Etelä-Konneveden kansallispuisto – Sinisen repun kirous

Aika kituuttaa hiljalleen Kituvuoren luolassa

13.9.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Päätin viettää taas yhden päivän elämästä etsimällä uutta luolaa. Samanlaisia päiviä on vietetty jo aika monta tähän hetkeen mennessä, joten mitä yksi lisää. Tätä kirjoittaessani nenässäni haisee vieläkin luolamainen ödööri, vaikka ponkaisin suihkuun heti kotiin päästyäni. Haalaritkin menevät pesuun huomenna.

Annoin kertoa itselleni pariinkin otteeseen, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa monelle tutumman Kalajanvuoren vierestä löytyvän Kituvuoren rinteillä pitäisi olla jonkinlainen luola. Tarkentava vihje oli, että luola on Kitulammen puolella. Siinäpä ne vihneet sitten olivatkin, sanoi mies kun ahventa söi. Eli taas kerran mentiin aikalailla arvalla, mutta mentiin kuitenkin. Ja kannatti.

Tokihan toivoin löytäväni taas tosi ison ja mahtavan luolan, mutta eipä niitä täältä Suomesta ihan tuosta vaan löydy. Ja rakoluola olisi aina kivempi kuin lohkareluola. Yli puolet maamme kallioperästä on graniittisia kivilajeja, ja kuten tiedetään, graniittihan on varsin kovaa. Jos meillä olisi vaikkapa kalkkikiveä, niin luolatkin olisivat toisenlaisia.

Mä näitä polkuja tallaan…kunnes niiltä erkanen

Kituvuoren suuntaan matkaavat monet, jotka haluavat kiertää kansallispuistossa niin sanotun Kolmen vuoren vaelluksen. Polku johdattaa kulkijan Kitulammin ja Kituvuorenkin pohjoispuolelta, mutta luolien suhteen parhaita tutkimuspaikkoja on Kituvuoren itärinne. Tai ainakin sieltä sopi aloittaa, koska vihjeeni ohjasi todellakin ”lammen puoleisille rinteille”.

Kansallispuiston, kuten monen muunkin Rautalammin alueen vuorten profiilit ovat jykeviä kuin Supermanin leukaperät, joten todennäköisyys luolien löytämiseen on tavallista suurempi. Kun mukaan lisätään erilaisia lohkareikkoja, osumatarkkuus paranee entisestään.

Kituvuorenkin jyrkänteet huimaavat päätä, eikä niille oikein muuta voi kuin kurkistella, näkyisikö jossakin välissä rakoluolaksi kelpaavaa uraa. Muutenhan en kalliokiipeilyä (valitettavasti) harrasta, mutta joihinkin paikkoihin on pakko yrittää nousta (ja tulla vastaavasti takaisin alas) nähdäkseen paremmin. Sykkeen saa nousemaan melkoisen helposti; osa siitä on rehellistä fyysistä ponnistusta ja osa sympaattisen hermojärjestelmän toimintaa, jossa vaaran mahdollisuus laittaa adrenaliinit liikkeelle.

Talvinen reikä oli vesiperä

Kävin Kituvuoren juurella viime talvena lumikengillä, koska järven yli pääsi silloin oikaisemaan. Lunta oli melkoisesti, joten kuvittelin erään ison kiven alla olleen mustan reiän olevan tie johonkin isompaan tilaan kiven alla. Päätin siksi tarkistaa paikan uudestaan, mutta nyt sulan maan aikana reikä oli vain reikä, eikä sinne saanut työnnettyä vaellussauvaa kuin joitakin kymmeniä senttejä.

No, eipä mitään, jatkoin matkaani, kunnes eteeni alkoi ilmestyä ihan reilummasti suurempia lohkareita. Arvasin (tai oikeastaan tiesin) että nyt aletaan olla mestoilla, sillä tällaisista louhikoista olen aiemminkin luolia löytänyt. Ollaanpa ihan rehellisiä, että näin selkeässä paikassa ovat varmasti muutkin kulkijat luolaan lopulta törmänneet, jos ovat vain malttaneet vähän huolellisemmin katsella.

Vanha kelo seisoo vartiossa luolan lähistöllä.

Lähestyin paikan isointa kiveä, tai pikemminkin isoimpia kiviä, ja katselin, että niiden alla on lupaavan näköisiä koloja useita. Eräänkin kolosen suulta näin jo, että ”tunnelin” toinen pää on kaukana kiven toisella puolella. En vielä lähtenyt siitä ryömimään, koska en ollut vielä pukenut mukanani ollutta haalaria, vaan halusin etsiä toista mahdollista sisäänkäyntiä luolaan. Siispä kiertämään kiviä.

Kiersin suuren kelon puolelle, jossa näkyi ison kiven alla jonkinlainen myös ryömittävän tuntuinen reikä. Nykäisin haalarit päälle ja kypärän päähän, ja änkeydyin reikään jalat edellä. Havaitsin, että ei tästä tule mitään, ja tulin saman tien pois. Onkalo oli auttamatta liian ahdas. Tokkopa se siitä auttamisestakaan olisi yhtään sen isommaksi tullut.

Sitten tärppää, tuumaa Nalle Puh

Lohkareen ympäri kierrettyäni viimein näin sen, eli luultavamminkin vihjeiden mukaisen luolan ”virallisen” suuaukon. Mikään muu se ei voinut olla. Oppikirjamainen onkalo, johon oli tietenkin aivan pakko päästä sisään. Ryömimiseksi näytti menevän, eikä luolan suuaukonkaan jälkeen seisoskelemaan päässyt nousemaan.

Todiste on aukoton. Tai siis…aukollinen.

Mutta tilaa luolan ”ensimmäisessä” kammarissa oli ainakin yhdelle, ellei jopa kahdelle, vaikkakaan ei runsain mitoin. Siinä joutuisi suomalaisen luonto koetukselle, jos pitäisi liian lähellä toista ihmistä olla. Siksipä olikin kannattavaa katsella otsalampun loimussa ympärilleen, josko luola laajenisi mihinkään suuntaan. Ja laajenihan se, useampaankin. Mutta ensin oli etsittävä sopiva paikka asettaa itsensä riittävän mukavaan asentoon.

Ei täällä sentään sometella, kenttä kyykkää kiven sisällä takuuvamasti. Ohjaan puhelimen wi-fi-yhteydellä kameraa.

Onkaloita riittää

Keskuskammarista lähtee ensiksikin oikealle aukko, jonka perällä muutaman metrin päässä on pikkuruinen soppi. Aukosta pääsee ryömimällä kahden toisiaan vasten painautuneen kiven toiselle puolelle, jolloin selviää, että heti vasemmalle lähtee vastaavasti useita metrejä pitkä ”käytävä”, johon käyminen on vähän niin ja näin, eli matelutyylillä olisi liikuttava. Teräväsärmäisten kivien päällä se on helpommin sanottu kuin ryömitty. Keskuskammarista suuaukolta katsoen eteenpäin johtaa niin ikään omanlaisensa käytävä ison kiven sille puolelle, josta ensimmäisenä luolaan kurkistin. Tämäkin reitti on molemmin päin ryömittävissä, jos vain polvet kestävät.

Valoa tunnelin päässä. Omassa päässä otsavaloa.

Ja vielä kolmas soppi, joka sitten näytti sen verran työläältä ryömittävältä, että katsoin parhaaksi jättää sen tutkimisen toiseen kertaan ja mahdollisesti seurassa. Onkalo näytti ulottuvan todella pitkälle vähän niin kuin maan alle konsaan, joten se olisi kyllä tarkistettava joskus huolellisemmin. Tuumin kyllä, että mitenkähän syvälle se käytännössä voisi mennä, sillä siinä tapauksessa järven rannan louhikon täytyisi sijaita todella jyrkällä jääkauden jälkeisellä rantatörmällä. Tai sitten ei. No, ne on näitä maallikkokekologin pohdintoja nämä.

