Takkaporon vaellukset metsien kätköissä


Moni on saattanut odottaa YLE:llä nähdyn Retkipaikka-lähtöisen TV-sarjan Metsien Kätkemän toista tuotantokautta kuin kyytä nousevaa. Niin minäkin. Siksipä olinkin erityisen innoissani, kun toinen sarjan juontajista ja Retkipaikan ykkösjehu Antti Huttunen kysäisi viime vuonna, haluaisinko lähteä mukaan. Vastausta ei tarvinnut kovin pitkään miettiä, ja tilaisuus muuttui lihaksi tänä kesänä 2018.

Kaikenlaisia ajatuksia sarjan tekemisessä mukana olemisesta tietysti risteili päässä, mutta pessimistis-realistisena ihmisenä arvasin aivan oikein, että taustajoukoissa ja roudaushommissa oltaisiin – ja oltiinkin. Vaan eipä siinä mitään, sillä kesäkuun 27. ja 28. päivät olivat mitä parhaimpia päiviä olla niin vesillä kuin jyrkkien kallioiden ja louhikoiden keskellä.

Koska homma on vielä niin sanotusti ”in production”, kovin tarkkoja paikkoja ja asioita en voi paljastaa, mutta sen verran kissa on jo ulkona pussista, että MK:n tiimi pyöri toisen kauden erästä jaksoa varten ympäri Pohjois-Savoa, ja em. kahtena päivänä he olivat Konnevedellä ja Äänekoski-Laukaa-akselilla.

Keskiviikko 27.6. – ja kello 12 lyö…eiku…16.30

Olin saanut ohjeet olla paikalla Konneveden Häyrylänrannan satamassa keskiviikkona high noonin aikaan. Päästelin ”Volffensteinillä” satamaan jo hyvissä ajoin, ettei ainakaan minua tarvitse odottaa. No, siinäpä kävi sitten niin, että Antti soitti noin puoli kaksitoista, että aikataulu on muuttunut ja show starttaa vasta puoli viideltä iltapäivällä. Sovittiin sitten, että raapaisen Rautalammille Törmälään, jossa suurin osa Flatlightin väestä majoittui. Törmälä huolehti myös kuvauspäivien ruokailusta ja maastocateringistä.

Flatlight on rovaniemeläinen mediayhtiö, joka näkemästäni päätellen pystyy lähestulkoon kaikkeen; menemään vaikka roikkumaan kymppitonnien kameravarustuksen kanssa köyden varassa kallionkielekkeelle ja kuvaamaan sieltä niin maagista settiä, että lentää pelimanni taikamatolla turbaaniin.

Tutustuttuani teeveetiimiin lähdimme käymään Antin kanssa Hanhitaipaleessa pikaisesti ja palasimme sen jälkeen Törmälään, josta menimme sitten Häyrylänrantaan. Häyrylänrannassa odotteluaikaa oli vielä runsaasti, mutta lopulta kello tuli pykälään, ja alkoi tapahtua.

Matkasimme järvellä M/S Autereen kyydissä. Kipparinamme oli keskellä punaisessa paidassa näkyvä Matti Huuskonen. Retkipaikan Antti näkyy ak:n ja Matin välissä. Kuvassa oikeanpuoleisimpana M/S Autereen purseri Siru Mäkelä.

Antin kyydissä oli kaksi kajakkia, jotka nostimme rantaan hinattavaksi kuvauspaikoille. Pääasiallinen kulkupelimme järvellä oli MVH-palveluiden M/S Autere, jonka kyytiin lastattiin kaikki kuvauskalusto ja -henkilöstö. Mukaan lähti myös pienempi Buster-moottorivene, joka sai hinata kajakkeja perässään.

Anttia ja Reettaa sekä välillä kuvaajiakin kuljetti Jari Huuskonen.

