Evästä retkelle – äijämäiset (myös naisille) jerkkypiirakat


Pitkäsestä aikaa vähän ruoka-asiaa. Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin, miten testasimme Kuivalihakundin jerkyjä, ja tämänkertainenkin kirjoitus sivuaa lihaisaa aihetta. Jerkkytestiin tuli kuivalihalastuja, mutta lihanvalmistusprosessista syntyy myös sekalaista sälpää, eli kuivalihamurua, jolle sillekin varmasti löytyy monenlaista käyttöä erilaisten ruokien teossa.

Savu-Jerkku on maistuvaa sinälläänkin ilman mitään lisämausteita. Maku muistuttaa valmiissa piirakoissa mielestäni pitkälti metwurstia.

Aloitan murureseptien sarjan (yhteensä 3 eri juttua) tällä simppelihköllä ohjeella, joka itse asiassa on vain yhdistelmä hyväksi osoittautunutta Marttojen karjalanpiirakkaohjetta ja omaa optiota sen päälle.

 

Valmistusohje

Kuoritaikina
1½ dl vettä
(1 rkl rypsiöljyä)
3/4 tl suolaa
3 dl ruisjauhoja
1 dl vehnäjauhoja

Sen verran erkanin tuosta ohjeesta että en laittanut taikinaan öljyä laisinkaan. Ehkä jollakin toisella kerralla sitten. Vehnäjauhoina käytin durum-vehnäjauhoja, joita oli säästynyt rosmariinileivän teosta. Tavalliset puolitörkeät vehnäjauhot käyvät luonnollisesti myös.

Täyte
2 ½ dl vettä
2 dl riisiä
7 ½ dl maitoa
1/2 tl suolaa
(1 kananmuna)
+ 100 g pussi Jerkky Savu -kuivalihamurua
pieni kourallinen kuivattuja mustatorvisieniä

Katso Marttojen sivuilta tarkemmat ohjeet koko piirakkashowsta. Turha minun tässä on papukaijana niitä kuitenkaan toistaa.

Keitin puuron edellisenä päivänä ja seuraavana päivänä tempaisin esiin kuivalihapussin. Kaadoin kuivalihamurun (joka oli itse asiassa sekoitus murumurua että isoimmillaan jopa kokonaisia kuivalihalastuja) pinnoitettuun kattilaan, jossa oli tilkka rypsiöljyä. Kuullotin murut öljyssä ja lisäsin sekaan niin maan perusteellisesti kuivatut mustatorvisienet, jotka hienonsin käsien välissä.

Tällaisenaan ”muru” voi olla hieman liian karkeaa, joten isoimmat biitit kannattanee hienontaa yleiskoneella ennen käyttöä. Mutta näinkin kyllä menee – ja mahassahan se lopulta sitten homogenoituu viimeistään.

Liha–sieniseoksen lisäsin aiemmin valmistamani riisipuuron sekaan, ja täyte oli periaatteessa siinä. Marttojen ohjetta orjallisesti noudattaen ja myös vuosikymmenten takaa mummon piirakanteko-ohjeen mieleeni palauttaen aloin väsätä piirakkapohjia ruistaikinasta uunin lämmetessä.

Käytössä oli isoäidiltäni jääneet piirakkapulikat ja leivonta-alusta, jolla lienee ikää jo ainakin sata vuotta. Mutta hyvässä kuosissa on edelleen. Kyseisellä alustalla mummoni leipoi satoja ja taas satoja piirakoita ja muitakin leivonnaisia.

”350 degrees Fahrenheit”

Paistolämpötila sähköuunissa minulla oli ”vain” 250 astetta, mutta marttaohjeessa se on 275–300 astetta. Celsiusta siis. Jos on puilla lämpenevä uuni käytössä, niin silläkin saapi paistaa.

Lämpötila-asetuksesta nimittäin muistui mieleen myös eräs tapaus opiskeluajoilta, kun olin kylässä emännän opiskelupaikkakunnalla opiskelijasolussa, jossa asusti myös kiinalainen vaihto-oppilas. Tämä vaihto-oppilas laittoi kanankoipia solukämpän keittiön sähköuuniin ja pisti uunin nupit kirjaimellisesti kaakkoon.

Aloin haistella, että joku käryää ja menin katsomaan, kun siellä uunissa kanankoivet alkoivat näyttää hyvää vauhtia mustilta shakkinappuloilta. Katsoin parhaaksi kysäistä kiinalaisopiskelijalta, josko alkaisivat kanansa ehkä olla kohta kypsiä. Uuni oli tosiaan ollut niin kuumalla kuin sen ilman tohoa sai, ja piakkoin olisimme olleet savupirtissä, ellemme olisi kanoja tempaisseet uunista ulos.

