi luolasta ei löytynyt mitään muuta sälpää, eikä onneksi ainakaan ihmisen jättämiä.

Oivallinen piilopaikka ja vaikka nukkumapaikka rohkealle retkeilijälle.

Ja on ihme, ellei paikka ole ollut vähintään jonkinlaisena taukopaikkana, sillä sen sijainti ja asema vuorella on aivan optimaalinen. Luolan suulta näkisi istuessaankin erinomaisesti hienot maisemat – ja kauaskin, jos puita olisi vähemmän. En toki toivo, että niitä kaadetaan. Emmehän kuitenkaan ole millään suuren yleisön retkeilyreitillä.

Luola on näköalapaikalla. Jos vain näkisi jotakin…

Vettä tuli sen verran riehakkaasti, että päätin norkoilla mieluummin luolan sisä- kuin sen ulkopuolella. Mikäs sitä oli ollessa, kun ei kastunut, eikä muutenkaan ollut pöllömpi paikka istuskella. Luolaanhan voisi laittaa vaikka makuualustan ja makuupussin. Ehkä jopa toisenkin.

Vaatteet märkinä mutta mies mielissään.

Olisi niin tehnyt mieli viritellä pieni nuotio luolan suulle tai johonkin nurkkaan hyttysille piruillakseni ja tunnelmankin vuoksi, mutta enhän sitä tietenkään tehnyt, koska olin ”vieraalla maalla”, enkä edes henkeni pitimiksi sellaista tarvinnut. Risukeittimelle sen sijaan olisi ollut evästä vaikka millä mitalla, mutta sekin oli autossa yli 250 kilometrin päässä kyseisellä hetkellä. Olinpa siis ihan sellaisenaan, ja pistelin poskeeni yhden Twixin sekä join putelista muutaman hörpyn vettä, ja huokasin tyytyväisenä löytööni.

Kun sade viimein hellitti, kömmin luolasta pois ja aloin tutkiskella aluetta hieman tarkemmin.

Luolakiven ja sen kannattajien vieressä oli toinen melkeinpä saman kokoinen omine fanijoukkoineen. Sanoin kuvaamallani videolla, että tässähän taitaakin olla vartijakivet. En tiedä, miksi semmoinen nimitys tuli mieleen, mutta tulipahan kumminkin. Olisiko jopa mahdollista, että kyseessä olisi ollut joskus isompi yhtenäinen kivi, joka olisi vain aikoinaan paukahtanut erilleen. Ehkä, ehkä ei.

Kivenkova kaksikko.

Toisenkin kiven alta olisi voinut hyvin löytää luolan, mutta jostakin syystä yllä olevassa kuvassa oikeassa alakulmassa kiven alla näkyvää aukkoa en tainnut muistaa tarkistaakaan. Jääköön se sitten seuraavaan kertaan. Huomioni lienee kiinnittynyt muualle, mutta sehän ei olisi ensimmäinen – eikä varmasti viimeinenkään – kerta.

Mutta sen huomasin, että olinpa tullut melkoisen mukavaan paikkaan, jossa kyllä viihtyisi ilman luolaakin.

Tänne on tultava uudestaan.

Käytin vielä vähän aikaa lisäluolien etsimiseen, mutta en onnistunut ainakaan toistaiseksi löytämään tästä nimenomaisesta paikasta sellaisia. Ajattelin ensin, että lähtisin laskeutumaan takaisin tielle, mutta onneksi päätin lopulta toisin, ja jatkoin vielä matkaani vuoren päällä. Maasto oli melko avointa ja helppokulkuista. Vettä tihuutteli taas hiljalleen, mutta ei haitaksi asti. Suurin piirtein kaikki oli mainiosti.

Kannut

Noin parinsadan metrin päässä ensimmäisestä luolasta oli jälleen aikani hämmästyä. Kirjoitin aiemmin vaihteeksi Retkipaikkaan isosta siirtolohkareesta Kaupparisenvuoren lähellä olevan Mustikkavuoren kupeessa. Itse astiassa Mustikkavuori jää Kaupparisenvuoren ja Kaupparisenvuoren väliin, ja varmaankin lienee ollut saman jääkautisen liikehdinnän vaikutusalueella.

Nimesin kyseisen siirtolohkareen Mustikkavuoren Möröksi, ja nyt Mörkö sai seurakseen kiven, jolle voisi antaa varmasti joidenkin mielestä härskihkön nimen Kaupparisenvuoren Kannut. Miksi, se selviää hetken kuluttua. Joka tapauksessa satuin näköetäisyydelle kivestä yllättäen ja pyytämättä.

Jo kymmenien metrien päästä näki, että nyt on iso.

On se vaan jännä, miten noita kiviä löytyy. Tästä kivestä luultavasti jutun alussa mainitsemani paikallinen asukas vinkkasi, tai sitten se on ollut joku toinen kivi. Mustikkavuoren Möröstä poiketen tämä kivi ei ollut viettävässä rinteessä vaan keskellä metsää, mutta perskallion päällä kumminkin. Muhkean kokonsa lisäksi kiven ehkä huomiota herättävin piirre oli sen oikealla sivulla olevat ”epämuodostumat”.

Eräälle mielikuvitusrikkaalle kaverille tuli mieleen nähtävästi jokin muu mielleyhtymä kyseisestä näkymästä.

Kyllähän siirtolohkareen ulokkeet kieltämättä tietystä kuvakulmasta näyttävät ihan joltakin muilta ulokkeilta. Olipa mitenkä vaan, mutta näiden ulokkeiden alapuolella oli ehkä viiden metrin korkuinen ja muutaman metrin syvyinen lippaluola, jonka edustalla näkyi joskus päästään palaneita puunpätkiä. Kivi oli lohjennut todella eriskummallisesti, eikä tämän mallista siirtolohkaretta välttämättä kovin usein tule vastaan.

Tällaisilla paikoilla on täytynyt olla muinaisuskonnossa jotakin merkitystä.

Tästä paikasta varmasti olisi jollakin tarina tai kaksi kerrottavana! Niin mystisen oloinen kivi on. Paikasta voisi vinkata vaikka jonkun metsänpeikkofilmin kuvauspaikkojen etsijälle. Tai vaikka jäätelömainoksen. Pimeällä, kun pistää soihdun palamaan luolan perälle, niin jo lähtee mielikuvitus liikkeelle!

Tässä luolassa ei välttämättä päiväsaikaan valoa tarvitse, mutta tehosteena se käy.

