Äkäset leivät


Ajattelin välistä kirjoittaa pienen retkieväsjutun, kun on edellisestä jo aikaa. Ajatus lähti siitä, että ollaan monesti tehty kotona lämpimiä leipiä uunissa, ja tuumasin, että miksipä samanlaisia leipiä ei voisi tehdä myös tulilla.

Nimensä mukaisesti lämpimät leivät ovat ”äkäset”, sillä tuota ”äkäsyyttä” antaa leivissä käytetty chilitonnikala. Chilitonnikalaa löytyy monella merkillä, mutta ns. sweet chili -versio ei ole oikein kovinkaan kummoisen tujakkaa. Itse pidän enemmän tavallisesta chilitonnikalasta, jossa on jo ihan kunnolla poweria. Sen takaavat tonnikalan joukkoon tehtaalla sujautetut kokonaiset chilipaprikat.

Tässä on Pirkan chilitonnikalaa, mutta muunkin merkin tonnari kyllä käy.

Tonnikalan lisäksi tarvitaan tietysti leipää, punaista pestoa ja esimerkiksi emmental-juustoraastetta. Mitään levitteitä ei tarvitse käyttää, koska tonnikalassa on öljyä, joka kyllä voitelee oikein. Punainen pesto on voimakkaan makuista, ja emmental-juustoraaste täydentää reseptin.

Itse käytin uunipannua, jossa on kätevä ritilä, mutta eiköhän joku kevyt alumiininen grillausvuoka tai vastaava kelpaa ihan yhtä hyvin. Kantena voi siinä tapauksessa käyttää vaikka toista samanlaista vuokaa.

Leipänä oli Vaasan Iso Paahto -moniviljapaahtoleipää, mutta muutkin merkit käyvät, eikä tässä ole tarkoitus mainostaa mitään tiettyä brändiä. Yksi tonnikalapurkki riittää neljälle leivälle, ja pestopurkista vastaavasti piisaa noin 10 leivälle. Pestoa voi levittää koko leivän alalle, eikä tonnikalaa tarvitse säästellä, kuten ei myöskään juustoraastetta – juustoahan ei voi koskaan olla liikaa.

Grillasin leipiä noin vartin, välillä kurkistellen kannen alle. Aika ei ole niinkään tarkka, kunhan juusto sulaa kunnolla ja saa hieman väriä. Uunipannun alusritilä estää leipien palamisen. Ellei käytössä ole paistinlastaa, voi vilkaista välillä leivän alle vaikka puukolla leipää reunasta nostamalla, ettei leipä pääse palamaan.

Valmista tuli!

Näissä leivissä ei todellakaan kuono kauan tuhise valmistaessa, eikä varsinkaan syötäessä! Chiliruokien kanssa pitäisi yleensä juoda vaikka maitoa, mutta kylmällä kelillä kuuma kahvi tai kaakao menee kylmien juomien edelle. Eivätkä tällaiset leivät ihan niin ärjyjä ole, että olisi sisuskalut ruvella.

Hyvin yksinkertainen, mutta todella maistuva eväs!

Taivaalta tarjottiin vuoroin niin lunta, räntää kuin vettä, mutta ”äkäset leivät” ja kuuma kahvi lämmittivät. Tulella valmistettuna lämpimistä leivistä tuli vielä kotona tehtyjäkin maukkaampia luonnollisen savuaromin ansiosta. Ja ulkoilmassa makuaistikin terästyy, joten mikäpäs oli ollessa!

Äkäsiin leipiin tarvitset siis seuraavat asiat (vaihtele tarvittavien ainesten määrää nälän ja syöjien määrän mukaan)

1 purkki chilitonnikalaa (esim. Pirkka 170 g)
1 purkki punaista pestoa (esim. Pirkka 185 g – vähälaktoosinen)
4 paahtoleipäviipaletta (esim. Vaasan Iso Paahto 525 g – minkähän ihmeen takia tämä on pitänyt leipoa Virossa?)
Juustoraastetta (esim. K-Menu -emmentaljuustoraaste 250 g)

Pestoa ja juustoraastetta jää yli, jos leipiä on vain neljä. Mutta niitä voi kyllä käyttää seuraavallakin kerralla tai johonkin muuhun ruokaan.