Kävi ilmi, että opiskelija oli katsonut jostakin omankielisestään keittokirjasta kanankoipien paistolämpötilaksi 350 astetta, mutta koska heillä päin käytetään Fahrenheitin asteikkoa ja meillä taas Celsiusta, niin suomalainen uuni oli ”hieman” ylilämmön puolella. 350 F on likimain 175 C ja sillä keinoin. Eipä onneksi tarvittu palokuntaa hätiin.

Takaisin piirakoiden pariin

No joo, eli siis piirakat saivat päivettyä uunissa noin 15 minuuttia, ja viimeisen 5 minsan aikana käänsin pellin kerran, koska ainakaan meidän uuni ei paista edestä yhtä hyvin kuin takaa. Pari pellillistä tuli ensimmäisestä taikinaerästä. Täytettä jäi vastaavasti jäljelle, joten paistoin vielä toiset 2 pellillistä pari päivää myöhemmin.

Konneveden kirkkoveneet.

Piirakoiden ulkoasu oli tekijänsä näköinen, mutta maku oli sen verran hyvä, että eivät pitkään voideltuina tarjoiluvadissa vanhenneet. Täyttävän oloisiakin vielä, koska onhan piirakoissa sekä lihaa, riisiä että sieniä sisällä.

Retkievästä parhaasta päästä

Kävin leivontapäivien välissä hieman ulkoilemassa Etelä-Konneveden kansallispuistossa, ja tietenkin eväänä itsetehtyjä piirakoita. Lämmäyttelin piirakat ritilän päällä oman risukeittimen loimussa. Ulkoilmassa piirakoiden lihaisa – ja omaan suuhuni metwurstia muistuttava – maku oli somimmoilleen. Vain nokare voita päälle, niin sehän oli siinä. Kahvin kanssa erittäin hyvää!

Maistuis varmaan mullekin!

Itse tehty on aina itse tehty

Ei kannata aliarvioida omaa osaamistaan piirakoidenkaan teossa. Minäkään mikään leipuri ole, mutta reseptiä osaan lukea. Enkä oikeastaan muistaisikaan ohjeita ellei niitä olisi paperilla tai netissä koko ajan näkyvillä. Ei tulisi minusta Sukulan kuppiloihin kokkia, jäisivät bongit pyörimään.

Ellen jo sanonut, niin piirakkatäytettä jäi toisellekin leivontakerralle. Silloin sekoitin täytteen sekaan vielä yhden kananmunan, joka notkisti täytettä kivasti, jolloin se oli helpompi levittää kuorien päälle. Käyttämättä on toisen Savu-pussin lisäksi Jerkku HaBa -muru, josta varmaankin ”taion” tulisemman retkiruoan aidoissa retkiolosuhteissa. Kaikkea retkiruokaahan ei tehdä kotikeittiössä!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mainokset

Tosi cool taukopaikka


Tämä eittämättä paikallisten hyvinkin tuntema, ja ainakin useita satoja vuosia tiedossa ollut, mutta hyvin vaatimaton ja erinäisissä luonto- ja kaavaselvityksissäkin merkityksetön kohde on niin selvässä paikassa, että sen ohi tulee pyyhällettyä melkeinpä vahingossa. Ja niin monet autoilijat tekevätkin.

Vaan itse olin äimän kääkkänä, kun viime talvena ajelin Etelä-Konneveden kansallispuiston Rautalammin-puoleisen tukikohdan, Törmälän ohi kohti Hanhitaipaletta ja satuin pysähtymään erään tien risteykseen. Kah, siinähän onkin luola ihan tien vieressä!

Luolan muodostavat kaksi suurta kiveä, jotka lähemmin tarkasteltuna saattavat jopa olla osittain irronneet niin ikään suurista lohkareista tai ihan alkujaan peruskalliota, eli eivät välttämättä ole vierineet mistään pitkiä matkoja tai valuneet jäätikön mukana. Toki alueella on ihan yksittäisiäkin siirtolohkareita varsin kiitettäviä määriä, joista osa vaikuttaa olevan melko lailla valmiita vierähtämään tielle asti, mutta joku ihme voima niitä vielä onneksi kiinni pitää.

Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.
Luolan sisältä voi arvioida mm. onkohan se ollut joskus osa isompaa kalliota.

Ennen tietä tämäkin luola oli metsän keskellä tai korkeintaan jonkinlaisen riistapolun varrella. Kun Rautalammenkin alueet olivat vielä 1700- ja 1800-luvuilla käytännössä koskemattomia erämaita, alueella liikkuneet metsästäjät ja riistanpyytäjät saattoivat hyvinkin etsiä suojaa yöksi tai viilentävää taukopaikkaa pois auringon paahteesta.