Ajoimme päivän ensimmäiseen kuvauspaikkaan, jossa menikin sitten aikaa useampi tunti. Kohtauksia hiottiin huolella, ja laivan kannella hiottiin auringon paahteessa. Onneksi oli ruokaa ja juomaa riittävästi; Variksen Matti Törmälästä toi vielä lounaan kuumana pienellä veneellä jäljestä päin, ja muisti ottaa pyynnöstä mukaan myös tuoreita mansikoita ja kalakukon, jotka Antti oli ostanut sekä syötäväksi että kuvausrekvisiitaksi.

Ääni, kamera, hiljaisuus – olkaa hyvä!

Se, mikä taipuu ammattilaisten käsissä editointipöydällä noin tunnin jaksoksi, vaatii moninkertaisen määrän aikaa kentällä. Ohjelman tekeminen on vähän kuin shakinpeluuta, jossa seuraavat siirrot pitää ajatella pitkälle etukäteen, ja vastaavasti kuin inttimeininkiä, missä on aina todistetusti ja saapumiserästä toiseen ”kiire odottamaan”. Välillä odotetaan niin maan perusteellisesti ”jotakin”, ja sen jälkeen onkin pian ilmassa kättä ja jalkaa, kun pitää oikeasti tapahtua.

Tilaa M/S Autereen kyydissä ei ollut yhtään liikaa, vaan kamerakalusto, kuvausryhmän jäsenet, juontajat ja kaikkien sapuskat veivät tilan aika tarkasti alakannelta. Tässä asennetaan Reetalle mikkiä ja melontaliivejä. Vasemmalla Tomi Pohja, keskellä Heikki Illikainen.

Kuvaus ja äänitys on tarkkaa puuhaa, eikä vuoropuheluidenkaan aikana parane edes hyttysen tuhnun kuulua. No, luonnossa on aina luonnon ääniä, mutta meillä oli todella rauhallinen paikka kuvata. Yksi ainoa moottorivene nähtiin ja kuultiin catering-kipon lisäksi, mutta sekään ei tullut kovin lähelle. Poikkeuksen luonnon äänistä teki tietysti helikopterilentäjä Markku Rytingin drone, jollaista ei ihan ehkä pelkkiä viikonlopun harrastelentoja varten lähdetä hankkimaan.

Kuvauskopteri DJI Inspiren vakaakätinen lentäjä Markku Rytinki oikealla, kameran erillisohjaimissa vasemmalla Joonas Mattila. Hetken päästä kuvan ottamisesta ilmoille ampaisi vihainen ampiaisparvi, kuten dronen lentoa on usein kuvailtu.

Illan viimeiset hitaat

Kuvausten välillä oli tietenkin aina taukoja, ja mitenkäs muuten väki olisi jaksanutkaan tunteja, ellei ruokaakin olisi saanut. Kelloa piti katsoa myös senkin vuoksi, että tarkoitus oli saada kuvattua illan viimeiset otokset ja mieluiten vielä auringonlaskukin eräässä paikassa, jossa kyllä kelpaa vaikkapa melojan pysähtyä haltioitumaan.

Kajakkien hinaus kohti illan viimeistä rastia.

Reetta ja Antti seikkailivat saaressa, kuvaajat ja äänimies hyörivät ympärillä, ja kopteri singahteli taivaalla. Läheiset vesilinnut eivät touhusta paljon perustaneet, vaan ääntelivät ja lentelivät (tai sitten lilluivat laineilla) ihan kuin ennenkin. Aurinko laskehti hieman jälkeen ilta yhdentoista, ja täysinäinen kuu muljahti esiin erään pienen saaren takaa. Siinä oli kesäiltaa kauneimmillaan.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin oli kuvauspäivä päättymässä.

Palasimme satamaan ja hiivasimme kaikki kamat pois laivasta pakuihin ja kajakit kärryn kyytiin. Kuvaustiimi ja sarjan tähdet menivät takaisin Törmälään, ja minä omaan kotiin. Kello oli noin puoli kaksi aamuyöstä, kun löin luomet kiinni. Seuraavana aamuna kukko pirisisi kahdeksalta.

Torstai 28.6. klo 10.30.