Keli kuin keli, aina maistuu hyvä ruoka!

Voihan hiisi! – Hiidenluolan jäljillä Laukaassa


Taas jäi eväät syömättä ja kahvit keittämättä. Ei ollut ensimmäinen, eikä varmaan viimeinenkään kerta. Kivenkolot veivät taas miehen mennessään, eikä edes nälkä ehtinyt tulla. Mietin, että mitähän sitä alkais ja tekis ennen kuin melkein viiden vuoden ”pakkoloma” eli piiitkäaikaistyöttömyys päättyy ja ensimmäinen työpäivä aikoihin koittaa. Mopokin oli jo pistetty olevinansa talviteloille ja akku irrotettu, mutta pistin sen kuitenkin takaisin paikalleen ja suuntasin vaihteeksi lähiseudulle Rautalammin sijasta – vaikka eihän sielläkään mitään tympeää ole käydä.

Oli lauantai (tätä kirjoittaessa siis eilinen). Avasin pitkästä aikaa Nimiarkisto.fi-sivuston ja kirjauduin sisään. Naputtelin hakukenttään sanat luol* ja Laukaa. Sain kolme osumaa. Yksi niistä oli nimeltään Hiidenluola, ja huomasin, että sehän on lähellä mahtavaa Hiidenkiveä, josta kirjoitin joitakin aikoja sitten Retkipaikkaan. En tarkalleen muista, olinko katsonut arkistopalvelusta samaa paikkaa jo aiemmin vai enkö, mutta kumminkaan en siellä ollut käynyt.

Survaisin GPS:ään kohdepisteen ja muutaman muunkin, jonka ajattelin käyväni samalla reissulla tarkistamassa. Vaan haaveeksi jäi, sillä alkuperäisessäkin kohteessa heilahti useampi tunti.

Tuli sitten sunnuntai, ja säätilan puolesta kohtalaisen passeli retkikeli. Tosin melko kylmää, mutta eipähän pitäisi olla hirvareita. Mopoilua ajatellen tarvittiin reilummasti vaatetta, ja muuten olikin sopivasti päällä, mutta paksummat hanskat olisi pitänyt ottaa. Nyt olin sentään pukenut haalarit, jos vaikka joutuisin ryömimään.

Paikkatieto ihan metsässä

Nimiarkiston paikkatieto Hiidenluolasta on ilmoitettu yleisessä WGS84-muodossa, joten sen pitäisi olla hyvinkin tarkka. Se on myös yksinkertainen tallentaa GPS-laitteeseen. Keruukortissa sanotaan ”Luola sijaitsee lähellä Uuraanjärven rantaa Hiidenlahden talosta pohjoiseen”. Nykykielellä sen paikka on Honkaniemessä, Honkaniementien ”yläpuolella”. Ei siis rannan puolisella osalla, joten mökkiasukkaiden nurkista ei tarvitse lähteä kenenkään luolaa etsimään.

Kuitenkin, kun pääsin alueelle, huomasin, että eihän merkinnän mukaisessa paikassa mitään luolaa voi olla. Sehän olisi lähes kivettömässä ja kalliottomassa, loivasti rantaan viettävässä rinteessä ja vieläpä mökkiläisten tonteilla. Muutenkaan keruukortin tiedot eivät olleet erityisen valaisevia; lähinnä vain paikannimen eri ääntämistapoja.

En missään tapauksessa halunnut lähteä arvalla koettamaan toisten nurkilta, vaan katsoin toiselle puolelle tietä, että jos jossakin on luolia, niin siellä. Harvassa mäntyjä kasvavan kankaan takana näkyi selkeää kivikkoa ja matalahko jyrkänne, joka itse asiassa on niin matala, että se ei näy maastokartassa edes jyrkänteenä (musta kampamainen kuvio). Kartassa näkyy vain merkintöjä kivistä tai louhikoista (kyljellään oleva musta kolmio). Kävelin kohti ensimmäistä isompaa kiveä, joka näytti lupaavalta.

Iso kivi, mutta onko luolaa?

Karttaohjelman rinnevarjostuskin oli oikeastaan mitäänsanomattoman tasainen ja piirteetön, joten oli pienoinen hämmästys, että kumminkin paikassa oli isojakin kiviä. Muuten ympäristössä oli reilusti pienempiä kiviä näkyvillä ja sammalten peitossa eräänlaisena reunavallina, joten kyseessä lienee todennäköisesti vanha muinaisranta.