Erittäin positiivisesti yllättäneet yli 20 asteen lämpötilat ja pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko saivat hakeutumaan varjoon ja vilpoiseen luolaan pienelle evästauolle, eli makkaranpaistolle ja kahvinkeitolle.

Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.
Luotettavalla Solo Stovella mustaa niin makkaran kuin kahvipannunkin.

Luolan sisään on aikoinaan tuotu pätkittyjä pöllejä, mutta niitä ei ole nähtävästi poltettu aikohin, eikä niistä oikein ottanut selvää, olivatko jopa ihan sähköpylvään pätkiä. Senpäkin vuoksi en alkanut niiden kanssa jumppaamaan, vaan virittelin risukeittimen täyteen pellettiä ja sillä sitten. Luolassa on joku saattanut joskus yrittää yöpyäkin, mutta ei ole jaksanut sitten kämyistä vaahtomuovipatjaansa kelkata pois.

Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.
Isojen kivien alla on vilpoisaa kesähelteelläkin.

Kivien alla luolan suojassa on huomattavasti viileämpää ja miellyttävämpää evästellä kuin suorassa auringonpaisteessa, vaikka silläkin on toki puolensa, kun vertaa vaikkapa surkeaan viime kesään.

Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.
Savotalla mukana ähertäneet Liisa ja Kurko olivat myös taukonsa hyvin ansainneet.

Tällaisia pieniä yllätyksiä on aina mukava löytää, ja varsinkin aivan selvästä paikasta ilman tarvetta kämpiä risukoissa tuntitolkulla. Etelä-Konneveden kansallispuiston tai vanhan – toivottavasti tulevaisuudessa taas elinvoimaisen – Sisä-Savon retkeilyreitin kävijät saattaisivat tehdä pikavisiitin tällä luolalla, koska se on niin helposti saavutettavissa.

Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.
Tuli tuo aina tunnelmaa ja kahvi tuoksuu erityisen hyvältä ulkoilmassa.

Koskapa tämä luola onkin tosiaan niin simppelissä paikassa, en pirukseenkaan kerro sen tarkkaa sijaintia, vaan sen voi käydä itse kukin halukas ”löytämässä” omin voimin.

Miehille, jotka leipovat omia leipiään: ihan itse tehdyt retkiruisleipäset


Tässä olikin vähän väliä, kun ei ollut oikein jutun juurta, mutta nyt on. Ruoka-aiheella mennään, ja nyt ajatuksena on ”viideltä saunaan ja kuudelta…leipomaan”. Toisin sanoen, kun on jonkinlaista verenperintöä vissiin leipojaisoäidiltä, aloittelin minäkin leipomishommat jo opiskeluaikanani ja niin ne vain jatkuvat edelleen.

Näin talviaikaan meillä lämmitellään usein vanhaa kunnon leivinuunia, joka onkin paras paikka leipien paistoon. Lisäksi se antaa samalla torppaan mahtavasti lämpöä. Ja mikäpäs olisikaan parempaa kuin tuoreen leivän tuoksu tämän päälle.

Koska en ole mikään millimetrimies, tekemieni ruisleipästen reseptikään ei ole vimpan päälle tasan sata, vaan menen osin näppituntumalta ja osin mitan kanssa. Leipäset sopivat syötäväksi sellaisenaan tai sitten tyyliin väliin mitä tahansa, ja kokonsa puolesta toimivat varsin hyvin retkieväinä.

Isompia limppujakin joskus olen paistanut, mutta tällaiset ”reissarin” kokoiset leivät toimivat mielestäni teknisesti parhaiten. Tällainen on oma reseptini, jonka sisäistä koostumusta eli raaka-aineiden mittasuhteita voin vaihdella. Perusosat ovat kuitenkin aina samat. Tarvitaan siis

  • 1 kg pussi ruisjauhoja (enintään)
  • 1 dl pellavansiemenrouhetta
  • 0,5 – 1 dl pellavansiemeniä
  • 1 dl mämmi- ja leipämaltaita
  • 1 dl siirappia
  • 1 tl suolaa
  • 0,5 – 1 pss kuivahiivaa
  • n. 0,5 l tai hieman enemmän kädenlämpöistä vettä
  • puolikarkeita vehnäjauhoja leipästen muotoiluun

Ja tietenkin astia taikinan alustukseen sekä vahvavartinen puukauha/-lasta tai iso teräslusikka. Ja paistinlasta tai ruokailuveitsi. Itsellä on käytössä 10 l teräskulho ja tuollainen teräslusikka, josta ei varsi pamahda vaikka vähän jämäkämpääkin taikinaa vaivaisi. Isossa teräskulhossa taikina mahtuu nousemaan hyvin karkaamatta reunojen yli.

