Aaro hellaa koski ja runoili: ”Teitä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki”. Ja oli oikeassa.


En yhtään ihmettele, että maamme maisemat ovat saaneet lukuisat runoilijamme, kirjailijamme ja taidemaalarimme tarttumaan kynään tai siveltimeen, ja lopputulos on ollut historiaa. Irtosipa itseltänikin männä keskiviikkona ”Metsän poika tahdon olla” omana sovituksena, kun seikkailin taas kerran Rautalammin Mustikkavuoren maisemissa. Kyseisen tempauksen historiallisuudesta ei ehkä kannata puhua.

Huhtikuun puoliväliä melkeinpä eletään, mutta lunta on ja piisaa vielä ainakin keskisessä Suomessa. Päivät ovat kyllä aurinkoisia ja lämpimiä, mutta yöllä on vielä ollut sen verran pakkasta, että hankikelit ovat juuri nyt somimmoillaan – ainakin aamupäivästä. Niinpä en millään malttanutkaan käkäillä kotosalla vaan pakkasin matkaan lumikengät ja muut romppeet ja lähdin heti ysiltä liikenteeseen. Tosin vieläkin aikaisemmin olisi ehkä kannattanut, mutta eipä juuri enää myöhemmin.

Hangella kulkeminen kannattaa.

Aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa, lähimmillään alle puolen kilometrin päässä puiston reunasta, Mustikkavuoren päältä avautuvat maisemat ovat vähintään yhtä näyttävät kuin puiston parhailta vuorilta. Kirjoittelin jo aiemmin tästä samasta paikasta, joten ihan samoja kuvia en meinannut laittaa tähän juttuun. Komeata on silti!

Lumikenkäilen, siis olen.

Edellisellä reissulla piti hieman valikoida reittiään, sillä lumen alla on paikka paikoin melkoisia kuoppia, joihin voi hujahtaa kytkentäkaappia myöten lumikengistä huolimatta. Hankikannolla niistä ei niinkään tarvinnut välittää, mutta joissakin kohdin oli silti upottavampaa kuin toisissa.

Olin ottanut mukaani kahdet eri lumikengät ihan sen vuoksi, jos toisissa ei olisikaan kantavuus enää piisannut. Mutta eipä hätää, ei tarvinnut ottaa ensimmäistä paria jalasta pois ennen kuin päivän päätteeksi. Eli hyvin pärjättiin.

Reittivalinta on hankiaisilla vapaa.

Aikaisemmilla retkilläni vuorelle kuljin pitkälti samoja reittejä, mutta nyt aikaa oli enemmän, joten sain kaikessa rauhassa kierrellä ja pysähdellä välillä mielenkiintoisiin kohtiin. Yksi sellainen oli jonkun metsänelävän juhlapöytä erään kelopuun juurella.

Käpy on tainnut maistua. No, onhan tuossa lähellä Käpynänlahti, Käpynänsaari ja Käpynänvuorikin.

Tikka se oli nautiskellut oikein ajan kanssa maukkaista kävyistä, joita olikin kertynyt puun juurelle melkoinen kasa. Aikoinaan ammattikoulun tupakkapaikalle oli syntynyt tupakannatsoista vähän samantapainen kokoelma…

Lompsiessani eteenpäin huomasin, että en ole ollut ainoa lumikengillä liikkuja vuorella – ja miksipä olisinkaan, sillä eihän Mustikkavuori mikään salaisuus ole.

Jollakin on ollut hieman vintagempaa lumikenkämallia jaloissaan; melkoisilla lautasilla on liikuttu. Tai sitten asialla on ollut lumimies…

Mustikkavuoren itäreunalla on mahtavia jyrkänteitä, joiden reunalle varoen menijä saa nauttia kyllä kaikin siemauksin todellisesta kansallismaisemasta, vaikka näkymää isoille vesille ei tältä puolelta vuorta löydykään.