Sisäpuolelta luola lienee noin 5 metriä korkea, ja kivi ulkoa lähentelee ehkä 7 metriä korkeudeltaan. Ympärys- enkä muita mittoja ottanut. Oli joka tapauksessa iso. Näkymät luolan peränurkasta ulospäin olivat myös aika jännät.

Luolan peränurkassa kykkiessä voisi kuvitella olevansa vaikka dinosauruksen mahassa.

Nyt on jo löytynyt sen verran monta paikkaa aivan läheltä toisiaan, että niistä saisi vaikka laajemmaltikin retkeilijöitä ja matkailijoita kiinnostavan kokonaisuuden. Voisin heittää ihan lonkalta jo näillä löydöksillä niin monta rastia toisiaan lähellä, että ei luulisi olevan tylsää kenelläkään, joka haluaisi luoliin ja lohkareisiin tutustua.

Samaten haluaisin kyllä lukea tai kuulla jostakin tai joltakin tarinat ja kertomukset näiden paikkojen takaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

Luolasta ruoanlaittoon

Vaikka olisin voinut taas kerran jäädä seikkailemaan kivenkoloihin pidemmäksikin aikaa, olin mielestäni saanut nähdä yhdelle päivälle ihan riittävästi uusia ja hienoja paikkoja. Oli siis aika lähteä viimeinkin vuorelta. Jostakin kumman syystä myös vaelluskenkäni olivat vettyneet läpikotaisin, vaikka niidenhän pitäisi vettä pitää. Eipä tietenkään tullut vaihtojalkineita eikä -sukkia mukaan, koska en arvannut kenkien kastuvan myös sisältä.

Erittäin hienon luolapäivän päätti sitten erittäin hieno retkiateria, josta kirjoitin aiemmassa jutussani. Jos jaksatte vielä tämän horinan lisäksi katsoa ja kuunnella videota tältä retkeltä, se löytyy tämän linkin perästä.

Mainokset

Retkiruoka, jota on ihan pakko santsata: tuhti papupata savujerkkymurulla


Pääsin vasta nyt hyödyntämään tähän saakka käyttämättä jäänyttä savukuivalihamurua, jota Kuivalihakundi laittoi talvella testiin muiden firman kuivalihatuotteiden kanssa. Savunmakuinen jerkkymuru maistuu kyllä sellaisenaankin, mutta johonkin lämpimään retkiruokaan sitä oli ihan pakko myös kokeilla. Ja niinpä kokeilin.

Tutkiskelin netistä jo olemassa olevia kuivalihareseptejä, ja satuin Mountain America Jerkyn sivuille, jossa olikin muutama kivanoloinen ohje sovellettavaksi. Sivun ohjeista tempaisin Beans with beef jerky -nimisen. Valinta oli siinä mielessä looginen, että parhaat höröt amerikkalaisissa lännenelokuvissa lähtevät aina siitä, kun cowboyt vetävät papupataa ja sen jälkeen piereskelevät joukolla leirissä. Siksipä pavut olivat yhtenä reseptin ainesosana. Tosin valmiiksi kypsytetyt ja sellaisenaan käyttövalmiit pavut eivät tätä tärkeää kansanperinnettä välttämättä pidä leirinuotiolla yllä, mutta kypsennykseen ei toisaalta tarvitse tuntikaupalla käyttääkään.

Alkuperäinen resepti

2 rkl oliiviöljyä
3 kuppia* pilkottua sipulia
1 kuppi pilkottua vihreää paprikaa
5 hienonnettua valkosipulinkynttä
1,5 kuppia kanalientä
0,5 kuppia muruksi jauhettua kuivalihaa
2 rkl siirappia
2 tl jauhettua kuminaa
3 prk (15 unssia/prk) pintopapuja

*1 kuppi = n. 2,4 dl

Jenkit eivät ole laittaneet minkäänlaista mainintaa siitä, monelleko tuosta reseptistä riittää, mutta se oli selvää, että kun itselleni tein tätä ruokaa tällä kertaa, määrät olivat osin pienempiä, osin eivät. Kysyinkin Mountain America Jerkyltä, kuinka monta annosta tuosta reseptistä tulee, ja vastaus oli että 9. Yleensä jenkkilässä annokset ovat hervottomia, joten kyllä vahvasti epäilen, että näinköhän on yhdeksälle syömistä. Mutta voihan siinä ollakin.

Oma resepti

Luraus rypsiöljyä
1 punasipuli pilkottuna
1 vihreä paprika pilkottuna ja siemenkota poistettuna
2 valkosipulinkynttä pilkottuna
1 kanaliemikuutio
5 dl vettä
1 pussi Kuivalihakundi Savujerkkymurua
2 rkl kuusenkerkkäsiirappia
hyppysellinen kuminansiemeniä
1 purkki papuja (esim.Pirkka ruskeat pavut suolaliemessä 380g/230g)
Turaus tomaattisosetta (esim. Pirkka tomaattisose 140 g) maun mukaan

Yhden retkeilijän parin ruokailukerran raaka-ainemäärä tai kahden yhden ruokailukerran.

Suosin punasipulia tavallisen sipulin sijasta aika monessa ruoassa, mutta varsinkin tulilla tehdyssä ruoassa ja kaikenlaisissa pannuruoissa. Jotenkin sen maku on vaan parempi, ja värimaailma ainakin. Jenkkiohjeessa ei ollut mainintaa tomaattisoseesta, mutta senkin kanssa voi pelata niin, että jos löytääpi papuja tomaattikastikkeessa, se ajaa saman asian. Ja tuollaisen tuubisoseen voi korvata ihan vaikka tomaattimurskalla, sen kuin hujauttaa pataan.

Valmistustapahtuma

Retkiolosuhteissa harvoin pystyy kelkkomaan mukanaan lähes 20 kilon valurautapataa, joten tämänkin ruoan voi vallan hyvin laittaa sopivan kokoisessa retkikattilassa ja vaikka Trangian kattilassa, jos valitsee joko riittävän suuren kattilan tai pienentää raaka-aineiden määrää (taikka tekee useammassa erässä). Mutta koska käytössä nyt sattui olemaan tuollainen Petromaxin miehekkään kokoinen potta, niin käytin sitä. Eihän sitä tarvinnut raahata kuin viiden metrin matka laavulta Muurikan kotakeittiöön.

Tämä Petromaxin pata on nimittäin aivan mahtava vempele ruoanlaitossa todella suurellekin porukalle.

Pata sai lämmitä tulen sivussa (ei päällä), kun pilkoin ensin sipulit. Öljyä lurautin jo padan pohjalle odottelemaan. Määrä ei niin lusikkanuukaa ole, mutta kunhan on kohtuus tässäkin. Ei ole kuitenkaan tarkoitus uppopaistaa ruokaa. Kunnon tulella iso rautapata ottaa herkästi lämmöt, joten sen voi mielestäni siirtää tulen päälle huoletta vasta sitten, kun on osa raaka-aineista jo padassa.