Siinä missä edellisenä päivänä selvisin suhteellisen vähällä kantamisella, olikin torstaina luvassa hieman hikisempää menoa ja vaativampaa maastoa kuin sileät Konneveden vedet. Jos tai kun joku ihmettelee, että mitä ihmeellistä jossakin tavaroiden roudaamisessa on, niin voin sanoa, että ei mitään. Ei kerrassaankaan mitään. Kirjoitanpahan välistä jostakin muustakin kuin luolista.

Olin jälleen kerran ensimmäisenä paikalla sovittuun aikaan klo 10.30. Jätin autoni parkkiin sellaiseen paikkaan, johon niba naba pääsin pohjaamatta, mutta sanotaanko, että paremmassakin kunnossa tie voisi olla. Jäin sitten odottelemaan hetkeksi ja soitin Antille, että missä on tulossa ja että onko aikataulu edelleen sovitunlainen.

Parkkipaikan lähellä olevalla laavulla oli partiolaisten ryhmä, joka oli valmistautumassa oman päivänsä tehtäviin. He sanoivat käyneensä jo reitillä ja jatkavansa matkaa muualle. Pian kuvausryhmä saapuikin toisen ohjelman juontajan Reetan kanssa omilla autoillaan.

Saimme autot pysäköityä sopivaan kohtaan, ja aloitimme ryönän purkamisen autosta. Ja sitä riitti, sillä matkaan oli otettava niin kahvit ja suolaiset kuin makeatkin eväät, vettä, mehua jne. sekä tietysti kamerat, kamerarigit, mikit, drone, ohjaimet, kymmeniä kiloja akkuja ja ties mitä muuta. Jokaiselle riitti siis kannettavaa. Itse nappasin selkääni ison rinkan, jossa oli painoa ihan kuin itse olisin varustautunut vaellukselle. Etupuolelle ähelsin oman pienen päiväreppuni, ja molempiin käsiin jotakin kannettavaa. Ja eikun etukenox ja menox.

Heikki Illikainen virittelee kalustoa päivän ensimmäisiä otoksia varten. Etualalla näkyvän oranssinpunaisen rinkan paino saattoi olla lähempänä 20 kiloa.

Menimme erääseen mahtavaan luonnonpaikkaan Laukaan puolella, jossa olen itsekin käynyt useasti sekä kesällä, talvella että syksyllä. Paikka on aina yhtä vaikuttava, mutta varsinkin kesällä siellä on upeita kontrasteja tummanharmaiden ja kirkkaan- ja syvänvihreiden värien kohdatessa.

Tässä paikassa ei ole kuristajakäärmeitä, kuten Suomen järvissä ei ole myöskään krokotiileja.

Lämpötilaerot paikassa ovat selkeästi tunnettavissa. Joissakin kohdin on jopa paahtavan kuumaa, kun taas tietyissä paikoissa ilma on huomattavasti viileämpää. Lämpötilan laskemisen tuntee iholla välittömästi, aivan kuin kuumana kesäpäivänä menisi tiheään kuusikkoon, jossa tulee miltei välittömästi vilu.

Tämä on erityinen paikka monessa mielessä, niin historiallisesti, tarinallisesti kuin luontoarvoiltaan.

Silmä tarkka ja käsi vakaa, vaelluskenkä kaiken takaa

Kantamusten kanssa sai olla tarkkana, sillä arvokasta laitteistoa ei oikein parane kolhia tai pudotella. Siinä ei olisi riittänyt meikäläisen useammankaan vuoden palkka (jos sellaista saisin). Askelten asettelu paikoin keikkuvien kivien päälle ja väliin sekä siellä täällä upottava maasto toivat oman haasteensa tavaroiden kanniskeluun.

Kantomatkat eivät olleet pitkiä, mutta paikkaa vaihdettiin useasti, koska varusteet ja väki eivät saaneet tietenkään näkyä kuvissa, ja akkujenkaan ei kannattanut olla kovin kaukana laitteista, joissa niitä tarvittiin.

Eihän tätä nyt voi Pyhä-Nattasten kivikkoon verrata, mutta omanlaisensa jännyys liikkumisessa on tässäkin maastossa.