Yleensä laitan taikinan valmistumaan muutama päivä ennen leipomista, mutta voi sen tehdä alusta asti samanakin päivänä, kuten nyt. Teräskulhoon ensin pohjalle kädenlämpöistä vettä muutama desi ja perään ruisjauhoja niin, että syntyy sakea velli.

Oikeat leipurit tekevät hyvin todennäköisesti kaiken toisella tavalla, mutta itse lisään taikinaan tässä vaiheessa pellavansiemenrouheen, pellavansiemenet, maltaat, kuivahiivan, suolan ja siirapin ja vasta sitten alan säätämään ruisjauhojen ja veden kanssa paremmin.

Pyrin tekemään taikinasta ”sopivaa” lisäämällä ruisjauhoja ja sekoittamalla lusikalla taikinaa koko ajan niin, että lopulta taikina panee riittävästi hanttiin eli sitä saa jo kunnolla vääntää lusikalla. Saatan lisätä välillä vettä ja sen jälkeen taas jauhoja, mutta lopputuloksena taikina saisi olla sellaista, että sen pinta hieman kimaltelee kosteudesta.

Taikina saa jäädä nousemaan lämpimään paikkaan pyyhkeen alle reiluksi tunniksi, jonka jälkeen se on valmis leivottavaksi. Kaadan reilusti vehnäjauhoja leivontatasolle ja kippaan kohonneen leipätaikinan jauhojen päälle. Alan leikata taikinasta paistinlastalla palasia, jotka puristelen ja taputtelen kämmenten välissä pyöreähköiksi ja asettelen leivinpaperin päälle pellille.

Mitä reilummasti käytän vehnäjauhoja, sitä pienempi todennäköisyys on, että löysempikin taikina jäisi sormiin kiinni ja homma menisi niin sanotusti käsille. Pellille asetettuihin leipäsiin pistelen vielä veteen kostutetulla haarukalla muutaman kerran reikiä, jotta leipien sisään ei jäisi ilmataskuja.

Leipäset saavat mielellään kohota pelleillä pyyhkeen alla kanssa jonkin tovin. Koska taikina kohoaa vielä tässä vaiheessa, leipäsistä ei kannata tehdä liian isoja, etteivät ne tarttuisi toisiinsa niiden halkaisijankin kasvaessa. Suurta ongelmaa tästä ei kuitenkaan ole, mutta jos leipurilla on leipälapion kokoiset kämmenet jo valmiiksi, niin sitten…

Seuraava vaihe on luonnollisesti leipästen paistaminen. Leivinuunissa on mittari, joka ei ole millään tapaa kalibroitu, mutta parhaaksi paistolämpötilaksi mittarin mukaan on osoittautunut 250 astetta. Ensimmäinen pelti saa mennä uuniin 15 minuutiksi ja seuraavat kaksi (teen yleensä kolme pellillistä) kumpikin noin 20 minuutiksi.

Leipästen paistuttua käännän ne yleensä ylösalaisin ja kopautan paistinlastalla niiden pohjaan. Jos leivästä kuuluu kumea muksaus, se on yleensä paistunut hyvin eikä jää raa’aksi. Koska en paista leipäsiä suoraan arinalla, pohjasta ei tule välttämättä rapeaa, mutta se ei haittaa, kunhan on kypsää.

Parhaimmillaan vasta leivottu leipä on, no, vasta leivottuna. Eli hieman jäähdytellään ennen halkaisemista, jotta leipäveitsi ei junttaa kiinni. Mitäpä muuta tarvitaan sitten kuin voita ja vaikka lasi kylmää maitoa, niin johan lähtee.

Pellavansiemenet ja pellavansiemenrouhe taikinassa tekevät leivästä myös vatsaystävällistä, ja siirappi antaa sopivasti makeutta, mutta ei liikaa. Sen verran makea leipä kuitenkin on, että esimerkiksi suolainen silli sopii leivän kanssa kuin oikea alakoukku nenään. Reissuevääksi väliin voi laittaa vaikka meetvurstia, juustoa, salaattia ja kurkkua.

Käytetystä taikinamäärästä tulee keskimäärin 15 leipästä, riippuen hieman siitä, minkä kokoisia niistä tekee. Vajaa kilo ruisjauhoja riittää ja vielä jää vähän seuraavaan leipomiskertaankin.

Tähän loppuun voisin sanoa, että ei menneet leivät pilalle tälläkään kertaa ja parempiin maisemiin hävisi heti kättelyssä useampi leipä.