Punainen ja vihreä tulevat hyvin esiin. Onhan retkiruokailussa silmänruoallakin osansa.

Eli, ensin pataan siis öljyä, perään pilkotut puna- ja valkosipulit ja pilkottu paprika. Kuullotetaan viitisen minuuttia, eikä haittaa, vaikka vähän sipulikin ruskistuisi. Avotuli ei ole välttämättä kuitenkaan ihan niin säätötarkka kuin jos kaasulla tai sähköllä tekisi.

Lisätään kanaliemikuutio ja puolisen litraa vettä, kuivalihamuru, kaksi ruokalusikallista siirappia, hyppysellinen kuminaa ja pavut, joista suolaliemi on valutettu pois. Käytin tietenkin itse tekemääni kuusenkerkkäsiirappia, jossa on ihan omanlaisensa maku. Kuusenkerkkäsiirappi osoittautui tässäkin ruoassa nappivalinnaksi. Tomaattisosetta turautin tuubista melkein kaikki. Ei siitä haittaakaan ole.

100 gramman pussi kuivalihamurua on ihan passeli määrä. Joukossa on toki joitakin isompia sattumia, mutta ne voi halutessaan poimia erilleen tai pistää puukolla pienemmiksi ennen pataan laittoa.

Sitten vaan hautumaan kannen alle kuten se entinen merimies. Normaalistihan tuossa tajuttoman painavassa Petromaxin padassa on tajuttoman painava valurautakansi, mutta tein taannoin elämääni helpottaakseni pataa (ja muitakin isompia ruoanvalmistusastioita) varten pyöreän peltikannen, joka on sekä nopea että helppo nostaa pois ja laittaa paikalleen. Valurautakantta varten on nimittäin olemassa padan mukana tuleva nostokoukku, joka toki myös toimii kyseisen kannen kanssa, mutta on hieman kömpelöhkö tietyissä tilanteissa.

Sen tietää jo tuoksusta, milloin ruoka onnistuu.

Hiljaa! Hyvä tulee.

Alkuperäisessä reseptissä sanottiin, että pataa pitäisi haudutella kannen alla hiljaisella tulella tunnin kaudet. Nyt, kun oli hädin tuskin ison padan pohjan täytteeksi raaka-aineita, ja pavutkin olivat valmiiksi kypsytettyjä, haudutusaika taisi jäädä noin pariinkymmeneen minuuttiin. Pitää muistaa hämmennellä välillä ja katsoa, miten vesi on haihtunut. Ohjeessa sanottiin, että nesteen määrän pitäisi olla pienentynyt noin puoleen, mutta lähtötilanteessa sitä oli alkuperäisessä ohjeessa huomattavasti vähemmän. Lopulta näkyvää nestettä ei omassa padassa ollut käytännössä laisinkaan.

Petromax ja Muurikka tuovat metsäuskottavuutta ruoanlaittoon tulilla.

Kuivalihaakaan ei tarvitse tuntitolkulla huudattaa, joten tämä ruoka on oikeastaan tosi nopea valmistaa. Eikä siinä sitten muuta kai kuin että lautaset jonoon! Tai oikeastaan yksi lautanen, kun ei ollut muita syöjiä.

Padan kanssa sopivat vaikka kotona leivotut sämpylät.

Pakko santsata

Yllätin itsenikin, miten hyvää pataruoasta tuli. No, toisaalta en ainakaan tarkoituksella mitään huonoa huttua teekään, silloin kun kauhan varressa olen. Setti oli jopa niin hyvää, että piti ottaa oikein toisellekin jalalle. Samalla näin, että tästä raaka-ainemäärästä – siis siitä, mikä typistetyssä omassa reseptissä oli – riittää varsin hyvin yhdelle syöjälle ainakin kahdeksi kerraksi, ja kahdelle syöjälle vähintään kerraksi.

Varmastikin voi käyttää raaka-aineina myös kuivattua sipulia ja paprikaa, ja reseptiä voi täydentää mielensä mukaan muillakin ainesosilla. Savujerkkymuru sopii tähän ruokaan erinomaisesti, mutta jos haluaa tehdä ärjymmän version ruoasta, voi käyttää vaikka Kuivalihakundin NaGa- tai HaBa-jerkkyä, tai sitten lisätä joukkoon vaikka jalapenoja tai muunlaista chiliä.

Tässä ravintolassa on atmosfääri kohdallaan.

Potkua patikalle

Täytyy sanoa, että en ole ynnäillyt annoksen energiasisältöä sen enempää, mutta tuntuisi, että kyllä tuosta saa poweria pusikkoon ihan varmasti. Kuivalihassa on 100 grammassa tavaraa energiaa 360 kilokalometriä, pavuissa on 97 kcal per 100 g, ja tomaattisoseessa 70 kcal sadassa grammassa tavaraa. Paprikassa 21 kcal /100 g ja sipuleissa sitten mitä lienee. Eli kyllä siitä ihan saa sekä energiaa, proteiineja kuin hiilareita. Ateriaa voi täydentää haluamallaan tavalla ja tehdä siitä sitten vieläkin tukevamman, jos tahtoo. Mutta tällaisenaankaan siitä ei pitäisi nälkä tulla. Eli ei kai tässä sitten enää muuta kuin tervemenoa kokkailemaan!

”A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan


Huonous voi yllättää monenlaisissa paikoissa, kuten automatkalla, laivamatkalla tai sitten muuten vaan. Myös raskauspahoinvointi on varsin monelle tuttua. Tai jos sattuu olemaan sellaisissa lääkinnällisissä hoidoissa, joista aiheutuu pahoinvointia. Pahoinvointia vastaan on olemassa lääkkeitäkin, mutta kuten monet jo tietävät, apua voi yrittää saada myös kiinalaisesta lääketieteestä ja nimenomaan akupunktiosta tai akupainelusta. Tämä juttu saattaa kannattaa lukaista, jos on vaikka lähdössä kesäristeilylle kauniisiin järvimaisemiin.

Kehon salaisuudet

Koska en ole kiinalaisen lääketieteen asiantuntija, joudun valitettavasti turvautumaan eri lähdeaineistoon. Lyhyesti kuitenkin voidaan sanoa, että ihmiskehossa on kiinalaisen lääketieteen mukaan niin sanottuja meridiaaneja eli energiakanavia, joita pitkin qi eli energia virtaa läpi kehon. Näitä meridiaaneja on yhteensä 20, ja meridiaaneille sijoittuvat vastaavasti kehon eri akupisteet, joilla on puolestaan vaikutus eri kehon osiin ja ruumiintoimintoihin.