Liikkuminen luolan sisällä on jokseenkin vaivalloista. Voi, kun olisi enemmän tilaa!

Luolaryömijän parasiitti

Mielelläni löytäisin välillä semmoisenkin luolan kuin esimerkiksi Kolin Pirunkirkko tai Kivimäen Luukku, joissa pääsee paikoin liikkumaan reilusti seisten ja kävellen eikä mutkalla ja kippurassa kuin käärmeenlumoojan käärme. Mutta jos joku tykkää ryömimisestä ja siitä että kamppeet haisevat reissun päätteeksi kuin parisataa vuotta haudassa maanneella, niin Kituvuoren ”kammari” on siihen tarkoitukseen juuri passeli.

Kituvuoren luola ja naapurinsa Kalajanvuoren luola ovat kuin yö ja päivä, mutta omalla tavallaan kiehtovia molemmat. Ehkä tässäkin luolassa on joskus piiloteltu tai luolaan on piilotettu jotakin, mutta mitään esineistöä tai muutakaan ylimääräistä sälpää ei luolasta löytynyt. Myöskään tarinoista tätä paikkaa ei välttämättä löydy, sillä yleensähän tunnetuimmilla luolilla on ainakin joku nimi ja nimen takana tarina.

Aikaa Kituvuoren luolan kolosissa menee joka tapauksessa paljon – ainakin minulla. Ja jos ei luola itsessään ole riittävän hieno, niin on ainakin sen edustalla oleva vanha puu ja siitä hieman eteenpäin todella upea jyrkänne lippaluolineen!

Tässä on mielestäni eräs Kituvuoren näyttävimpiä osia (siis tuo kallio ja lippaluola, en minä).

Paljon tutkimatta jäi

Reilun neljänkään tunnin kuhkaamisella ei vielä paljon saada aikaan. Tai kuka saa, kuka ei. Siispä Kituvuoren jyrkänteitä ja sopukoita jäi tutkimatta vielä vaikka millä mitalla. Pakkasin kamppeeni ja lähdin louhikolta eteenpäin vain huomatakseni, miten pienen osan vuoresta pystyin käymään läpi. Karttaohjelman rinnevarjostuskuvassa näkyy monen monituista uurretta ja painannetta, joiden kätköistä voi löytyä vielä vaikka mitä mahtavaa, kunhan vain on aikaa etsiä. Ja aina se etsijäkaveri pitäisi olla. Näissäkin paikoissa kun itsensä teloo, saattaa joutua jollottamaan pitkään ennen kuin joku tulee apuun.

Peace, man!

Siitä kuitenkin voinen olla itseni kanssa yhtä mieltä, että tämä on rauhoittava paikka. Jostakin kauempaa kantautui parin ihmisen ääniä, mutta en pystynyt paikallistamaan tarkalleen, mistä. Saattoivathan muutkin olla kulkemassa omia polkujaan ja vaikka sieniä tai marjoja poimimassa, mikä on kansallispuistossa täysin luvallista. Muuten sai olla ihan kaikessa rauhassa, enkä mitään mekkalaa ylipäänsä pidä, kun luonnossa itsekseni liikun, joitakin satunnaisia kenkien alla poikki rapsahtavia risuja lukuun ottamatta. Tämmöinen reissu tällä kertaa.

Mainokset

Kovat paikat Kalajanvuorella

25.1.2018 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Olen useammastakin suusta kuullut huhuja, että Etelä-Konneveden kansallispuistossa, kuuluisalla Kalajanvuorella olisi luola. Niin on kuullut moni muukin, kuten eräyrittäjä Markku Utriainen KalajaRetkeilystä. Markku pyysi minua seurakseen luolanetsintäretkelle, sillä luolaretkillä on hyvä olla joku kaveri mukana turvallisuussyistäkin. Enkähän voinut vastustaa kutsua lähteä etsimään luolia, ja mikäs oli lähtiessä, kun sai tilaisuuden lumikenkäillä hienoissa maisemissa ja upeassa säässä.

Yöllä oli ollut -25 astetta pakkasta, eikä aamukaan kovin paljon leudommaksi muuttunut. Mittarissa oli vieläkin parisenkymmentä, mutta kun kerran oli sovittu, että lähdetään, niin sitten lähdetään. Sehän on pukeutumiskysymys tuo kylmyys, niin sanotaan. Siksipä kaivoin kaapista kasarivuosikertaa olevat pilkkihaalarit, joiden alle piti laittaa merinovillaa ja muuta lämmintä vaatekerrosta väliin. Sillä pärjäisi.

Pysäköimme automme Kalajan parkkipaikalle, jonne vievän tien Rautalammin kunta on luvannut yllättävänä kädenojennuksena pitää aurattuna koko talven. Muutoin meilläkin olisi ollut 1,5 kilsan lisälenkki suuntaansa tiedossa. Meitä vartenhan tietä ei tietenkään ollut aurattu, mutta tyytyväisinä totesimme asian tilan. Parkkipaikalta on vielä noin 900 metrin matka Vuori-Kalajalle polkua myöten.

Kalajanvuori paistattelee tammikuun auringon kajossa odotellen kevättä.

Olemattomien pakkasten ja paikoitellen merkittävästikin vaihtelevan lumitilanteen vuoksi vesistöjen jäätilanne on ollut vähintäänkin arveluttava. Myös Vuori-Kalajan lammen jäätilanne arvelutti, mutta Markku oli käynyt jokunen päivä aiemmin paikalla ja todennut jään kestäväksi. Luotin ammattilaisen arvioon, ja niinpä oikaisimme lammen poikki kotalaavulta lammen vastakkaiseen päähän.

Katselimme kulkiessamme mahtavia Kalajanvuoren jyrkänteitä ja yritimme hahmottaa, olisiko luola jossakin kohtaa kallionseinämää. Päätimme kuitenkin tarkistaa asian vasta paluumatkalla ja nousta ensin osan matkaa vuorelle polkua pitkin, jolta poikkeaisimme sitten vuoren eteläpään jyrkänteille ja louhikoille.

Ihminen (myös Markku) näyttää pieneltä valtavien kivenlohkareiden rinnalla. Myös rinne on vaikeakulkuinen varsinkin kesällä ja ottaa äkkinäiseltä luulot pois.

Lunta oli runsaasti joka paikassa, mikä helpotti rinteessä liikkumista huomattavasti. Merkittyä polkua pitkin oli hankalahko kulkea lumikengillä, joten otin ne aina silloin pois jaloista. Polkujen ulkopuolella lumikengät olivat käytännössä välttämättömät. Sitten jos/kun tulee hankikanto, niin silloin pitäisi päästä vaikka mopolla. Olin laittanut kotona muutaman täpän GPS:ään, jossa loogisesti saattaisi jonkinlaisia luolia olla. Markku tosin osasi suunnistaa ilmankin oikeille nurkille, mutta mitään tarkempaa ”tietopaikkaa” mistään luolista meillä kummallakaan ei ollut.

Tutkailimme ensin kauempaa rinteessä näkyviä lohkareita ja valkkasimme niistä summassa aina huomiotaherättävimpiä. Niiden alle yleensä jotakin pesäkoloa tuppaa jäämään. Mahdottoman kauan ei tarvinnut etsiä, kun jo löytyi yksi semmoinen johon ainakin supi, ilves, kettu ja mikseipä ihminenkin saattaisi tarvittaessa mahtua.

Kivien väliin kyllä mahtuu kyykkysilleen, mutta kyykistelypaikasta oikealle kiven sisään on ryömittävä, jos välttämättä tahtoo. Muutaman metrin verran pääsee, mutta mikään iso loukko tämä paikka ei ole.

Kalajanvuoren etelärinteeseen onkin jättiläinen paiskonut kiviä melkoisella vimmalla, sillä toinen toistaan suurempia ja muodoiltaan kiehtovampia lohkareita paikasta löytyy. Tällaiseen kivikkoon ei välttämättä tavallinen retkeilijä ja patikoija eksy edes tarkoituksella, mutta esimerkiksi minulle paikka oli kuin karkkikauppa elefantille ja posliinikauppa pikkulapselle, vai miten päin se oli. Myös Markku kurkisteli innolla kivien alle ja väliin.