Osuiko ensimmäisellä oikeaan? Voi olla, tai sitten ei. Joka tapauksessa hieno paikka aloittaa luolanetsintä.

Ensimmäinen kivi muodosti alleen pienen lippaluolan. Lipan alle mahtui hyvin istumaan kivipenkin tapaiselle alustalle. Paikasta tuli välittömästi mieleen Lappajärven Pyhävuoren ”luola” ja erakkomiehen asumus.

Lohkare lepää peruskallion ja aluskivien päällä. Sen koko on useampi metri kanttiinsa.

Kivilippa antaa hyvän suojan sadetta vastaan, ja paikka sopii varsin hyvin vaikka marjastajan tai sienestäjän evästelyhetken tukikohdaksi.

Paikassa ei näkynyt merkkejä säännöllisistä käynneistä. Ainakaan roskia ei ollut missään, ja se on aina hyvä juttu. Eikä kaljatölkkejä. Ei näkynyt myöskään nuotiopaikan jäänteitä. Täällä on siistiä porukkaa. Mikään salainen paikka tämä ei ole, koska lähimmät mökit ovat vain muutaman sadan metrin päässä. Hyvä juttu on myös se, että paikkatieto oli todellakin metsässä, eikä mökin pihapiirissä. Täällä voinee sentään rauhassa seikkailla häiritsemättä paikallisia.

Varjorikkijäkäjäkälää lienee tuo keltainen kivien pinnassa.

Kiersin kiven ympäri nähdäkseni, onko sen toisella puolella tai sivulla mitään. Olihan siellä, nimittäin sellainen aukko, josta oli aivan pakko yrittää päästä kiven sisään. Ei mikään valtava läpi, mutta kun kerran olin ottanut kypärän ja haalarit, niin pitihän niille keksiä käyttöä.

Ahdasta on. Korkeutta onkalolla on juuri ja juuri ryömittäväksi asti…
…tai jos haluaa mennä selällään, sekin onnistuu. Saapahan hierontaa.

Ison kiven alla oli lukuisia pienempiä ja teräväsärmäisiä lohkareita, joiden päältä pääsi jotenkin hieman luolan suuaukkoa syvemmälle. Läpi asti ei olisi oikein ollut ihmisellä asiaa, sillä niin ahtaaksi kävivät paikat. Teki melkoisen imelää välillä, kun kivenreuna sattui sopivasti johonkin hermon päälle.

Pikkuonkalon suuaukon lähellä vasemmassa reunassa oli terävistä kivistä selkeästi eroava lohkare, johon oli muodostunut maljamainen syvennys. Olisiko ollut veden pitkään kuluttamaa, en tiedä.

Huomasin kännykän kellosta, että olin jäänyt huhhailemaan yhteen paikkaan ehkä hieman liian pitkäksi aikaa, joten oli parempi lähteä jatkamaan etsintää, josko vielä löytyisi jotakin muuta. Olisin toki ollut ihan tyytyväinen, jos tämäkin kivenkolo olisi ollut se etsimäni Hiidenluola. Mutta ei vissiin ollut…

No huh huh

Kävelin hitaasti ympärilleni katsellen ja etsien muita mahdollisia kivikasoja tai kalliomuodostelmia, joista jotakin voisi löytyä. Mitään erityisempää ei tullut vastaan, kunnes noin 200 metrin päässä ensimmäisestä paikasta löytyi luultavamminkin se oikea Hiidenluola.

Tämähän sen täytyy olla, Hiisi sentään.

Laakea kivi, useita metrejä sivuunsa, joka monen vastaavanlaisen lohkareen tapaan lepää pienempien kivien varassa. Lohkareen alla on tilaa oleskella useammallekin, vaikkei kukaan siellä seisomaan pääse. Ellei sitten satu olemaan menninkäinen tai vaikkapa se Hiisi. Hiisien on sanottu muun muassa olleen pienikokoisia ja usein ilkeitä tai jopa pahoja olentoja, mutta mitään ilkeää tai pahaa ei paikassa tuntunut olevan. Hiisi on myös tarkoittanut mm. pyhää lehtoa, joten voinee vain arvella, onko tällä paikalla ollut jumalallinen vai pirullinen tarkoitus. Tai sitten aikojen saatossa molemmat.