Pahoinvointiin vaikuttava akupiste löytyy niin sanotun perikardium-kanavan varrelta käsivarresta. Kyseinen Neiguan-piste sijaitsee ranteen sisäsyrjällä 2-3 sormenleveyden päässä kämmenestä. Kuva: Qigong Empowerment, kirj. Liang & Wu, s. 297.

Neiguan- eli P6-pistettä käsittelemällä on onnistuttu useiden tutkimustenkin mukaan lievittämään eri syistä, kuten esimerkiksi raskaudesta, johtuvaa pahoinvointia. Pahoinvoinnin lievittämiseksi pistettä voi painella niin itse kuin antaa toisen tehdä se, tai sitten mahdollista on myös hankkia tarkoitukseen tehtyjä rannekkeita tai jopa rakennella sellainen itse. Nyt kuitenkin esitetään tapa, jolla itse voi yrittää hoitaa pahoinvointikohtausta neiguan-pistettä painelemalla.

Akupisteen käsitteleminen

Hieman lähteestä riippuen neiguan-piste näyttää sijaitsevan joko kahden tai kolmen sormenleveyden päässä kämmenen tyvestä. Käsivarren sisäsyrjässä tuntuu myös kaksi rinnakkaista pitkittäistä jännettä, jotka kiristyvät, kun käden laittaa nyrkkiin tai jännittää sitä. Akupainelupiste on näiden kahden jänteen välissä. Seuraava ohje löytyy englanniksi Sloan Ketteringin syöpäkeskuksen sivuilta, ja vaikka siinä puhutaan syöpähoitojen aiheuttaman pahoinvoinnin lievittämisestä akupainelun avulla, tieteelliset tutkimukset ja ihmisten omat kokemukset ovat osoittaneet muistakin syistä johtuvan pahoinvoinnin lievittyvän em. akupisteen painelulla.

  • Laita käsivarsi asentoon, jossa kämmenpuoli on ylöspäin.
  • Etsi käsivarresta akupiste P-6 (pericardium) eli neiguan-piste. Se sijaitsee 2-3 sormenleveyttä ranteesta, eli käytännössä 3. sormen kohdalla. Kun painat kohtaa sormenpäillä, voit tuntea ihon alla kaksi rinnakkaista jännettä.
  • Paina peukalolla tai sormenpäilläsi tätä pistettä 2-3 minuuttia pyörivällä liikkeellä. Paina napakasti, mutta ei kuitenkaan niin, että sattuu.
  • Tee sama toiselle kädelle.
Tarkista aina vaikka akupunktiohoidon ammattilaiselta akupisteen sijainti, jos et ole varma, missä se on.
Älä käytä liikaa voimaa, sillä tarkoitus ei ole korvata pahoinvointia kivulla.

Neiguan-pisteen painelusta on todettu useissa tutkimuksissa olevan apua monista syistä johtuvaan pahoinvointiin, ja esimerkiksi niin sanottuun merisairauteen, eli kun alkaa veneessä tai laivassa öksyttää, sen on osoitettu tepsivän. Tämä kannattaa ottaa huomioon vaikka silloin, kun on lähtemässä risteilylle tai vastaavalle. Kokeilemalla tätä vaihtoehtoista pahoinvoinnin lievityskonstia ei ainakaan häviä mitään.

Muuta

Akupainelun sijaan voi harkita myös hankkivansa erityisiä rannekkeita, jotka asetetaan vastaavaan kohtaan kädessä kuin mistä sorminkin painettaisiin. Rannekkeissa on sitä varten tarkoitetut nypylät, jotka painavat kyseistä akupistettä.

Kuten moni muukin hoito, tämäkin on hyvin yksilöllistä, toimiiko se vai ei. En siis ota mitään kantaa siihen puolesta tai vastaan tai väitä että tästä ohjeesta olisi apua. Tutkimusten mukaan (esim. alla olevan listan viimeinen lähde) neiguan P-6 -pisteen painelusta ei kuitenkaan aiheutunut mitään merkittäviä epäsuotuisia sivuvaikutuksia.

Kuten sanoin, en ole tämän(kään) alan asiantuntija, joten jos löydätte korjattavaa tai huomautettavaa tekstistä, kuvista tai ylipäänsä ohjeista, otan mielelläni asiantuntijoiden kommentteja vastaan. Toivon kuitenkin, että tämä ohje toimisi ja että siitä löytyisi apu syyn tai toisen aiheuttamaan pahoinvointiin, jotta voisitte nauttia taas elämästä ja kesästä (ja miksei muistakin vuodenajoista)!

 

Continue reading ””A Whiter Shade of Pale”, eli Merisairaat kasvot – akupainelullako pahoinvointia vastaan”

Luolamaalausta etsimässä – löytyi vain ”9”


Alkaako vähitellen kyllästyttää tämä juttujen teema, kun se tuntuu olevan vaan pelkkää luolaa, luolaa ja luolaa? Ja joskus satunnaista luolaa. No, ei voi mitään, samalla kaavalla jatketaan, sanoi Einstein kun suhteellisuusteorian keksi. Tänään, eli 30. päivä toukokuuta 2018 pääsin viimein takaisin Etelä-Konneveden kansallispuistoon tarkistamaan tammikuussa lumikelien ollessa pulskimmillaan löytämässäni luolassa olleen luolamaalauksen. Tai ainakin luulin, että se oli luolamaalaus, koska valokuvissa se näytti ihan siltä.

Toisaalta ilmisaivot haluavat tulkita merkityksellisiksi kuviksi erilaisia asioita, kuten muotoja kalliossa ihmiskasvoiksi ja niin edelleen. Minun silmääni ainakin yksi ”maalauksen” kohteista esitti samantyyppistä hirvihahmoa, joka usein esiintyy luola- ja kalliomaalauksissa.

Kyllä se minusta siellä luolan katossa oli vielä tammikuussa…

Jälleen kerran mukanani olivat Retkeilyblogi Rinkkaputken Heikki ja Anne sekä guest star John Devilman US of Amerikasta. Sulanderien tuttuja siis. Eli vedettiin käytännössä koko retki lontooksi. Vuan eepä haettoo. Johnille retki osoittautui yllättävän mukavaksi huolimatta siitä, että hyttysiä oli metsässä vähintään biljardi ja muutama päälle.