Vähän siellä täällä tuntui olevan kiinnostavia kohteita, mutta mitään elukan piilopaikkaa suurempaa ei ollut vielä löytynyt, kunnes…

Markku huomasi suurin piirtein samoihin aikoihin erään suurehkon lohkareiden alle jäävän lippaluolan tapaisen kuin minä sitten yhytin toisen, josta näki jo kättelyssä, että tässä voi olla hyvä kandidaatti tai jopa maisteri.

Suuren suuren kiven alla on tilavahko luola, ja kuten kuvasta näkyy, se on toisestakin päästään avoin.

Edestä katsottuna oikeanpuoleinen luolan sisäänkäynti ei vielä kerro oikein muuta luolan todellisesta sielunelämästä kuin että siitä näkyy läpi. Ryömintäosasto ei hirveästi kiinnostanut vielä tässä vaiheessa, mutta luolasta oli nähty vasta murto-osa. Yllätys odotti vuoroaan, kun kiersin kiven editse luolan vasemmalle reunalle.

Aivan kiven alareunassa näkyi musta aukko. Kurkistin siitä sisään ja totesin Markulle: ”No eiköhän meillä tässä ole se luola!” Tai ainakin yksi sellainen. Jos kerran luolan kriteereinä pidetään sitä, että ”sinne pitää mahtua vähintään 3 miestä sateenpitoon”, niin tämä paikka meni siihen heittämällä.

Ensi alkuun katsoin vain aukon suulta sisälle, jolloin huomasin, että kiven alle oli todella muodostunut varsin laaja luolamainen tila, jonka mitat olivat ainakin 5 metriä suuntaansa. Korkeutta luolalla oli sen verran, että siellä mahtuisi ryömimään ja istumaan vähintään puoli-istuvassa asennossa, mutta monin paikoin täysin istuvassakin.

Mieli teki hirveästi tunkea itsensä kiven sisään, mutta aukko, josta sinne olisi pitänyt mennä, oli erittäin epäergonominen. Joko oli nyt pakko muuttua kahlekuninkaaksi tai fakiiriksi ja vääntää itsensä vinkkeliin, että pääsisi sisään luolaan? Pää edellä mahallaan meneminen näytti mahdottomalta, sillä selkärangan olisi pitänyt taipua runsaasti väärään suuntaan. Sivuttainkin vaikutti vaikealta.

Viimein päätin kokeilla jalat edellä mahallaan, mikä osoittautuikin parhaaksi ratkaisuksi. Onneksi viime salikäynnistä on niin pitkä aika, että hartiat ja rintakehä eivät jääneet jumiin. Samaten vatsaosasto on sitten rippikouluikää edeltävän ajan massakaudesta pysynyt onneksi kurissa. Pilkkihaalari oli nappivalinta, mutta tokikaan kypärää ei tullut mukaan. Sorry…

Luolassa sisällä tosiaan saattoi jopa istua. Ja niinhän minä teinkin. Markku vaan napsi kuvia luolan ulkopuolelta, eikä tullut sisälle katsomaan vaikka kuinka houkuttelin. Harmin paikka, että jätin oikein kelvollisena luolakamerana toimivan GoPron kotiin, kuten myös järkkärinkin. Kovassa pakkasessa järkkärin kanssa kivien koloissa kamuaminen ei välttämättä olisi ollut hyvä ajatus, mutta edullisella pokkarillani otetut kuvat eivät valitettavasti ole sitten kovin laadukkaita. No, suo siellä ja vetelät housuissa…

Oi miksi en ottanut GoProta mukaan! Se vain ei tarkoita muuta kuin että tänne on tultava uudestaan.

Luolan pohjapinta-ala vaikutti vähintään yhtä suurelta kuin Konneveden Pyhävuoren Pirunpesässä, mutta korkeutta ei ollut ihan niin paljon. Jos joku olisi halunnut piilotella luolassa, se olisi varmasti onnistunut isommaltakin porukalta. Mukavuudesta vain olisi pitänyt tinkiä.

Luolan pohjalla pääasiassa erikokoisia kiviä, kuolleita lehtiä ja puun oksia tai juuren pätkiä. Tuoksu oli luolamainen, kostean tunkkainen ja sekoitus lahoa ja viipyilevää hometta.

Uskomatonta, mutta totta: Kalajanvuorella on luola! Onko se sitten se, josta perimätieto puhuu, jää nähtäväksi ja kuultavaksi. Toisen uskomattoman jutun huomasin vasta kun aloin käsitellä tämän horinan kuvia. Pitänee kuitenkin pitää ”löytö” toistaiseksi omana tai ainakin pienen piirin tietona ennen kuin sitä pääsee tarkemmin tutkimaan ja mahdollisesti ottamaan oikean asiantuntijan mukaansa. Voihan se olla joku luonnon oma tahra tai muu varjostuma, mutta jos ei ole, niin… Ei pidä tipahtaa ennen kuin nuolaisee.

Markku kurkistaa luolan toisesta päästä.

Luolan sisällä olisi voinut ehkä lämpimämpään aikaan olla pidempäänkin, mutta pilkkihaalareista ja muusta vaatetuksesta huolimatta kylmä alkoi tunkea vähitellen läpi. Meillä oli vielä paikkoja tutkimatta, joten ulostauduin luolasta käänteisessä järjestyksessä.

Samperin suuria kiviä oli muitakin, ja niiden alla myös mielenkiintoisia loukkoja, joista osa oli hyvinkin avoimia. Monissa kivissä oli hienoja piirteitä, joista saisi aikaan vaikka taulun.

Seikkailuhenkisille Kalajanvuoren rinteiltä näyttää löytyvän runsaasti tutkittavaa ja kömmittävää kivien alta ja päältä. Hienoimpia paikkoja omasta mielestäni ovat tosiaankin luolat, mutta myös sellaiset paikat, joiden alta pääsee kulkemaan ja kurkistelemaan.

Tässä kohtaa lohkare on muodostanut holvikaaren tapaisen paikan, josta hyvinkin pääsee kulkemaan ja katselemaan läpi.

Seikkailumme oli kestänyt jo kotvan, ja vieläkin olisi ollut tutkittavia paikkoja. Päätimme kuitenkin lähteä takaisin Vuori-Kalajan kotalaavun suuntaan, kun oli vielä valoisaa. Koska olin suunnistanut sellaisen GPS-kartan mukaan, jossa ei ole uusimpia kansallispuiston reittejä, huomasin sattumalta olevamme aivan lähellä merkittyä polkua, joka vie Kiertolahteen, johon kesäaikaan pääsee vesitse melomalla ja siitä kansallispuiston pääasiallisille patikkareiteille.

Niinpä laskeuduimme alas polulle ja sitä seuraten nousimme takaisin Kalajanvuorelle ja siitä Vuori-Kalajan jäälle. Päivä oli hämärtymässä, eikä reisissä enää maaston jyrkkyyden ja kiipeilyn paljouden johdosta ollut hirveästi voltteja.

Mahtavat Kalajanvuoren jyrkänteet Vuori-Kalajan puolella.

Kalajanvuoren jyrkänne vetää vertoja näyttävyydessään vaikkapa Repoveden kansallispuistossa sijaitsevalle Olhavanvuoren seinämälle. Kalajanvuoren huikeat portaittaiset, pystysuorat ja paikoin jopa ylikaltevat seinämät ovat silti omaa luokkaansa.

Kesäaikaan seinämien juurelle voi olla jopa vaarallista pyrkiä, mutta talvella hyvän lumitilanteen aikaan voi ainakin yrittää. Mitään lastenleikkiä ei lumikengilläkään nouseminen ole, sillä rinteen nousukulma on melkoisen jyrkkä.