Tässä maisemassa ei ole hirveästi moittimista, vaikka avohakkuaukko tuolla kaukaisuudessa paistaakin. Metsääkin on jäljellä.

Istahdin kaikessa rauhassa katselemaan ja kuuntelemaan, antaen tuulen puhaltaa lämmintä kevättä kasvoille ja auringon paistaa kirkkaasti. Laitoin silmät kiinni ja kuvittelin tuulen huminan olevan jossakin meren rantaan paiskautuvien aaltojen kohinaa. Muutoin oli lähes hiljaista, silloin tällöin kuului tiaisten sirkutusta ja korppikin jossakin lähistöllä korahteli.

Tähän voisin jäädä.

Itselleni ehkä syvintä sielunmaisemaa Mustikkavuorella onkin juuri itäpuolella, vaikkei tosiaan järvelle näkisikään. Onhan toisaalta alhaalla avautuva metsämaisema kuin puiden meri.

Kävin lyhyen keskustelun korpin kanssa, mutta nähtävästi en oikein osannut hänen murrettaan, koska pian raakkuminen kuului vain entistä kauempaa. Ehkäpä oli aika lähteä jatkamaan matkaa.

Oikaisin vuoren poikki sen länsireunalle, josta aloin etsiä sopivaa alasmenopaikkaa. Kantava hanki antoi paljon enemmän valinnanvaraa, mutta rinteen jyrkkyys oli silti otettava huomioon – kuten myös se, että lumi saattoi silti olla joissakin kohdissa pehmeää.

Joku rämäpää olisi voinut tulla tuolta vaikka suksilla.

Alemmas päästyäni huomioni kiinnittivät isot lohkareet, joten heti alkoi tietysti kiinnostaa, mitä niiden alla mahdollisesti on, vai onko mitään. Ei olisi nimittäin ensimmäinen kerta, jos jokin luolantapainen olisi löytynyt.

Pieni suojainen kolo vaan. Hätätilanteessa sopii yhden ihmisen säänsuojaksi, mutta ehkä enemmän metsäneläinten piilopaikaksi.

Eipä tällä kertaa sen ihmeempää loukkoa ollut tarjolla, vaikka mahdollisuus olisi ollutkin. Siispä matka jatkui. Kuljin jonkin matkaa painanteessa, joka kartoissa näkyy soistumana. Aikoinaan täällä on ollut varmasti rehellistä vettä. Nyt lähinnä ohutta pajukkoa ristiin rastiin ja satunnaista kitukasvuista kuusta.

Hanki kannatteli painanteessa vain paikoin, ja joissakin kohdissa sai stepata ihan urakalla että pääsisi eteenpäin. Hankalampiakin reittejä – mutta myös paljon helpompia – on tullut vastaan. Pian saavuin sellaiseen paikkaan, jota voisin kuvailla jopa hengelliseksi.

Vähän mielikuvitusta kutittamalla tämä kallio saattaa näyttää ihan kaskelotilta.

Vaikka en mikään hengellinen heppu mitenkään erityisesti mielestäni olekaan, niin jostakin syystä kohdalle sattunut kallio ja sen ympäristö tuntuivat henkivän jonkinlaista syvempää rauhaa. Mieleen tuli väistämättä Kolin kansallispuistossa Paha-Kolilla oleva paikka, johon on pystytetty risti ja pieni kivialttari.

Voisikohan tämä olla puolestaan Mustikkavuoren ”kalliokappeli”? Toisaalta paikka saattaisi sopia myös jonkinlaiseen lausunta- tai lauluesitykseen, mikseipä pieneen soittohetkeenkin. Tässä kohdassa irtosi pieni pätkä Sibeliuksen Metsämiehen laulusta. Paikan akustiset ominaisuudet ovat joka tapauksessa mainiot.

Pari kaatunutta puuta muodostivat valmiit penkitkin yleisölle, jos sellaista olisi ollut.