Hilppasimme Kalajan parkkipaikalta vajaan kilometrin matkan Vuori-Kalajan laavulle ja siitä kohti Kalajanvuorta, ohittaen hienon haavikon ja ns. Tarasoffin mökin ja nousimme aina siihen risteykseen, josta polku haarautuu oikealle kohti Kalajanvuoren huippua ja vasemmalle Kolmen vuoren kierroksen, Enonrannan ja myös Kiertolahden suuntaan.

Tammikuussa kuljin vastaavasti lumikengillä poikki rinteen ylempää, mutta huomattuani, miten läheltä merkitty reitti lopulta lohkareluolan paikkaa kulkee, luolaa on ehkä helpompikin lähestyä alhaalta käsin.

Yllättävä löytö

Kalajanvuoren etelärinteestä löytyy edustava joukko muhkeita lohkareita, joista moni on todella näyttäviä. Erään sellaisen juurella kävin myös talvella. Suuren kiven katveessa on suojaisa paikka, johon mahtuu hyvin seisomaan ja sadetta pitämään, jos sattuisi joskus samaan aikaan paikalle, kun vettä paistaa. Nythän on ollut jo viikkoja todella kuivaa ja lämmintä, joten kivi voi antaa suojaa myös auringon paahdetta vastaan.

Kivien varjopinnoilla kasvaa runsaasti varjorikkijäkälää (Chrysothrix chlorina), joka on semmoista kellanvihertävää mattoa, jota ehkä värinsä vuoksi sellaiseksi rikkijäkäläksi kutsutaan. Latinankielisen nimen osa chlorina viittaa myös kyseiseen kellanvihreään väriin.

Koko maassa suhteellisen yleinen varjorikkijäkälä voi peittää laajojakin alueita kivistä tiiviinä, alle sentin paksuisina kasvustoina. Englanninkielisen Wikipedian tiedoista löytyi muuten, että varjorikkijäkälästä on saatu ruskeaa väriainetta villan värjäykseen.

Se yllätys tuli minulle siitä, että ihan muutaman metrin päässä kivilipasta edestä katsottuna vasemmalla puolella olikin sitten melko suuri lohkareluola, eli ei mikään lippaluola vaan molemmista päistään avoin tila toisen suuren kiven alla. En vain ollut sitä huomannut talvella seisoessani alempana kivilipan alla. Eli alta lipan oli pistetty meikäläistä sillä kertaa. Silläkin kertaa.

Miksen minä tätä viimeksi huomannut?

Eipä siinä sitten mitään, kuin että hohhoijaa vaan. Ja eikun kömpimään sisään luolaan! Luolan oikeanpuoleisen aukon edessä on pieni sammaloitunut kumpare, jolla kasvaa kuusentaimi. Luolaan pääsee kyllä ihan suhteellisen helposti sisään, ja sieltä löytyy jopa kivi, jolla voi istua ihmettelemässä.

Siellä se äijä taas on.

Jos kriteeristönä käytetään, montako henkilöä ”luolaan” on mahduttava, jotta siitä tulisi luola ilman lainausmerkkejä, kyllä tämäkin minusta sellaiseksi kelpaa. Kolme mustikkasoturia varmasti mahtuu eikä vielä tee tiukkaakaan.

Tein kuitenkin tilaa Heikille, joka kömpi sitten jälkeeni luolan sisuksiin.

Anne päätti kiertää aluetta hieman laajemmin Johnin kanssa, joka innostui puolestaan kiipeilemään kallioilla ja päästelemään vuoren rinnettä sinne tänne. Anne jäi johonkin meditoimaan tai jotakin, ja me Heikin kanssa jatkoimme tämän osuuden pääkohdetta kohti, eli luolaa, jossa sen maalauksen piti olla.

Paikka ei ollutkaan kaukana, vain muutaman kymmenen metrin päässä yläviistoon oikealle. Talvella tulimme tosiaan eri suunnasta, mutta gps-piste piti melko hyvin kutinsa. Olin varannut mukaani kokohaalarin, koska tiesin, että luolaan ei likaantumatta pääse. Kuivuudesta oli sentään se ilo, että rapaa ja mutaa ja vettä ei vaatteisiin tarttuisi.

Jostakin kumman syystä ketään muuta ei hotsittanut kömpiä luolaan sisälle! No, eipä siinä mitään, vetäisin haalarit päälle ja hanskat käteen sekä otsalampun päähäni. Kypärän jätin kyllä kotiin, sillä en uskonut sitä luolassa tarvitsevani luolan rakenteen vuoksi. Toki kyllähän tässäkin paikassa voisi päätään hakata kiveen, jos niikseen tulisi.

Luola on yllättävän laaja, kunhan sen pääsee näkemään riittävän hyvässä valossa.

Toistaiseksi tiedän luolasta vain kaksi mahdollista sisään-/uloskäyntiä, joista vain toinen on helpohkosti käytettävissä. Toisen, eli alarinteestä päin katsottuna oikealla, olevan aukon perällä on ahdas rako, josta ei välttämättä tee mieli – eikä oikeastaan tarvitsekaan – kulkea. Se, mistä tälläkin kertaa menin luolaan sisään, vaatii hieman myös pujottelua, eikä ainakaan oman kokemukseni perusteella sisään pääsekään ihan miten päin tahansa. Menin sisään taas jalat edellä.

Sojottelin otsalampullani sinne, missä epäilemäni maalauksen olisi pitänyt olla. En siis nähnyt sitä viimeksikään omin silmin, vaan vasta jälkeenpäin käsitellessäni silloisen reissun valokuvia. Mutta nyt katsoin niin tarkkaan kuin pystyin, mutta en silti huomannut vastaavia kuvioita missään kivipinnassa.

Ainoa normaalista ehkä poikkeava juttu oli eräässä maata vasten olevassa kivessä ollut kuvio, joka muistutti numeroa 9.

Yhdestä kivestä löytyi numero 9 muistuttava jälki, mutta sekin voi olla mitä tahansa luonnon muovaamasta kiemurasta jonkun hakkaukseen. Luultavasti kukaan ei olisi pelkkää yhtä numeroa alkanut takomaan kiveen, tai sitten on, mutta on lopulta kyllästynyt työn hitauteen tai jäljen huonouteen. Tiedä häntää.

Otetaan luolasta mittaa sitten, jos ei maalauksia löydy

Eipä sattunut maalauksia näkymään ainakaan tällä kertaa. Luolan sisällä oli todella kuivaa verrattuna talviseen retkeen, eikä siellä haissut luolamaiselle, eli märän maan, homeen ja lahon seokselle. Toisaalta kaikki, mitä luolassa oli ollut homeessa, luultavasti pöllysi nyt ilmassa, ja sen kyllä lopulta huomasi myös hengittäessä. Myös suussa alkoi maistua suurin piirtein samalta kuin olisi nuoleskellut vanhuuden lottokupongin kalkkeripaperia. Jos ette tiedä, mikä se on, käykääpä kuukkeloimassa!