KALAJANVUORI-3782 — Niin me vain pojjaat kavuttiin makeimman paikan juurelle. Markku tempaisi ylös ensin, vaikka oli alhaalla sanonut ettei kintuissa muka enää potku riitä.

Eipähän myö mitään luolia enää löydetty eikä voitu etsiäkään, koska oli jo melkein pimeää. Laskeuduimme varovasti alas jäälle ja jatkoimme taas matkaa. Eväät ja kahvit/teet olivat käyneet mielessä jo monta kertaa, ja minunkin vatsani oli huokaissut useampaan otteeseen, että eikö se mies meinaa tänään ollenkaan syödä.

KALAJANVUORI-3784 — Kerran piti vielä pysähtyä ennen kotalaavulle pääsyä, sillä huomasimme hienon jäätaideteoksen kallion juurella aivan jään rajassa. Jääveistoksen taakse sai juuri ja juuri mahtumaan otsalampun.

Siinäpä ne päivän kuvaukset sitten alkoivatkin olla. Kotalaavulle päästyämme kaivoin repustani esiin risukeittimen, pistin pelletit pesään, polttogeeliä päälle ja keittimen tulille. Trangian pannuun vettä ja keittimen niskaan. Markku kävi virittelemään tulta kotakeittiöön.

KALAJANVUORI-3792 — Risukeittimen tuulensuojan virkaa sai toimittaa kotalaavussa ollut peltiämpäri, jonka sisään nostin keittimen. Lopulta päädyimme hyödyntämään keitintä sekä vedenkeitossa, makkaranpaistossa että Markun tekemien leipäpalasten lämmityksessä.

Pimeys oli vallannut seudun, ja lunta sateli melko voimakkaasti. Taivas ei kuitenkaan ollut niin voimakkaasti pilvessä ettei pilviverhon takaa olisi näkynyt kuunsirppiä. Pakkasta oli edelleen noin 15 astetta, mutta keli oli lauhtumaan päin. Kun olimme saaneet evästeltyä, keräsimme kimpsumme ja lähdimme lompsimaan takaisin parkkipaikalle. Otsalampun valossa hieman vajaan kilometrinkin matka tuntui huomattavasti pidemmältä, ja askeleissa ei ollut enää ihan samanlaista terävyyttä kuin reissun alussa.

Olihan se mahtava kokemus taas päästä löytämään luola ja muitakin jännittäviä paikkoja. Pakko tulla uudestaan ja tarkistaa yksi asia, joka jäi kaivelemaan mieltä tosiaan tarkasteltuani reissun kuvia kotona jälkeenpäin. Tiedä vaikka olisi uutiskynnyksen ylittävä aihe…tai sitten ei.

Kiitos suuresti Markulle, joka on ottanut myös osan tämän jutun kuvista!

Arktinen tuulahdus Nuuksiosta

9.5.2017 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Kyllä tämä maailma on mennyt kummalliseksi. Eivät ole toukokuutkaan entisiään: ”lämmintä” on vain pari astetta ja lunta tulee sankasti kuin keskitalvella konsaan. Paitsi ei sitä oikein niinkään kovasti ole tullut koskaan männä talvena niin kuin tänä aamuna, ettei eteensä meinannut nähdä. Eli täällä sitä ollaan siis Etelä-Suomessa, Nuuksion kansallispuistossa.

Kuten aiemmin kertoilin, täällä on meneillään metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus, joka on tänään puolessa välissä.

Herää pahvi!

Kellonryökäle herätti minut jo lauantaiaamuna kahdelta, sillä matkaan oli päästävä hyvissä ajoin. Ajoreitin valinta oli tarkoituksellinen, koska halusin välttää kehätien härdellin. Sen vuoksi matkan pituus ja matka-aika olivat pidemmät kuin olisivat navikeikarin suosittelemina olleet.

Perillä olin noin puoli yhdeksältä, joten taukoineen yhdensuuntainen matka oli ihan riittävän mittainen. Tosin heti yhdeksältä päästiinkin asiaan ja koulutuksen pariin kansallispuiston alueella.

Pata Kattilaa soimaa

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutuksen ”tukikohtana” toimii käytännössä koko koulutusviikon ajan Nuuksion Kattila, joka on yksi varmaankin suosituimmista patikoiden lähtö- ja taukopaikoista, mitä parkkialueella olevien autojen määrästä ainakin voisi päätellä. Moni vaikuttaa tulleen paikalle vain istumaan tulilla ja nauttimaan eväistä, mutta hyvä niinkin.

Kattilan avointa nähtävästi entistä laidunmaata. Vain lampaat puuttuvat.

Me hilppasimme läheisille kukkuloille vetämään päivän ja koulutuksen ensimmäiset harjoitteet. Lauantai olikin vissiin sitten toukokuun lämpimin päivä, lähemmäs 20 astetta tarjoiltiin. Lieneeköhän ollut koko ”kesän” lämpimin sitten myös…hohh…

Kattilasta lähtee kivoja pikku reittejä sinne tänne, ja niiltä poikkesimme aina syrjään rauhallisille kallioille (joita nimittäin täällä riittää) harjoituksiin.

Tunnit pitkiä on koska kelloni seisoo

Metsäänuppoutumisen ohjaajakoulutus on aika tiivistä settiä, sillä päivä alkaa klo 9 ja päättyy klo 18. Ilman säävarausta. Välissä on tosin puolentoista tunnin ruokailu- ja lepotauko, mikä on kyllä todella tarpeen. Lauantaista maanantaihin olemme käyneet läpi käytännön harjoitteita ja metsäänuppoutumisretken sanallista ohjaustapaa.

Taivastalon Jarko Taivasmaa kertomassa metsäänuppoutumisen menetelmästä.

Kolmiosainen metsäänuppoutuminen käydään läpi uudestaan ja uudestaan pienemmissä pätkissä ja hieman isommissakin, jotta homma menisi lihasmuistiin asti. Kuten sanotaan, kertaus on opintojen äiti – ja niin tässäkin tapauksessa. Eri asia sitten, että onko meikäläisen kupoli niin kovaa tekoa, että meneekö sittenkään päähän kuin Hankkijan lippis.

Toinen koulutuspäivä. Kuvassa Markus Jokinen.

Väliäkö hällä

Tiistaina – eli tätä kirjoitettaessa – on välipäivä. Kukin opiskelija saapi tehdä sitä mitä itse tekee, ja keskiviikkona uppoudutaan taas asian ytimeen. Lepo onkin paikallaan, mutta onneksi unta ei tarvitse pitkään pyytää, kun koulutuspäivän päätteeksi illalla päänsä tyynyyn kallistaa.

Kallistamisesta tulikin mieleeni, että kyllä Luontokeskus Haltiassa on kallista. Anteeksi kovasti, mutta mielestäni (vaikka se ei tähän blogiin nyt varsinaisesti kuulukaan), hinnoissa näyttää olevan kyllä melkoinen kohdelisä. Lounas 18 €(!) ja esim. rinkulimunkki 3,50…

Niinhän sitä sanotaan että hullu ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Yhden munkin ostin, mutta vertailun vuoksi tänään käydessäni Järvenperässä K-marketissa siellä oli hinta reikämakkeelle 0,99€, joten repikäähän siitä.

Ehkäpä se kannattavuus olisi kannattavaa vielä vaikka vähän hintoja himmailisivatkin tuossa luontokeskuksella, kun väkeä kuitenkin käy. Jo vuonna 2014 kävijämäärät olivat siellä 150 000 paikkeilla vuodessa, joten hyvät on kahvileipienkin katteet. Nöyrin mielipiteeni tämä on siis.

Käki kukkuu siellä ja kevät on

Eilissä päivänä, eli epäloogisesti näin päin, tuumailin iltasella lähteä kuvaamaan auringonlaskua Solvallan Urheiluopiston kupeesta lähtevän Maahisenkierroksen varrella olevalta näköalapaikalta. Iltakahdeksan jälkeen alkoi jo olla hämärää, mutta hiljaista.