Kalliokappelilta olisi ollut vain reilun 50 metrin matka tieuralle, mutta en halunnut vielä poistua korven kätköistä, vaan suunnistin luoteeseen etsien sopivaa paikkaa nousta takaisin ylempään maastoon. Päivä oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että varsinkin aurinkoiset rinnepaikat olivat aivan pehmeitä.

Tulin lumen peittämälle kapealle tieuralle vasta noin puolen kilometrin päästä, eikä kartassa näkynyt enää mitään erityisen mielenkiintoisia kohteita, joten paluumatka autolle oli melkeinpä perussettiä. Olin hyvää vauhtia menossa siis auton jättöpaikalle, kunnes silmänurkastani huomasin erään kallion, jonka kohtaan minun oli aivan pakko pysähtyä.

Huhuu! Onko kotka kotona?!

Kalliossa oli ensinnäkin kohtalaisen suuri lippaluola, mutta sen lähellä oli myös sellainen rako, joka voi parhaassa tapauksessa johtaa isompaankin luolaan. Ei ollut ensimmäinen kerta, että jännittävimmät paikat löytyvät vasta paluumatkalla, kun kellossa ei ole enää aikaa jäljellä riittävästi.

Kallionrako oli kapea, mutta ehkä sinne saattaisi mahtua ujuttautumaan ja näkemään, mihin nurkan taakse taipuva rako lopulta päättyy ja onko kalliossa mitään merkittävämpää nähtävää ja tutkittavaa. Voi hyvinkin olla, sillä Mustikkavuori on jo useasti päässyt yllättämään.

Mitähän tuolla mahtaa olla piilossa?

Tai sitten voi olla, että rako päättyy saman tien eikä mitään isompaa tilaa löydy. Jääköön seuraavalle kerralle tämänkin tutkimusprojektin jatko, kuten pari muutakin paikkaa alueella. Kevät vaikuttaa etenevän nyt vauhdilla, joten ei välttämättä mene pitkään, että kaikkia viime syksyn tai tämän talven aikana löytyneitä paikkoja pääsee tonkimaan kunnolla.

Olin erittäin tyytyväinen tämänkertaisen reissun antiin, en vähiten maisemien ja sään puolesta, mutta nyt pääsin kulkemaan Mustikkavuorella huomattavasti pidempään kuin aiemmin, ja muutenkin aikaa oli jotakuinkin riittävästi. Olin metsässä kolmisen tuntia, mutta kauemminkin olisin voinut olla. Kun ei ole sinänsä tavoitetta eikä valmista suuntaa, johon pitäisi mennä, voi liikkkua rauhallisemmin ja vapaammin. Siitä minä pidän.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

 

Mainokset

Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä


Tällainen ajatus valkeni kuluneella viikolla metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksessa. Ohjaaja kysyi, mitä tuntemuksia metsäänuppoutumisen harjoitusten aikana kullekin syntyi, ja minä vastasin, että pitäessäni silmiä kiinni, tuntui kuin olisin ollut auringonpaisteessa vaikka olikin pilvistä.

Vastaus aiheutti ehkä ansaittuakin hörähtelyä ja vitsailua, että mitä sieniä olin vetänyt ennen harjoituksia. No en mitään, mutta kun kerran tuntemuksia kysyttiin niin semmoisia saatiin.

Kuten sanottua, Nuuksiossa oli todella vaihteleva sää täydellisen virheettömästä auringonpaisteesta aina läpitunkemattomaan lumisateeseen saakka. Harjoitellessamme eräällä kukkulalla päällemme ja maastoon satoi selvästi erottuva lumikerros.

Oi ihana toukokuu…

Vaan eihän me siitä lannistuttu, sillä metsäänuppoutumisen harjoitukset veivät tehokkaasti ajatukset pois vallitsevasta säätilasta. Olihan sentään suurin osa viikosta auringonpaistetta, eikä aamusta iltaan ja päivästä toiseen päällä ollut harmaata pilvikattoa.