Hyvä tai paha paikka, Hiidenluolaan on mentävä nöyrästi kumarassa, jopa kontaten. Valoa tulee luolan toisesta kulkukelpoisesta aukosta, joka avautuu ylärinteeseen, ison lohkareen yläpuolelle.

Lohkareen alle pääsee oikeastaan kolmea eri tietä. Ensimmäinen on isoin ja avautuu kaiketi idän–kaakon suuntaan. Toinen on lohkareen takana ylhäällä ja kolmas sen vasemmalla sivulla.

Polville pahin reitti.

Luola oli myös sisältä siisti, sillä tavalla, kun luonnon omat paikat nyt voivat olla. Eli ei ihmisten jättämiä roskia, onneksi. Paikasta muistui myös mieleen vähän samantapainen laakean kiven alle muodostunut luola kuin Konneveden Pyhälahdessa sijaitseva Pyhävuoren Pirunpesä, jossa muuten on mm. hakaristi hakattuna kiveen sekä nimikirjaimia ja vuosilukuja sota-ajalta.

Mietin mielessäni, kuinkahan moni tässä paikassa on käynyt. Seikkailupaikkana varmasti lasten mieleen, ja ainakin itse olin haltioissani, kun kerran Hiiden nurkissa pääsin taas pyörimään. Eikä se Hiidenkivikään olisi lopulta ollut kaukana, vain noin parinsadan metrin päässä pohjoisen suuntaan. Vaan enpä sitä tiennyt silloin, kun paikalla edellisen kerran kävin.

Vielä kun hiidenkirnu löytyis

Aika monipuolinen kattaus hiisi-aiheisia luontokohteita Hänniskylän perukoilta löytyykin. Jos vielä hiidenkirnun bongaisi, niin sitten olisi jo käytännössä merkittävähkökin juttu. Ehkä sen löytyminen on vain ajan kysymys, ja karttaa tarkasti tutkimalla voisi vaikka muutamasta mahdollisesta kohdasta yrittää kirnua etsiä. Itse asiassa taidankin jo tietää, mihin seuraavaksi suunnistan…

Kolisevanlammin kallioiden kolosia koluamassa


Täytyy sanoa, että mennyt kesä meni vähän huhhaillessa kaikin puolin, eikä luolailustakaan tullut oikein mitään. Toki pääsin poikkeamaan Lohjan seudulla Torholan kuuluisassa luolassa ja Sammatissa Urtmäen luolassa sekä pikaisesti Turun Luolavuoren luolassa, ja Lappajärven rannalla Pyhävuoren kolosia ja uhrikiveä katsomassa. Kaikki nämä kohteet ovat jo enemmän tai vähemmän tunnettuja, eivätkä ne kuuluisammiksi muuttuneet vaikka niissä kävinkin.

Sitä vastoin piti vielä yrittää ennen talvea löytää jotakin oikeasti uutta ja seurata omaa vaistoa täältä läheltä, eli perinteisesti Rautalammilta, josta niin monta muutakin luolaa ja luolantapaista on jo löytynyt. Pari päivää sitten siihen koitti tilaisuus, jota en onneksi jättänyt käyttämättä.

Onko nimi enne – vai jälkee?

Muutama vuosi sitten seikkailin samoissa maisemissa, Kolisevanvuoren rinteitä koluten. Vuoren päältä löytyi niin hienoja rautalampilaisia maisemia, kuin omituinen ”kivialttari”, josta jopa lähetin kyselyä Britannian geomorfologiselle seuralle, ja josta sain kuulla monta mielenkiintoista teoriaa tai faktaa. Kolisevanvuori ja sen viereinen idyllinen Kolisevanlampi mahtavine rantakallioineen jäi mieleen muutenkin, eikä vähiten nimiensä alkuosan, Koliseva, vuoksi.