Mittanauhan mukaan luolan alarinteessä olevalta suuaukolta luolan suoraan vastapäätä olevalle perälle vapaan tilan pituus on noin 5 metriä. Perältä jatkuu vielä pienempi loukko vähän matkaa. Sivusuunnassa luolan leveys on noin 4 metriä ja korkeutta keskimäärin 70 senttiä. Joten ryömimään siellä pääsee, ei juuri muuta. Vastannee ehkä niin sanotun rossipohjatalon ryömintätilaa.

Tilavuudeltaan luola on siis sellainen, että sinne mahtuisi sisään montakin ihmistä, jos pitäisi. Luola on kuitenkin niin matala, että siellä ei ole kovin helppoa tehdä juurikaan mitään, päinvastoin kuin vaikkapa Konneveden Pyhävuoren Pirunkammarissa, jossa on istumakorkeuttakin niin paljon, että siellä tekee vaikka saunavastoja tai pajupillejä. Tai käpylehmiä.

Kurren kävyt pysyvät hyvin jemmassa luolan kätköissä.

Katselin, josko luolassa olisi ollut mitään petoeläinten saaliiden jäänteitä tai muuta, ehkä jopa ihmisten jättämää sälää, mutta en huomannut mitään sellaista. En edes tiedä, onko geokätköäkään – ei ainakaan Geocaching.fi-sivuston tietojen perusteella. Voihan sitä taas silti joku viisastella, että ”siinähän se on ihan kohdalla, olen monta kertaa käynyt”, kuten tapahtui keväällä sen ison luolalöydön uutisoinnin jälkeen.

Ei maalausta, no pöh…

Vielä kerran huhhailin, että eipä ollut maalausta luolassa ei. Ehkäpä se olisikin ollut epätodennäköistä, mutta ei niitä kaikkia luola- ja kalliomaalauksia vielä ole Suomesta löydetty, kuten ei luoliakaan. Eipä siinä auttanut sitten muu kuin tulla pois luolasta.

Toisten on parempi ottaa ihan rauhallisesti ja vaikka istua, kun meikäläinen pääsee luoliin nuohoamaan.

John löytyi huhuilemalla ja Anne oli häipännyt johonkin, josta häntä ei tavoittanut Heikkikään puhelimella. John karjui puolestaan sen verran kovaa, että Suonenjoenkin puolella varmaan kuultiin. Anne oli sitten lopulta mennyt alas Vuori-Kalajan lammen rantaan fiilistelemään, ja siitä läksimme sitten kohti seuraavaa paikkaa, jossa oli tiedossa ruokailua, melontaa ja viimeiseksi hemmetin iso kivi. Mutta se on taas ihan eri juttu se.

Jos sattuupi kiinnostamaan, missä nämä jutussa painitut maikat tarkalleen ottaen ovat, pistäkää kyselyä. Jos taas ei, niin sieltähän ne löytyvät missä ovat olleet jo tuhansia vuosia!

 

 

Voiko luontokuvaus olla mindfulnessia?


Siis minähän en ole mikään luontokuvaaja. Otan vain kuvia luonnossa ja luonnosta. Kuvien laatukin on vähän sitä ja tätä, enimmäkseen sitä. Mutta siitä viis, koska jopa minä olen tietävinäni, että varsinkin luontokappaleita kuvatessa ei parane mekkaloida, eikä kiire ole hätäisen hommaa. En ole myöskään minkään sortin mindfulness-guru, joogie boogie tai zen-mestaaja, mutta silti olen ollut löytävinäni useita yhtäläisyyksiä luontokuvauksen ja mindfulnessin välillä.

Voi kuinka usein olenkaan nähnyt hienon perhosen ja yrittänyt kuvata sitä onnistumatta. Usein tilanteen on pilannut liian nopea liikkuminen tai vastaavasti liian hitaat refleksit kameran ottamisessa esille ja saamisessa kuvauskuntoon. Tosin oikeilla luontokuvaajilla kamera on aina valmiina laulamaan, mutta vaikka se olisi ollut minullakin, ennen kohteen saamista tarkkana etsimeen kuvattava elukka on liian monta kertaa päässyt karkuun.

Haapaperhonen sattui tuurilla eteen Merikarvialla elokuussa 2016.

Perhoset reagoivat herkästi liikkeeseen ja lennähtävät nopeasti pois. Silloin on hyvä, jos on telemakro tai muu pitkä putki mukana, jolloin aivan viereen ei tarvitse päästä. Kännykkäkameralla ei ole juuri koskaan ollut pelkoa kunnon perhoskuvan saamisesta.

Saaliseläimet, kuten hirvet, peurat ja kauriit (joista viimeksi mainittuja en vielä ole kertaakaan kuvalle saanut) kuulevat pienenkin räsähdyksen tai haistavat saalistajan tai ihmisen jo kaukaa, jos sellainen sattuu olemaan tuulen yläpuolella. Pienestä tuulesta voi olla monella tapaa hyötyä kuvaajalle, koska se peittää liikkumisen ääniä tiettyyn rajaan asti ja oikeasta suunnasta puhaltaessaan estää eläimiä haistamasta kuvaajaa.

Onnistuin pari vuotta sitten ottamaan toistaiseksi parhaat hirvikuvani erään pellon reunasta, koska maltoin odottaa rauhassa, olla hiljaa ja tarkkailla ympäristöäni. Kuuntelin ja katselin ympärilleni pitkään täysin hiljaa ja liikkumatta, kunnes kuulin rapinaa läheisestä pusikosta. Ensin näkyviin tuli yksi hirvi, sitten toinen ja lopulta kolmas, jotka liikkuivat itse uskomattoman hiljaa pientä rapsetta lukuun ottamatta.

Komea kolmikko Konnevedellä maaliskuun lopussa 2016 .

Olin lopulta vain alle 50 metrin päässä hirvistä, koska ne eivät haistaneet minua, enkä uskaltanut liikkua senttiäkään. Jonkin verran hirvien korvat kääntyilivät kameran sulkimen rapsauksen vuoksi, mutta vasta sitten, kun tuulen suunta muuttui, hirvet säntäsivät juoksuun ja hävisivät pellon takana olevaan metsään. Olin kyykistellyt pellon reunassa varmaan puolitoista tuntia ennen kuin alkoi tapahtua.