Mitä metsän terveysvaikutuksiin tulee, mainitsinkin aiemmassa blogikirjoituksessani, että tutkimusten mukaan metsästä haihtuvat tervehdyttävät yhdisteet ovat voimakkaimmillaan juuri aamulla ja illalla. Iltasella metsän tuoksu olikin aivan toisenlainen, ja ainakin itse haistan sen huomattavasti paremmin kuin keskellä päivää.

Laulurastas (Turdus philomelos) oli vaihteeksi iäneti.

Itse asiassa metsäänuppoutumisessa yksi osio käsittelee juuri metsän ja luonnon aistimista eri aisteilla, kuten hajuaistilla. Kysymykseen ”Voitko haistaa olevasi nyt metsässä” vastaisin siis ehdottomasti kyllä, varsinkin siis juuri illalla auringon laskun aikoihin. Samaten jotenkin äänet tuntuvat kuuluvan voimakkaammin, ja yleensä päiväsaikaan etenkin lintujen laulu häviää muuhun äänimaailmaan.

Käki (Cuculus canorus) kukkui ensimmäistä kertaa ainakin minun korviini jossakin kauempana. Mahtaa silläkin olla munat jäässä tällä säällä, jos vain on jo alkanut munintatouhunsa. Toukokuussahan sitä pitäisi aloittaa.

Punarintakin (Erithacus rubecula) lauloi niin kauniisti kuusen latvassa, mutta sain siitä videolle vain lähinnä ääntä, eikä kuvakaappauksesta juuri selvää saa muuta kuin mikä lintu on kyseessä. Pitäisihän sen eräopasopiskelijan jo tietysti heittämällä äänestä (linkki videotiedostoon, jossa on vain ääni) tunnistaa.

Kuvattu videolle täydellä zoomilla (300 mm) arviolta äänen suuntaan. En itse asiassa nähnyt koko lintua hämärässä kuin vasta editoidessa. Linnun edessä se perinteinen puunoksa.

Aurinko laskee sun selkäsi taa

Näköalapaikalle päästyäni huomasin, että aurinko oli niinsanotusti takakädessä että näköalatasanteelta siitä ei juuri kummoista otosta saanut. Eipä siinä mitään, kaunistahan oli muutenkin.

Näissä maisemissa on jotakin Kolimaista. Mutta Koli on Koli ja tämä on Nuuksio.

Sinänsä jännä, että vaikka Nuuksio on yksi Suomen suosituimmista (esim. 2015 yli 340 000 käyntiä) kansallispuistoista, tuolla kallioilla sai olla ihan omassa rauhassa eikä ketään näkynyt eikä kuulunut missään. Ainoastaan tuulen ja lintujen äänet olivat läsnä.

NUUKSIO-8869 — Miten eräässä Suomen vilkkaimmista kansallispuistoistakin voi olla näin rauhallista?

Ei laisinkaan haitannut katsella maisemia ja kuunnella sekä haistella luontoa yksin. Keskiviikkona sitä tehdään taas porukalla, ja toivottavasti seuraavaan blogipäivitykseen voi laittaa allekirjoitukseksi ”metsäänuppoutumisen ohjaaja”.

Tähän loppuun vielä linkki pieneen rauhoittavaan videoon täältä Nuuksion puolelta.

Retki Rautalammin maisemiin ja yö kylmän kiven selässä

28.10.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Muutama päivä sitten olin sekä omalla mukavuus- että epämukavuusalueella. Nimittäin kun pääsee käymään Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja ihastelemaan sen maisemia, se on mukavaa. Mutta se, että joutuu yrittämään nukkumista teltassa, ei välttämättä ole. En tiedä, mikä siinä tosiaan on, mutta olinpa missä tahansa, en ole saanut kunnolla unta teltassa huolimatta siitä, että ei ole ollut kylmäkään, saati muuten ikävä meininki.

Päivä joka tapauksessa lähti käyntiin ja toteutui suunnitelman mukaan, ja suunnitelmanahan oli lähteä kiertämään ensin Kalajan Kierros kansallispuistossa. Mukaan oli tarttunut yksi rohkea POKE:n eräopaskurssin opiskelijatoveri Anne koiransa kanssa.

Kalajan Kierros vedettiin vastapäivään, ja vuoren rinnettä noustessa tuli vain mieleen, että onkohan joskus tarpeen tehdä paikalle portaat, kun nousu on kuitenkin aika vaativa ja polku on todella paljon jo kulunut. Maisemat Kalajanvuorella olivat tietysti yhtä mahtavat kuin aiemminkin, tästä pääsee lukemaan jutun retkestäni vuorelle aiemmin tänä vuonna.

Eväiden pariin pääsimme palattuamme vuorelta, ja Vuori-Kalajan laavulla olikin (kuten puistossa sinä päivänä muutenkin) yllättävän paljon väkeä. Kyllähän sinne sekaan mahtui; tulet laitoimme toiselle tulipaikalle, jotta kodalla olijat olisivat saaneet tulistella rauhassa.

Ilma oli lähes tyyni, ja harmaat kallioseinämät ja puut heijastuivat upeasti veden pinnasta.

Metsähallitus oli tuonut rantaan puistossa kävijöiden käytettäväksi myös hyväkuntoisen veneen, jossa olivat jopa airot ja tappi tallella. Suostuttelin Annen lähtemään soutelemaan, että välillä olisin saanut kuvia muualtakin kuin kodalta ja pelkästä autiosta järvenselästä.

Kyllä Vuori-Kalajalla on myös mahtava soudella varsinkin tyynellä säällä!

ekkv_htple_anne-3115 — Kallioseinämiin saa ihan uutta tuntumaa kun pääsee veneellä näkemään ne aivan juurelta.

Päivän ensimmäinen ”virallinen ohjelmanumero” oli pian käsitelty, ja oli aika palata Törmälään ja siirtyä siitä eteenpäin illan toiseen kohteeseen, jossa suunnitelmissa oli mm. käydä kahdella luolalla ja majavanpesällä sekä yöpyä teltoissa.

Lainasin Annelle ja hauvelille omaa McKinleyn telttaani, ja itselleni varasin vastikään saamani ja testaamani Alps Mountaineeringin teltan. Kesemmällä värkkäsin omalle palstalle ison siirtolohkareen päälle kestopuisen tasanteen, jolle Alpsin teltta mahtui ihanteellisesti. Miksi siis laittaa telttaa kylmään ja märkään maahan, jos sen voi laittaa kiven päälle?

Telttojen pystytyksen jälkeen oli vuorossa ruokailua, mutta mitään karmeeta gurmeeta ei ollut tarkoitus laittaa. Itsellänikin oli pelkkää perusvihannesta ja sämpylää, kahvia ja Mierontien munkkeja. Saihan silläkin mahansa riittävän täyteen.

Ilta pimeni, ja luolan sekä majavarasti oli vielä käymättä. Luola oli pieni lohkareluola, josta on myös aiempi horina tässä samaisessa blogissa. Pimeällä kaikki on hieman jännempää, kuten myös luolassa käyminen. Toinenkin luola olisi ollut tarjolla, mutta turvallisuussyistä päätimme jättää sen seuraavaan aamuun.

Luolan jälkeen suunta takaisin ja seuraavaksi majavanpesä. Majavanpesällä ei näkynyt eikä kuulunut liikettä, mutta viikon aikana alueella oli tehty lisää metsätöitä, eli puita oli järsitty ja kuljeteltu, sekä pesää oli alettu vuorata mudalla.

Majavilla riittää pesällä tekemistä vuoden ympäri. Kuva elokuulta.

Pesän jälkeen oli aikaa vielä istuskella suhisevilla tulilla, mutta ainakin sen verran puista sai myös lämpöä, että vilu ei päässyt kapajamaan. Kello ei ollut edes paljon, mutta tuntui kuin olisi enemmänkin. Oli siis aika siirtyä yöpuulle kukin omiin telttoihinsa.