Solen skiner och sommaren är kort…

Jos metsämeditaation yhtenä tarkoituksena on saada mielestä pois kaikki turha kelailu, josta ei ole mitään hyötyä, niin siinä se kyllä onnistuu. Samalla tavalla kuin aurinko tosiaan paistaa vaikka olisi pilvistä, niin ne asiat, jotka ovat olemassa, ovat – kelailusta huolimatta.

Jos puu kaatuu metsässä, eikä ketään ole paikalla, kuuluuko siitä ääni?

Tässähän on klassinen itämainen pähkinä, jota varmasti on pohdittu pitkään ja pohditaan vastakin. Sitähän voidaan pähkiä, että kuuluuko todella, sillä jos kukaan ei ole kuulemassa, voiko silloin myös väittää, että kuuluu – tai ei.

Puu ääntelee ainakin silloin, kun tuuli osuu siihen. Vai osuuko ehkä puu tuulen tielle?

Samaan tapaan kuin kysymys, että onko jokin olemassa silloin kun sillä ei ole havainnoijaa, voidaan herättää kysymys, että olemmeko me olemassa, jos kukaan ei tiedä olemassaolostamme eikä ole koskaan nähnyt meitä. ”Ollako vai eikö olla, kas siinä pulma?” kuuluu eräs legendaarisimmista ja lainatuimmista lauseista, jonka kirjoittajaa tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mainita.

Hajatelmia

Wikipediaa selatessa tuli vastaan asiaan liittyvä detalji muinaisesta Huineng-nimisestä buddhalaismunkista. En tunne kyllä äijää, mutta eräs tarina, joka Huinengiin liitetään, on kyllä aika jännä. Siinä nimittäin kerrotaan, että kaksi muuta munkkia katselivat temppelin lippua, joka liehui tuulessa. En tiedä, toimiiko tämä yhtä hyvin suomeksi kuin englanniksi, mutta toinen munkki sanoi jotakin tähän tapaan, että ”lippu liikkuu tuulessa”, kun taas toinen sanoi, että ”tuuli liikuttaa lippua”. Huineng totesi tähän, että kumpikin munkeista oli väärässä ja että ”se on teidän mielenne, joka liikkuu”.

Mistähän tuokin sitten tuli, mutta kumminkin noista metsäänuppoutumisen harjoituksista yhdeksi päällimmäisistä jäivät mieleen kehontietoisuusharjoitukset. Voisin ehkä ajatella, että olemmeko me sitten olemassa vasta kun tunnemme sen aistiemme kautta niin että koska aistin niin olen. En edelleenkään ole mitään sieniä vetänyt, mutta tämmöistä tulee nyt tänään mieleen.

Ajan virtaa

Samaan hörhöilyyn menee ajatus ajasta ja sen kokemisesta sekä siitä mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut. Aikamatkailusta on kirjoitettu ja teoretisoitu ties vaikka kuinka pitkään, ja siitä on tehty lukuisia elokuvia, joista jotkut ovat täyttä tuubaa ja jotkut aivan mielenkiintoisiakin. Jälkimmäiseen kategoriaan osuvat esimerkiksi elokuvat Predestination ja Arrival.

Fundeerasin tässä taannoin, että tulevaisuushan on jo oikeastaan olemassa ja kaikki mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on jo tiedossa tavalla tai toisella. Miksi tulevaisuuteen ei siis voisi olla mahdollista matkustaa?

Mehän itse asiassa määritämme tulevaisuuden omilla ajatuksillamme ja teoillamme. Jos esimerkiksi tiedän olevani lähdössä huomenna autolla matkalle, niin silloinhan se hetki on jo olemassa tulevaisuudessa. Tai kun tiedämme, että jääpuikon päästä tippuva vesipisara putoaa maahan, niin sehän on jo käytännössä toteutunut – koska elleivät fysiikan lait yhtäkkiä kumoudu – niin maahanhan pisara putoaa.