Toisaalta helpoimpia kuvattavia ovat joutsenet, koska ne ovat niin yleisiä, mutta niitäkään ei pääse yllättämään. Linnutkin tarkkailevat väsymättä ympäristöään. Havahduin eräänä aamuna aikaisin telttaillessani lammelta kuuluviin ääniin ja raotin puoliunessa teltan vetoketjua nähdäkseni, mitä ulkona tapahtui. Lammelle oli juuri laskeutunut kolme joutsenta, joista tietenkin halusin saada kuvia.

Tulin ulos teltasta hiljaa kameran kanssa ja hiivin varovasti kohti rantaa. Joutsenet uiskentelivat kauempana eivätkä häiriintyneet (häiriintyneitä joutsenia?). Rantapusikko antoi hieman lisäsuojaa, jolloin pääsin aivan rantaviivaan saakka. Pienikin ylimääräinen liike ja ääni olisi saanut täydellisessä hiljaisuudessa lipuneet joutsenet todennäköisesti lennähtämään pois.

Nuori joutsen rupesi heti ojentelemaan siipiään, kun rannalta alkoi kuulua ääniä.

Missä on se pihvi, eli missä se mindfulness luuraa?

Sehän on jo täällä. Luontokappaleiden kuvaaminen on olemista hiljaa hetkessä ja kaikessa rauhassa, keskittymistä ympäristön havainnointiin. Kuuntelemista ja katselemista tarkkaavaisesti ja hengittämistä hiljaa ja rauhallisesti, ilman jännitystä. Jos kuvattava kohde on vaikkapa lintu, sen äänet voi kuulla jo kaukaa, jos pystyy olemaan täysin hiljaa ja kuuntelemaan.

Kuvaaja käyttää monia aistejaan: kuuloa, näköä, tuntoaistia liikkuessaan maastossa, jopa hajuaistiaan. Hän tekee havaintoja ja toimii tietoisesti niiden perusteella. Kameran etsimen tai näytön läpi maailmaa katsoo myös aivan eri tavalla kuin pelkillä silmillä.

Luontokuvaaja voi myös miettiä usein tarkkaan, mihin jalkansa asettaa tai minkä mättään luokse on päästävä, jotta pääsisi samalla mahdollisimman lähelle kohdettaan huomaamatta. Itselleen on annettava aikaa ja kiire on unohdettava, sillä ”oikeiden” kuvien saaminen voi kestää useita tunteja, joskus jopa kauemmin.

Luontokuvaajat voivat joutua olemaan myös pitkiä aikoja ahtaissa ja epämukavissa oloissa, vaikkapa kuumassa piilokojussa. Silloin oma olotilansa on vain hyväksyttävä ja ajateltava, että epämukavuus on vain tilapäistä. Samalla tavalla mindfulness-harjoituksissa omien tuntemusten on annettava vain tulla ja olla.

Kiire siis katoaa väistämättä, ja lopulta se rentouskin tulee, ehkä vasta sitten, kun on onnistunut saamaan hyviä otoksia kuvauskohteesta. Sitä ennen voi toki tuntea jännitystä, mutta se ei välttämättä ole negatiivista jännitystä vaan positiivista odottavaa jännitystä.

Vaikka kuvia ei saisikaan, uskoisin kuitenkin, että lopulta jokainen on onnistunut antamaan itselleen aikaa mietiskelyyn ja ajatusten selvittämiseen, sillä usean tunnin kuvausväijyn aikana väistämättä ehtii miettiä monenlaisia asioita ja antaa niiden olla, sillä kuvaustilanteessa niille ei voi tehdä mitään. Minusta tämä jos mikä on mindfulnessia.

Pää ja häntä

Vaikka luontovalokuvauksen ja mindfulnessin liitto voi monesta tuntua edelleen hyvin kaukaa haetulta, minusta näillä kahdella asialla on paljon yhteistä. Jos on olemassa lista, jossa on lueteltu ranskalaisin perunoin kaikki ne kriteerit, joita mindfulnessin on täytettävä ollakseen mindfulnessia, olkoon. Minusta luontokuvaus liippaa riittävän läheltä.

Between the rock and a hard place – again


28. huhtikuuta 2018

Jotenkin se suomenkielinen vastine ”puun ja kuoren välissä” ei nyt vaan sovi. Päätin käyttää siis elämästäni muutaman tunnin kovan luokan seikkailuun, eli luolien etsintään jälleen kerran. Edellisellä kerralla 11. päivänä huhtikuuta jäi tarkastamatta yksi potentiaalinen luolaehdokas, ja bonuksena – kuten kävi ilmi – löytyi ihan uusi paikka, jonka sivuitse olin kulkenut talvella kahdestikin sitä huomaamatta.

Seikkailukohteenani oli tälläkin kertaa Rautalammin Mustikkavuoren seutu, josta varmasti löytyy vielä paljon jännittäviä juttuja kunhan ehtimään ehtii. Ensimmäinen luolantapainen löytyi ihan sattumalta läheltä ”Mustikkavuoren Mörköä”. Tieltä katsottuna huomioni kiinnittyi kalliossa olevaan rakoseen, mutta näkyväisyyttä haittasi hieman sen eteen kaatunut kuusi.

Rakoluolan paikka.

Kuusen latvan alta pujottautuen pääsin katsomaan kalliota lähempää. Paljastui, että paikasta löytyi läheltä maanpintaa ensinnäkin pieni pesäkolo, johon yksi aikuinen ihminen juuri ja juuri mahtuisi kykkimään, ja toiseksi sitten useita metrejä pitkä kallionrako, jonka kokonaispituutta en osaa sanoa, koska sen toista päätä ei näy.

Kallionrakoon on kiilautuneena useita kiviä, ja raon etureunassa on iso kivi, jonka päällä kasvaa pieni kuusi. Kiven yläpuolelta voisi päästä menemään, ja alapuolellakin on reikä, josta ehkä mahtuisi ryömimään, mutta en tiedä, kannattaisiko.

Tuonne joku nuorempi ja rohkeampi kaveri olisi mennyt heittämällä. Minä sen sijaan haluan hieman varmistella.

Jalansijaa yläpuoleltakin kulkemiseen on hankala löytää, ja jos rakosta haluaa ehdottomasti mennä tutkimaan, pitää olla joku mukana. Yksin en lähtisi (enkä lähtenytkään) yrittämään, vaikka mielenkiintoista voisikin olla selvittää, mihin asti rako ulottuu, ja onko sen päässä kallion sisässä avoimempaa tilaa.

Oikein kunnon luolailijoille tämmöiset lävet lienevät enemmän kuin tuttuja.