Koska oma telttani oli tosiaan kiven päällä ”terassilla”, olin varmistanut sen vain jatketuin telttanaruin. Muuten se seisoi vapaasti paikallaan – vapaastiseisova teltta kun on. Eipähän illalla eikä yöllä edes tuullut, ja kun sisällä röhnöttää yli 80-kiloinen äijä, niin ei se ihan pienellä vireellä siitä olisi vierähtänytkään.

Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi... — Eihän teltassa kylmä ollut, siellähän oli yhtä lämmin kun ulkona! Plus yksi…

Vaatteiden vähentäminen pussiin tunkeutumista varten on aina niin kivaa. Vaan niinhän ne sanovat, että jos on liikaa päällä, ei paksukaan pussi lämmitä, kun oma kehon lämpö ei pidä pussia sisältä lämpimänä. Oli kuitenkin yritettävä taas sinnitellä yö pussissa tavalla tai toisella.

Aamu kalpeni sitten viimein. Mitään ääniä ei yön aikana kuulunut, eikä majavakaan ryskänyt pusikossa. Hieman ennen ”heräämistäni” kuulin joutsenten ääntä ja toivoin, että ne laskeutuisivat lammelle. Kun sain itseni väännettyä pussin sisuksista pois ja kiskottua päälyskamppeet niskaan, lähdin tarkistamaan, olivatko joutsenet lähistöllä. Olivathan ne.

Joutsenia en kyllästy koskaan katselemaan, saati kuvaamaan.

Vielä harmaa, mutta melkeinpä täysikokoinen poikanen uiskenteli vanhempiensa kanssa kaikessa rauhassa lammen tyynellä pinnalla. Hieman tavallista rohkeampiakin näyttivät olevan, koska sain varovasti liikkumalla jopa ne uteliaina uimaan rantaan päin.

Aikansa oltuaan ne kuitenkin alkoivat notkistella jo siipiään lähtöä ajatellen.

Aamu ei hienommin olisi voinutkaan alkaa. Siipien oikominen oli selvä merkki lähtövalmisteluista, eikä aikaakaan, kun kolmikko pomppasi siivilleen ja lähti etsimään joko seuraavaa taukopaikkaa tai sitten kohti etelää.

Tamronin zoomi osoittautui taas kerran surkeaksi vehkeeksi hämärässä ja liikkuvan kohteen kuvaamisessa. Eipä siinä mitään,eihän näitä luontokuvakisaan oltukaan laittamassa.

Joutsenten näkeminen oli tosiaan aamun kohokohta, ja edessä oli vielä aamupala sekä käynti toisella luolalla, johon turvallisuussyistä emme pimeällä lähteneet. Reissusta ja luolasta on pieni (jos 50 minuuttia on pieni) video Juutuubissa, johon pääsee nipsauttamalla tästä. Mukava reissu, mutta tulihan tehtyä.

Kalajan Kierros vastakarvaan Etelä-Konneveden kansallispuistossa

17.6.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Keskiviikkona 15. kesäkuuta pidettiin Etelä-Konneveden kansallispuistossa Vuori-Kalajan laavun ja Kalajan Kierroksen reitin avajaisia. Iltapäivällä oli ohjelmassa opastettu kierros Kierroksella, ja siinä missä muu joukko lähti kiertämään lenkkiä ns. viralliseen kulkusuuntaan myötäpäivään, minä tosiaan tein vastakkaisen liikkeen ja aloin kämpiä mäkeen vastapäivään.

Reitillä oli avajaisvieraiden lisäksi myös muita kulkijoita, koska esimerkiksi nuoria partiolaisia oli sankoin joukoin liikkeellä, ja heitä tulikin vastaan miltei saman tien ohjaajineen.

Pojilta kysyin, saapiko kuvata, niin saapi. Nimiä en ennättänyt saada.

Nuoriso meni ohi yhtä nopeasti kuin oli vastaankin tullut, ja taisi ollakin hikinen keikka, kun moni siinä tullessansa raskaasti puuskutti. Kalajan Kierros kun ei ole ihan siitä helpoimmasta päästä ainakaan, jos sen heti takaperin kiertää. Jyrkkyyttä piisaa, ja vaikka uusi reitti onkin linjattu alkuperäisiä polkuja helpommaksi, siinä silti saa testattua reisilihaksia ja hapenottokykyä riittävästi.

Takaperin mentäessä vastaan tulee aika pian Vuori-Kalajan jälkeen viitoitus, joka ohjaa pitkälle Kolmen Vuoren Vaellukselle ja takakäteen Kalajan Kierrokselle.

Tähän kohtaan laittaisin itse vielä vähän selkeämmän viitoituksen risteävälle polulle.

Jos kuitenkin puoliepähuomiossa erehtyy jatkamaan matkaa eteenpäin, vastaan tulee tekstikyltti, jossa sanotaan, että ”huomoithan kulkevasi nyt vielä osittain merkitsemätöntä reittiä” ja ”palaa takaisin, jos haluat mieluummin kiertää Kalajan Kierroksen”.

Kalajan Kierrokselle menevä polku kun jää hieman hämärän peittoon risteyskohdassa, joten siitä on helppo mennä äkkinäisen ohi. Kyltistä huolimatta jatkoin hetken matkaa pitkän reitin alkua, ja tein uukkarin hienon näköalapaikan kohdalla. Näkymät Kitulammelle olivatkin upeat.

KALAJA_MG_7131 — Kuva antanee jotakin osviittaa siitä, että pitempikin reitti on niin sanotusti käymisen arvoinen.

Eikun siis takaisin työjärjestykseen, ja kohti Kalajanvuorta. Reitin varrella olevat ja tyylikkäästi tehdyt luontotaulut kertovat alueen eläimistä ja kasveista sekä luonnonolosuhteista suomeksi ja englanniksi.

KALAJA_MG_7138 — Tyyni vedenpinta kertoo heti, kun sillä liikkuu vesilintu tai kala hyppää.

Kevään jälkeen Kalajanvuoren rinteille on laitettu useaan paikkaan köysikaiteita, joiden avulla sekä vuoren laskeutuminen että tässä tapauksessa nouseminen helpottuu ja tuntuu turvallisemmalta.

vlcsnap-2016-06-17-09h45m33s861 — Kaiteista huolimatta myös oma varovaisuus on edelleen paikallaan.

Vastakarvaan Kalajan Kierroksen kulkeminen ottaa kyllä hengityseläimiin, mutta sopii ehkä huonopolviselle paremmin kuin jos sen kulkisi ”normaaliin” suuntaan. Hengästyminen kyllä kannattaa, sillä huomattavasti vähemmälle huomiolle (ja kuvaamiselle) monesti jäänee ylhäällä odottava upea näkymä, joka selkeällä säällä lienee useita kymmeniä kilometrejä.

Järvimaisemat näkyvät hienosti, vaikka puita onkin hieman edessä.

Kaiteiden suhteen olisin saattanut kaivata tällekin nimenomaiselle näköalapaikalle niitä, mutta ehkä ne ovat tulossa jossakin vaiheessa. Pitää olla varovainen, ettei mene liian reunalle ihastelemaan tai ottamaan itsestään kuvia.

Eteenpäin kuljettaessa ja varsinaisen kallioalueen alkaessa kulkureitit näkyvät selvästi kalliopintojen kasvillisuuden kulumisena. Onkin tärkeää pitää huolta, että noudattaa nimenomaan merkittyä ja näkyvää polkua eikä tallaa viereen uutta.

KALAJA_MG_7154 — Polun ulkopuolella kun ei ole sen ihmeellisempää, eikä ruoho vihreämpää kuin polullakaan.

Kaiken, mitä nähdä tarvitsee, näkee kyllä myös polulta. Sopivalla hollilla olivat esimerkiksi jännät kivet, jotka nököttivät nätisti pienempien jalkakivien päällä. Jostakin kumman syystä noita aluskiviä on melkein poikkeuksetta kolme.