Iltapäivä meni tehokkaasti eteenpäin, ja lounastakin syötiin. Lämmin ruoka tarjoiltiin reitin alkupäässä Törmälän toimesta. Energiatankkauksen jälkeen jaksoivat jatkaa taas niin esiintyjät, kuvaajat, äänimies, muu oheishenkilöstö ja tietysti poro.

Aamupäivällä aurinko paistoi melkeinpä esteettä, mutta iltapäivällä pilvistyi. Kuvauksellisesti pilvisempää säätä pidettiin jopa parempana kuin auringonpaistetta. Sääennusteessa oli lupailtu iltapäivästä alkaen sadetta, mistä olisi sitten ollut jo haittaa.

Reetta ja Antti tähyilevät myyttisiä kallioita dronen surratessa.

Päivä painui iltaan, ja poro turpeeseen

Metsien Kätkemän jaksoissa on monesti mukana joku tunnettu vieras, kuten tässäkin tapauksessa. Jääköön kertomatta, kuka se on, mutta tiedossa on kuitenkin shamanistis-henkistä menoa ja musiikkia sekä erittäin mielenkiintoisia näkemyksiä luonnosta ja elämästä.

Loppumetreillä kyseisen vieraan soittopeliä poispäin kantaessani onnistuin tallaamaan oikean jalkani polvea myöten upottavaan turpeeseen, ja sehän meinasi jäädä oikein kunnolla kiinni. Soitinkotelo pysyi kuitenkin kädessä, eikä edes kolahtanut mihinkään. Mitenkähän arvokas instrumentti siellä olisi ollut, en rohjennut edes kysyä.

Hitonhaudalla kun ei nykyisin ole minkäänlaisia pitkospuita, niin märkään aikaan rotkossa ei oikeastaan pääse kunnolla liikkumaan. Upottava turvehuttu voi imaista kulkijan hyvinkin syvälle, ja jos itsekseen on liikkeellä, saattaa joutua jonkin verran ponnistelemaan päästäkseen takaisin kovalle maalle.

Minkäänlaisia henkilö- tai varustevaurioita ei kuitenkaan tullut, ja hyvä niin. Ennen poislähtöämme tarkistimme huolellisesti kaikki tauko- ja muut paikat, joissa olimme olleet, että meistä ei ainakaan olisi jäänyt jälkiä.

Päivä oli siis työntäyteinen, ja ainakin itselle niin erittäin mielenkiintoinen ja erittäin hikinen. Meikäläisellä kun tuppaa tulemaan hiki jo urheilua katsoessa, saati sitten kantojuhtana toimiessa. Vaan oli se sen arvoista!

Metsien Kätkemän 2. tuotantokausi nähdään YLE:llä 25.10.2018 alkaen. Minua ei, joten voitte huoletta avata television tai käynnistää Areenan silloin.

 

Mainokset

Luonto voi hoitaa työttömänkin mieltä ja kehoa


Valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Se on nähty viime aikoina monellakin eri tavalla. On maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, valtion talouden vakaa jalusta horjuu, työttömyys lisääntyy ja vaikka mitä ikävää.

Tämän jutun punainen jalka on tuo työttömyys. Miten siitä oikein selviää, jos ei ole työpaikkaa tiedossa, eikä ihan äkkiäkään? Työttömyys – varsinkin pitkittynyt sellainen – voi käydä pällin päälle ja kovasti.

Eli sen lisäksi, että töitä vailla oleminen voi käydä kukkaron päälle, se on usein henkisesti hyvin raskasta. Tekisi mieli jäädä vain neljän seinän sisälle ja maata sängyssä tai sohvalla kaivellen nenäänsä. Aamut, päivät ja illat ovat toistensa kopioita, ja samalla kaavalla mennään päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Mutta näin ei tarvitse olla! Uskon nimittäin, että luonto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet selvitä työttömyysjaksoista ainakin kotona makoilua paremmin, jos ei muuta!

Lähde vaikka järven rantaan katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan niiden ääntä!
Lähde vaikka järven rantaan katselemaan aaltoja ja kuuntelemaan niiden ääntä!