Vaikka päälläni olikin haalarit, niin olisi pitänyt olla täysin vedenpitävät sellaiset, koska raon pohjalla oli vettä ja liejua. Eipä hänessä mitään, jääköön ehkä toiseen kertaan tuonne meneminen. Ei muuta kuin seuraavalle rastille.

Edellisellä kerralla huomasin lähellä tietä olevan kallion, josta erottuvimpana osana oli jyhkeä kalliolippa. Lipan alla on tilava lippaluola, jossa pystyy hyvin olemaan suojassa sateelta ja pitämään vaikka pienen evästaunon. Jossakin vaiheessa paikassa lienee tulisteltukin, sillä löysin eräästä kallionkolosta mustuneita puunpalasia.

Lippaluola on isompi kuin mitä kauempaa katsottuna näyttää.

Tässä kohdassa vielä maassa olevan lumen paljous yllätti siitäkin huolimatta, että osasin varautua jonkinlaiseen upottamiseen. Vaikka talsin mielestäni varoen kohti kalliolippaa, astuin kohtaan, johon toinen jalkani upposi ihan kokonaan. Hyvä, etten telonut itseäni tässäkään vaiheessa.

Lipan alla on tilaa riittävästi isommallekin porukalle, ja seisomakorkeutta on runsaasti. Pohjalla on pienempiä kiviä, joilta löytyy hyviä istumapaikkoja. Lipan edestä katsottuna vasemmalla puolella ylhäällä on syvälle kallioon ulottuvia rakoja, ja oikealla puolella alhaalla useiden metrien syvyinen vaakarako, johon mahtuisi matalana ryömimään.

Siellä se äijä taas poseeraa.

Vaikka lippaluola jo sinällään on ihan kiva paikka, minua kiinnosti enemmän ihan vieressä oleva rakoluola, jonne en edellisellä reissulla lähtenyt tunkeutumaan. Nyt olin varustautunut siis asiattoman mukaisesti haalarein ja kypärällä sekä kaiken varalta otsalampulla. Mukanani ei tosin ollut muita, mutta arvioin riskin hallittavissa olevaksi ja päätin toimia niin, ettei kenenkään tarvitsisi onkia minua kallionraosta pois.

Kuva 11.4. retkeltä. Rakoluola jää tuonne meikäläisen taakse vasemman käden puolelle. Suoraan selän takana (punaiset käsineet) on laaja vaakarako kalliossa.

Rako kalliossa ei ole järin leveä. Sinne ei minunkaan kokoiseni heppu mahdu suoraan kävelemään, vaan pitää ujuttautua sivuttain. Pohjalla on joitakin kiviä, joiden päälle ja väliin huolellisesti jalkansa asettelemalla pääsee etenemään.

En ole turvottanut itseäni onneksi roskaruoalla ja oluella.

Rako kaareutuu niin, että luolan perälle ei luolan suulta näe. Sen vuoksi pitää olla lamppu mukana. Kypärä suojaa päätä. Juuri missään kohdassa ei mahdu kääntymään, joten raossa pitää liikkua joko vasen tai oikea kylki edellä.

Perällä tien tukkivat rakoon joko pudonneet tai kallion liikkuessa lohjenneet kivet, mutta luolan suulta sen perälle on hatusta vetämällä noin 6-7 metriä. Voisinhan sen mittanauhankin kanssa joskus varmistaa. Luola jatkuisi vielä pidemmälle, mutta kuinka pitkälle – sen selvittämiseksi vaadittaisiin jo luolakoiraa tai fakiiria, joka pienestä reiästä itsensä pidemmälle tunkisi. Mahdollisuus isommankin tilan löytymiseen voisi olla, tai sitten reiän takana on vain pieni soppi, jonne ihmiskäsi ei jalallaan mahdu astumaan.

Kuollut loppu, eli Dead End?

Haalarin lahkeet, etupuoli ja selkäpuoli hankaavat erinomaisesti luolan seinämiin. Eipä tänne missään ykkösissä tullakaan, mutta onpahan vain uskomaton dunkkis, joka kamppeisiin tällaisista paikoista tarttuu. Pelkästään kaikki lika ja home ja mitä nyt päällysvaatteisiin tarttuukin, ei riitä, vaan haju ottaa kiinni myös haalareiden alla oleviin vaatteisiin. Pesuunhan ne menevät väistämättä.

Jos haluat pysyä siistinä ja raikkaana, älä harrasta luolien etsimistä!

Olisipa ollut mahtavaa löytää perältä kerrankin iso kammio! Mutta kyllä vielä sekin päivä koittaa. Tai sitten ei. Joka tapauksessa ei ihan täydellinen vesiperä tämäkään paikka ollut. Arvoitukseksi jäi toistaiseksi, mitä – anteeksi tahattoman karkea ilmaisu – luolan peräreiän takana olisi ollut.

Näkymää luolan uumenista suuaukolle päin.

Tultuani pois luolasta istahdin vielä hetkeksi lippaluolan alle huokaisemaan ja miettimään seuraavaa liikettä.

Ihminen on luonnon edessä pieni.

No, seuraava vaihe oli ihan perinteinen metsäkahvi eväineen. Aikaa oli vielä reilusti käydä tauon jälkeenkin tarkistamassa niin ikään aiemmin keväällä löytämäni louhikko, johon lumen määrän vuoksi ei ollut silloin järkevää mennä seikkaperäisempää selvitystä tekemään. Evästelin kaikessa rauhassa, koska halusin nauttia muustakin kuin luolien atmosfääristä.

Jäiden lähtö on jo joissakin pienissä lammissa hyvässä vauhdissa. Vesilintuja, kuten telkkiä, se ei varmasti haittaa.

Harppasin siis vielä päivän päätteeksi poikkimain katsomaan retkisuunnitelmani viimeistä kohdetta, mutta vaikka monin paikoin lumet olivat enää vain muisto, kohteen ympäristössä oli lunta, vettä ja sohjoa ihan liikaa vieläkin. Vaelluskenkien kanssa pääsin vain lyhyen matkaa; pitkävartiset saappaat olisivat olleet huomattavasti järkevämmät. Kivikkohan ei sieltä mihinkään karkaa, vaikka odottaisin toukokuun puolelle.

Taas kerran olisin voinut käyttää yhden kevätpäivän paljon turhempaankin touhuun, ja vaikka en nyt mitään etusivun otsikkomateriaalia löytänytkään, kartutin omaa paikkatietouttani runsaasti, kuten myös sain reilun annoksen raitista ilmaa, linnunlaulua, eläinhavaintoja sekä hyvää oloa ja terveyttä luonnosta.

Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.