Seikkaperäisempiä selvityksiä erilaisista kummallisista kivistä ja kiviryhmistä on tehnyt esimerkiksi Satunnainen Retkuilija -blogisti Anssi Toivanen. Itse tyydyn tässä vaiheessa vain toteamaan, että onkohan iso möykky nostettu pienempien päälle vai onko kiviaines vain murentunut aina vain pienemmiksi ja pienemmiksi kiviksi kunnes lohkare on pysähtynyt aikoinaan sijoilleen.

KALAJA_MG_7161 — Jääkauden jälkiä vai ihmisen ideoita?

Itseäni kiehtovat ehkä kiviä enemmän jyrkänteet ja luolat, mutta makunsa kullakin sanoi mies kun homeista leipää järsi. Seuraavaksi selvisin paikalle, jossa oli vielä pystyssä vanha mittausmasto ja parhaat päivänsä nähneet penkit. Kyseisellä paikalla on kuulemma aikoinaan käräjöity, mutta nyt sillä ihastellaan maisemia.

Maisemia saivat ihastella myös juuri parahiksi paikalle saapumassa olevat retkeläiset, joiden oppaana toimivat Maija Mikkola ja Rami Tuominiemi Metsähallituksesta.

Ajoitus osui nappiin, kun retkiryhmä tuli vastaan.

Siinä sitten porukalla istuskeltiin ja seisoskeltiin katselemassa maisemia, ja Metsähallituksen Maija Mikkola sekä Rami Tuominiemi vastailivat ihmisten kysymyksiin mm. tulevista rantautumispaikoista jne.

Poutapilvet ne siellä vain hiljalleen lipuvat.

Ryhmän matka jatkui melko pian, joten minäkin jatkoin omaani. Sain kuljeskella aivan kaikessa rauhassa suurimman osan lenkistä, mikä ei laisinkaan haitannut – vaikka ryhmässäkään liikkumisessa ei ole mitään vikaa. Yksin olikin mukavampi kulkea siinä mielessä, että halusin myös videoida patikan, ja kameralle höpöttäminen on helpompaa silloin, kun ei ole muita kuuntelemassa.

Silloin kuulee myös paremmin luonnon omat äänet ja tekee ehkä tarkemmin havaintoja. Ainakin jonkinlainen haukka pyyhkäisi mäen harjanteen poikki, ja myöhemmin olin näkevinäni ensimmäistä kertaa eläissäni valkoselkätikan. Sattui vain olemaan tavallinen objektiivi kamerassa kiinni, joten kummoista kuvaa ei tikuttajasta tullut. Mutta se tarkoittaa vain, että pitää käydä uudestaan väijymässä ja teletötterö kiinni kamerassa.

Viimein saavuin kaikkein ehkä suosituimmalle paikalle Kalajanvuoren laella. Täällähän sitä eniten kuvataan, ja kaikki ovat luultavasti nähneet riittävästi kuvia samasta paikasta, joten niissä ei ole mitään uutta tarjottavaa. No, jos kumminkin yksi…

Tätä maisemaahan se väki kipuaa katsomaan.

Tälläkin paikalla kaiteet olivat aika jännissä paikoissa. Käen kukunta oli rauhoittavaa, eikä muita ääniä juuri ollut. Itsekin hiljenin hetkeksi enkä lörpötellyt videokameralle. Joskus (tai aika useinkin) pitää vain osata pitää suunsa kiinni ja antaa luonnon puhua.

Valoisalta mäntykankaalta aloin laskeutua vähitellen kohti varjoisampaa vanhan metsän aluetta, jossa aluskasvillisuus muuttui aina vain tuoreemman kankaan ja jopa lehtomaisen kankaan mukaiseksi. Kielojen määrä lisääntyi, ja kivien päällä oli entistä enemmän sammalia ja kyljissä kallioimarretta.

Lisätietoja kallioimarteesta tästä. — Lisätietoja osin ruoaksikin kelpaavasta kallioimarteesta tästä.

Männyt saivat tehdä tilaa kuusille, erilaisille lehtipuille ja lopulta haavoille. Vanhan metsän osuus pitää sisällään arvokkaan haapa-alueen, ja osa haavoista on todella vanhoja ja tukevia. Myös laho- ja maapuita on runsaasti, mikä luo erinomaisen ympäristön monimuotoisuudelle, mm. raidankeuhkojäkälille ja erilaisille hyönteisille.

Tämä haavikko kuuluu kansallispuiston arvokkaimpiin osiin.

Siinä, missä lehtipuuston määrä kasvoi, kasvoi myös hyttysten joukko monikymmenkertaisesti. Haapojen havina kilpaili yhdessä hyttysarmeijan innityksen kanssa. Hyttyskarkote ei näihin ryökäleisiin enää taida tehota. Siinä se taas etelän mies huitoi.

Haavikon lähellä sijaitsee niin sanottu Tarasoffin mökki, joka kuului samannimiselle metsien miehelle, Feliks Tarasoffille. Hän asusti mökkiä yhdessä hevosensa kanssa tehden silloin omalla maallaan metsätöitä ja hoitaen metsää niin, että myös em. haavikko on niinkin hyvin säilynyt kuin se on tällä hetkellä.

KALAJA_MG_7268 — Tarasoffin mökki ei ole vuokrauskäytössä eikä myöskään kansallispuiston päivätupana, vaan se on jätetty paikoilleen muistuttamaan alueen historiasta.

Mökin jälkeen Vuori-Kalajalle ei enää olekaan pitkä matka, vaan reissu alkoi olla loppua vaille kömmitty. Katseltavaa riittää tästäkin kulkusuunnasta, ja ehkä parhaat näkymät Kalajanvuoresta alhaalta käsin, ellei pääse sitten vesille katselemaan.

Mahtava Kalajanvuoren jyrkänne. Jyrkänteen juurella on jossakin kuulemma myös luola, mutta sen tarkka paikka ei liene tiedossa.

Reissun viimeiseksi näkymäksi valitsin vastarannalla näkyneen laavun ja sen lähellä vielä loppupäiväksi rentoutumaan jääneet retkeilijät. Suurin osa päivävieraista oli jo poistunut kukin taholleen, ja järjestäjät pakkailivat vielä kamppeitaan luultavamminkin tyytyväisinä päivään. Minä ainakin olin erittäinkin tyytyväinen.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin näkemiin kisastudiosta.

Tosi cool taukopaikka

7.5.2016 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Tämä eittämättä paikallisten hyvinkin tuntema, ja ainakin useita satoja vuosia tiedossa ollut, mutta hyvin vaatimaton ja erinäisissä luonto- ja kaavaselvityksissäkin merkityksetön kohde on niin selvässä paikassa, että sen ohi tulee pyyhällettyä melkeinpä vahingossa. Ja niin monet autoilijat tekevätkin.

Vaan itse olin äimän kääkkänä, kun viime talvena ajelin Etelä-Konneveden kansallispuiston Rautalammin-puoleisen tukikohdan, Törmälän ohi kohti Hanhitaipaletta ja satuin pysähtymään erään tien risteykseen. Kah, siinähän onkin luola ihan tien vieressä!

Luolan muodostavat kaksi suurta kiveä, jotka lähemmin tarkasteltuna saattavat jopa olla osittain irronneet niin ikään suurista lohkareista tai ihan alkujaan peruskalliota, eli eivät välttämättä ole vierineet mistään pitkiä matkoja tai valuneet jäätikön mukana. Toki alueella on ihan yksittäisiäkin siirtolohkareita varsin kiitettäviä määriä, joista osa vaikuttaa olevan melko lailla valmiita vierähtämään tielle asti, mutta joku ihme voima niitä vielä onneksi kiinni pitää.

Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.

Ennen tietä tämäkin luola oli metsän keskellä tai korkeintaan jonkinlaisen riistapolun varrella. Kun Rautalammenkin alueet olivat vielä 1700- ja 1800-luvuilla käytännössä koskemattomia erämaita, alueella liikkuneet metsästäjät ja riistanpyytäjät saattoivat hyvinkin etsiä suojaa yöksi tai viilentävää taukopaikkaa pois auringon paahteesta.