Esimerkiksi veden liike ja ääni on uskomattoman rauhoittavaa, oli se sitten järven rannassa, metsäpurolla, kosken partaalla tai vaikkapa mahdollisuuksien salliessa saaristossa, tyrskyjen pauheessa.

Vastaavasti voisi mennä vaikka metsään kuljeskelemaan valmiita polkuja, kiivetä mäen päälle, lähteä syksyllä marjaan, sieneen tai vain muuten vaan tutkimaan, olisiko vaikka isojen haapojen kyljissä tikankoloja tai merkkejä liito-oravien liikkeistä. Metsässä voi kuulla palokärjen kimeän huudon tai korpin karhean raakunnan, tai sitten ei kerrassaan mitään.

Syksyllä metsän hiljaisuus korostuu entisestään. Sumu tekee maisemasta salaperäisemmän.
Syksyllä metsän hiljaisuus korostuu entisestään. Sumu tekee maisemasta salaperäisemmän.

Hiljaisuudellakin on valtava vaikutus ihmisen mieleen ja kehoon. Esimerkiksi Keski-Suomessa on kartoitettu 36 eri hiljaiseksi alueeksi merkittyä paikkaa, joissa ympäristön äänet ovat poikkeuksellisen vähäiset: ”Hiljaiset alueet ovat alueita, joissa vallitsevina ääninä ovat luonnon äänet: lehtien kahina, veden liplatus ja linnunlaulu. Ihmisen toiminnan äänet hiljaisilla alueilla ovat satunnaisia, lyhytkestoisia tai hyvin vaimeita.” (Hiljaiset alueet Keski-Suomessa, 2013).

Vaikka mitatusti hiljaisia alueita on olemassa, se ei tarkoita sitä, että muualla olisi vastaavasti mekkalaa. Hiljaisuutta voi löytää aivan mistä tahansa paikasta, joka on riittävän kaukana liikenteestä ja muista ei-luonnollisista melunlähteistä. Eikä haitanne, vaikka liikenteen satunnaisia ääniäkin joskus metsän sisään kantautuisi.

Myös lintujen seuraaminen ja kuunteleminen voi rentouttaa.
Myös lintujen seuraaminen ja kuunteleminen voi rentouttaa.

Pääasia kuitenkin lienee, että luonnosta löytyy aina jokin juttu, joka vie ajatukset pois työttömyydestä tai muusta hankalasta elämäntilanteesta. Mikä tahansa tapa nauttia luonnosta hoitaa suunnattoman paljon ihmisen henkistä puolta ja vaikuttaa myös fyysisesti.

Itselleen voi halutessaan tehdä jopa suunnitelman, että päättää vaikka etsiä jonkun hienon kalliorannan kartasta ja sitten lähteä sinne syömään eväitä. Mahdollisia kohteita luonnossa elpymiseen ja ajatusten huuhtomiseen riittää enemmän kuin jaksaa laskea.

Oman lähiympäristön tutkiminenkin voi olla erittäin jännittävää ja antoisaa, saati sitten lähteminen kotinurkkia kauemmas. Läheltä ja kaukaa voi löytää vaikka mitä mielenkiintoista, ja mukaansa voi ottaa esimerkiksi syksyllä vaikka sienikirjan ja lähteä selvittämään, minkälaisia sieniä lähimetsässä on, vaikkei niitä alkaisi syötäväksi asti edes poimia.

Mistä sen tietää, vaikka innostuisit opiskelemaan sieniasiantuntijaksi.
Mistä sen tietää, vaikka innostuisit opiskelemaan sieniasiantuntijaksi.

Avaimet omaan henkiseen ja fyysiseen terveyteen ja parempaan seuraavaan päivään ovat luonnossa ja omassa itsessä!

Lintutorneille kannattaa nyt mennä ennen kuin ne katoavat


Äitienpäivän ja tämän päivän julkaisun välissä on ollut vähän kaikenlaista, mikä ei kuulunut suunnitelmiin. Mutta niinhän se yleensä elämässä menee. Mutta siitä kuus, ja asiaan. Eli vastikään Keski-Suomen ELY-keskus tuli sellaiseen tulokseen, että Viitasaarella olevan Heinä-Suvannon lintujärven huonokuntoiset reittirakenteet ja lintutornit pistetään lihoiksi.