Omalla aukottomalla logiikallani nimittäin päättelin, että jos vanhassa nimistössä Kol-alku saattaisi viitata luolaan, onkaloon tai louhikkoon, niin Koliseva voisi viitata sellaiseen vieläkin todennäköisemmin. Kyllähän siinä sitten lopulta kävi niin, että nimi oli kuin olikin enteellinen, ja Kolisevanlammen takaa, lammen luoteisreunalta, löytyi niin louhikko kuin luola. On siinä ehkä kolina käynyt, kun vuorenseinämästä on kiviä irronnut.

Kolisevanlammin takuisen mäen takana puolestaan on Tornionlahti, ja maaston muodoista päätellen vesi on virrannut jääkauden jälkeen vauhdilla yli mäen uurtaen syviä uomia kallioon ja irrottaen kiviainesta, joka on sitten pysähtynyt rantaviivan tuntumaan muodostaen selkeästi erottuvan louhikon. Lammen takaa, Saukkolammintien puolelta katsottuna, selkeimmin erottuu kuitenkin ensin pystysuora ja paikoin hieman ylikaltevakin jyrkänne, jonka todellinen luonne paljastuu vasta sen vierellä.

Kivi kasvaa täällä korkeaksi, kuten myös suopursu.
Yksinäinen leppä ja mies etsimässä tietään ylöspäin maailmassa.

Vesi on alhaalla myös Kolisevanlammessa, joten aivan vesirajaan pääsee yllättävän kuivin jaloin. Vastarannalla on kapea kaistale metsää, joka peittää sen takana olevan metsäautotien näkyvistä niin hyvin, että vain ääni kuuluu, mutta kuvaa ei näy. Eli tiellä vähän väliä jyristelevää kuorma-autoa. Jonkinlainen maansiirtotyö oli vissiin menossa kai jonkun mökkitontilla, ja vanha tervahöyry-Scania rahtasi maa-ainesta jostakin jonnekin.

Eivät näkymät ole pahat lammellekaan päin, päinvastoin.

Kallio muuttuu louhikoksi joka muuttuu luolikoksi

Rantaa seuratessa irtokivien määrä lisääntyy. Kallioperän profiili muuttuu myös porrasmaiseksi, jossa isommat ja leveämmät kalliohyllyt ovat lähempänä rantaa ja pienemmät, kapeammat, ovat vielä selkeästi kiinni pystykalliossa. Kalliossa on selkeitä ja syviä uurteita niin vaaka- kuin pystysuunnassa.

Rantapenger porrastuu ja jyrkkenee, ja kiviä alkaa olla rantaviivan tuntumassa runsaammin.

Kivet olivat edellisen päivän ja yön sateiden jäljiltä vielä liukkaat, enkä halunnut muljahtaa lampeen tai horjahtaa muutenkaan kiven väliin. Louhikko näytti hyvin lupaavalta mahdollisen luolan suhteen, sillä riittävän isoja lohkareita oli riittävän paljon sopivasti kasassa, että ainakin jonkinlaisia onkaloita on ollut pakko syntyä. Ja niinhän niitä olikin.

Täällä pärjää vielä onneksi ilman kiipeilyvarusteita. Mutta varovainen passaa silti olla.

Niinpä löytyi rannan puolelta kivien alta ensimmäinen luolakandidaatti. Luolan suuaukko oli sen kokoinen, että sinne mahtui sisään, kunhan vähän näki vaivaa. Joku oli nähnytkin, sillä suuaukolta sisään kurkistaessani näin luolan ”eteisen” pohjalla sinisen Lapin Kulta -tölkin. Eli ei nähtävästi niin vaikeaa paikkaa, ettei sinne voisi mennä kaljaa juomaan. No, olenhan minäkin juonut eräässä luolassa kahvia. Mutta en toki jättänyt siitä reissusta jälkeäkään. Lieneekö kaljatölkkien ja muiden roskien jättäminen sitten jonkinlainen rituaali tai reviirijuttu tyyliin ”Kilroy kävi täällä – ja otti oluen”.

”Tunturipurojen raikkautta.”

Kämmin ensimmäiseen osastoon sisään, jotta olisin päässyt tarkastelemaan, minkälaisia muita salaisuuksia ”lappalaisen” juhlavuoden version lisäksi paljastuu. Yhdelle ihmiselle riittävän tilavan eteisonkalon lisäksi löytyi kaksi muuta onkaloa, joista toinen oli rannan suuntaisesti vasemmalle viettävä ja toinen eteen ja ylös rinteeseen päin nouseva.