Erittäin positiivisesti yllättäneet yli 20 asteen lämpötilat ja pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko saivat hakeutumaan varjoon ja vilpoiseen luolaan pienelle evästauolle, eli makkaranpaistolle ja kahvinkeitolle.

Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.

Luolan sisään on aikoinaan tuotu pätkittyjä pöllejä, mutta niitä ei ole nähtävästi poltettu aikohin, eikä niistä oikein ottanut selvää, olivatko jopa ihan sähköpylvään pätkiä. Senpäkin vuoksi en alkanut niiden kanssa jumppaamaan, vaan virittelin risukeittimen täyteen pellettiä ja sillä sitten. Luolassa on joku saattanut joskus yrittää yöpyäkin, mutta ei ole jaksanut sitten kämyistä vaahtomuovipatjaansa kelkata pois.

Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.

Kivien alla luolan suojassa on huomattavasti viileämpää ja miellyttävämpää evästellä kuin suorassa auringonpaisteessa, vaikka silläkin on toki puolensa, kun vertaa vaikkapa surkeaan viime kesään.

Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.

Tällaisia pieniä yllätyksiä on aina mukava löytää, ja varsinkin aivan selvästä paikasta ilman tarvetta kämpiä risukoissa tuntitolkulla. Etelä-Konneveden kansallispuiston tai vanhan – toivottavasti tulevaisuudessa taas elinvoimaisen – Sisä-Savon retkeilyreitin kävijät saattaisivat tehdä pikavisiitin tällä luolalla, koska se on niin helposti saavutettavissa.

Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.

Koskapa tämä luola onkin tosiaan niin simppelissä paikassa, en pirukseenkaan kerro sen tarkkaa sijaintia, vaan sen voi käydä itse kukin halukas ”löytämässä” omin voimin.

Uskomattoman hieno päivä Konneveden vesillä

26.5.201526.5.2015 Mikko Aslak LemmettiJätä kommentti

Sain tilaisuuden lähteä työporukan kanssa TYKY-päiväksi hienoihin järvimaisemiin Konnevedellä vanhalla Myllykoski I -nimisellä aluksella. Paatti oli ennen muinoin uittoyhtiön työjuhtana, ja sen omistaa tätä nykyä Konneveden Luontopalveluiden Seppo Puttonen. Puttonen pisti koneet käyntiin ja matka Rautalammen ja Konneveden kuntien rajalla olevasta Kivisalmesta saattoi alkaa.

Kivisalmessa on myös Kivisalmen Kievari, joka avaa taas täksi kesäksi ovensa janoisten ja nälkäisten matkalaisten iloksi. Samaten osana Etelä-Konneveden kansallispuistoon ja sen oheispalveluiden kehittämiseen liittyy Kivisalmen alueen kehittäminen ja vesistömatkailijoita palvelevien rakenteiden tekeminen.

Säähän oli arveluttavan harmaa, mutta ei sentään sadetta ollut luvattu. Lämpötilakin oli suurin piirtein sama kuin kello, eli ei paljon yhdeksästä heittänyt. Mutta olin varustautunut pitkin kalsongein tuulta- ja vettähylkivien ulkoilukamppeiden alle. Marmotin Precip -takki osoittautui jälleen kerran hyväksi valinnaksi keveytensä ja tuulenpitävyytensä vuoksi, sillä menomatkalla laivan kannella kävikin kohtalaisen vilpoinen ilmavirta.

Työporukasta löytyi kuitenkin joitakin, joilla pukeutuminen ei ollut osunut ihan yhtä kohdalleen, ja tippa oli useammallakin nenänpäässä. Onneksi apuun tuli laivurin apulainen, joka tarjosi viluisille lämpimiä saaleja. Mutta koska itsellä ei ollut huolen häivää palelemisesta, pystyin nauttimaan urakalla hienoista järvimaisemista ja runsaasta lintuvalikoimasta.

Normaalit lokit ja tiirat tietysti kuuluvat vesistön vakiokalustoon, mutta Konneveden ”erikoisuus” on myös Etelä-Konneveden kansallispuiston logosta löytyvä kalasääski, l. sääksi (pandion haliaetus), joita järven saarissa ja niemekkeissä pesii ainakin ensi vaikutelman perusteella varsin runsaasti.

Olin osannut sopivan merenkulkuvaatetuksen lisäksi ottaa mukaan kameraani Tamronin 70—300 mm:n zoomin, joka osoittautui oikein hyväksi valinnaksi tälle reissulle. Lyhyemmällä lasilla en olisi oikeastaan tehnyt mitään, mutta samalla harmitti se, että vasta samana aamuna jouduin palauttamaan testattavana olleen Sigman 150—600 mm:n ”ison pyssyn” takaisin lähettäjälle.

Kyllä se kuitenkin lintukuvaukseen pitää iso objektiivi olla, mutta kolmesatasellakin onnistuin ainakin omasta mielestäni saamaan ihan kohtalaisia kuvia juuri muun muassa em. kalasääskestä, kuikasta ja monesta muusta linnusta. Hienoimpia elämyksiä olikin juuri sääksen näkeminen lennossa ja pesällä, vaikka kovin lähelle emme laivalla menneetkään.

Yhtä lailla veden pintaa hipoen raketin lailla kiitävät kuikat ja telkät tekivät minuun vaikutuksen, vaikka noita lintuja tietysti näkee huomattavasti useammin kuin esimerkiksi kalasääskiä. Eivätkä maisematkaan olleet huonoimmasta päästä, vaan auringonpaisteesta huolimatta saaret ja luodot, rantojen mökit ja laavut olivat hienoa nähtävää. Ja hieman kateeksi kävi niitä, joilla on mökki ja maata tällaisissa maisemissa. Mutta vain hieman.

Myllykoski I:n matka jatkui verkalleen kohti Majaniemeä. Majaniemessä on pieni mökki ja savusauna, jonka omisti ennen Konneveden seurakunta. Nyt se on otettu matkailukäyttöön, ja sitä tullaan korjaamaan, saunaa laittamaan sekä tehdään kalliorantaan rantautumislaituri.

Laiturin puutteesta huolimatta kapteeni Puttonen hivutti taitavasti hinaajan aivan rantakallioon kylki edellä kiinni ilman että lepuuttajatkaan olisivat turahdelleet. Mies on selvästi ennekin ohjannut laivansa tälle rannalle. Rannalle päästyämme aloimme heti viritellä nuotiota, että kaikkein kylmissään olijat saisivat vähän paikkojansa lämpenemään.

Luonto oli lähellä myös Majaniemessä, sillä niin västäräkin pesä kuin tiirankin pesä oli aivan rannan vieressä olevilla kivillä. Tiirat eivät onneksi meistä ärsyyntyneet, vaikka usein niiden pesän lähelle joutuminen saattaa saada aikaan Hitchcock-efektin. Eikä västäräkkiäkään hirveästi napannut yhtäkkinen yleisömäärän kasvaminen.

Hienojen maisemien lisäksi meille tarjottiin erittäin maistuva lounas laivan kannella. Ruokalistalla oli loimulohta, lohkoperunoita, salaattia ja paikallista Mannisen leipomon ruisleipää sekä maistuvaa kotikaljaa. Jälkkäriksi vedimme nokipannukahvit ja raparperipiirakkaa, joten ei päässyt todellakaan nälkä taklaamaan.

Aika on kuitenkin rajallinen, ja varsinkin virkamiehen aika, joten takaisin päin Kivisalmea kohti oli lähdettävä. Oli kuitenkin erittäin antoisa reissu mukavassa porukassa ja mahtavissa maisemissa. Kunpa vain olisi itsellä kunnon vene tai mökki Konnevedellä, mutta tämä oli toiseksi paras vaihtoehto.

Teksti ja kuvat (C) Mikko Lemmetti