Tai sekin, että auto ”äkkiarvaamatta” hajoaa ja estää matkalle lähtemisen, on jo ollut jollakin tasolla olemassa ennen varsinaista hajoamista, vaikka emme itse olisi hajoamiseen ainakaan tietoisesti millään tavalla vaikuttaneet. Toisin sanoen asioita voi joko tapahtua tai olla tapahtumatta ilman että meillä olisi niiden kanssa mitään tekemistä.

Aivan kuten tämäkin polku on olemassa, kuljemme sitä tai emme.

Tästä piti alun perin tulla päätösbloggaus metsäänuppoutumisen koulutuksesta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen tajunnanvirtajuttu. Ehkä semmoisen aasinsillan tästä kuitenkin koulutukseen saisi, että jos kaipaatte jotakin sellaista, joka luultavasti vie teidän ajatuksenne aivan uusille urille, niin kannattaa kokeilla jotakin täysin erilaista.

Tästäkin kuvasta voi out-of-the-box-ajattelulla löytää vaikka terrierin.

Mutta älkää huolestuko: tällaista ulkohuussifilosofiaa ei ole jatkossa tulossa taas pitkään aikaan. Sen vuoksi ei ainakaan kannata perua tilausta.

Continue reading ”Aurinko paistaa myös silloin kun on pilvistä”

Liikkeellä valon valtakunnassa


Männä lauantaina läksin jo ennen auringonnousua ajelemaan kohti Konneveden Kärkkäälää ja siellä olevia Keskisenkoskea ja Hannulankoskea, tarkoituksena kuvata koskilla ja niiden lähellä olevalla luontopolulla. Viikolla ollut karsea pakkanen otti ja lauhtui reiluun kymmeneen pakkasasteeseen, ja kuten yleensä lauhtumisen seurauksena, alkoi sataa lunta. Sen vuoksi mietin herättyäni, että kannattaako laisinkaan lähteä, jos vaikka koko päivän sataa lunta. Mutta kuten toivottavasti tämän jutun kuvista voi päätellä, kannatti.

Vielä Keskisenkoskella ennen kymmentä taivas oli pilvessä, mutta pian siirryttyäni Hannulankosken puolelle, alkoi tapahtua. Pilvet väistyivät nousevan auringon tieltä, ja hiljainen lumisade putoili maahan, metsiin ja pelloille.

Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.
Kunpa olisi tähän saanut vielä piipusta nousevan savun.

Aurinko ei vielä tammikuun alkupuoliskolla nouse kovin korkealle, jolloin valo on pitkään aamupäivällä pehmeää ja saa aikaan yllättävän lämpimiä värisävyjä, vaikka pakkasta olisikin runsaasti. Tällaisessa valossa on runsaasti tunnelmaa.

Kasvitkin näyttävät "sokerihuurretuilta".
Kasvitkin näyttävät ”sokerihuurretuilta”.

Hannulankosken rannassa virittelin kameran jalustalle ja objektiiviin harmaasuodattimen, tarkoituksenani yrittää kuvata koskea pitkillä valotusajoilla. Hannulankoski, vaikka onkin nopeasti virtaava verrattuna rauhallisempaan Keskisenkoskeen, on myös suhteellisen leveä, eikä siinä ole suuria korkeuseroja tai koskelle vaihtelevaa ilmettä antavia kiviä – ainakaan tällä nimenomaisella kohdalla, jolla olin rannassa.

Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.
Viime päivien kovista pakkasista huolimatta näin leveät kosket pysyvät hyvin sulina.

Huomasin, että pieniä lumikiteitä leijui ja tarttui kameran näytölle. Olisipa mukanani ollut toinen kamera makro-objektiivilla, niin olisin onnistunut taltioimaan hienosti luonnon omaa muotoilua paljon lähempää, mutta kauniita lumihiutaleet olivat kauempaakin kuvattuna.