Mitoiltaan eteisestä katsoen edessäpäin oleva onkalo ei ole kummoinen, vaikka se ehkä ne ”3 miehen” luolakriteerit täyttäisi. Luola jatkuu eteen päin kuitenkin useamman metrin, mutta sivusuunnassa jäädään noin metriin tai hieman yli, ja pystysuunnassa ei ole tilaa seistä, mutta kyykkysillään mahtuu olemaan. Tarkat mitat pitää ottaa joskus toiste – jos on tarpeen.

Molempien onkaloiden suuaukolle oli sitä vastoin ikävästi jäänyt teräväreunaisia kiviä, ja vaikka kuinka yritin tuumia, miten pääsisin edessäni olevaan kammioon, en onnistunut sovittamaan kroppaani sillä tavalla että olisin itseäni ja vaatteitani repimättä sisään päässyt. Selkeästi olin alivarustautunut, eli ei ollut haalaria eikä kypärää, saati polvisuojia tai muuta pehmustetta.

Onkaloihin tuli valoa useastakin eri rakosesta. Eteisen lisäksi muissa kammioissa ei näyttänyt olevan äkkiseltään katsoen mitään sinne kuulumatonta ryönää. Mutta ei ollut mammutinluitakaan.

Niin suurta hinkua yrittää tunkea itseään ahtaasta pullonkaulasta ei ollut, että olisin riskillä yrittänyt – ainakaan ilman kaveria, joka olisi voinut tarvittaessa auttaa tai antaa hyviä neuvoja. Periaatteessa kumpaankin sisempään onkaloon olisi mahtunut, mutta jääköön vaikka seuraavaan kertaan sitten, kun on vähän paremmat varusteet mukana. Piti siis tyytyä vain työntämään kamera niin pitkälle kammioon kuin pystyin.

Voisihan tämä rantarosvojen piilopaikasta käydä.

Tulin siihen tulokseen, että tämä paikka on saattanut olla vähintään jonkinlainen jahtimiehen väijypaikka, sillä niin hyvät näkymät lammelle luolan eteisen suulta on. Sota-aikaan on täältä voitu vaikka väijyä vihulaistakin, mistä sen tietää.

Ainakin tuulelta ja sateelta täällä pystyy suojautumaan. Matalan veden aikaan on hankala sanoa, miten paljon luolan pohjalla on normaalin vedenkorkeuden aikaan vettä, mutta sitä todennäköisesti on.

Yritin myös etsiä luolan ulkopuolelta vaihtoehtoisia reittejä syvemmälle luolaan, mutta en onnistunut sellaisia löytämään, joiden kautta olisi ollut ainakaan yhtään helpompaa päästä sisään. Toistaiseksi kaikki reitit vaikuttivat yhtä hankalilta.

Eipä näytä tämäkään reitti helpolta.

Ensimmäisen luolan seikkaperäisempi tutkiminen jäi siis siihen, mutta vielä näytti olevan tutkittavaa muualla. Ja keli sen kuin parani, joten vaikka mitään luolia ei olisikaan löytynyt, fiilis oli silti korkealla hienon syyspäivän vuoksi.

Luolantapainen myös rannan isoimman lohkareen alla

Vajaa parikymmentä metriä eteen päin louhikosta löytyy pystystä töröttämästä rannan isoin lohkare, jolla on kaverinaan hieman pienempi kivi.

Mitähän näiden kivien alta löytyy?

Kiersin lohkareen toiselle puolelle katsomaan, miltä siellä näyttää. Selvä peli, kuus–nolla: luolansorttinen se sielläkin on.

Tässä paikassa olisi voinut olla potentiaalia huomattavasti näyttävämpäänkin luolaan.

Kurkistin reiästä sisään todetakseni, että nyt oli kakku päältä kauniimpi, muttei sentään ihan silkkoa sisältä. Hieman erilaisella kivien järjestyksellä paikka olisi voinut olla tosi näyttävä, mutta mitään suuria saleja ei näyttänyt tähän luolaan mahtuvan.

Vähän liikaa kiviä edessä. Se on hiinä ja hiinä, voiko tätä edes luolaksi sanoa.