Sitähän se käytännössä meinaa, kun ELY ei itse niistä pysty huolehtimaan tai halua huolehtia vaan tykkäisi heittää pallon Metsähallitukselle. Metsähallituksessakaan ei näytetä olevan pallonpeluusta kiinnostuneita vaan tämäkin viranomainen kääntää katseensa Viitasaaren kaupungin suuntaan.

Niin monta kertaa on nähty sama saippuaooppera, että kaupungin tai kunnan pitäisi alkaa vastaamaan sellaisista paikoista, joita se ei ole alun perinkään välttämättä ollut tekemässä, tai jos on, niin vain yhtenä osallistujana. Esimerkiksi Laukaan kunnassa Saraakallion kalliomaalauksille vienyt polkukin jäi kunnan kontolle, mutta kun ei paukkuja löytynyt eikä muutakaan ylläpitäjää, oli ratkaisu pistää opasteet hävitykseen ja jättää polku luonnon kiertokulkuun.

Samankolaista kuviota ollaan piirtelemässä myös Heinä-Suvannolle, eli paikka kyllä säilyy lintuineen, mutta kukin menköön sinne omalla vastuullaan ja omia reittejään tai olkoon menemäti.

Totta toinen puoli, mutta tällaisten lintutornien ja luontoreittien tekemisen kulta-aikana 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella, kun hankerahaa saatiin, innostuttiin hommasta niin paljon, ettei ehkä ajateltu tulevaisuutta ja sitä, miten esimerkiksi 10, 15 tai 20 vuoden päästä paikoille käy.

Paljon on sellaisia hankkeita tehty ja tehtäneen, jossa hankkeen päättymisen jälkeen joku hoitelee paikkoja hetken tai sitten ei hoitele ensinkään, kun rahat on käytetty. Usein vastuu jää kyläyhdistykselle tai jollekin pienelle porukalle, josta aikaa myöten hiipuu sekä into että tekijät.

Lieneekö mahdollista, että EU:n tai kansallisten hanketukirahojen saannin yhtenä edellytyksenä on pitkäaikainen hoitovelvoite, joka ulottuisi ainakin sen 20 vuoden päähän. Tietysti turha toivo, jos hanketukea ei tänä hoitoaikana tulisi mistään. Mutta että olisi edes jonkinlainen ”hoitoraha” tai muu sellainen, jolla kohtalaiset korjaus- ja ylläpitokustannukset saataisiin katettua.

Hyvin alun perin tehty kestää kyllä ainakin sen 10 vuotta suurin piirtein ilman isompia remontteja, ja sitä vähemmän korjausrahaa kuluu, mitä paremmat paikkojen ylläpitoedellytykset ovat. Eikä tarvitse sitten tehdä sellaista ratkaisua, kuten nyt esimerkiksi Viitasaarella, että ainoa vaihtoehto on purkaminen. Johan siinä tapauksessa pitäisi hankerahat periä takaisin tai jotakin.

Heinä-Suvannon lintutornit ovat kuitenkin loppujen lopuksi melko hyvässä kunnossa, eikä ongelma lienekään niissä, vaan koko reitissä, jonka pitkoksista suurin osa on pistetty parinkymmenen sentin pätkiin ja nosteltu kasoihin polun viereen. Suo on siellä ja vetelä täällä, sekä tuulenkaatoja pitkin poikin polkua useamman sadan metrin matkalla.

Innokas luontoihminen menee kyllä torneille ja selviää esteradasta, mutta Heinä-Suvannon tornit ja polku tai romahtamispisteessä oleva tulipaikka eivät todellakaan palvele yhteistä hyvää tai vähemmän maastokelpoista kulkijaa. Mitähän tällekin paikalle tapahtuu? Toivottavasti jotakin positiivista.

Teksti ja kuva (C) Mikko Lemmetti