HANKASALMI_DSC_0561
Sanotaan, että ei ole olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta. En ole kyllä yrittänyt etsiä.

Vaikka yleensä minkä tahansa virtaavan veden äärelle – ja varsinkin silloin, kun valo on parhaimmillaan – voisi jäädä miten pitkäksi aikaa tahansa, yleensä on jokin toinenkin paikka, johon on mentävä. Näin oli laita tälläkin kertaa, joten käppäilin takaisin autolle ja lähdin ajamaan kohti Kuuhankavettä.

En päässyt kuin vajaan parinkymmenen kilometrin päähän, kun Kuuhankaveden pohjoispäässä, Nuutinlahden kohdalla oli aivan pakko lyödä kuvainnollisesti jarrut pohjaan ja marssia äkkiä taas kameran kanssa lähelle rantaa. Ehkä reissun kaikkein kuvauksellisin paikka löytyi tästä.

HANKASALMI_IMG_8372
Tässä oli kaikki kohdallaan: valo, varjot, maisema, rantakasvillisuus ja kauempana näkyvä saari juuri auringon alapuolella.

Sormeni olivat jo jäätymäisillään, mutta aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä usein tämmöiset kultaiset hetket menevät ohi niin nopeasti, että ei ole välttämättä aikaa miettiä, onko pukeutuminen juuri sään mukainen.

HANKASALMI_IMG_8377
Ilmassa oli nähtävästi sen verran jääkiteitä, että auringon kehrä ei ollut pyöreä vaan pikemminkin kuin liekin muotoinen. Aivan kuin metsän päällä olisi palanut aarnivalkea.

Kello alkoi olla jo enemmän kuin yleinen järjestyssääntö sallii, ja päivän ykköskohde odotti. Mutta koska tämä juttu ei kerro siitä, teemme nyt toimitusteknisen aikahypyn ja siirrymme suoraan ajankohtaan klo 15 jälkeen ja paluumatkalle.

Ajelen monesti Konneveden puolella olevan Pesiäissalmen ylittävän tien kautta, ja Pesiäissalmi on todella kaunis paikka lähes minä vuodenaikana tahansa. Etenkin nyt talvella, ja sitten, kun pakkasta alkaa olla parikymmentä astetta ja enemmän. Ei muuta kuin auto taas parkkiin, vaikka vähän aikaa sitten oli aikomus jatkaa suoraa päätä kotiin ilman enempiä pysähdyksiä.

HANKASALMI_IMG_8444
Aivan mahdottoman kaunis ja seesteinen hetki tämäkin.

Aurinko oli juuri livahtanut taivaanrannan taa, ja mikä jokunen aika sitten oli ollut kultainen hetki, oli muuttunut nyt siniseksi hetkeksi. Vain maitosuklaalevymainos puuttui. Jäälautat lipuivat hiljalleen Pesiäissalmen sillan alta, ja jostakin kuului risahtelua, luultavasti ohuet lautat pitivät matkatessaan sellaista ääntä.

HANKASALMI_IMG_8467
Hiljaiselta sillalta.

Vielä, ihan sokerina pohjalla, huomasin salmessa olevan Pesiäissaaren edustalla kaksi joutsenta, jotka pakkasta urheasti uhmaten uiskentelivat rauhassa pienessä tyvenessä. Sydämeni hypähti kerran.

HANKASALMI_MG_8439

Kaks joutsenta

Kaks joutsenta virralla vierekkään
ui salmia ulpukoiden
ja tyyn’ oli virta ja tyynessään
kuvat valkeat kuvasti noiden.

Tuli tuulispää yli virran ja maan
ja mylvi ja viskoi multaa.
Nyt joutsenet aaltoja soutaa vaan
ja etsii entistä kultaa.

Eino Leino