Suuaukolta katsottaessa suoraan eteen päin menei pitkähkö onkalo, jonka päästä näkyi valoa ja erikoisen näköinen kivi. Tai en minä tiedä, miltä se muista näyttää, mutta ainakin minusta se näytti erikoiselta; ikään kuin sitä olisi toisesta sivustaan vesi joskus huolella hivellyt.

Olisiko tuota kiveä vesi muinoin valellut ja virrannut tästä aukosta läpi?

Jos käytössäni olisi ollut vene, olisin voinut käydä katsomassa, onko onkalon vastapuolelle pääsy helpompaa. Ehkä käyn talvella jäiden aikaan uudestaan. Vaan eipä hänessä mitään, oli sentään mielenkiintoinen reikä maailmassa tämäkin omalla tavallaan.

Rannassa oli vielä laakea kivi, jonka päällä näkyi vanhan nuotion jäänteitä. Kenen nuotion, en osaa sanoa. Näitä omatoimitulipaikkoja aina välillä tulee eteen. Huomasin useista puista, että paikalla on joskus ollut myös metsäpalo. Ne eivät kuitenkaan ole kyseisen nuotion syytä, vaan paljon vanhempia. Kuitenkaan ei olisi kovin helppo keissi alkaa sammuttaa metsäpaloa, jos sellainen nuotiosta leviäisi, vaikka vettä olisi aivan vieressä. Niin vaativa maasto on kyseessä.

Kun en ole Holmesin Sherlokki, en pysty sanomaan, onko tämä nuotio tehty kesällä vai talvella.

Maisemat kuin kansallispuistossa

Katselin, vieläkö näkyisi muita luolaehdokkaita, mutta eipä niitä näkynyt. Jyrkännekin näytti päättyvän, ja rinne loiveni niin paljon, että jyrkänteen päälle saattoi päästä nousemaan. Se kannatti, sillä Kolisevanlammen takuisen mäen päältä avautui lähes samantapainen maisema kuin Etelä-Konneveden kansallispuiston kuuluisalta Kalajanvuorelta. Huomattavasti matalammalta tosin, eli vain noin parisenkymmentä metriä rantaa ylempää. Mutta eipä mataluus haitannut – ei laisinkaan.

Kyllä nyt on komiaa!

Eihän kansallispuiston raja olisi ollut kuin reilun puolen kilometrin päässä. Itselle ei ole juuri mitään väliä, onko puiston sisä- vai ulkopuolella, kun luonto on käytännössä samanlaista.

Ylhäältä päin näkee hyvin myös, miltä rannan louhikko näyttää. Näkymät alas lammelle ja louhikkoon ovat jopa vielä paremmat kuin alhaalta katsoen.

Enpä tuonne välittäisi pudota. Mutta katsella välitän kyllä.

Mietin, että täällähän sitä vasta hyvä retkipaikka onkin! Ja kelpaa kuljeskella, vaikkei luolista perustaisikaan. Syksyn parhaista päiviä sään suhteen vielä kun sai nauttia, niin mikäs oli ollessa.

Tällaiset pienet metsälammet ovat ehkä kauneinta, mitä alueelta löytyy.

Kolisevanlammen takuinen mäki nousi vieläkin ylemmäs, ja kalliopatteja oli siellä täällä. Jos ja kun täällä oli paljon enemmän vettä, maisemat olivat aivan erilaisia. Kyllä niistä kelpaa nauttia tänäkin päivänä!

Halusin päästä jo takaisin alas, mutta se olikin helpommin mietitty kuin toteutettu. Rinne oli hyvin jyrkkä pitkältä matkalta, ja alas alkoi päästä riittävän turvallisesti vasta suhteellisen kaukaa lammen pohjoispään jälkeen. Mutta pääsinpä kumminkin ja palasin takaisin tielle tyytyväisenä retken tuloksiin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka on ollut ensimmäinen vieras Kolisevanlammen luolissa ja kuka on viimeksi paikalla käynyt. Kaljatölkki ei liene kovin vanha, mutta se on saanut nyt paikan muualla kuin siellä, mistä sen löysin. Olin mielissäni, että en vetänyt vesiperää tälläkään kertaa – johtuneeko osin siitä, että vesi oli todella alhaalla.

%d bloggaajaa tykkää tästä: